Yksi elämäni rakkaus on aina ollut kirjoittaminen, ja edelleen virallisestikin teen sitä Kalla Activen rinnalla työkseni kirjoittamalla freelancerina yrityksille ja hankkeille.
Alkujaanhan aloin kirjoittamaan Ninniohia-blogia äitiyslomalla, koska kaipasin kirjoittamista. Olin tuolloin vielä osakkaana eräässä markkinointiviestintätoimistossa, ja uskoin todella, että olen sinne vielä äitiysloman jälkeen palaamassa. Elämähän ei mennyt niin, vaan päädyin myymään osuuteni ja lopulta perustin Kalla Active -merinobrändin ja aloin tehdä freelancerina markkinoinnin ja viestinnän töitä.
Tuntuu, että lokakuussa blogin kirjoittaminen on kuitenkin ollut vaikeaa. Tämä on outoa, sillä blogi on ollut minulle jo useamman vuoden se henkireikä ja kanava, jossa voin jäsennellä omia ajatuksia niin äitiyteen, yrittäjyyteen tai yleensäkin elämään liittyen. Lohdullista on ollut kuulla, että monella muuallakin on samanlaisia ajatuksia.
Nyt en ole jotenkin jaksanut selventää ajatuksiani – tai ehkä niitä on ollut liikaa. Olisi tyhmää sanoa, ettenkö olisi ehtinyt. Yleensä viestinnän freelancer töiden ja Kalla Activen lomassa pystyn järjestämään aikaa blogin kirjoittamiselle – nyt en ole edes jaksanut yrittää. Ja jos aikaa on jostain syystä ollut ihan jaettavaksi saakka, olen kyllä keksinyt jotain muuta puuhaa.
Isää kaivaten
Vaikka isämme kuolemasta on jo 1,5 vuotta, omat ajatukset ovat vielä vahvasti hänessä. Minulla oli onnellinen lapsuus ja muistot isästä ovat hyviä. Olen kuullut, että oman vanhemman kuolema saa ajatukset ja olotilan vielä entisestään omaan lapsuuteen. Mietinkin yksi päivä, että ehkä näiden muistojen avulla pystyn myös kehittää itseäni. Kaikissahan meissä on jotain kehitettävää. Kun muistan onnen hetkiä omasta lapsuudestani, ehkä pystyn välittää samanlaisia tunteita äitinä myös eteenpäin tyttärellemme. Nehän aikoinaan tekivät minullekin hyvän olon.
Huomaan myös kamppailevani arjen ajatuksen kanssa, jossa toivon lapseni elämään arjen hyvyyttä. Kuinka kasvattaa myötätuntoiseksi ja reiluksi, mutta sellaiseksi, että hän ei kuitenkaan salli muiden kohdella itseään tai rakkaitaan väärin. Tämä on varmasti jokaiselle vanhemmalle haasteellista. Sen olen jo hyväksynyt, etten pysty suojelemaan häntä jokaiselta takaiskulta – voin kuitenkin opettaa hänet nousemaan ylös kaatumisen jälkeen ja jatkamaan eteenpäin.
Paluu teini-iän ajatuksiin
Tällä hetkellä nuo lapsuuden ajatukset ja olotila ovat niin todentuntuisia, ja ponnahtelevat myös muillakin elämän osa-alueilla. Tästä hassu esimerkki oli Verityn varjo -elokuva, joka perustuu Colleen Hooverin kirjoittamaan psykologiseen jännitysromaaniin. Miespääosassa oli nuoruuden ihastukseni Josh Hartnett. Kun kävimme elokuvissa katsomassa leffan, huomasin meneväni takaisin teini-ikään. Muistin elävästi hänen julisteen seinälläni, hymyn ja oman teinifiiliksen.
Ääripäätä nuoruuden ajatuksiin taas edustaa Yle Areenassa näkyvä tv-sarja Fokus, joka sijoittuu taitoluistelumaailmaan. Vaikka laji ei ole oma, jollain tapaa sitä katsellessa mieleeni ponnahtelivat oman kilpaurheiluajan asiat. Osa niistä ei ollut hyviä, vaan toivat mieleen lähinnä epäreilut valmentajat ja urheilumaailman ihmiset, jotka eivät uskoneet sinuun tai antaneet mahdollisuutta näyttää omia kykyä. Urheilussa epäreiluutta oli aina vaikea hyväksyä.
Ehkä tämä paluu lapsuuden ja nuoruuden ajatuksiin on itselleni nyt jonkinlaista terapiaa.
