Tappaako lahjonta lapsen motivaation? 

Törmäsin tällä viikolla Helsingin Sanomien artikkeliin: ”Näin lahjot lastasi oikein.” Artikkelissa haastateltiin lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja erityistason perheterapeutti Laura Wideniusta. Hän kertoi, millaisia vaikutuksia harkitulla lahjomisella on lapsen kehitykselle. Samalla mietin myös, meneekö meidän perheessä asiat jollain tietyllä tavalla. 

”Aikuisen ei kannata palkita suoritusta vaan sinnikkyys. Sisäisen motivaation kehittymisen kannalta lapsen olisi siis tärkeätä saada palkkio siitä, että hän tekee töitä tavoitteensa eteen ja yrittää sitkeästi”, Widenius sanoo. 

Eräällä luisteluleirillä tuli sattumalta lähes sama aihe myös jo jonkin aikaa sitten esiin. Yhden lapsen mukaan valmentaja oli luvannut lapsille karkkia, jos he oppivat kyykkypiruetin seuraavalla tunnilla. Itse ajattelin tähän: “Onpa erikoista”. Jos tyttöjen seuravalmentajalla olisi samanlaiset metodit käytössä, hänhän saisi olla jakamassa karkkia hallilla koko ajan, sillä tyttöjen oppimistahti on niin vilkasta. Kun juttelin aiheesta muutaman valmentajan kanssa, hekään eivät nähneet tuota osana lasten urheilua tai harrastamista. Erikseen ovat toki erilaiset symboli-tunnustukset, kuten seurojen antamat Axel-hyppy -nallet, jotka mielestäni menevät tuohon sinnikkyys-katerigoriaan.

Toki vanhemmat voivat harrastamisen ulkopuolella toimia parhaaksi katsomallaan tavalla ja sopia perheen sisäiset pelisäännöt. Tämäkin on varmasti lapsikohtaista – kaikkihan me olemme erilaisia.

Mikä on huonoa lahjomista? 

Wideniuksen mukaan mikä tahansa palkitseminen ei ole hyväksi. Wideniuksen mukaan, jos lapsi saa aina automaattisesti esimerkiksi rahaa hyvästä todistuksesta, saattaa se aikuisena kostautua. Jos ei ole oppinut motivoimaan itseään terveellä tavalla (sisäinen motivaatio ei ole kehittynyt), suorituskeskeisyys voi johtaa siihen, että velvollisuudet hoidetaan ”pakkopullana”, eikä erota, mikä itseä kiinnostaisi.

Kun nuorempana hiihdin kilpaa, eräs tyttö alkoi saamaan isältään jokaisesta kilometristä yhden euron. Yläasteikäisinä hiihdimme helposti talven aikana 1000-1500 km eli tyttö keräsi sievoisen summan rahaa. Tuon kauden jälkeen hän lopetti. Vaikka häntä palkittiin ruhtinaallisesti, hänellä ei ollut omaa motivaatiota jatkaa. Jos omaa innostusta harjoitella ei löydy, ei sitä yleensä pitkässä juoksussa pysty karkeilla, lahjoilla tai rahalla hankkimaan. Ja jos palkitseminen/lahjonta menee noin suureksi, vuosien saatossa summaa / lelujen kokoa on vaikeaa kasvattaa. 

Millaista palkitsemista meillä on? 

Aloin miettiä, miten itse palkitsen/ ”lahjon” 6-vuotta täyttävää tytärtäni. Hän on iki-innostuja ja tykkää tehdä niin paljon eri asioita. Erityisesti hän rakastaa kaikkea urheiluun ja liikkumiseen liittyvää, ja muistan itse olleeni ihan samanlainen pienenä. En siis ainakaan vielä koe, että häntä tarvitsisi mitenkään erityisesti ylipuhua, suostutella tai lahjoa asioihin. Kehun, halaan ja pussaan – ne ovat arjen päivittäisiä asioita ja niitä ei mielestäni voi tehdä liikaa. 

Luisteluun liittyen talvikauden päätteeksi ostin hänelle rikki menneen luistin kaulakorun tilalle uuden korun. Sanoin olevani ylpeä hänestä, kuinka hienosti hän oli harjoitellut ja oppinut uusia juttuja. Puhtaillemenoissa ihanaksi perinteeksi on jo muodostunut se, että vien hänelle ruusun, ja tästä perinteestä hän tykkää itsekin. Ruusu jää yleensä meidän keittiönpöydälle vaasiin ja ihailemme siitä sitä. Alkujaan hänen kummitätinsä toi ruusun tyttömme kevään jääshow:hin. Hänen kummitätinsä on tanssija ja tottunut varmaan itse saamaan esityksen jälkeen ruusun, joten oli kiva, että hän aloitti perinteen tyttönikin kohdalla.

Tyttöni saa niin kuin hänen siskonsakin aina viikonloppuherkut, mutta en ole niitä tai muuta herkuttelua yleensä liittänyt harrastamiseen millään lailla. Parantuvana maitoallergikkona hän on ikuinen mehujäiden syöjä ja niitä varsinkin kesällä menee melkein päivittäin – ja saakin mennä. 

Luisteluasusteita ostamme sen mukaan uusia, kun vanha menee pieneksi tai kun tarvetta tulee. En koe, että niillä pitää lahjoa. Jo lapsuudenkodissani isä hankki ja panosti meidän kilpasuksiin ja varusteisiin, ja siitä olemme me siskot isäämmekin kiittäneet. Hyvät toimivat välineet ovat osa urheilua – on se sitten harrastusta tai kilpaurheilua.

Millaisia tapoja teillä on teidän perheessä asiaan liittyen? Tähän varmasti löytyy miljoona eri tapaa ja asiaa voi ajatella usealta eri kantilta. Ja tuskin kukaan osaa sanoa, mikä tapa on oikein ja mikä väärin.