Suruun ei ole mitään tiettyä kaavaa. Se on erilaista, mutta ei eri arvoista. Ihmisillä saattaa tulla elämänsä aikana monenlaista surua vastaan, kuten läheisen kuolema, avioero, onnettomuus tai vakava sairastuminen. Tämä kevät on ollut henkisesti rankkaa aikaa. Lukiessani viikonloppuna isäni hautajaisissa muistoadressien ja korttien tekstejä mietin, millaiset tekstit tuovat itselleni eniten lohtua.
“Hyvää viimeistä pelimatkaa”
“Surun kyynelten läpi loistavat onnellisten päivien muistot”
“Jonain päivänä pilvet väistyvät ja aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa”
Omaisten ja ystävien muistamisten lisäksi kyläläisten muistolistaan oli kerääntynyt 64 nimeä. Isäni oli tosi pidetty, ja sen tiesin jo lapsesta alkaen. Siskoni sanoikin ihanasti: ”Olen jälleen kerran todennut, että kyllä meillä on ollut hyvä ja onnellinen lapsuus.”
Muistot ovat tärkeitä. Tuntuu kuin isä olisi täällä kaikkialla olemassa. Se on mielestäni lohduttava ajatus. Suru on isompaa, sillä elimme, koimme ja rakastimme.
Miten käsitellä surua?
Välillä tuntuu, että surusta ei pääse ollenkaan eteenpäin. Vaikka kannoin hautajaisissa isäni arkkua, tunnen kaiken edelleen tosi epätodelliseksi. Oma olotila vaihtelee päivästä tai jopa tunnista toiseen. Sanotaan, että suru muuttuu jossain vaiheessa ikäväksi.
Lähikuukaudet ovat myös olleet niin täynnä tapahtumia, että huomaan vasta nyt, kuinka puhki oikeasti olen. Tietyllä tapaa jo aiemmin talvella sovitut asiat ovat ovat vieneet arkea eteenpäin ja ajatuksia muualle. Ihmiset kokevat asioita eri lailla, ja he myös prosessoivat asiaa eri tavoin. Välillähän ihmiset ovat surussakin tosi toiminnallisia ja kehittävät erilaisia tapoja sen purkamiseen.
Minulla on ikävä urheilua ja sen tuomaa oloa, mutta nyt on täytynyt myöntää ainakin hetken myöntää, ettei ylimääräistä energiaa ole. Suru saa ainakin minut niin väsyneeksi, että voisin nukkua muutaman päivän putkeen. Työt ja perhe kuitenkin pitävät kiinni arjessa, mutta samaan aikaan odotan, että kalenterissa alkaisi olemaan tyhjiäkin päiviä. Varmasti luonnossa liikkuminen ja kävely tekisivät myös hyvää, kun energiaa saa jostain varastoon. Itse olen vaan päättänyt antaa aikaa kaikelle. Itku ainakin omalla kohdallani puhdistaa.
Isoa onnea ja isoa surua
Tunnemelska on varmaan se kuvaavin sana tälle kaikelle. Olen aina ollut tunneihminen, joten tunteiden äärilaidat tällä hetkellä korostuvat entisestään.
Tilanne muistuttaa myös itseäni tulevaisuuden tilanteisiin, miten sureva kannattaa kohdata. Toki nämäkin vaihtelevat ihmistyypin mukaan. Omalla kohdallani paras apu on ollut vain auttaminen arjen asioissa. Läsnäolo on tärkeämpää kuin sanat.
Kaikesta surullisuudesta ja ikävästä huolimatta, tunnen tällä hetkellä olevani tosi onnellinen, että tätä kaikkea on saanut käsitellä yhdessä perheen kanssa ja he ovat ympärillä. Huomaan myös halaavani tyttöänikin entistä tiukemmin.
Hetkenä yön hiljaisen,
Tuli luoksesi rauha ikuinen.
Hiljaa voimat uupui
Lähdön hetki läheni
Väistyi vaiva, tuli rauha.
Uni kaunis ikuinen.
Osana isämme muistoja, sain luvan jakaa siskoni kirjoituksen isästämme.
“Viimeisen vuoden katselin isäni kuihtumista. Miten lyhyessä ajassa ihminen sitten menee täysin puolustuskyvyttömäksi, jos on mennäkseen. Tämä herätti itsessä aika neuvottoman olon.
Yhä enemmän olen miettinyt isän isyyttä, miten ihmeessä hänellä on ollut virtaa siihen kaikkeen, mitä lapsuudessa saimme tehdä ja kokea. Miten 40-luvulla, jatkosodan jälkeen, syntynyt ihminen on pystynyt tuohon – tai ehkä juuri siksi. Mun isä on ollut aikaansa edellä, koska se kasvatti neljä tytärtään todella “sukupuolineutraalisti.” Tämä on ehkä näin vuosien kuluessa vähän huvittanutkin välillä.
Jos ei oltu virallisissa hiihto-, yleisurheilu- tai lentopallotreeneissä, niin hypättiin pituutta omaan pihaan kehiteltyyn hyppypaikkaan, heitettiin kiekkoa tai keihästä, työnnettiin kuulaa. Välillä etsittiin pesäpalloja viljapellosta, olihan siellä pihaan kehitelty beachvolleykenttäkin. Katossa roikkui sipulipussissa lentopallo, jota “lätkittiin” monesti päivässä, harjoiteltiin vauhdinottoa ja ponnistusta. Aina, kun mahdollista, käytiin penkkiurheilemassa – Vaasan Mailan tai Vähänkyrön Viestin pesispelit veti isää ja meitä sisaruksia puoleensa hyvällä meiningillä.
Kaiveltiin onkimatoja, käytiin veneellä katiskoilla, nikkaroitiin ulkorakennuksessa jotain. Hernemaalla oli aina hurjat hernesodat, joihin isä houkutteli kylään tulleita kavereitaankin mukaan. Talviajan viikonloppuaamut isällä meni pannuhuoneessa suksia voidellen ja sitten lähdettiinkin kisoihin. Siellä vierähtikin mukavasti päivä; oli paljon tuttuja meille lapsille ja isälle. Isän nauru raikasi pitkin hiihtomajojen käytäviä.
Välillä luisteltiin joenjäälle auratulla kentällä. Iltaisin viriteltiin jokirantaan hyppyreitä – isä toi traktorilla lunta lisää niitä varten, että saatiin kunnon vauhdit. Sitten käytiin metsässä, mustikassa ja puolukassa. Kun pellot oli puitu, ajeltiin peltoautolla. Traktorissa tuli pienenä tyttönä otettua monet päiväunet työkalulaatikon päällä istuen. Pää vähän kolisi lasiin, mutta unet oli hyvät. Isän mennessä peltohommiin, me rakenneltiin siskojen kanssa majoja, joissa sitten syötiin eväitä.
Eipä näitä asioita silloin “pitänyt minään”, niin kuin isä itse sanoisi.
Mun lapsille isä on aina ollut huumorintajuinen, heidän elämästään kiinnostunut paappa. Nykyään huomaan omissa ja siskon lapsessa samaa pilkettä. Vähäisillä voimillaan hän vielä sairaalavuoteella kyseli, mites poikani kiekkotouhut. Urheilumies aina ja loppuun asti. ❤️💔
Kiittäen, muistaen, ikävöiden.“
