Aloitin kirjoittamaan Ninniohia-blogia äitiyslomalla lähes 6 vuotta sitten, kun minulla oli ikävä kirjoittamista. Kirjoitin jo silloin markkinointiviestintätoimistossa paljon eri yrityksille ja hankkeille sisältöjä, ja öitiyslomalla iski tyhjiö. En kuitenkaan missään vaiheessa ajatellut, että blogini on minkään sortin kannanottopalsta – ajattelin lähinnä kirjoittavana sinne arjen mietteitä ja asioita. Sellaisena olen se omasta mielestäni pitänytkin. Tavallista yrittäjä-äidin arkea. Vuosien mittaan blogi on ollut yksi kanava jäsennellä omia arjen ajatuksia. Hassua onkin ollut huomata, miten moni lukija on pähkäillyt samoja asioita.
Mutta arvatkaa mitä? Vaikka itselleni asiat ovat arkista elämää, silti tuntuu, että joku löytää aina blogikirjoituksistani jonkin pienen asian, johon ottaa kantaa. Sinänsä asioista pitääkin keskustella, mutta välillä saan sähköpostiini jopa suoria tekstin muutosehdotuksia. Yritän aina blogikirjoituksissani korostaa, että me ihmiset olemme todellakin erilaisia ja se on vain rikkaus. Ajattelemme asioista erilailla ja ehkä jopa opimmekin toinen toisiltamme. Samoin vanhemmuutta ja lapsia löytyy laidasta laitaan. Suurimpaan osaan asioista ei ole olemassa oikeaa eikä väärää. Jokainen meistä kulkekoon sitä itselle sopivinta reittiä.
Toki suurin osa kommenteista on positiivisia, ja niitä on aina kiva lukea. Yksi kommentti esimerkiksi oli parisen viikkoa sitten: ”On todella arvokasta, että nostat esiin vanhemmuuden monimuotoisuuden ja kannustat kunnioittamaan erilaisia kasvatusvalintoja. Tämä muistuttaa meitä kaikkia siitä, kuinka tärkeää on suhtautua toisten vanhemmuuteen empaattisesti ja avoimin mielin.” Tätä pyrin jatkossakin tekemään.
Vaahtoaminen ja lyttääminen
Silti nuo suorat muutosehdotukset tekstiin saavat edelleen miettimään asioita, joita kirjoittelin hetki sitten Vanhemmuus ja lyttäämiskultuuri -blogitekstiin. Jotkut ihmiset käyttävät koomisen paljon energiaa toisen ihmisen käännyttämiseen, sen sijaan, että voisivat vaan todeta asiaan: ”Ymmärrän kantasi.” Luonnollisesti kaikkia ei kaikki asiat kiinnosta – eikä onneksi tarvitsekaan. Toisen mielipiteitä ei silti kuulu lytätä, vaikka ei niitä aina allekirjoittaisikaan täysin. Kaikkien mielipiteet ovat arvokkaita. Jokin syyhän tuohonkin mielipiteeseen täytyy olla, ja se voi olla esimerkiksi täysin johdannainen sen ihmisen omaan lapsuuteen.
Myös ihmisten vaahtoaminen on asioiden äärilaita, jota en ole ikinä ymmärtänyt. Luonnollista on, että meillä ihmisillä on liuta erilaisia mielipiteitä, mutta henkilökohtaisesti en ole viihkiintynyt mihinkään asiaan niin paljon, että aloittaisin sen puolesta vihapuheet tai ääriliikehdinnän. Muistan kuinka koronarokotuksen tiimoilta sain vihaviestin eräältä someseuraajalta. Olin ällistynyt, kuinka paljon vihaa hänestä pursusi. Mikä saa ajattelemaan, että tuollainen viestittely on ok? Toki näiden on hyvä antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta silti olen aina ihmetellyt niin työ- kuin arkielämässäkin ihmisiä, jotka saavat erityisvapauksia käyttäytyä huonosti, eivätkä he ikinä pyytele anteeksi tekemisiään.
Myös seuraajilla on valta – he voivat päättää itse onko sisältö kiinnostavaa ja sen kautta seurata ihmisiä, joita haluavat. Arvostelu ja haukkuminen taas menevät kiusaamisen puolelle, ja sitä en hyväksy missään muodossa, en lapsilla enkä aikuisilla.
Jokaisella saa olla oma mielipiteensä, mutta mielestäni vihapuheet voi jättää toisaalle. <3
