Blogikirjoitus myös kuunneltavissa
Joka toinen viikko puolisoni lapset tulevat meille. Kuten monelle lapsiperheelle, touhua ja tohinaa riittää. Sohvi myös kovasti odottaa, että voi hömpöttää sisarpuoliensa kanssa. Sohvin lempileikit ovat rahin ympäri juokseminen ja jumppaaminen. Yllättävän nopeasti olohuone muuten muovautuu jumppasaliksi, jossa kiipeillään, karhunkävellään ja pompitaan rataa – ja asiaan kuuluu myös luonnollisesti juomapiste, jossa juomapullot odottavat janoisia jumppaajia.
Viimeksi viikonloppuna myös keskustelimme häviämisestä lautapelin päätteeksi. Se on kyllä pirullinen tunne. Toisia se myös harmittaa huomattavasti enemmän kuin toisia – mistäköhän tämä johtuu? Joillain taas perus kilpailuvietti on laminoitunut osaksi DNA:ta, ja osaa taas ei voisi hevon kukkua kiinnostaa kuka voittaa ja kuka jää kakkoseksi. He selviävät häviöstä olan kohautuksella ja lähestulkoon odottavat, että uusi kierros saadaan käyntiin.
Häviäminen se vasta oppitunti on
Koska meidän koko perhe kilpaurheili aktiivisesti lapsuudessa, isäni tapasi aina sanoa meille: ”Jokainenhan meistä pitää voittamisesta, mutta tärkeämpää on oppia häviämään.” Mietin tätä silloin, mutta minusta tuntuu, että olen sisäistänyt sen sanomaa enemmän nyt vasta aikuisena. Jos jäi toiseksi hiihtokilpailussa, vaikka kuinka harmitti, hyviin tapoihin kuului mennä paiskaamaan kättä voittajalle. Kyse ei ole siitä, etteikö häviäminen olisi saanut harmittaa, vaan siitä, että miten sen käsitteli – jäikö voivottelemaan asiaa, vaan käänsikö sen loppuen lopuksi sisuksi: ”Ensi kerralla on sitten minun vuoroni.”
Usein, kun suurin harmitus poistui, kilpailua pystyi jo alkaa analysoimaan ja miettimään, mitä olisi voinut tehdä paremmin. Tämähän myös motivoi treenaamaan tuota osa-aluetta enemmän. Niinhän se menee perus lautapeleissäkin – vaan pelaamalla enemmän, tulee paremmaksi. Joskus myös toisella saattaa olla vietävän hyvä tuuri, jolle ei vaan voi mitään. Turha sitä on jäädä voivottelemaan, vaan laittaa uuden pelin käyntiin ja yrittää tehdä parempia pelisiirtoja. Vanhemman ei kuulu poistaa pettymyksen kokemusta, vaan auttaa lasta selviämään niistä.
Karhunpalvelus aikuisuuteen
Joskus vanhemmat haluavat suojella lasta pahalta mieleltä ja antavat lapsen voittaa aina. Tämä vanhempien tapa estää lasta harjoittelemasta pettymyksen tunteita. Jos häviämisen sietämistä ja käsittelyä pääsee harjoittelemaan jo varhaisessa vaiheessa, tulevaisuuden häviöt ja pettymykset eivät jysähdä niin lujaa. Kuitenkin se on ihan itsestään selvää, että aina elämä ei mene niin kuin haluaa, ja tehtävämme on vain tehdä parhaamme ja selvitä haasteista, joita tien varrella tulee vastaan.
Jotkut vanhemmat perustelevat häviämistapaansa, etteivät he halua tehdä hallaa lapsen itsetunnolle. Häviö ei kuitenkaan tätä heiltä muserra. Häviön tunteen avulla lapsi pystyy myös suvaitsemaan tulevaisuudessa turhautumista ja pääsee harmituksen tunteesta helpommin eroon. Arkiset pettymyksethän ovat osa elämää. Tietenkään pettymystilanteita ei heille tarvitse luoda erikseen. Arkielämän tuomat tilanteet riittävät – usein näitäkin arjen pettymyksiä kuitenkin lapsen tiellä arjessa silotellaan. Eihän se lautapelihäviökään elämää kaada, ja itse tapaankin aina toistella: ”Älä anna koko päivän mennä tuon vuoksi pilalle. Häviöstäkin oppii.”
Usein olen kuullut sanottavan, että kouluikäisen lapsen viihtyvyyttä ja selviytymistä kouluelämässä helpottaa, jos hänelle on kehittynyt kyky hallita hetkellisiä turhautumia ja kiukkuja, kun oma tahto ei toteudu tai lapsi ei pärjää peleissä tai leikeissä niin hyvin kuin haluaisi. Jos ihan mustavalkoisesti ajatellaan, jos lapsi ei ole saanut harjoitella häviötä, kuinka hän pystyy sitä harjoittelemaan tulevaisuudessa isompien asioiden kanssa? Elämän karikot saattavat silloin viedä turhankin pohjalle. Suurimpiin testeihin se joutuu aikuisena esimerkiksi suhdekriiseissä tai eroissa – puhumattakaan työpaikan menetyksestä. Tämä on kuitenkin taito, jota työstämme koko loppuelämämme.
