Kehdata. Se on verbi, jonka kanssa olen kulkenut pitkän matkan. Vuosien myötä olen onnistunut karsimaan sen lähes kokonaan elämästäni ja jopa unohtanut osaksi sen. Se on myös asia, jonka päinvastaisen merkityksen haluan negatiivisuuden sijaan tyttärellemme opettamaan. Haluan, että hän uskaltaa ja seisoo omilla jaloillaan, eikä välitä muiden mielipiteistä.
Itselläni on ollut pitkä matka päästä tuosta lauseesta eroon, ja ennen kaikkea kääntää oma ajatusmaailma erilaiseksi. Olen kotoisin Pohjanmaalta pieneltä paikkakunnalta. Paikkakunta yhdistyi kuntaliitoksena myöhemmin Vaasaan, mutta omassa nuoruudessani paikkakunnalla vallitsi siihen aikakauteen tyypillinen pienen paikkakunnan ahdasmielisyys.
”Se hakee vaan huomiota”
Muistan, kun minua ohjeistettiin nuorena: ”Kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, mutta kaikkien paras kaveri ei tarvitse olla.” Neuvo on sinänsä osuva, mutta omalla kohdallani se ehkä tarkoitti sopeutumista kynsin hampain. Kun ihmisiä on määrältään vähän, täytyi jollain tapaa muokata itseään muiden mukaan. Itselläni parhaimmat ystävät löytyivät kilpaurheilun puolelta, mutta he asuivat eri paikkakunnalla. Urheilupiireissä sai aina olla oma itsensä, mutta arkimaailmassa joudun muokata itseäni. Minua kiusattiin pahasti yläasteella ja urheilumenestykseni aiheutti kateutta koulussa. Totuin pienentämään itseäni, ettei mylviminen pahentuisi. Jos kuvani oli urheilukisojen jälkeen lehdessä, tiesin varautua jo etukäteen huutoon. Pienellä paikkakunnalla mitään ei olisi saanut kehdata – eikä varsinkaan esiintyä tai olla esillä. Miten yleinen oli lause: ”Se hakee vaan huomiota.” Älytön lause. Tavallaan rohkeudesta, lahjakkuudesta ja menestyksestä sakotettiin. Jos oli sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut, se tarkoitti sitä, että kusi oli noussut päähän.
Liityin yläasteella koulumme kuoroon ja sain kuulla siitä seuraavan puoli vuotta. Koulullamme oli tapana käydä kerran vuodessa juoksemassa Cooperin testi sijaan 1500 m yleisurheilukentällä. Osa käveli omaa tahtia, osa hölkötteli ja osa juoksi kovempaa – kukin oman kuntotasonsa mukaan. Tein 7-luokalla sen “virheen”, että juoksin koko matkan omaa tahtia. Juoksin tuolloin paremman ajan, kuin olin juossut piirinmestaruuskisoissa, ja opettajalta tuli kommentti: ”En tiennyt, että olet noin kova juoksemaan.” Tuostahan riemu repesi, ja näköjään se, että ohittelin muita, oli liikaa joillekin. Tuon jälkeen en halunnut enää tehdä muiden koululaisten kanssa samoja testejä, vaan pyysin isäni aina kellottamaan aikaa. Myöhempinä vuosina vein aina isäni kellottaman juoksuajan hänen allekirjoituksellaan opettajalle.
Nykyään kehtaan
Näin vanhempana olenkin tehokas laittamaan samantien toisesta korvasta kaikki epäasiallisuudet. Vuosia sitten osakkaana eräässä markkinointiviestintätoimistossa, ja asiakkaamme oli Olympiakomitean yhteistyökumppani. Olympiakomitea järjesti noin kerran kuussa treenejä, joissa pääsi kokeilemaan eri lajeja. Edustin treeneissä asiakastamme ja treenejä oli aina vetämässä tuon lajin ammattilaisurheilija. “Sä taidat olla vähän liian innoissasi niistä Olympiakomitean treeneistä?”, kommentoi eräs tuttu mies somejulkaisujani. Muistan, kuinka tuo kommentti sai aluksi déjà vu -fiiliksen – miten olenkaan tottunut kuulemaan tällaista nipotusta. Onneksi samaan aikaan mietin päässäni: “Mitä se selittää? Aikuinen mies. Varmaan itsekin urheilullisena nauttisi treeneistä sata lasissa. Se on vaan kateellinen”
Näin aikuisena ja kohta 41 vuotta mittarissa näkee elämän, ura-asiat ja ihmissuhteet niin eri tavalla. Olen myös hyväksynyt, ettei kaikkia voi miellyttää. En enää välitä ja pienennä itseäni. Neuvojahan ja mielipiteitä tulee joka tuutista. Jos niitä kaikkia uskoisi, menisi ihan itsekin sekaisin, eikä enää tietäisi mikä on hyväksi ja mikä ei. Ehkä tämä on sitä aikuisuuden glow up:ia josta on nyt kirjoitettu monella suunnalla. Nykyään kehtaan. Ehkä tämän blogin kirjoittaminen on ollut myös osa tuota prosessia. Ja ennen kaikkea miten monia ihania asioista jäisi tekemättä, jos jäisi epäröimään.
