Olen painanut syyskuun tukka putkella, ja se alkaa tuntua niin henkisesti kuin fyysisestikin. Syyskuu on yleensä ja on ollut taas Kalla Activen yksi parhaita myyntikuukausia, joten tämä on luonnollisesti pitänyt liikkeessä. Tämän lisäksi tein erään autonvuokrausyrityksen kahdelle brändille somepaketit. Pidimme kaksi kuvauspäivää, joista tein heille 15 x päivitysehdotusta / per brändi, noin 20 käsiteltyä still-kuvaa / per brändi ja 5 kpl valmiita reelsejä / per brändi. Jotenkin olen onnistunut myös saamaan kasaan melkein jo 15 opintopistettä kasvatustieteiden perusopinnoista eli näitä olisi enää 10 op jäljellä.
Huomaan itsestäni, että jos päivät ovat tekemistä täynnä, täytyy tosissaan satsata omaan mielen- ja kehon huoltoon. Olenkin yrittänyt varata aina aamuun kävelylenkin, jotta pääsisi tuulettamaan päätä. Tiedättekö mistä huomaan, jos pää on liian jumissa? Itselleni on silloin vaikea tehdä kuntosalin tapaista treeniä tai kevyempää kehonhuoltoa, sillä se vaatisi pienen pysähtymisen oman pään sisälle. Ironistahan tässä on se, että juuri tuollaistahan keho ja mieli silloin kaipaisi.
Löysin kuitenkin hiukan erilaisen tavan rentoutua, kun uppouduin Suomen miesten EM-lentopallohurmokseen. En oikeastaan katso televisiota ikinä, mutta lentopallo on antanut hyvän syyn avata Yle Areenan aina aamulenkin jälkeen. Se on ollut hyvää pään huoltoa ja ennen kaikkea hyvä syy hetkeksi pysähtyä useamman viikon sykkimisen jälkeen. Pelithän ovat muuten tulleet iltaisin usein vasta klo 22, mikä on aivan liian myöhään tällaiselle mummolle, joka on silloin jo nukkumassa. Onneksi EM-pelejä pystyy katsoa seuraavanakin päivinä. Suomi-Italia -pelin tuloksia tosin katselin jo yöllä, kun heräsin. Hyvää viihdettä on myös seurata entisen maajoukkuepelaaja Lelu Ojansivun kommentteja. Hän on Sanoman kommentaattori ja edelleen supliikki suustaan.
Lentopallo edelleen sydämessä
Teinimuistoja riparilta ja peleistä
Kun olin 15-vuotias, sain kutsun lentopallon maajoukkueriparille Partaharjulle. Sinne valittiin ikäluokastamme valtakunnallisesti muistaakseni 12 tyttöä ja 12 poikaa, joten olin onnellinen kutsusta. Muistan, että olin lähes tulkoon ainoa, jolla oli vielä muitakin harrastuksia ja maajoukkuevalmentajat kyselivätkin vanhemmiltani: “Koska Jenni lopettaa hiihdon?” Partaharju oli ihana ja kaunis paikka viettää riparia. Sain paljon uusia kavereita.
Vaikka olin jo silloin 177cm pitkä (en kasvanut tuosta enää), muistan silloin ensimmäisen kerran ajatelleeni, että olen lyhyt lentopalloilijaksi. Jos halusin pelata normi pelipaikkojani hakkuria tai 4-paikkaa, minun piti ottaa aina tosi paljon ponnistuksella kiinni muita. Ehkä tuo motivoi myös tekemään paljon hyppyjä ja sainkin penikkataudin jalkoihini aina tietyn väliajoin. Penikkataudissa sääressä oleva lihasryhmä turpoaa ja lihaksia ympäröivä kalvo ei anna myöten. Minulle asia selitettiin silloin, että lihas kasvaa liian nopeasti, eikä sille ole tilaa. Kerran teini-iässä eräs hieroja kommentoikin pohkeitani: “Jestas, mitkä möltit.”
En tiedä, miten nykyään penikkatautia hoidetaan, mutta minun nuoruudessani lihasten lämmittämisen jälkeen hieroja “repi kalvon auki”. Operaatio oli niin kivulias, että suuhuni laitettiin aina jääkiekon hammasmuotti, jota pystyi purra, kun kipu yltyi. Hassua on kuitenkin huomata, että nuoruuden ponnistusvoima on edelleen tallella ja tykkään edelleen tehdä hyppy- ja loikkatyyppistä treeniä.
Yläasteen päätyttyä hiihto jäi kokonaan, ja muutin omaan asuntoon Vaasaan, jotta lentopallon treenaaminen olisi helpompaa. Pelasin silloin Vaasan Vasamassa. Noilta vuosilta käteen jäi SM-hopea. Olen aina miettinyt, että lentopallossa eniten ikävä ns. pelisilmän käyttöä. Jos pelasin vasemmassa laidasta nelospaikkaa, minun vakio oli lyödä torjunnan ohi oikealle sektoriin. Muistan SM-finaalipeleissä, kun vastustajajoukkueen valmentaja oli aluevalmentajani ja hän huusi penkiltä naama punaisena: “Ottakaa se Jenni nyt kiinni”. Kun sain torjunnan tarpeeksi iskuillani siirrettyä oikealle, olikin aika alkaa lyödä vasemmalle. Ehkä lentopallossa tuo pelisilmä on juurikin sitä pelin lukua ja “vastustajan juoksutusta”.
Ei pääse leijumaan
Kun isämme eli hän aina sanoi, että lentopallo oli meille hyvä laji, kun siinä ei ikinä päässyt leijumaan. Jos pallon syötti ässäsyöttönä tai iski suoraan lattiaan, pistettä ei voinut jäädä liian kauaksi aikaa tuulettelemaan, sillä viimeistään seuraava hävitty pallo toi maanpinnalle. Mokia ei myöskään saanut jäädä vatvomaan. Mokasta piti päästä yli nopeasti ja siirtää katse ja keskittyminen jo seuraavaan palloon. Näin jälkikäteen ajateltuna tykkäsin kyllä lentopallosta lajina ja sytyin entisestään, jos olimme häviöllä. Ehkä oman kilpaurheilija mielen tunnisti siitä, että kun muut alkoivat väsyä, itseltä löytyi aina yksi vaihde vielä lisää ja sellainen “Nyt näytetään niille närhen munat -asenne”.
Urheilu on kyllä antanut paljon elämään ja ihanaa, että on saanut kasvaa sen mukana. Löysin oikeastaan aika vähän itseltäni kuvia lentopalloajoista (siihen nähden, kuinka intensiivisesti sitä aikaa eli) Mutta niistä kuvista, jotka löysin, palautui heti muistoja mieleen. Alla esimerkiksi kuva turnausreissulta. Taisin tuolloin pelata jo Laihian Lujat -joukkueessa ja yövyimme pelireissulla mökissä. Toinen kuva on taas Tampereelta aluejoukkueturnauksesta. Yövyimme jollain koululla ja yksi kavereistamme otti ylätasanteelta kuvan, kun makasimme maassa.
