Avainsana: lapsuusmuistot

23/03/2024 Hyvinvointi, Lapsuusmuistot

Vinkkejä avantouintiin ja lapsuusmuistoja joenrannalta

Aikuisena on ollut hauska huomata, miten erilainen suhde ihmisillä on veteen. Joillain on mökki järven- tai merenrannalla, ja he ovat yksinkertaisesti tottuneet viettämään aikaa veden äärellä. Toiset taas eivät koe vettä elementtinä millään tavalla edelleenkään läheiseksi. Itse asuin lapsena Kyrönjoen varrella Pohjanmaalla, joten vesi oli ympäri vuoden osa elämäämme. Talvella luistelimme jäällä ja kesällä räpelsimme vedessä: uimme ja soutelimme ympäriinsä.

Nyt aikuisena unelmoin jokapäiväisestä avantouinnista. Olen aikuisiällä käynyt avannossa yli 10 vuotta. Ennen tyttöni syntymää asuin Kalliossa. Sieltä oli huomattavasti lyhyempi matka avantoreissuille. Olen edelleen saman uintiseuran eli Herttoniemen Hylkeiden jäsen, mutta huomaan, etten lähde nykyisestä asuinpaikastamme läheskään yhtä usein, kuin Kallio-aikoina, ja se harmittaa välillä. 

Mikä siinä avantouinnissa voi olla ihanaa?

Siitä nauttimiseen on monia reseptejä – eikä mikään siihen liittyvä ole oikein tai väärin. Tärkeintä on se, mikä itselle sopii parhaiten. Itse tykkään avannosta ilman saunaa. Vaihdamme vaatteet avantouintiseuramme lämmitetyssä pukuhuoneessa. Usein otan extra merinopaidan mukaan lämmikkeeksi uinnin jälkeen. Urheiluvälineliikkeistä löytyy myös talviuintiin tarkoitettuja neopreenitossuja ja -hansikkaita, joihin suosittelen panostamaan. Ne tekevät ehdottomasti pulahtamisesta paljon miellyttävämpää, sillä pienemmät raajat kokevat kylmän erilailla. 

Mielestäni kylmän veden vaikutukset ovat yksilökohtaiset ja monen tekijän summa – joka tapauksessa uinnin jälkeen on itselläni aina hyvä olo. Eräs mummo sanoi kerran: ”Se on ihanaa, kunhan muistaa hengittää.” Eniten kyllä uskon sen mielialaa parantavaan vaikutukseen. Sanotaan, että kylmä vesi vapauttaa aivolisäkkeen endorfiineja ja tämä taas lisää mielihyvän tunnetta ja laskee kipukynnystä. Kun olin raskaana, sain suurta helpotusta kylmässä vedessä pulahtamisesta. Se oli ainakin itselleni pelastus raskauden ajan pahoinvointiin, joka minulla oli aika extreme. Toki yleinen suositus on, että avantouintia ei tule aloittaa raskausaikana, jollei aiemmin ole lajia harrastanut. Ongelmaa ei kuulemma ole, jos on harrastanut aiemmin talviuintia. Totta kai tämäkin on yksilöllistä.

Puhumme usein, että jätämme avantoon huolemme ja hartiakipumme, ja säälittelemme samalla, että saakohan seuraava uimari ne mukaansa. Itselläni avanto nollaa päivän ja tyhjää pään.

Lapsuusmuistot joenrannalta

Lapsuudessa elämä joenvarrella oli lapsennäkökulmasta unelma. Meillä oli rannassa kaksi laituria. Toista isäni käytti soutuveneelle ja toisesta pidemmästä menimme uimaan. Perheemme käytti sisäsaunaa talvella ja ulkosaunaa kesällä. Kesäisin uikkarit olivat aina ulkosaunalla valmiina odottamassa. Jos moottorivene ajoi talomme ohi, juoksimme äkkiä vaihtamaan uikkarit. Aallot tuntuivat aina yhtä hauskoilta, vaikkakin ne loppuivat sekunnissa. 

Näin jälkikäteen ajateltuja jokeen liittyvät asiat olivat perinteisiä ”small talk” -aiheita kylillä. Koska se jäätyi, koska tulvi tai kuinka lämmintä vesi oli. Äidillä oli myös tapana ottaa eri vuodenaikoina joesta kuvia. Yllä olevat kuvat on otettu puutarhasta. (Niin kauniita!)

Keväisin muistan, että keräsimme luokkaretkikassaan rahaa myymällä jääveikkausarpoja. Jäälle oli laitettu kyltti ja koko kylä arvuutteli, koska kyltti alittaa kirkonkylän sillan. Se kuka arvasi lähimmäksi (joskus jopa minuutilleen), voitti palkinnon. Ala-asteikäisenä minulla saattoi mennä noin 1,5 kilometrin koulumatkalla kävellen monta tuntia, sillä jäin aina juttelemaan urheilusta ja juomaan limsaa, kun myin näitä jääveikkausarpoja. Varsinkin kylän vanhemmat ihmiset seurailivat minun kilpaurheilutuloksia aina lehdestä. 

Joki tulvi myös melkein joka kevät, joten veden nousua ja laskua seurailtiin. Muistan lapsena nähneeni unta, että sänkyni kellui keskellä jokea. Tuon unen jälkeen aloin iltaisin aina laittaa sänkyni jalkapäähän extra vaatteita sekä kaikki nalleni, jotta olisin paremmin varautunut, jos tulva veisi sänkyni yöllä, kun nukun.

Talvisin luistelimme ja puuhailimme jäällä. Isä kävi alkutalvesta naskaleiden kanssa tarkistamassa, onko jää riittävän paksua, jotta voimme rantatöyräältä huoletta laskea jäälle saakka pulkalla. Mielestäni on hassua, kun nykyään näkee hauskuttelu meemikuvia, kuinka vanhempamme ovat hiihtäneet kouluun. Itsekin nimittäin hiihdin aina talvisin kouluun. Ala-aste, jossa kävin luokat 1-5 oli myös Kyrönjoen varrella noin 1 – 1,5 km päässä kodistamme. Minulla oli kengät koulurepussani ja vaihdoin ne aina rannassa. Sukset ja sauvat jätin rantaan pystyyn odottamaan, että pääsen koulusta. Jos tuuli oli tehnyt jäälle hyviä lumettomia reittejä, menin kouluun myös luistimilla tai potkukelkalla. Lapsuus oli aika hauskaa aikaa. Kuinka moni teistä on asunut veden äärellä lapsuudessa?

04/10/2023 Äitiys, Mietteet, Vanhemmuus

Mitä muistat omasta lapsuudestasi?

Sanotaan, että isoin virhe, jonka vanhempi voi tehdä on olla muistamatta omaa lapsuuttaan. Olen miettinyt omaa lapsuuttani erityisesti nyt viime vuosina ja pyrkinyt menemään siihen ajatusmaailmaan takaisin – ehkä jopa poimimaan sieltä niitä parhaimpia paloja meidän nykyelämään ja osaksi minimimmin kasvua. 

Takaisin tunnelmiin

Muistan lapsuudestani paljon asioita. Ennen kouluaikaa isäni hoiti minua kotona ja vaikka silloin jo liikuimme siskojeni kanssa paljon, leikin silti päivittäin oikeastaan aika usein yksin heidän ollessa koulussa, sillä pienellä paikkakunnalla ei ollut kovinkaan paljon lähipiirissä ikäistäni seuraa. Noilta ajoilta minulla ei ole kotimme sisältä kovinkaan paljon muistikuvia, mutta muistan ison pihamme kaikki ojat ja nurkat, joissa olen leikkinyt. Tuolla ajalla on varmasti ollut iso merkitys mielikuvituksen rakentumiseen, sillä enhän olisi saanut aikaani noin hyvin kulutettua ellen olisi rakentanut ”taikamaailmaa” ympärilleni. 

Leikimme paljon myös siskoni kanssa talvisin iltamyöhään ulkona. Laskimme pulkkamäkeä, teimme hyppyreitä, hiki valui ja lapaset olivat märät. Nauroimme paljon ja juoksimme salamannopeasti mäen ylös. Isäni usein toi meille vielä traktorilla lisää lunta, jotta saimme nostettua hyppyreitä korkeammaksi.

Hiihtokilpailuissa kuuma mehu maistoi kisan jälkeen hyvälle ja lentopallotreeneissä huippua oli, jos koko joukkueeseen iski nauruhepuli. Oli mahdoton yrittää tehdä mitään, sillä lihakset olivat aivan velttoja. Ehkä näistä muistoista pyrin eniten muistuttamaan itseäni siitä, miten vahva “lääke” huumori on ja sen, miten lapsella pitää olla oikeus iloon.

Jännittäminen ja esiintyminen

Muistan elävästi, miten vaivaantunut tunnelma koulun valokuvauksissa yleensä oli tai miten vielä yliopistossakin luokan edessä pidetty esitelmä jännitti. Itse opin vasta aikuisena olemaan rennosti valokuvissa ja totuin eri projektien myötä esiintymiseen – tai ehkä pikemminkin totuin siihen jännityksen tunteeseen.  

Juttelimme minimimmin vasussa luonteenpiirre-eroista päiväkodin ja kodin välillä. Mielestäni monet asiat kuulostivat aika loogisilta. Vaikka hän on kotona mielellään huomion keskipisteenä ja hauskuttaa koomikkona, hän ei kuulemma ”vedä samanlaista show:ta” päiväkodissa, vaikka tunnistettavissa onkin päikyssä oma iloinen itsensä. Onhan meillä aikuisillakin erilaisia ”minä-muotoja” eri paikkojen välillä: työ-, harrastus- ja kotipersoona. 

Valokuvaus ja esiintyminen tuntuvat hänestä edelleen jännittäviltä, mutta niin ne tuntuvat monesta aikuisestakin. Kun juttelimme tästä, hän hienosti itse totesi, että: ”Ei jännitä sitten enää, kun siihen tottuu.”

Ne pahat fiilikset

Olen aina ollut tunneihminen ja tehnyt paljon päätöksiäkin sen varassa. Jotenkin olen ollut myös onnellinen siitä, että olen pystynyt tuntemaan asioita ja purkamaan sellaisia fiiliksiä, jotka painavat mieltä. Elokuviin reagointi ja eläytyminen ovat tästä naurettava esimerkki. Muistan ala-asteikäisenä, kuinka itkin, kun katsoin ensimmäisen kerran Tyttöni mun -elokuvan. Elokuvassa tytön paras ystävä on allerginen ampiaisten pistoille ja hän menettää henkensä niiden pistoihin. Lukiossa muistan, kun ystäväni ihmetteli leffassa, kun repesin nauramaan hauskalle kohdalle, vaikka poskiani pitkin valuivat vielä edellisen surullisen kohdan aiheuttamat kyyneleet. 

Luonnollisesti tapahtumia, urheilumuistoja ja reissuja on jäänyt lapsuudesta ja nuoruudesta mieleen, mutta muistan myös tosi paljon omiani ajatuksiani ja tunnetiloja. Vaikka urheilu toi minulle vakaan elämän ja paljon kavereita, kasvaminen pienessä kylässä oli vaikeaa. Suurin osa urheilun tuomasta elämästä vei kotiseudulta pois, mutta kiusaajia riitti koulussa. Ala-asteella kiusaaminen oli ehkä enemmän rivien välistä. Muistan jo tuolloin, että joidenkin ihmisten seura ei tuntunut hyvältä. Lapsi aistii yllättävän helposti asioita ympäriltään. Muistan jopa miettineeni, että: ”Tämänlaiseenko käytökseen ja elämään pitäisi muka tottua?”

Ylä-asteella ymmärsin verrata koulussa olevien ja urheilupiireissä olevien ihmisten käytöstä – ja tajusin, ettei sellaiseen tarvitse tottua. Tuon oivalluksen ansiosta pystyin elämään sen ajan ohi. Mutta tavallaan hirveää on ajatella, että entä jos en olisi tehnyt tuota oivallusta tai entä jos minulla ei olisi ollut sellaisia ihmisiä urheilusta, jotka toivat sen hyvän olon? Jollain tavalla haluaisin uskoa, että jokaisella meistä on mahdollisuus kukoistaa, jos vaan saa ympäristön tuen ja oikeanlaiset ihmiset ympärilleen.

Meille oli ohjeistettu lapsena: ”Kaikkien paras kaveri ei tarvitse olla, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen.” Allekirjoitan tämän edelleen, mutta samalla haluan opettaa minimimmille myös, että rajansa on näissäkin. Minimimmi tutustuu helposti uusiin lapsiin ja hänellä on paljon kavereita niin päiväkodin kuin luistelunkin puolelta, mutta ehkä arvokkainta olisi, että hän oppisi vuosien saatossa tulkitsemaan, millaiset ihmiset hänelle tuovat hyvän olon ja ketkä aidosti haluavat hänelle hyvää.  

Ps. Hyödynnä -20% alekoodi SYKSY20. Koodi voimassa Kalla Activen verkkokaupassa 8.10.2023 asti.

03/10/2022 Lapsuusmuistot, Mietteet, Sportti

”Et sä voi, kun sä oot tyttö”

Hetkittäin vastaan ponnahtelee vieläkin naisten lokerointia sekä selkeä jaottelu naisten ja miesten maailmoihin. Mediassa on myös nostettu esiin, miten naiset ovat kokeneet väheksymistä sukupuolensa vuoksi.  

On tarinoita, joissa naisnyrkkeilijää tai naisralliautoilijaa on pyydetty harrastamaan ennemmin aerobicia. Itselleni mieleen palaa myös menneisyydestä asiakastapaus, jossa urheiluyhdistys pyysi tarjousta. Tiimiin oltiin buukkaamassa samantien vain miehiä. Tokihan kaikkia naisia ei edes kiinnosta urheilu, mutta ennakkokäsitykset määrittelivät tapauksen kulkua jo ennen kuin ihmisten kiinnostuksen kohteet otettiin yleisesti puheeksi. ”Älä ikinä oleta”, on mielestäni kelpo neuvo. Samalla vaivallahan voi rohkeasti kysyä, eikä arvuutella intressejä. 

Tyttönä poikien sarjassa

Tulen itse urheilullisesta perheestä ja taaperosta asti harrastimme milloin mitäkin lajia aamusta iltaan. Uuden lajin omaksuminen oli myös minulle aina helppoa, enkä ikinä lapsena ajatellut, mikä on tyttöjen ja mikä poikien laji. Ehkä tähän vaikutti isäni, joka kasvatti meidät neljä tyttöä ilman stereotypioita. Hän otti meidän mukaan päivittäin tekemään asioita, eikä ajatellut sen kummemmin onko se tyypillistä tekemistä tytölle vai pojalle. Perkasimme kalaa, kalastimme, urheilimme ja vaan puuhailimme aamusta iltaan ulkona. 

Kerran noin 10-vuotiaana minut oli vahingossa ilmoitettu hiihtokilpailuissa poikien sarjaan. Ilmoittautumisten ottaja oli kuullut väärin ja hiihdin poikien sarjassa nimellä Jouni. Olin sen verran vanha, että minua jollain tasolla hävetti mennä lähtöviivalle keskelle poikia, mutta jo muutaman sekunnin jälkeen ajattelin, että ”Fuck it – hiihdetään sitten poikien sarjassa.” Lopulta hiihdin tuossa sarjassa toiseksi jättäen monia poikia taakseni ja enemmän sisuunnuin niistä: ”Voi tyttöhän jää ihan jalkoihin” -puheista lähtöviivalla. 

Kilpaurheilu jatkui monia vuosia ja muistan jollain tasolla, miten tyttöjä tietyissä tilanteissa väheksyttiin. Usein esimerkiksi aluevalmennusleireillä tytöt määrättiin pienempiin mäkiin, koska he eivät muka jaksa poikien treenimäkeä. Näissä usein totesin vain heidän olevan väärässä ja liityin poikien seuraan. Kerran 20 kilometrin rullasuksilenkillä eräs vanhempi poika kulutti puolet matkasta siihen, että kertoili minulle, että voin ihan hyvin mennä hiljempaa ja ”omaa tahtia”. En alkuunkaan ymmärtänyt, mistä hän puhui ja lopulta hän jättäytyi jengistä kauemmaksi, kun oli ilmeisesti hiihtänyt itsensä piippuun. Näitä esimerkkejä on pilvin pimein, mutta itse enemmän sisuunnuin niistä. Tiesin oman kuntoni ja sen mihin pystyn, joten sen vuoksi vähättelevät puheet oli aina niin helppo laittaa toisesta korvasta ulos. 

Mikä on miesten ja mikä naisten työ?

En näe erikseen miesten ja naisten töitä tai en näe syytä, miksi jokin asia pitäisi selkeästi jakaa miesten boxiin tai naisten boxiin. Oli sitten mies tai nainen, kaikkeahan lähtökohtaisesti määrittelee omat kiinnostuksen kohteet. Usein en edes arjessa kiinnitä huomiota omaan tekemiseen tai että tekisin jotain toisin kuin muut. Toki fyysiset ominaisuudet määrittelevät luonnollisesti joitain asioita. Esimerkiksi painavien huonekalujen kantaminen onnistuu helpommin henkilöltä, jolla on enemmän voimaa.

Tuntuu, että minulla on feminiinisiä sekä maskuliinisia piirteitä. Osaan heittäytyä avuttomaksi naiseksi, jos en pystykään nostamaan painavaa laatikkoa varastomme ylähyllylle, mutta muuten naisellisuus ei ole avuttomuutta. Pidän siitä, jos puolisoni avaa minulle oven, se on mielestäni vain normaalia kohteliaisuutta ja että huomioi toisen. Vastaavasti itsekin pidän ovea auki, jos huomaan, että takanani tulee ihminen. 

En halua sohaista tällä kirjoituksella muurahaispesään, eikä kenenkään missään nimessä tarvitse sietää kuraa, mutta usein ne, jotka eivät ole tuhlanneet omaan energiaansa puheista loukkaantumiseen ovatkin omalla sinnikkäällä toiminnallaan muuttaneet täysin tuota miesten ja naisten erotteluun liittyvää ajattelumaailmaa. Totta kai asioiden edessä on hyvä pitää puolensa, mutta loukkaantumisen sijaan voi ajatella, että täältä pesee. Me osataan ja riitetään – kyllähän me naiset se tiedetään. 

14/01/2021 Äitiys, Lapsuusmuistot, Perhearki, Sportti

Lumi yllätti autoilijat… ja taaperon!

Vihdoin saatiin kunnon talvi! Jollain tapaa tuo lumen määrä on niin epätodellinen, ja lisää vaan satoi koko ajan. Olen tehnyt neljänä aamuna peräkkäin lumityöt ulkona (joskus jopa kolmeenkin otteeseen päivän aikana), ja todennut sen olevan riittävä treeni siihen päivään. Olen kaivanut tien niin takapihallemme kuin taloyhtiönkin käytäville ympäri talon. Asumme paritalossa, ja meillä on taloyhtiössä tapana tehdä pihatyöt naapureiden kesken. Töitä riittää, joten jokainen vapaa käsipari on ollut tarpeen. Jopa Sohvikin on lapioinut omalla pikku lapiollaan lumia.

Ihan naurattaa, miten aluksi yritin kasata lumia yhteen kohtaan, jotta Sohvi saisi siitä itselleen mini laskumäen. Päivien kuluessa lumisadehan sitten jatkui ja jatkui, ja nyt ihan eri ääni kellossa – kunhan löytää edes jonkun hyvän paikan, sillä kinokset ovat jo niin korkeita. Viime viikolla meidän puutarhaamme tekemämme lumimuurikin katosi lumen alle, joten päätimme hiukan lapioilla avittaa ja rakensimme koko puutarhaan jatkuvan lumilinnakkeen niin Sohville kuin hänen siskopuolille.

Kerroin perheelleni, että Sohvi ihmeissään lumesta. Siskoni kommentoi tähän: ”Niin oon ihmeissäni minäkin! Eihän Helsingissä ole ollut näin paljon lunta sitten talvisodan!” 

Puuhailemme päivittäin ulkona jotain, ja olemme käyneet ahkerasti pulkkamäessä. Jos aikaisemmin Sohvissa näkyi jo pilkahduksia talvifiilistelystä, nyt talvi-into on totisesti tullut viimeistään esiin. Kun menemme ovesta ulos, Sohvi usein lähtee jo valmiiksi puiston pulkkamäen suuntaan pulkkaa tai rattikelkkaa raahaten. Lumen määrä tosin jaksaa kummastuttaa.

Hiihtohullut

Paloheinän hiihtomajan edessä oleva latuosuus on ollut jo jonkin aikaa auki, mutta se on ollut luonnollisesti todella täynnä ihmisiä. Vapaalla hiihtotyylillä on onneksi kuitenkin pystynyt jo jonkin aikaa kiertää peltolenkkiäkin. Voi sitä riemun määrä!

Näin yksi päivä naisen hiihtämässä noin 3-vuotiaan tytön kanssa. Menin ihan sokkona kysymään häneltä olisiko hänen tytöllään jäänyt suksia pieneksi – no olihan hänellä! Seuraavana päivänä kävin noutamassa suksisauvapaketin 5 eurolla.

Sohvi on nyt innostunut myös hiihdosta – hän alkaa hössöttää jopa, kun näkee televisiosta hiihtoa. Ajattelin, että olisi mukava, jos Sohvi voisi edes hiukan seistä suksien päällä ja saada tuntumaa lumeen – en varsinaisesti ajatellut, että 1,5-vuotias vielä hiihtäisi. Nyt hän kuitenkin menee jo ilman sauvoja -taktiikalla eteenpäin ja siirtää jalkaa toisen eteen. Pari päivää sittenkin hän haki itse varastosta sukset ja huusi: ”Mennään!”

Juuri puhuimmekin tuon naisen kanssa, jolta ostin Sohville sukset, että mielellään ostan tulevaisuudessakin hänen tytölleen pieneksi jääneitä varusteita. Lapset kasvavat niin nopeasti ja mielestäni olisi kiva, että Sohvi pääsisi tulevaisuudessa kokeilemaan mahdollisimman monia eri lajeja ja asioita. Eihän sitä nimittäin voi tietää tykkääkö, jos ei ole kokeillut.

Lapsuuden talvipuuhat

Lapsuudessa puuhastelimme paljon isämme ja siskojeni kanssa ulkona säällä kuin säällä. Talvisin laskimme usein siskojeni kanssa aamusta iltaan meidän puutarhastamme joelle päin. Lapsuuden kotimme on Kyrönjoen varrella Pohjanmaalla. Isäni tapasi vetää kesän loputtua usein laiturin puutarhaan talven ajaksi. Kasasimmekin usein tämän päälle lisää lunta, ja laskimme sen päältä joen töyrää pitkin jäälle. Kauimmas liukunut totta kai voitti. Äitimme tapasi tulla usein pimeän tultua huutamaan meitä parvekkeelta sisälle syömään (ja nukkumaan). 

Muistan, kun saimme kerran joululahjaksi ison puhallettavan liukualustan. Hyppäsimme siihen kaikki kerralla, ja heti ensimmäisellä laskulla se pamahti rikki. Olenkin nyt pulkkamäessä kuolannut kaikenlaisia erinäköisiä laskuvälineitä. Otan mielelläni vinkkejä vastaan, sillä omaa lapsuuden suosikkiani pitkää liukuria ei näy enää kenelläkään.

Isäni usein teki joen jäälle meille luistinradan. Naureskelinkin juuri, kuinka silloin oli tapana ostaa muutama numero liian suuret luistimet eli niissä täytyi olla ”kasvuvaraa”. Usein tuota kasvuvaraa ei täyttynyt vielä aikuisenakaan, vaan paineli kauppaan ja osti oikean kokoiset luistimet. 

Itselläni on nyt hakusessa hokkarit, sillä aikaisemmat luistimeni ovat vanhimman siskoni vanhat eli niillä on ikää reippaasti yli 25 vuotta. Mieluiten ostaisin käytetyt, sillä ne olisivat jo valmiiksi pehmentyneet. Pitäkää peukkuja, että jollain olisi kaapin perukoilla!