Avainsana: luistelu

05/10/2024 Kalla Active, yrittäjyys

Syksyhässäkkä – mites teillä? 

Siitä yleensä huomaa, että on ollut hässäkkä kuukausi, jos ei oikein muista, mitä viime viikolla on tapahtunut. Olen ilmeisen hyvä myös kultakalana unohtamaan epätärkeät asiat, ja työjututkin pystyn sulkea pois mielestä, kun niitä ei tarvita. (En tulisi toimeen ilman töihin tekemiäni to do -listojani, joiden avulla pysyn kärryillä työtehtävistä, mutta yrittäjälle hyvä ominaisuus on, etten mieti listojen juttuja päivät pitkät)

Meillä on tapana aina syksyisin ystäväni ja siskoni kanssa ”avata avantouinti-kausi” ja sen teimme nytkin. Talviuinti-näkökulmasta vesi on vielä tosi lämmintä, mutta parempi totutella pikku hiljaa taas. (Ehkä vuosien avantouinti on vaikuttanut johonkin, sillä omastakin mielestä vesi oli aika lämmintä vielä. Hassua.)

Syksy on mennyt arkisten rutiinien parissa työn ja harrastusten ympärillä. Ja miten moneen kertaan olen todennut jo syksyn aikana, miten paljon leasing-autonkäyttö onkaan helpottanut arkeamme! Tuntuu, että yksi iso osa aivoista, jota aikaisemmin käytin kaikkeen ”metatyöhön”, on vapautunut kaiken muun asian käyttöön. Kun kaikkea tällaista pikku sälää ei tarvitse miettiä erikseen, tuntuu yllättävän paljon kevyemmältä. Samaisen asian vuoksi jopa välillä luulen unohtaneeni jotain tärkeää.

Samaan aikaan olen jollain tapaa myös ylpeä itsestäni, sillä minua aluksi jännitti tosi paljon lähteä ajamaan autoa Helsingissä jo pelkästään siksi, etten ollut hetkeen ajanut kovinkaan paljon. Ylpeyttä siis lähinnä tuo se, että arjen asiat hoituu autolla ja löydän perille (Onneksi navi). Sanoinkin juuri ystävälleni ja siskolleni, että kun ajelen projektitoimistolle (hanke, jonka viestintää teen ma-ke) kuuntelen usein aamuisin autossa James Bluntia – hänen laulut ovat tarpeeksi rauhallisia Mannerheimintien ruuhkiin. Samaan hengenvetoon naurettiin, kuinka hasardi olisi laittaa aamutuimaan 90-luvun Leila K.

Kalla Activelle on tulossa nyt syksyn aikana uutta. Luvassa on lapsille ainakin kolme uutta tuotetta laventelisävyssä (legginssit, paita ja toppi) isommissa koossa 116/122-152/158 välillä, naisille uusi sävy (laventeli) topista ja yksi uusi jälleenmyyjä, mutta näistä lisää myöhemmin.

Lisäarvoa viikkoihin

Asia, josta olen aidosti onnellinen on tyttöni harrastus ja sen tuomat ystävät. Se yhteisö, jonka luistelu tarjoaa jo tällä hetkellä hänelle on uskomaton, ja miten läheisiä osista vanhemmista on minullekin tullut. Ja tottakai näin vanhempana on ihanaa nähdä, kuinka hän odottaa treenejä ja kuinka pidetty kaveri hän on. Muutenkin luistelu vaikuttaa ainakin nyt tarpeeksi vauhdikkaalta lajilta hänelle. Siinä riittää vauhtia ja kuinka palkitsevaa on oppia tekemään tuosta vauhdista kaikkia temppuja. Totesin juuri siskolleni, että rakastan sitä, että tyttöni ei ole minkään “minun vanhan kilpaurheilulajin parissa”. Minusta on ihanaa, että luistelussa saan olla hänelle vain tukea-antava ja kannustava vanhempi (enkä tiedä lajista liikaa).

Pidän luistelun tasapainosta. Se määrä, minkä onnistuminen antaa on aivan mieletön, mutta samaan aikaan uusien ”temppujen” harjoittelu pitää jalat maassa. Itsekin totesin tämän omassa aikuisluistelussani viime perjantaina. Onnistuin flippi-hypyissä, mutta seuraavan liikkeen harjoittelu pisti aloittamaan homman uudelleen alusta. Isäni sanoi aina samaa myös lentopallosta meille. Hänen mielestään meillä oli hyvä harrastus senkin vuoksi, että siinä oli pakko olla ”jalat maassa”. Vaikka yhden pallon löi ylivoimaisesti suoraan lattiaan, ei voinut alkaa leijumaan, sillä seuraavan saattoikin jo mokata. Jos jäi kiinni vanhoihin onnistumisiin, ei pystynyt keskittymään seuraaviin palloihin. Samoin myös epäonnistumisista piti päästä nopeasti yli ja keskittyä seuraavaan palloon. Hyvää oppia tulevaisuudenkin juttuihin.

17/09/2022 Äitiys, Mietteet

Mikä on lapsen kannustamista ja mikä ylituputtamista? 

Vanhemmuus on kultaisen keskitien löytämistä monenkin asian suhteen. Se saa myös tarkastelemaan itseään ja sitä ovatko ne omat näkemykset tai tavat varmasti niitä, joita haluaa sellaisenaan eteenpäin välittää. 

Laimea esimerkki on se, että yritän tsempata maistamaan ruokia, vaikka olen itse ollut erittäin ruokarajoitteinen pienenä – eikä kyllä vieläkään tietyt maut uppoa. Kuitenkin huomaan tyttömme olevan paljon varauksettomampi ruokien suhteen, kun minä olin. Pyrin siis hänen vuoksi avartamaan omaakin mieltä. 

Ekat harrastukset

Löysin viime talvena jumppasali liikkarin, jossa kävimme silloin 2,5 -vuotiaan mimmimme kanssa. Eihän hän tuossa iässä edes varsinaisesti kaivannut mitään ns. harrastusta, mutta kun olimme olleet kuukauden putkeen ainoat ihmiset räntäkelillä puistossa päiväkodin jälkeen, totesin, että ehkä meidänkin olisi kiva käydä jossain sisällä juoksemassa. Olen itsekin samanikäisenä aloittanut käymään Satujumpassa, jossa varmaan suurin tavoite tarjota lapsille paikka purkaa energiaa. 

Liikkari osoittautuikin kivaksi ajanvietteeksi – eritoten mini mimmille. Hän on muutenkin pitänyt taaperosta asti aivan kaikesta liikuntaan liittyvästä ja niin pitää edelleen. Samantyyppinen liikkari on nyt syksyllä jatkunut palloiluliikkari nimellä 3-4 -vuotiaille. Koska ensimmäinen kevät oli ollut liikkarissa niin kiva, hän halusi ehdottomasti syksyllä jatkaa. ”Äiti sä voit nyt mennä odottamaan pukuhuoneeseen”, on usein lause, jonka hän sanoo minulle. 

Mielestäni oma roolini on tarjota hänelle erilaisia kokemuksia eri lajeista ja harrastuksista ja hän saa halutessaan niitä itse myöhemmin jatkaa. Kaiken kaikkiaan koen, että liikuntaharrastuksilla on positiivinen vaikutus kasvuun ja kehitykseen. Vaikka itselläni on kilpaurheilutausta, ymmärrän, että liikunta ei ole kaikkien juttu. Toisaalta tähänhän voi verrata myös tuota ruokaesimerkkiä. Helposti liikuntaa vihaava vanhempi välittää eteenpäin omat fiiliksensä, eikä anna lapsen itse kokea ja löytää mahdollista riemua.  

Onko liika kannustaminen painostamista? 

Tuota toista ääripäätä lapsen ylikannustamiseen olen miettinyt harrastusten ja urheilutaitojen opettelun myötä. Kesällä kun mini mimmi opetteli polkupyöräilemään, löysimme yhteisen sävelen helposti. Hän sinnikkäästi yritti ja usein, jos jarrutus meni pitkäksi, totesimme vain yhdessä, että: ”Ei hätää, kyllä se jarru sieltä vielä joku päivä löytyy.” (Ja voi muuten sitä onnenpäivää hänelle, kun se ”joku päivä” koitti.)

Mini mimmin päiväkotihoitaja luistelee Helsingin Luistelijoissa, ja hän vinkkasi, että heidän seura tarjoaa meidän naapurihallissa syksyllä luistelukoulun 3-4 -vuotiaille. Alkujaan ajattelin, että he ovat iältään liian nuoria, mutta koska mukana olisi tuttu ope ja mini mimmi on ollut yleisesti uusien taitojen opettelussa innokkaan sinnikäs, ajattelin että ehkä menemme kokeilemaan. 

Kun syyskuussa luistelut alkoivat, ensimmäinen kerta meni hieman mönkään. Päästyään ensimmäistä kertaa jäälle hän kaatui kärkeen kaksi kertaa, mutta taisteli sinnikkäästi itse pystyyn. Kolmas pahempi kaatuminen oli liikaa. Hänelle olisi varmasti jäänyt paljon parempi maku suuhun, jos hän olisi minun sylissä oltuaan mennyt vielä hetkeksi jäälle, mutta koti kutsui. Tavallaan vaan harmitti hänen puolesta, että hän koki jäällä, ettei kukaan ole hänen apunaan. (Vanhemmat ovat siis katsomossa) Kotona totta kai juttelimme vielä uudelleen, että kaikki vasta opettelevat ja kaatuminen on luonnollista. Jäällä ei ole yksin, vaan saa apuja luistelun ohjaajilta.

“Hyppääminen hevosen selkään”

Tänään kun menimme toisen kerran luistelukouluun, hän tarrautui minuun ja purskahti samantien jäähallin aulassa itkemään. Koska hän niin harvoin on aidosti mistään todella harmissaan, huomasin, että tämä häntä vaivasi. 

Hän sai sanottua, että häntä jännittää. Juttelimme useaan kertaan, että ymmärrän, että häntä jännittää. Kerroin, että monia muitakin jännittää. Kyse on uudesta taidosta, johon kuuluu kaatumisia ja jota oppii vain tekemällä. Hän edelleen itki sylissäni jäähallin edessä ulkona. Olimme siis tässä välissä käyneet pukuhuoneessa ja tulleet takaisin ulos. 

Tämä oli siis se hetki, kun mietin, että mitä teen. Lähdemmekö kotiin, jolloin jännityspeikko ehtii ensi kerralle kasvaa vielä suuremmaksi vai yritänkö kärsivällisesti saada häntä ”hyppäämään uudelleen hevosen selkään.” Voiko minun tsemppaaminen kääntyä liikatuputtamiseksi?  Eihän ketään voi pakottaa ja varsinkin, kun mielestäni lasten harrastusten pääasia olisi löytää liikunnan riemu.

Mutta toisaalta, kun tunnen lapseni ja tiedän, että hän pystyy ja on osoittautunut aiemminkin ihan omasta tahdostaan ”kovaksi luuksi”. Ajattelin, että tämä voisi olla myös hyvä oppitunti siitä, että tuon jännityksen voi voittaa – ja miten hyvä fiilis siitä tulekaan. 

Vihdoin keskusteluumme tuli käännekohta, kun sanoin, että voin tulla kaukalon laidalle seisomaan katsomon sijaan luistelukoulun ajaksi. Laitoimme luistimet ulkona jalkaan ja juoksimme sisään sivuovesta suoraan jäälle hiukan myöhästyen. Hänen päiväkotiope nosti hänet jäälle ja muutamassa sekunnissa ilme alkoi kirkastua. 45 minuutin aikana hän viiletti jo eteenpäin, kokeili rohkeasti takaperin luistelua ja muita ohjaajien antamia tehtäviä. 

Luistelun jälkeen kerroin hänelle, miten ylpeä olin hänestä, kun hän voitti jännityksen tunteen ja meni rohkeasti jäälle. Eniten kuitenkin kehuin häntä siitä, ettei hän ei antanut periksi, jos kaatui, vaan nousi sinnikkäästi pystyyn. Toki taitavuudestakin kehuin, mutta mielestäni tärkeimmät onnistumiset olivat ne pään sisällä tapahtuneet asiat. 

Tämä on siis ollut omalla kohdallani lähiaikojen vanhemmuuden dilemma. Toki haluan palasen omasta periksiantamattomuudesta hänelle opettaa, mutta missä menee raja. Tämä tilanne meni loppuen lopuksi hyvin: jännitys voitettiin ja uudesta lajista innostuttiin, mutta missä kohtaa kuuluu antaa periksi? Itsehän en siinä taas ole kovin hyvä, vaan lyön ihan pohjalaisena usein päätä seinään turhaankin. Onneksi olen kuitenkin lapseni myötä oppinut hieman alkanut lukea itseäni tämän suhteen paremmin.

Hyödynnä koodi SYKSY15 ja täydennä jo nyt merinoa niin omaasi kuin lapsesi vaatekaappiin. Koodi oikeuttaa -15% aleen verkkokaupassa osoitteessa www.kallaactive.com ja on voimassa 30.9.2022 asti.