Valmentajien päivää vietetään vuosittain 25.9. Siihen nähden, miten tärkeää työtä he tekevät, päivä saa mielestäni aivan liian vähän huomiota. Suomen valmentajat -yhdistyksen mukaan päivän tarkoituksena on muistuttaa valmentajien arvokkaasta työstä − urheilun kipinän sytyttämisestä ja urheilijoiden unelmien mahdollistamisesta.
Millaisia valmentajia teillä on ollut elämässänne ja ketkä heistä ovat jääneet erityisesti mieleenne? Isäni valmensi minua hiihdossa nuorempana, ja hänen lisäksi minulla on ollut myös monia muita valmentajia niin lentopallossa, yleisurheilussa kuin pesäpallossa. Heiltä on minulle jäänyt lukuisia oppeja elämään.
Yksi asia ainakin hyvässä valmentajassa on se, että hän pystyy säädellä omia tunteitaan tilanteesta riippumatta. On toki luonnollista, että valmentajakin voi imeytyä jännittävään kilpailutilanteeseen. Kun hiihdin kilpaa nuorempana, muistan kun muiden vanhemmat ja valmentajat huusivat raivokkaasti hiihtäjille metsässä ottaessaan esimerkiksi aikaa kärjessä meneviin hiihtäjiin (Eivät siis kannustaneet, vaan kirjaimellisesti karjuivat) Ihailin aina, miten ”coolisti” isäni asian hoiti. Hän saattoi vaan ottaessaan aikaa minulle sanoa: ”Kaksi sekuntia kärjestä, tee mitä teet.” Emotionaalisesti vakaa valmentaja luo turvallisen ympäristön, ja ehkä tuon vuoksi en myöskään ikinä jännittänyt kilpailutilanteita.
”Löytää oman paikkansa”
Itselläni on tällä hetkellä suuri arvostus tyttöni taitoluisteluvalmentajia kohtaan. Asiantuntijuuden lisäksi he ovat mielestäni ihanan empaattisia ja kannustavia. Kun lapset ovat vielä nuoria ehkä tärkeintä juuri on luoda turvallinen ja kannustava ilmapiiri. Parhaimmillaan valmentaja onnistuu luomaan sellaisen harjoitusympäristön, jossa on myös yhteenkuuluvuutta. Tämä taas auttaa identiteetin rakentumisessa, ja tuomaan sitä ”olet löytänyt paikkasi -tunnetta.”
Omalla kohdallani tämä oli ehkä harrastamisen kaikkein tärkein anti. Nuorempana kilpaurheilin monessakin lajissa. Niistä pisimpään ikään yli teini-iän jatkuivat hiihto ja lentopallo. Minua kiusattiin tosi paljon yläasteella, ja näin jälkeen päin olenkin miettinyt, miten suuren turvan urheilu toi elämääni – puhumattakaan mielenterveydestä. Urheilussa minulla oli vahvasti paikka, jossa minusta tykättiin omana itsenäni, koin onnistumisia ja usko omiin kykyihin kasvoi.
Valmentajalla on myös tärkeä rooli auttaa nuorta tunnistamaan omat vahvuudet ja hyödyntämään niitä tai ainakin niin itse koin. Kolikon kääntöpuolihan saattaa olla, että nuori saa saakaan ikinä esimerkiksi joukkueurheilussa näyttää täyttä potentiaaliaan.
Urheilun antia
Monien tekijöiden vuoksi näen harrastamisen tosi tärkeänä osana lapsen ja nuoren kehitystä. Mielestäni urheilun perusasioilla, joilla menestytään urheilussa – menestytään usein myös elämässä. Urheilusta voi parhaimmillaan saada todella paljon arvokkaita oppitunteja ja eväitä elämään. Jossain tuli vastaan lause: ”Joskus arjen valmennus voi avata solmuja.” Se luo arkeen rytmejä ja rutiineja. Itseymmärryksen vahvistuminen ja onnistumiset kasvattavat itseluottamusta.
Valmentaja on usein tukemassa pettymysten kohdalla. Niin kuin olen aikaisemmin todennut, isämme mielestä häviämään oppiminen oli tärkeämpi taito, kuin voittaminen: ”Kaikkihan voittaa tykkäävät, mutta kuinka moni sietää häviötä?” tapasi hän aina sanoa. Hitsi, miten turvallinen paikka urheilu onkaan käsitellä erilaisia tunteita.
Minulla oli nuorempana tapana sanoa työhaastattelussa aina: ”Kun muut väsyvät, minulla on vielä loppukiri.” Kilpaurheilu oli loistava koulu treenata omaa periksiantamattomuutta. Toki valmentajilla on tärkeä rooli tässäkin viedä omalta osaltaan tuota ajatusta sinnikkyydestä ja periksiantamattomuudesta eteenpäin. Valmentaja auttaa myös luomaan tavoitteita. Muistan, kun lentopallovalmentajamme kysyi meiltä lukioikäisinä: ”Mitkä ovat teidän tavoitteenne tälle kaudelle?” Kun toinen rinnakkainen samanikäinen joukkue vaahtosi omista tavoitteistaan, me totesimme, että aiomme ”pelailla” mitaleille. Tuolla tarkoitimme, että pelaamme kyllä tosissaan, mutta joukkueena – pilke silmäkulmassa. Hauskaakin saa olla. Loppuen lopuksi toinen joukkue kasvatti itselleen ilmeisesti liikaa paineita kauden aikana ja putosi karsinnoissa. Ilmeisesti meidän asettamamme “rentotaktiikka” toimi, sillä me saimme SM-hopeaa.
Olen nyt huomannut, miten ihanan yhteisön 6-vuotias tyttäreni on saanut elämäänsä taitoluistelun myötä. Siellä on paljon hyviä kavereita ja turvallinen paikka kasvaa. Voin vaan toivoa, että harrastaminen jatkuu ja se tuo iloa ja turvaa jatkossakin.
