Mietteet – Sivu 2

23/01/2023 Mietteet, Sportti

”Helppoahan se on – oothan sä nyt ennenkin hiihtänyt!”

Jos on nuorempana kilpaurheillut, onko teillä ollut vanhemmiten ristiriitoja kyseisen lajin kanssa?

Asumme monen urheilumahdollisuuden vieressä, joten esimerkiksi hiihtämään meno ei vaadi kovinkaan suurta ponnistusta – ei ainakaan fyysisesti ladulle pääseminen. Lähivuosina kuitenkin aina, kun olen ollut hiihtämässä, olen miettinyt tismalleen samaa asiaa: minulle on vaikeaa myöntää, etten jaksa enää samalla lailla hiihtää, kun jaksoin nuorempana. Vaikka nautin hiihtämisestä, koen ajoittain suurtakin ristiriitaa.

Nuorempana pidin enemmän vapaasta hiihtotyylistä, ja siitä sainkin useamman PM-mitalin. Hiihdin toki perinteistäkin ja kisasin sillä tyylillä, mutta jotenkin se tuntui minusta aina tylsemmältä, sillä vapaalla pääsi sähisten eteenpäin niin paljon lujempaa.

Tuossa ristiriita siis piilee. Hiihdon tekniikka pysyy samalla lailla selkärangassa kuin esimerkiksi pyörällä ajaminen ja sen avulla pääsee lujempaa, mutta oma kuntoni ei enää ole samalla tasolla. Minulle hiihtäminen on aina ollut hiihtämistä tietyllä vauhdilla ja edelleenkin nautin sellaisesta hiihdosta eniten.

Kaikki on kotiinpäin!

Hassua sillä muuten urheilun ja treenaamisen suhteen olen oppinut vanhemmiten arvostamaan kaikenlaista liikkumista. Treeni ei ole enää ollut pilkun tarkkaa, vaan olen löytänyt myös kaikki liikkuminen on kotiinpäin -ajattelun. Lyhyempikin puntti tai kävely tekee hyvää. Jotenkin silti aina hiihtämässä tämä sama asia putkahtaa mieleeni (älytöntä).

Muiden lajien, joita harrastin nuorempana, en koe niin suurta ristiriitaa. Hiihdon suhteen pääkoppanihan tarvitsisi vain hyväksyä tosi asia ja laskea rimaa hiukan. Toisaalta ehkä yhtä epärealistisella kuvalla menin aikoinaan hiihtämään Finlandia-hiihdon – ja selvisin maaliin saakka.

Tätä pähkäillessäni on helppo myös ymmärtää heitä, joilta liikkuminen on jäänyt retuperälle, ja he heittävät muutaman kerran jälkeen kokonaan hanskat tiskiin. Ehkä omat odotukset eivät kohtaa sen olotilan kanssa.

Muistan aikoinaan, kun aloitin käymään cyclingissä. Miten monet jaksoivatkaan minulle vatvoa, kuinka pitkävetistä sisäpyöräily on. Tosiasiassa sitähän se saattaa aluksi olla (ja myös raskasta), mutta kun saa kunnon kohoamaan saa puolet enemmän pelimerkkejä: voi kikkailla vastusten kanssa enemmän, ottaa spurtteja ja kokeilla itsevarmemmin omaa jaksamista. Kun oma lihastuntemus kasvaa, tietää myös millä tehdä työtä. Ehkä tämä on sitä samaa ”sähisemistä”, jota eniten myös hiihdossa tykkäsin ja tykkään edelleen. Ja se, että jalat palautuvat liikkeessä spurtin jälkeen maitohapoista, antaa itselleni jonkinlaisen merkin siitä, että ei tässä ihan retuperällä vielä olla.

Ja jos nyt kuitenkin palataan kokonaan realismiin, ehkä pitäisi olla tämän pähkäilyn sijaan vaan onnellinen, että polvet toimivat kaikkien niiden leikkausten jälkeen 🤭😄

24/11/2022 Mietteet, yrittäjyys

Tasaisen tappavaa vai elämä “liian innostuneena”

Olen aina miettinyt näitä suomalaisia sanontoja. Onko tasaisen tappavaa hyvä vai huono juttu? Omiin korviin se kuulostaa aika kauhealta – siitä on innostuneisuus kaukana.

Arjen innostusta

Minimimmillä oli syksyn alussa vasukeskustelu päiväkodissa. Hänellä jatkuu viimevuotinen ihana ryhmä ja hoitajatkin ovat mukavan tsemppaavia. Kaikki menee siis hienosti ja varhaiskasvatuksen opettaja sanoikin, ettei varsinaisesti mitään isompaa haastetta ole – ainoastaan se, että hän on vaan kovin innostunut kaikesta.

Toki siis ymmärrän, että oman vuoron odottamista ja kärsivällisyyttä harjoitellaan (monihan aikuinenkin tässä vielä epäonnistuu), mutta suurimmaksi osaksi olin vain onnellinen, ettei ole tämän isompia ongelmia.

Tuohonhan ”haasteeseen” on mielestäni helppo keksiä ratkaisu – jos minimimmi haluaa aina auttaa, ottaa hänet apulaiseksi ja keksii hänelle lisätehtäviä, kuten lisä maidonhakureissuja keittiöön. Viime vuonnakin hän oli kuulemma ollut mini päikkytätinä ja ottanut pienemmiltä hanskoja pois ja laittanut pikkukamuille pottia valmiiksi. Kotona keksin hänelle loruja tai sanontoja, joihin harhautan hänet. Tällä hetkellä vuorossa on aakkoset. Aikaisemmin ollaan läpikäyty jo suomeksi ja englanniksi kymmeneen laskeminen ja viikonpäivät.

Elämä ”liian innostuneena”

Kun kuulin tuosta minimimmin ”haasteesta” ensimmäisenä päässäni oli vain: ”Voi minä tiedän niin sen tunteen”. Itselläni elämistä sen kanssa on ollut jo useampi vuosikymmen ja välillä olen suhtautunut tuohon piirteeseeni ristiriitaisesti. Millaista on ollut eläminen “liian innostuneena“?

Lukiossa muistan, että joku tyttö aina jossain vaiheessa iltaa sanoi: ”Älä puhu koko ajan” ja muistan, että välillä jouduin ihan tosissani tsempata, etten vaan innostu liikaa ja vie valokiilaa. Välillä tuo itsensä hillitseminen oli vain tosi vaikeaa, sillä oma hyvän olon tunne vei mennessään, eikä siinä tunteessa aina muistanut ottaa kaikkia hiljaisempia tyttöjä huomioon. Yliopistoaikoina muistan, että juhannuksena minut oltiin heittämässä juhannusmökillä järveen, koska olin ”liian energinen” neljän aikaan iltapäivällä, kun muut olivat vielä liian väsyneitä juhlimisen jäljiltä. Samaan hengenvetoon olen saanut välillä kuulla olevani liian hyvällä tuulella.

Vaikka tuolloin en näitä asioita murehtinut, näin jälkikäteen ajateltuna on aika älytöntä, että joku muu on määrännyt, miten energisiä tai hyvällä buugilla ihmiset voivat missäkin kellonaikana. Kenellä on valta määritellä, mikä on normaalia? Eihän toisen energia ole itseltään pois. Mielestäni liian hyvällä tuulella ei myöskään voi olla – jos on tarkoitus nauttia vapaa-ajasta, kukapa ketään hapannaamaa jaksaa katsella. Eikö tuo aika itsellekin ole kivempaa, jos siitä yrittää nauttia? Tavallaan tuo oli myös aika surullista, ettei saanut olla oma itsensä ja minun piti yrittää hillitä itseäni jotenkin.

Oman elämäni voimavara

Olen aikaisemminkin sanonut, että se on mun suurin voimavara tehdä asioita – se että innostun asioista. Toki myönnän, että välillä liikaakin, mutta ilman sitä en olisi esimerkiksi ikinä lähtenyt yrittäjäksi tai hypännyt Kalla Activen pariin pois omalta mukavuusalueeltani. Sillä drivella asiat hoituu huomaamatta.

Ne, jotka minut tuntee tietää, että saan hoidettua miljoona asiaa. Innostuminen edellyttää uteliaisuutta, sinnikästä kokeilemista ja kykyä nauttia pienistä onnistumisista. Ehkä nykyään olen myös tarkemmin antanut aikaani niille ihmisille, jotka tuosta minun luonteenpiirteestäni myös nauttii ja kokee sen rikkautena. Tuon vuoksi en ole enää jaksanut ”hillitä” itseäni ja innostuneisuuttani. Enkä myöskään anna muiden sitä latistaa.

Ps. Koodilla BLACK20 -20% alennus Kalla Activen verkkokaupasta. Koodi voimassa 25.11.2022 klo 23.59 asti.

11/11/2022 Äitiys, Mietteet

Kuinka paljon vanhempi voi vaikuttaa lapsensa kaveripiiriin?

Isossa kuvassahan tärkeintä on, että lapsella on ystäviä ja leikkiseuraa ympärillään, eikä tarvitse olla yksin. Kuitenkaan ei voi sanoa, että vanhemmilla ei ole lastensa kaverisuhteisiin osaa eikä arpaa, sillä alkujaanhan vanhemman ja lapsen välinen hyvä vuorovaikutus luo pohjan lapsen sosiaalisille taidoille ja he ovat esikuvia lapselleen toisten ihmisten kanssa toimimisesta.

Vakio puistohengailija

Muistan, kun minimimmi oli alle vuoden ja käveli puistossa ympäriinsä. Hänen tapansa tutustua muihin lapsiin silloin oli, että hän käveli lapsen eteen, meni kyykkyyn ja hymyili. Myöhemmin, kun tuli enemmän sanoja riitti, kun sanoi toiselle lapselle: ”Juostaan”. Jos lapsi oli samanhenkinen, hän lähti peesiin – ja näin syntyi kaveruus.

Toki kenelle tahansa vanhemmalle tulee hyvä mieli siitä, jos kuulee, että hänen lapsellaan on kivoja leikkejä ja leikkikavereita esimerkiksi päiväkodissa tai että häntä odotetaan saapuvaksi aina aamuisin. Arjen pieniä juttuja, jos toinen lapsi juoksee vastaan – saa takuu varmasti kaikille suun hymyyn.

Minimimmin kohdalla olen ajatellut, että mun tehtävä vanhempana on auttaa ja mahdollistaa hänen kaverisuhteita tutustumalla heidän vanhempiin, jotta voin auttaa häntä pitämään yhteyttä ja sopia lapsille leikkideittejä. Kun on vasta 3 vuotta mittarissa, treffien sopiminen ei vielä onnistu, mutta kavereista on jo tullut tärkeitä. Toki tulevaisuutta ajatellen on mukavaa, että jo nyt tutustuu niin lapsiin hänen ympärillään ja heidän vanhempiinsa.

Vanhemman vastuu

Tyttömme haluaa usein päiväkodin jälkeen jäädä puiston ramppiin polkupyöräilemään ja siellä onkin usein puiston vakiokävijöitä pyöräilemässä myös. Hän ei ole ikinä karttanut seuraa, vaan usein puhelee muille lapsille normaalisti ja saakin helposti leikkiseuraa. Edellisten kertojen jälkeen olen kuitenkin jäänyt iltaisin miettimään tätä lapsen kaveripiiriaihetta.

Eräs samanikäinen poika, jonka kanssa hän on usein yhtä aikaa rampissa pyöräilemässä, puhuu hänelle rumasti ja tietyllä tapaa on myös ilkeä. Minimimmi ei onneksi tästä välitä, mutta itselläni nousee karvat jokaisella kerralla pystyyn lähinnä siitä, kun ympärillä olevat aikuiset tai hänen vanhempansa eivät puutu kielenkäyttöön eivätkä opasta häntä käyttäytymään. Kun olen itse yrittänyt hyväntuulisesti esimerkkien kautta sanoa pojalle, hän vaan näyttää kieltä. Muutaman kerran olen tätä sietänyt ja antanut minimimmin jäädä heidän kanssaan pyöräilemään, mutta viime kerralla sanoin suoraan hänelle, ettei pojan käytös ole kivaa ja että keksitäänkö jotain muuta.

Vanhemmilla on siis tässäkin tärkeä rooli opettaa käyttäytymis- ja kaveritapoja, mutta ennen kaikkea heidän pitäisi esimerkiksi puistoissa opettaa lasta kohtaamaan toiset lapset myönteisesti. Ymmärrän, että kaikki eivät ole kaikkien kavereita, sillä me ihmiset nyt vaan olemme erilaisia, mutta kaikille pitää silti olla ystävällisiä. Voihan olla, että poika vielä harjoittelee kaverina oloa (ovathan he vielä pieniä!), mutta luonnollisesti ennemmin haluan minimimmille reiluja kaverikokemuksia, kuin tällaista väärää mallia kaverisuhteesta ja siitä, miten voi käyttäytyä. Ystävyyssuhteissa otetaan toinen huomioon, annetaan ja saadaan ja näiden opettelussa peräänkuulutan meidän vanhempien esimerkkiä.

07/11/2022 Mietteet

Kuka jaksaa aina vänkää? “Älä siitä välitä, se aina haastaa”

Viime lauantaina kalenterissa oli nykymittakaavassa harvinainen ohjelmanumero, kun minimimmi ja puolisoni tytöt menivät puolisoni äidin luokse yökylään ja me pääsimme hänen ystäväpariskunnan 40-vuotisjuhliin.

Teemana oli ”kotibileet”, joten helpotusta toi se, että tiesin jo etukäteen, että ei tarvitse lähteä baariin. (Toisaalta en edes tietäisi, missä jengi oikein edes käy, jos he lähtevät ns. vanhainaikaisesti ”radalle”) Suurta arvostusta toi se, että juhlakalut olivat jaksaneet yleensäkin järjestää nämä juhlat ja plussaa aina tuo se, että näkee useamman kaverin yhtä aikaa.

Vaikka ilta oli muuten tosi onnistunut, huomaan että eräs asia jäi vaivaamaan. Tiedättekö sen ihmistyypin, joka muiden sanojen mukaan aina ”haastaa” ihmisiä? ”Älä siitä välitä, se AINA haastaa”.

Pienet mitättömät jutut

Koska nykyään olen suht amatööri viikonloppu-ulkoilemassa, en nähnyt merkkejä tarpeeksi ajoissa, vaan harhauduin juttelemaan tämän ihmistyypin, joka “aina haastaa” kanssa. Pahinta on siis, että niitä merkkejä ei huomaan keskivaiheillakaan, vaan kuluttaa omaa aikaansa aivan turhaan, kun yrittää uudelleen ja uudelleen perustella omia näkökulmiaan.

Lyhykäisyydessään kerroin, kuinka loppuen lopuksi totta kai yritän tehdä Kalla Activesta niin houkuttelevan brändin, että joku haluaa sen ostaa, koska kokee sen kovaksi kilpailijaksi. Tämän jälkeen mainitsin, kuinka lapseni luistelukoulun myötä mieleeni tuli, että kuinka kiinnostavaa olisi tietää enemmän mentaalivalmennuksesta.

Lopputulema oli se, että hänen mielestäni en sovi yrittäjäksi, kun ”jo nyt” olen myymässä bisnestä ja alkamassa opiskelemaan. Tähän toki sain pidemmän saarnan.

Koska lapseni on vasta 3-vuotias, ajattelin sen olevan itsestään selvää, että mentaalivalmennuksen aika olisi vasta kun lähestytään teini-ikää ja täysi-ikäisyyttä. (Jos siis hän yleensäkään harrastaa silloin enää mitään) Mutta aiheena tosi kiehtova! Ja samoin ajattelin, että tuo yrityksen myymisasia on ihan selkeä haave pitkälle tulevaisuuteen. Ainahan haaveita saa olla ja mielestäni mitään asiaa ei kannata alkaa tekemään, ellei ajattele isosti.

Kun ymmärtää tahallaan väärin

Myöhemmin kun miettii koko keskustelun kulkua huomaa, että mikään perustelu ei ikinä edes mene läpi, sillä tämä ihmistyyppi on muodostanut jo alkujaan oman näkökantansa ja haluaa tarkoituksella ymmärtää väärin. Tuskin nuo aiheet edes olivat ne pääasialliset.

Näissä keskusteluissa kuitenkin lopputulos on aina sama: itselle tulee paha mieli. Myöhemmin tuo paha mieli muuttuu vain ärsytykseksi – ei edes tuota ihmistä kohtaan, vaan itseään kohtaan, että meni lankaan ja tuhlasi omaa kallisarvoista aikaansa. Vanhemmiten on alkanut selkeästi jakamaan omia voimiaan ja aikaansa harkitummin.

Toki erimielisyydet on hyvä aina elämässä ratkaista, mutta kun näiden ”aina haastavat” -tyyppien kohdalla tuntuu, että se ei auta. Tämän vuoksi luulin oppineeni jo vuosia sitten, koska näiden tyyppien kohdalla kannattaa ottaa jalat alle.

Muistan jo yliopistoajoiltani tilanteita, jolloin mietin yhden tietyn kaveriporukan kohdalla, että jokin asia tekee heidän kanssaan hengailusta epämiellyttävää. Koska en silloin tunnistanut vielä, mistä tuo johtui, aloin vahingossa vähentämään heidän näkemistään. Myöhemmin tunnistin piirteen, joka sai minulle epämukavan olon – heillä oli illanvietoissa tapana välillä kiihtyväänkin tahtiin väitellä asioista. Tuo piirre oli selkeästi jollain tapaa tuota kaveriporukkaa yhdistävä tekijä. Itse taas koin, että halusin olla viikonloppuisin kerrankin enemmän aivot narikassa, kun missään ristikuulustelussa.

Henkilökohtaisesti en ole viihkiintynyt mihinkään asiaan niin paljon, että aloittaisin sen puolesta ääriliikehdinnän. Se ei kuitenkaan tarkoita, sitä etteikö minulla olisi mielipiteitä. Välillä vaan parempaa pelisilmää osoittaa, se että tietyissä tilanteissa on vaan hiljaa.

Nyt kun mietin tuota viikonlopun keskustelua, alkaa enää naurattaa. Ja laitoin itselleni muistiin myös näkyvämmät merkit, koska näiden vänkäävien ihmisten kohdalla kannattaa ottaa jalat alle. Onko teille tullut vastaavanlaisia tilanteita vastaan ja miten olette päässeet näistä vähin äänin pois?

03/10/2022 Lapsuusmuistot, Mietteet, Sportti

”Et sä voi, kun sä oot tyttö”

Hetkittäin vastaan ponnahtelee vieläkin naisten lokerointia sekä selkeä jaottelu naisten ja miesten maailmoihin. Mediassa on myös nostettu esiin, miten naiset ovat kokeneet väheksymistä sukupuolensa vuoksi.

On tarinoita, joissa naisnyrkkeilijää tai naisralliautoilijaa on pyydetty harrastamaan ennemmin aerobicia. Itselleni mieleen palaa myös menneisyydestä asiakastapaus, jossa urheiluyhdistys pyysi tarjousta. Tiimiin oltiin buukkaamassa samantien vain miehiä. Tokihan kaikkia naisia ei edes kiinnosta urheilu, mutta ennakkokäsitykset määrittelivät tapauksen kulkua jo ennen kuin ihmisten kiinnostuksen kohteet otettiin yleisesti puheeksi. ”Älä ikinä oleta”, on mielestäni kelpo neuvo. Samalla vaivallahan voi rohkeasti kysyä, eikä arvuutella intressejä.

Tyttönä poikien sarjassa

Tulen itse urheilullisesta perheestä ja taaperosta asti harrastimme milloin mitäkin lajia aamusta iltaan. Uuden lajin omaksuminen oli myös minulle aina helppoa, enkä ikinä lapsena ajatellut, mikä on tyttöjen ja mikä poikien laji. Ehkä tähän vaikutti isäni, joka kasvatti meidät neljä tyttöä ilman stereotypioita. Hän otti meidän mukaan päivittäin tekemään asioita, eikä ajatellut sen kummemmin onko se tyypillistä tekemistä tytölle vai pojalle. Perkasimme kalaa, kalastimme, urheilimme ja vaan puuhailimme aamusta iltaan ulkona.

Kerran noin 10-vuotiaana minut oli vahingossa ilmoitettu hiihtokilpailuissa poikien sarjaan. Ilmoittautumisten ottaja oli kuullut väärin ja hiihdin poikien sarjassa nimellä Jouni. Olin sen verran vanha, että minua jollain tasolla hävetti mennä lähtöviivalle keskelle poikia, mutta jo muutaman sekunnin jälkeen ajattelin, että ”Fuck it – hiihdetään sitten poikien sarjassa.” Lopulta hiihdin tuossa sarjassa toiseksi jättäen monia poikia taakseni ja enemmän sisuunnuin niistä: ”Voi tyttöhän jää ihan jalkoihin” -puheista lähtöviivalla.

Kilpaurheilu jatkui monia vuosia ja muistan jollain tasolla, miten tyttöjä tietyissä tilanteissa väheksyttiin. Usein esimerkiksi aluevalmennusleireillä tytöt määrättiin pienempiin mäkiin, koska he eivät muka jaksa poikien treenimäkeä. Näissä usein totesin vain heidän olevan väärässä ja liityin poikien seuraan. Kerran 20 kilometrin rullasuksilenkillä eräs vanhempi poika kulutti puolet matkasta siihen, että kertoili minulle, että voin ihan hyvin mennä hiljempaa ja ”omaa tahtia”. En alkuunkaan ymmärtänyt, mistä hän puhui ja lopulta hän jättäytyi jengistä kauemmaksi, kun oli ilmeisesti hiihtänyt itsensä piippuun. Näitä esimerkkejä on pilvin pimein, mutta itse enemmän sisuunnuin niistä. Tiesin oman kuntoni ja sen mihin pystyn, joten sen vuoksi vähättelevät puheet oli aina niin helppo laittaa toisesta korvasta ulos.

Mikä on miesten ja mikä naisten työ?

En näe erikseen miesten ja naisten töitä tai en näe syytä, miksi jokin asia pitäisi selkeästi jakaa miesten boxiin tai naisten boxiin. Oli sitten mies tai nainen, kaikkeahan lähtökohtaisesti määrittelee omat kiinnostuksen kohteet. Usein en edes arjessa kiinnitä huomiota omaan tekemiseen tai että tekisin jotain toisin kuin muut. Toki fyysiset ominaisuudet määrittelevät luonnollisesti joitain asioita. Esimerkiksi painavien huonekalujen kantaminen onnistuu helpommin henkilöltä, jolla on enemmän voimaa.

Tuntuu, että minulla on feminiinisiä sekä maskuliinisia piirteitä. Osaan heittäytyä avuttomaksi naiseksi, jos en pystykään nostamaan painavaa laatikkoa varastomme ylähyllylle, mutta muuten naisellisuus ei ole avuttomuutta. Pidän siitä, jos puolisoni avaa minulle oven, se on mielestäni vain normaalia kohteliaisuutta ja että huomioi toisen. Vastaavasti itsekin pidän ovea auki, jos huomaan, että takanani tulee ihminen.

En halua sohaista tällä kirjoituksella muurahaispesään, eikä kenenkään missään nimessä tarvitse sietää kuraa, mutta usein ne, jotka eivät ole tuhlanneet omaan energiaansa puheista loukkaantumiseen ovatkin omalla sinnikkäällä toiminnallaan muuttaneet täysin tuota miesten ja naisten erotteluun liittyvää ajattelumaailmaa. Totta kai asioiden edessä on hyvä pitää puolensa, mutta loukkaantumisen sijaan voi ajatella, että täältä pesee. Me osataan ja riitetään – kyllähän me naiset se tiedetään.

17/09/2022 Äitiys, Mietteet

Mikä on lapsen kannustamista ja mikä ylituputtamista?

Vanhemmuus on kultaisen keskitien löytämistä monenkin asian suhteen. Se saa myös tarkastelemaan itseään ja sitä ovatko ne omat näkemykset tai tavat varmasti niitä, joita haluaa sellaisenaan eteenpäin välittää.

Laimea esimerkki on se, että yritän tsempata maistamaan ruokia, vaikka olen itse ollut erittäin ruokarajoitteinen pienenä – eikä kyllä vieläkään tietyt maut uppoa. Kuitenkin huomaan tyttömme olevan paljon varauksettomampi ruokien suhteen, kun minä olin. Pyrin siis hänen vuoksi avartamaan omaakin mieltä.

Ekat harrastukset

Löysin viime talvena jumppasali liikkarin, jossa kävimme silloin 2,5 -vuotiaan mimmimme kanssa. Eihän hän tuossa iässä edes varsinaisesti kaivannut mitään ns. harrastusta, mutta kun olimme olleet kuukauden putkeen ainoat ihmiset räntäkelillä puistossa päiväkodin jälkeen, totesin, että ehkä meidänkin olisi kiva käydä jossain sisällä juoksemassa. Olen itsekin samanikäisenä aloittanut käymään Satujumpassa, jossa varmaan suurin tavoite tarjota lapsille paikka purkaa energiaa.

Liikkari osoittautuikin kivaksi ajanvietteeksi – eritoten mini mimmille. Hän on muutenkin pitänyt taaperosta asti aivan kaikesta liikuntaan liittyvästä ja niin pitää edelleen. Samantyyppinen liikkari on nyt syksyllä jatkunut palloiluliikkari nimellä 3-4 -vuotiaille. Koska ensimmäinen kevät oli ollut liikkarissa niin kiva, hän halusi ehdottomasti syksyllä jatkaa. ”Äiti sä voit nyt mennä odottamaan pukuhuoneeseen”, on usein lause, jonka hän sanoo minulle.

Mielestäni oma roolini on tarjota hänelle erilaisia kokemuksia eri lajeista ja harrastuksista ja hän saa halutessaan niitä itse myöhemmin jatkaa. Kaiken kaikkiaan koen, että liikuntaharrastuksilla on positiivinen vaikutus kasvuun ja kehitykseen. Vaikka itselläni on kilpaurheilutausta, ymmärrän, että liikunta ei ole kaikkien juttu. Toisaalta tähänhän voi verrata myös tuota ruokaesimerkkiä. Helposti liikuntaa vihaava vanhempi välittää eteenpäin omat fiiliksensä, eikä anna lapsen itse kokea ja löytää mahdollista riemua.

Onko liika kannustaminen painostamista?

Tuota toista ääripäätä lapsen ylikannustamiseen olen miettinyt harrastusten ja urheilutaitojen opettelun myötä. Kesällä kun mini mimmi opetteli polkupyöräilemään, löysimme yhteisen sävelen helposti. Hän sinnikkäästi yritti ja usein, jos jarrutus meni pitkäksi, totesimme vain yhdessä, että: ”Ei hätää, kyllä se jarru sieltä vielä joku päivä löytyy.” (Ja voi muuten sitä onnenpäivää hänelle, kun se ”joku päivä” koitti.)

Mini mimmin päiväkotihoitaja luistelee Helsingin Luistelijoissa, ja hän vinkkasi, että heidän seura tarjoaa meidän naapurihallissa syksyllä luistelukoulun 3-4 -vuotiaille. Alkujaan ajattelin, että he ovat iältään liian nuoria, mutta koska mukana olisi tuttu ope ja mini mimmi on ollut yleisesti uusien taitojen opettelussa innokkaan sinnikäs, ajattelin että ehkä menemme kokeilemaan.

Kun syyskuussa luistelut alkoivat, ensimmäinen kerta meni hieman mönkään. Päästyään ensimmäistä kertaa jäälle hän kaatui kärkeen kaksi kertaa, mutta taisteli sinnikkäästi itse pystyyn. Kolmas pahempi kaatuminen oli liikaa. Hänelle olisi varmasti jäänyt paljon parempi maku suuhun, jos hän olisi minun sylissä oltuaan mennyt vielä hetkeksi jäälle, mutta koti kutsui. Tavallaan vaan harmitti hänen puolesta, että hän koki jäällä, ettei kukaan ole hänen apunaan. (Vanhemmat ovat siis katsomossa) Kotona totta kai juttelimme vielä uudelleen, että kaikki vasta opettelevat ja kaatuminen on luonnollista. Jäällä ei ole yksin, vaan saa apuja luistelun ohjaajilta.

“Hyppääminen hevosen selkään”

Tänään kun menimme toisen kerran luistelukouluun, hän tarrautui minuun ja purskahti samantien jäähallin aulassa itkemään. Koska hän niin harvoin on aidosti mistään todella harmissaan, huomasin, että tämä häntä vaivasi.

Hän sai sanottua, että häntä jännittää. Juttelimme useaan kertaan, että ymmärrän, että häntä jännittää. Kerroin, että monia muitakin jännittää. Kyse on uudesta taidosta, johon kuuluu kaatumisia ja jota oppii vain tekemällä. Hän edelleen itki sylissäni jäähallin edessä ulkona. Olimme siis tässä välissä käyneet pukuhuoneessa ja tulleet takaisin ulos.

Tämä oli siis se hetki, kun mietin, että mitä teen. Lähdemmekö kotiin, jolloin jännityspeikko ehtii ensi kerralle kasvaa vielä suuremmaksi vai yritänkö kärsivällisesti saada häntä ”hyppäämään uudelleen hevosen selkään.” Voiko minun tsemppaaminen kääntyä liikatuputtamiseksi? Eihän ketään voi pakottaa ja varsinkin, kun mielestäni lasten harrastusten pääasia olisi löytää liikunnan riemu.

Mutta toisaalta, kun tunnen lapseni ja tiedän, että hän pystyy ja on osoittautunut aiemminkin ihan omasta tahdostaan ”kovaksi luuksi”. Ajattelin, että tämä voisi olla myös hyvä oppitunti siitä, että tuon jännityksen voi voittaa – ja miten hyvä fiilis siitä tulekaan.

Vihdoin keskusteluumme tuli käännekohta, kun sanoin, että voin tulla kaukalon laidalle seisomaan katsomon sijaan luistelukoulun ajaksi. Laitoimme luistimet ulkona jalkaan ja juoksimme sisään sivuovesta suoraan jäälle hiukan myöhästyen. Hänen päiväkotiope nosti hänet jäälle ja muutamassa sekunnissa ilme alkoi kirkastua. 45 minuutin aikana hän viiletti jo eteenpäin, kokeili rohkeasti takaperin luistelua ja muita ohjaajien antamia tehtäviä.

Luistelun jälkeen kerroin hänelle, miten ylpeä olin hänestä, kun hän voitti jännityksen tunteen ja meni rohkeasti jäälle. Eniten kuitenkin kehuin häntä siitä, ettei hän ei antanut periksi, jos kaatui, vaan nousi sinnikkäästi pystyyn. Toki taitavuudestakin kehuin, mutta mielestäni tärkeimmät onnistumiset olivat ne pään sisällä tapahtuneet asiat.

Tämä on siis ollut omalla kohdallani lähiaikojen vanhemmuuden dilemma. Toki haluan palasen omasta periksiantamattomuudesta hänelle opettaa, mutta missä menee raja. Tämä tilanne meni loppuen lopuksi hyvin: jännitys voitettiin ja uudesta lajista innostuttiin, mutta missä kohtaa kuuluu antaa periksi? Itsehän en siinä taas ole kovin hyvä, vaan lyön ihan pohjalaisena usein päätä seinään turhaankin. Onneksi olen kuitenkin lapseni myötä oppinut hieman alkanut lukea itseäni tämän suhteen paremmin.

Hyödynnä koodi SYKSY15 ja täydennä jo nyt merinoa niin omaasi kuin lapsesi vaatekaappiin. Koodi oikeuttaa -15% aleen verkkokaupassa osoitteessa www.kallaactive.com ja on voimassa 30.9.2022 asti.

13/07/2022 Mietteet, yrittäjyys

Mietitkö ikinä millaisia sanoja käytät?

Sanat joita käytämme kertovat yllättävän paljon meistä. Jos tietoisesti muuttaa sanavalintoja, ehkä oma suhtautuminenkin muuttuu. Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, olen pyrkinyt entisestään miettiä, mitä sanoja käytän ja samalla millaista asennetta välitän lapselleni eteenpäin. Alla muutama esimerkki sanonnoista ja sanoista, joita olen jäänyt miettimään.

”On pakko/ täytyy tehdä”

Niin kauan kuin muistan ihmiset ovat välillä käyttäneet kertoessaan töihin menosta lapselleen ilmaisua: ”Äidin/isin täytyy tehdä/ on pakko tehdä töitä / pakko mennä töihin.”

Tokihan se pitää paikkansa ja olen myös kertonut, että me aikuiset teemme töitä silloin kuin lapset ovat päiväkodissa, jotta saamme rahaa ja rahalla ostettua ruokaa ja muuta yms, mutta kun jokin asia on pakko tehdä, se saa aina tietynlaisen negatiivisen viban.

Eikö vanhemmat myös asennekasvata lapsiaan samalla työntekoa kohtaan? Jos kotona työnteko on aina ollut pe*****, eiköhän seuraavakin sukupolvi ajattele asiasta täsmälleen samalla tavalla.

Itse rakastan työtäni, mutta luonnollisesti jotkut hommat saattavat tuntua pakkopullalla tai välillä vain yksinkertaisesti tekisi mieli laittaa läppäri aiemmin kiinni. Mutta silti, jos iltasella avaan vielä läppärin, kerron lapselleni vain lyhyesti tekeväni yhden työjutun, ilman että alleviivaan ja puhisen pakosta.

”En pysty”

Heti kärkeen todettakoon, että inhoan, jos asioissa annetaan heti periksi. (Juontaa ehkä juurensa omista kilpaurheiluajoista hehe) Muistan kun kerran kävelimme entisen työkaverini kanssa lounaalta takaisin toimistolle ja hän sanoi jo paljon ennen liikennevaloja: ”Emme kuitenkaan ehdi vihreillä.” Teki mieli sanoa hänelle: ”Mitä sä nyt höpötät? Kyllähän me ehditään!”

Keväällä kun haravoimme pikku mimmin kanssa, kasasin kottikärryt aivan liian täyteen ja en meinannut saada niitä kaadettua pihaan tilattuun lavaan. Mieleeni meinasi tulla jossain vaiheessa: ”Ei saakeli, tämä on mahdotonta”, mutta samaan aikaan en voinut antaa periksi, sillä pikku mimmikin kannusti minua.

Sen sijaan, että olisin kuluttanut voimani ei:n hokemiseen (niinkuin tuntuu, että ihmisillä on välillä tapana), keräsin moneen kertaan itseni ja viimeisellä nostolla sain kottikärryt korkeammalle ja lavan sisälle nostettua. Kun pikku mimmi taputti ja huusi: ”Hyvä äitiiii” tunsin olevani isompikin voittaja.

”Onpa huono”

Tästä aiheesta voisi kertoa monelta eri kantilta, mutta todettakoon heti alkuun, että kaikki ovat makuasioita. Todellisuudessa toisen huono voi olla toiselle hyvä. Esimerkiksi toiset rakastaa asua maalla, toiset kaupungissa.

Jo yläasteella muistan, kun eräs poika vaahtosi minulle, kuinka en saisi juoda rasvatonta maitoa, vaan kevytmaito olisi hänen mielestään kaikin puolin parempaa. (Jestas, jos tämä kundi kuulisi, että nykyään juon vain kauramaitoa.) Samoinhan ihmiset ovat jakaantuneet limsan suhteen normi cola ja zero cola -jengeihin.

Välillä tuntuu, että ihmiset julistavat vaahdoten omaa mielipidettään, aivan kuin heille olisi maailman tärkeintä saada joku asiasta toisin ajatteleva ns. omalle puolelleen. Vaikka hän ajattelisi asioista erilailla, ei hänen mielipide välttämättä huono ole – se on vain eri.

Samoin arjessa kuulee päivittelyä: ”Onpa huono keli.” Tokihan sadesää on välillä tylsä juttu, mutta sekin on suhteellista (ja pukeutumiskysymys). Toiselle ”huono sää” ei tunnu missään.

Välillä myös kuulee, kuinka vanhemmat lastensa kuullen arvostelevat muita ihmisiä eli jaottelevat ne hyviin ja huonoihin. Se on ehkä yksi asia, jonka suhteen olen erityisen tarkkana äitinä, sillä haluan kasvattaa lapsestani hyväksyvän ja ihmisen, joka ei arvostele muita. Olenkin aiemmin jo kirjoittanut blogiini, etten siedä alkuunkaan minkäänlaista kiusaamista, sillä itseäni on kiusattu niin pahasti nuorena.

Oletteko ikinä itse miettineet näitä samoja asioita?

11/03/2022 Mietteet

Voiko antaa anteeksi…?

Keskustelemme usein pikku tyttöni kanssa anteeksipyytämisestä ja anteeksiannosta. Näitä tunnetaitojahan moni aikuinenkin vielä opettelee. Kaikki eivät kykene lukemaan toista ihmistä, kommunikoimaan tai ovat ”liian kovapäisiä” ottamaan vastuuta, jos aiheuttaa toiselle pahan mielen (tai eivät myönnä aiheuttaneensa).

Pikku tyttöni usein selittää kirjan avulla: ”Tiikeriä harmittaa. Leopardi pyysi anteeksi. Tiikeri sanoi: Saat anteeksi.”

Tarinoitahan on monia – myös siitä, miten antaa anteeksi. Luin juuri tapauksesta, jossa 73-vuotias nainen sai tietää puolisonsa vuosia jatkuneesta sivusuhteesta vasta tämän kuoleman jälkeen. “Olen tajunnut, että anteeksianto on ainoa mahdollisuuteni jatkaa elämää”, nainen sanoi. Suhde paljastui miehen kännykkään jääneistä tekstiviesteistä.

Aivan kultakalana

Olen aina ollut kultakala ja jostain syystä unohdan ikävät asiat nopeasti. Yksi parhaimmista ystävistä sanoikin kerran, että jos joku on kohdellut minua huonosti, olen antanut anteeksi melkein heti, mutta hän ei ole pystynyt unohtamaan sitä väärinkäytöstä.

Muutamissa tapauksissa, jos minua on pahasti loukattu, olen mielessäni hiljaa antanut anteeksi ja siirtänyt asian mielessäni mappi ööhön. Sen jälkeen asia ei ole enää vaivannut minua.

Muistan myös tapauksen, jossa ystäväni sisko sanoi minulle todella rumasti. Muutaman päivän päästä näin unta, jossa juttelen hänen kanssaan ja hän pyytää anteeksi. Aamulla oli heti kevyempi olo.

Nykyvuosina olen joutunut tietyissä asioissa oikein järjellä täsmentämään itselleni, että ”Tämä ei ole nyt hyvä juttu – jalat alle ja nopeasti. Tuota ei kuulu painaa viilasella.”

**”Älä anna auringon laskea vihasi ylle”**

Miksi sitten välillä on helpompaa antaa anteeksi isojakin asioita? Lupauduin viime viikolla kirjaprojektiin haastateltavaksi. Kirjan tavoite on taistella kiusaamista vastaan ja lupasin kertoa omat kokemukseni, joista olen jo aiemmin blogiinkin kirjoittanut. Kun asiat on käynyt läpi jo aiemmin, niistä puhuminenkaan ei ole enää raskasta. Ja itse henkilökohtaisesti olisin tekemään mitä vaan, että kiusaamista pystyttäisiin vähentämään.

Sanotaan, että patoutumat muuttuvat kyynisyydeksi. Katkeruus on sitä, että ottaa itse myrkkyä. Usein esimerkiksi työelämässä työssä jaksamisen kannalta on tärkeää pystyä antamaan anteeksi aidosti, koska töitä pitää pystyä tekemään työkavereiden kanssa jatkossakin. Jos taas työpaikalla on ns. kovat arvot, siellä tuskin anteeksi pyydellään. Työskentelin itse monia vuosia sitten tällaisessa työyhteisössä – siellä yleensä eteni se ihminen, joka paahtoi eniten ja vähät välitti muista ihmisistä. Kun huomasin tämän, päätin vaihtaa työpaikkaa, sillä koin sen helpommaksi vaihtoehdoksi kuin, että alan yksin taistella muuttaakseni tuota työkulttuuria, jota en selkeästi hyväksynyt.

Sanotaan, että, kun ihminen kokee, että häntä on kohdeltu väärin, hänen sydämen syke saattaa kiihtyä, verenpaine nousee ja elimistö siirtyy hälytystilaan. Myönnän, että taistelen välillä arkisin tuota tunnetta vastaan, jos törmään päiväkodissa hoitajaan, joka viime vuonna kohteli kaltoin omaani ja muita ryhmän lapsia. Usein kuitenkin tsemppaamalla pääsen tuosta tunteesta nopeasti eroon. Asiahan käsiteltiin niin hoitajan kuin päiväkodin johtajan kanssa, mutta silti rehellisesti sanottuna pelko nousee pintaan. Entä jos hän ei olekaan parantanut käytöstään vaan jatkaa lapsille huutamista?

Sanotaan, että motivaatio antaa anteeksi voi syntyä kahta kautta: ihmisen sisäisestä moraalista tai ulkoapäin tulevasta velvollisuudesta. Tuntuu, että tässä tapauksessa kyse on molemmista. Usein vain velvollisuuden tunne (nyt kun asia on kerta puhuttu ja hän myöntänyt virheensä) antaa anteeksi ei kuitenkaan tuo täysin vapautunutta mieltä. Kuitenkin lapsellani on kaikki nyt hyvin uusien hoitajien kanssa, joten en haluaisi velloa tuossa viime vuoden ahdistuksessa. Sen vuoksi olen tietoisesti pyrkinyt lopettaa tuon asian suhteen vellomisen, pysäyttänyt ajatukset ja suunnannut huomion muuhun tekemiseen.

Aikahan paras lääke usein on.

05/03/2022 Mietteet

RMJ:n pokeriteltan juontaja, kattokiinnikkeiden pakkaaja – mitä nuoruuden kesätöistä jäi käteen?

Minulla on usein Suomipop-radiokanava aamuisin päällä, kun joko teen pikajumpan tai kun syön aamupalaa meilien vastailun lomassa. Kun juontajille tuli puheeksi nuoruuden menneet kesätyöt, aloin itsekin miettiä omia kokemuksiani ja mitä niistä on jäänyt käteen.

Puolisoni vanhimmat lapset ovat 19- ja 18 -vuotiaita, ja luonnollisesti puhe kääntyy myös heidän suhteen välillä kesä- ja muihin töihin, joita voisi koulun ohessa tehdä.

Mistä duunia?

Useimmilla nuorilla ei ole vielä paljoa työkokemusta, mutta sanotaan, että innostus kompensoi. Tämä näkemys ja asenne voi parhaimmillaan auttaa organisaatioita kasvamaan ja kehittymään.

Itse henkilökohtaisesti muistan, että kesätöiden ja yleensäkin ensimmäisten kunnon töiden saaminen oli todella kiven alla. Tuntui, että siinä ei pelkkä innostus eikä kova työkään duunin eteen välillä riittänyt. Muistan, miten kerran murehdin isosiskolleni CV:ni lyhyyttä, johon hän totesi: ”Älä siitä huolehdi tässä vaiheessa. Kirjoitat vain kaikki työt, joita olet tehnyt. Jokaisesta olet oppinut jotain. Esimerkiksi lihaleikkaajana toiminut on varmasti kehittynyt huolellisuudessa ja tarkkuudessa.”

Kesätyö ei aina ole inspiroivaa, mutta yksinkertainen tai monotoninenkin työ opettaa tärkeitä elämäntaitoja, joita varmasti voi hyödyntää myöhemminkin.

Oli siis sanomattakin selvää, etten ollut kovin nirso töiden eteen, jos niitä sattui eteeni tulemaan. Yläasteikäisenä hain kunnalta lasten kesäleirin urheiluohjaajan paikkaa. Tuo työjakso kesti muistaakseni 4-5 päivää ja olin innolla ottamassa paikkaa vastaa kunnan järjestämältä leiriltä. Asiat eivät kuitenkaan menneet, kuin Strömsössä, sillä oma lentopalloturnaukseni olikin täsmälleen samaan aikaan kesäleirin kanssa. Jouduin siis perua työn ja kysyin, olisiko muuta tarjolla. Loppuen lopuksi siivosin kunnantaloa kaksi viikkoa.

Lukioaikana olin kesän ja myöhemmin vielä koulun ohella pakkaamassa kattokiinnikkeitä. Vaikka en edelleenkään tiedä, mihin konkreettisesti noita kiinnikkeitä käytetään, opin ajamaan trukkia ja nautin palkkapäivistä. Asuin tuolloin jo yksin, ja voi pojat, miten palkan saaminen tuntuikaan hyvältä. Tuolloin jos koskaan opin oikeasti budjetoimaan ja säästämään.

Pyörähdys ravintola-alalla

Lukion jälkeen, kun asuin Turussa, tein paljon ravintola-alan töitä samaan aikaan, kun luin avoimessa yliopistossa viestinnän opintoja. Jäin hakemiini yliopistoihin moneen otteeseen varasijalle, joten aina piti tehdä uusia suunnitelmia normi arjen pyörittämiseen.

Alun perin päädyin baarimikoksi, kun menin sanomaan eräälle baarimikolle tilatessani: ”Yksi siideri ja sinun puhelinnumero”. Puhelinnumeroa ei tullut, mutta sain tekstiviestin seuraavana päivänä: ”Tuletko meille töihin?” Baarimikko oli ottanut puhelinnumeroni täyttämästäni kanta-asiakashakemuksesta.

Ravintola-alan baarimikko- ja tarjoilijantyöt olivat tuossa elämänvaiheessa helppoja, ja niiden lisäksi tein paljon myös erilaisia promokeikkoja. Eräs keikka veikin minut Raumanmeren juhannukseen pokeriteltan juontajaksi. Keikka sinällään oli hauska, sillä kyllähän tuollainen työ aina 20-vuotiaalle maistui. Viikonlopussa oli vain muistaakseni todella monta muuttuvaa tekijää ja yksi niistä oli se, että pokeriturnauksen kortinjakaja alkoi olla liian kännissä, joten minut laitettiin hänen tilalle jakamaan. (Huom. en ollut ikinä ennen tuota pelannut pokeria)

Ravintola-alalla oppi kyllä laittamaan jalkaa toisen eteen. Normaali ilta töissä oli aina työntäyteinen. Muistankin, miten paljon Gran Kanarian pomoni arvosti aikaisempaa kilpaurheilutaustaani – hänen mukaansa urheilijoilta löytyy aina extra vaihde kiiretilanteissa sekä pää, joka pysyy paineen allakin kasassa.

Kaikesta oppii!

Mitä useammassa työhaastattelussa kävi, sitä paremmin onnistui tuomaan esiin parhaat puolet ja sanoittamaan omaa osaamista.

Jos on vastuullinen ja hoitaa hommansa kunnialla, siitä voi aina poikia jotain muutakin. Vaikka ei aina siltä tuntuisi, vie jokainen poimittu mansikka aina eteenpäin.

16/02/2022 Mietteet, Perhearki, yrittäjyys

Parhaat parisuhdevinkit – onko niitä edes olemassa?

Ystävänpäivänä muistetaan ja juhlitaan ystävien lisäksi elämänkumppania.

Ja pakko näin heti alkuun todeta, että mitään varsinaisia kaiken kattavia parisuhdevinkkejä ei ole olemassa. Me ihmiset olemme niin erilaisia, että olisi mahdottomuus saada kaikki asiat toimimaan kaikilla samalla tavalla. Toinen toimii toiselle, toinen taas ei.

Helmikuun ystävänpäivänä saadut kukat saivat minut miettimään, mitä asioita itse arvostan ja millaisten ”oivallusten” avulla olemme saaneet pidettyä tämän paketin kasassa.

Tarinan alku

Faktahan on se, että me emme varsinaisesti valinneet sitä helpointa tietä. Kun päädyimme puolisoni kanssa yhteen, hänen nuorimmat lapsensa olivat 2- ja 3 -vuotiaat ja meidän yhteinenkin lapsi syntyi melko nopeasti, joten totuttelua oli varmaan kaikilla. Olenkin joskus kirjoittanut uusperheen tuntemuksia Uusperheen haasteet -blogiini. Kaikesta huolimatta jotenkin silti tiesin tehneeni oikean päätöksen.

Tuolloin kirjoitin, että raskainta oli, kun huomasi, että olemme ottaneet takapakkia ja, että emme olekaan edistyneet ja seuraavalla viikolla käymme läpi samoja uusperheeseen liittyviä asioita, kun olemme koko edellisen vuoden käyneet. Näitä päiviä on onneksi nykyään vähemmän. Syy mikä teki näistä erityisen raskaita päiviä, oli se, että ne vaikuttivat myös meidän yleiseen ilmapiiriin sekä parisuhteeseen. Olin usein myös henkisesti aika yksin, sillä puolisoni aika kului hänen isompia lapsia tukiessa.

Mikä kannattelee?

Vahvan fiiliksen nykyään tekee se, että uskon ja toivon, että olemme aikaisemmista tapahtumista keränneet niin ison työkalupakin, ettei asiat vaikuttaisi enää niin vahvasti ja osaisimme olla paremmin tiiminä toistemme tukena. Tuo tiiminä oleminen varmaan kuuluu jonnekin yleispäteväänkin ohjeistukseen. Sitäkin on vaikea ymmärtää ennen, kuin itse tekee päinvastoin kumppanin kanssa.

Tiimiytymisessä varmaan avainasemassa on ollut, että olemme oppineet kommunikoimaan paremmin. Olen huomannut, että jos ei kommunikoi, asiat pahenevat nopeasti ja kerääntyvät paskapuntariin. Jos tuota puntaria ei tyhjää säännöllisesti puhumalla, ei sitä joku päivä saakaan enää tyhjäksi vaan puntari painuu maahan.

Nyt kun tuohon puntariin aloin verrata, niin samallalailla yritän täyttää sitä puntarin toista eli ”hyvää” puolta. Jos se pysyy koko ajan täydempänä, ei se paskakaan lävähdä maahan niin painavana. Joku on joskus sanonut, että joka päivä kannattaa pysähtyä ainakin kerran ja halata pitkään. Meillä tämä ei varmaankaan toteudu, mutta olen kyllä samaa mieltä. Pikainen pusukin jonnekin väliin täyttää pikku hiljaa hyvän puntaria.

Kelpaan näin

Olen lukenut monesta paikasta, että hyvässä suhteessa voi olla oma itsensä. Muistan, kun yliopistoaikoina erosin silloisesta poikaystävästä ja tähän hänen ystävänsä oli kommentoinut: ”Se Jenni olikin ehkä liian puhelias.” Tiedän täysin, että käyn välillä hiukan ylikierroksilla ja minulla on kymmenen rautaa tulessa, mutta ajan myötä olen oppinut kääntämään tämän omaksi voimavaraksi ja vahvuudeksi. Tämän ansiosta saan paljon aikaiseksi – olisi hirveää, jos puolisoni ei tätä hyväksyisi vaan kokisi tuon puolen minussa jotenkin häiritsevänä.

Laitoin juuri eilen viestin perhe-chattiin siskoilleni ja äidilleni:

”Mua naurattaa, kun järkkäsin (taas) eilen Kalla Activen kuvaukset meillä ja M alkaa nykyään pikkuhiljaa tottua rooliinsa kuvausten “yleismies-Jantusena” 🤣 Ei ainakaan näytä enää niin kyllästyneeltä.”

Olen ylpeä ja kiitollinen puolisostani, että auttaa minua arjen jutuissa ja näin samalla tukee mun yrittäjyyttä. Vaikka tiedän, että hän ei varsinaisesti viihdy kuvauksissa, hän silti auttaa minua monessa käytännön asiassa.

ps. En ole tottunut saamaan kukkia. Sen vuoksi varmaan yllätyn vieläkin usein juhla- tai muuna merkkipäivänä, kun puolisoni niitä minulle yllätyksenä ostaa. 😀

05/02/2022 Mietteet, yrittäjyys

Milloin viimeksi olet luottanut intuitioon?

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun kokee, ettei kaikki ole kohdallaan, vaikka päällisin puolin asioiden pitäisikin olla hyvin.

Sanotaan, että intuitio tarjoaa meille signaaleja. Itse koen intuition vaistona, aavistuksena tai tunteena. Hassua on se, että välillä reagoimme intuitioon voimakkaastikin, esimerkiksi kylmillä väreillä.

Jotkut sivuuttavat intuition epäluotettavana tai hörhönä, fiilispohjaisena tietona. Kieltämättä onhan se hassua, että tietää mitä tuntee, mutta ei tiedä miksi tuntee. Helpostihan tuohon on uskomatta.

Minä puusilmä

Muistan sinkkuna, kun esimerkiksi deittaillessa heräsi tuntemus, että jokin ei täsmää. Tuntui silti, että pelkkää perustelematonta tunnetta ei voinut käyttää syynä kundin hylkäämiseen.

Minun täytyy myöntää, että usein intuitioni on ihmisten kohdalla mennyt pieleen – tai en ole toiminut vaistojeni perusteella. Ystävieni mukaan uskon naurettavan pitkään, että kaikki ihmiset tarkoittavat hyvää ja ansaitsevat mahdollisuuden, vaikka intuitioni olisi antanut jo aika päiviä sitten varoitussignaaleja, että kannattaa lähteä lipettiin.

Välillä näissä tilanteissa, jos tilanne on pitkittynyt, on saattanut olla vaikea myöntää, että on tehnyt itse virhearvion kyseisen henkilön suhteen. Onkin luottanut väärään mieheen, ystävään tai yhtiökumppaniin, ja vasta myöhemmin ymmärtää, minkä vuoksi jo alkujaan sai varoitussignaaleja kyseisestä ihmisestä.

Sanoista tekoihin

Viimeisten vuosien aikana itselläni on tullut moniakin tilanteita vastaan, joissa on ollut todella vahva intuitio, ettei jokin asia täsmää. Viimeisin on uuden kirjanpitäjän valitseminen. Aloitin aikaisemman yhteistyön maaliskuussa 2021. Vaikka kirjanpitäjä hoiti asiansa hyvin ja vaikutti ammattitaitoiselta, jo heti alkumetreiltä asti epäröin.

Viimein tein asialle jotain ja lähdin kyselemään ihmisten suosituksia uudesta kirjanpitäjästä. Kun hyvä vaihtoehto löytyi, irtisanoin sopparin. Vielä tuossakaan vaiheessa en kokenut, että minulla olisi ollut jokin järkeenkäypä syy lopettaa yhteistyö. Tajusin kun tapasin uuden, mistä olin jäänyt vaille. Paljastui myös, ettei henkilö ollutkaan hoitanut asioita, kuten olin ajatellut ja uusi kirjanpitäjäni otti heti asiakseen selvittää kaiken.

Samanlainen vahva fiilis, että kaikki ei ole hyvin, oli lapseni ensimmäisestä päiväkotivuodesta. Tästä olenkin jo aiemmin kirjoittanut. Viimein loppusyksystä otin asian puheeksi päiväkodin johtajan kanssa ja asiat, joiden suhteen olin ollut epäilevä, paljastuivat todeksi. Lapsille raivoava varhaiskasvatuksen opettaja pahoitteli viime vuoden tilannetta. Nyt toivon, että hänen tekemä ja lupaama muutos pitää.

Ehkä näistä on myös oppiminen, että omaan fiilikseen kannattaisi luottaa herkemmin ja tehdä muutos tilanteeseen.

23/01/2022 Äitiys, Mietteet, Perhearki, yrittäjyys

Operaatio “oman itsensä päivitys”

Luin somessa julkaisun, jossa nainen lapsen saannin jälkeen tunsi kadottaneensa itsensä. Hän kehotti ihmisiä vielä miettimään ovatko valmiita hankkimaan lapsen, sillä sen jälkeen mikään ei enää entisensä.

Ymmärrän, että ihmiset kokevat asioita eri lailla, mutta mieleen tuli samalla myös toteamus, jonka kuulin, kun opiskelin yliopistossa. Henkilö kehotti nauttimaan opiskeluajoista ja vinkkasi, ettei kannata liian aikaisin mennä työelämään, sillä sen jälkeen mikään ei ole enää entisensä.

Tuolloin jo muutaman vuoden jatkuvan yöjuoksun jälkeen mietin, että Jumalalle kiitos, ettei mikään ole entisensä, vaan siirtyminen työelämään tuo itselleni uuden vaiheen elämään. Kaikesta siitä juhlimisesta huolimatta (onneksi) valmistuin ennätysajassa ja innolla hyppäsin kohti uusia seikkailuja. Muutos ei siis aina ole huono, vaan ehkä se tuokin mukanaan asioita, joita ei edes tiennyt kaipaavansa.

Muutosten tuulet

Aikoinaan, kun aloimme jutella puolisoni kanssa lapsen hankinnasta, olin täysin tietoinen, että se tulee tuomaan uuden sivun elämääni. Toki tiesin tuon sivun tuovan myös univelkoja ja muita kompromisseja, mutta ennen kaikkea olin innoissani tuosta muutoksesta. Ilomielin hyppäsin taas eteenpäin. Nyt kun pikku tyttömme on 2,5 vuotta, en voisi olla kiitollisempi tuosta kaikesta muutoksesta.

Jotkut harmittelevat, että oma treenaaminen ei enää lapsensaannin jälkeen kulje. Itselläni kilpailuajat ovat jääneet taakse jo aikapäiviä sitten, eivätkä kovimpien treenien loppuminen omalla kohdallani liity millään tavalla lapsen saantiin. Faktahan on se, että jokaisella ikä tulee vastaan jossain vaiheessa.

Itselläni taas meni hetken, että hyväksyin sen, että omat urheiluvammat tulevat hidastamaan joka tapauksessa omaa urheilua tulevaisuudessa. Kun tuon asian hyväksyin, oli aika vain löytää sellaisia urheilumuotoja, joita polveni kestävät. Edelleen kuitenkin rakastan liikkumista, treenaamista ja ulkoilua kaikessa muodossa – eli onneksi niistä ei ole tarvinnut kokonaan luopua – liikkuminen vain muutti muotoa.

Tällä hetkellä Ganglion-kysta eli hyytelörakkulakasvain ei alkusyksyn polveni tyhjäyksen jälkeen ole oireillut, joten olen saanut liikkua normaalisti. Nivelkierukan rappeumaani ei välttämättä leikkauksella pysty korjata, joten kystakin palaa aina uudelleen ja uudelleen tyhjäyksen jälkeen omiin uomiinsa. Asia kuitenkin elää koko ajan ja sen vuoksi en ole sitä jaksanut murehtia.

Oman elämänsä päivittämistä

Mielestäni elämä on täynnä oman itsensä päivittämistä – ja tuo ei ainoastaan liity lapsen saantiin. Sinänsä tuo itsensä kadottaminen on varmaan monelle äidille tuttu tunne. Luonnollisesti jos on pari vuotta ollut lapsen kanssa kotona, ja olisi aika palata töihin, sitä miettii omaa itseään: kuka nyt on ja miten uuden roolinsa äitinä yhdistää työminään.

Mutta päivittäminen saattaa liittyä myös opiskeluaikoihin, työpaikan vaihdokseen, urheilu-uran loppumiseen, eläkkeelle siirtymiseen, avioeroon tai muuten vain elämässä eteenpäin menemiseen. Mitä ottaa vanhasta minästä mukaan, millainen nykyminä on ja mikä nykyminän tekee onnelliseksi?

Minulla on ollut viimeisen parin vuoden aikana monella lailla “päivitys” menossa. Päivitän kuka olen nykyään – äitinä, ystävänä, puolisona ja yrittäjänä. Lähtökohtaisesti olen vain halunnut entisestään miettiä, mikä on oikeasti minua ja mitä haluan kantaa mukanani jatkossa.

Tavaran paljous on aina tehnyt minut levottomaksi ja ahdistuneeksi. Tämän vuoksi olen pyrkinyt panostamaan laatuun eikä määrään. Minusta on ollut kiva ajatella, että koko prosessissa on auttanut minun työ Kalla Active -merinovaatteiden parissa. On paljon freesimpi olo, jos kotonakin on kivat vaatteet päällä. (eikä ne hompsuiset rikkinäiset lökärit)

30/12/2021 Äitiys, Kalla Active, Mietteet, Perhearki, yrittäjyys

Vuosi 2021 paketissa – käteen jäi antibiootteja ja verkkokauppa

Kohta saadaan jälleen vuosi pakettiin. Kun aloin miettiä, mitä vuodesta jäi käteen, en jostain syystä aluksi erottanut vuosia toisistaan. Mietin tapahtumia ja usein lapseni iän puolesta pystyin jakamaan ne omiin lokeroihin.

Kuluneena vuotena hänestä kasvoi pieni neiti. Viime talvena hän oli 1,5-vuotias ja hän sai elämänsä ensimmäiset sukset. Se olikin mieleinen puuha, ja usein hän juoksikin aina hakemaan ne itse varastosta. Oli myös ennätys paljon lunta, joten rakensimme pihan täyteen linnakkeita ja mäkiä. On ihana huomata, että tyttöni pitää ulkoilusta yhtä paljon kuin minäkin. Hän oli jo vauvana hassuttelija, mutta hauskaa on ollut nyt kuluneen vuoden aikana huomata, miten huumorintaju on entisestään kehittynyt.

Koska saimme kokea kerrankin ”kunnon talven”, minusta tuntui usein siltä, kun asuisin Lapissa. Tietyllä tapaa se toi myös levollisen tunteen, mutta samaan aikaan muistan pähkäilleeni työasioita. Aikoinaan, kun jäin äitiyslomalle, en tiennytkään, etten enää palaisi samaan paikkaan töihin, vaan myisin osuuteni yrityksestä pois ja tuo valinta vaikuttaisi vielä viimekin vuonna.

Eksyksissä viidakossa

Luopuminen ei kuitenkaan aiheuttanut tyhjää tunnetta, vaan enemmän olin valintojen viidakossa. Viime talvena muistan pähkäilleeni, mihin suuntaan otan liaanin. Kävin muutamassa työhaastattelussa, johon haettiin viestinnän esimiestä. Kun jäin molemmissa kakkoseksi, ajattelin sen olevan selkeä merkki siitä, että suunta on toinen.

Viime talvena aloin kirjoittaa liiketoimintasuunnitelmaa merinovaateyritykselleni. Siinä vaiheessa en tosin tiennyt, että otan suunnitelmani niin nopeasti käytäntöön. Jopa siskoni kysyi, kun näytin sitä hänelle: “Missä välissä sä olet tämän tehnyt?” Myönnettäköön, että naputtelin suunnitelman ehkä enemmän siinä uskossa, että se päätyy jonnekin pöytälaatikkoon, josta sitten ”sopivan hetken tullen” otan sen sitten esiin ja alan viemään sitä käytäntöön. (Ja mikä on edes ”sopiva hetki”?) Loppu onkin historiaa ja monen selvittelyn jälkeen vuosi 2021 toi mukanaan uuden brändin, jonka tuotteita kuluttajatkin ovat jo saaneet käyttää. (Kaikki on otettu mahtavasti vastaan – kiitos teille!)

Tuo työ oman brändin kanssa oikeastaan yhdistää kaiken, mitä olen aikaisemmissa töissäni viestinnän ja markkinoinnin saralla tehnyt. Mukavaa on nyt vain tehdä sitä itselle. Vaateala on itselle vieläkin uusi, mutta olen luottanut omaan visioon, millaisilta haluan, että Kalla Activen vaatteet näyttävät ja millaisia käytännön ratkaisuja niissä on.

Terveys ja sen tärkeys

Nuorempana muistan aina ihmetelleeni, kun ihmiset toivoivat terveyttä. Täysin terveenä, mietin, että mikä nyt voisi mennä vikaan? Vanhemmiten olen toki tämän ymmärtänyt ja viime vuoden jälkeen täytyy todeta, että vuoteen mahtui yllättävän paljon sairastelua ja lääkärissä käyntejä. Ehkä minulla on jonkinlainen kuuden vuoden sykli näissä – vuonna 2o15 olin nimittäin yhteensä kolmessa leikkauksessa ja minulla oli jatkuvasti keuhkoputkentulehdus.

Tähän vuoteen on mahtunut yksi polvioperaatio, yksi virtsarakon operaatio tutkimuksineen, korvaoireiden tutkiminen ja kaikki ne taudit, jotka pikku tyttärelläni oli syksyn aikana, mukaan lukien oksennustauti. Luonnollista varmaan onkin, että vanhempi sairastaakin usein samat taudit muutaman päivän viiveellä. Itselläni on aikakin selkeä kierto. Usein, jos lapseni on kipeä ja kuumeinen, hän nukkuu huonosti. Muutaman valvotun yön jälkeen omakin vastustuskyky laskee ja tauti iskee itsellenikin.

Lapsuudestani muistan, että olin usein 2-3 päivää maksimissaan kipeänä. Nyt onkin ollut outoa, kun tyttäreni on usein vähintään viikon tai 1,5 viikkoa kipeä, josta kuumeessa viitisen päivää. Onkohan muistini vain väärä vai iskevätkö pöpöt nykyään pahemmin? Hänenhän vastustuskyky toki kehittyy koko ajan lisää. Toivonkin ensi vuodelle meille kaikille terveyttä.

Oikein mukavaa uutta vuotta kaikille!

19/11/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

”Sun täytyy opettaa sun lapsi elämään” ja muu kiireen ihannointi

”Ootko pahassa paikkaa?”, kysyn usein, kun soitan jollekin. En toki halua kysymykselläni mitenkään lietsoa kiirettä, vaikka usein sanotaankin, että sanat luovat todellisuutta.

Syy miksi kysyn näin on se, että inhoan, kun ihminen on huonossa paikkaa ja silti hän yrittää keskittymättä ”hoitaa puhelua”. Tuota vastaan on vaikea lähteä kilpailemaan – enkä toisaalta halua omaakaan aikaa tähän tuhlata. Silloin tuntuu, että asiat eivät menee maaliin saakka, eikä mitään jää toisenkaan korvien väliin. Mielummin siis sovin molemmille hyvän ajan rupatella.

Pakko tehdä ja muut sanavalinnat

Olisi hyvä, jos arjessa hyödyntäisimme enemmän sellaisia sanavalintoja, joita ympäristössämme toivomme myös näyttäytyvän toiminnan tasolla. Tähän liittyen pyrin olla käyttämättä pakko tehdä -ilmaisuja. Olen aina ihmetellyt sitä, miksi jotkut vanhemmat selittävät eteenpäin esimerkiksi ”Nyt mun on pakko mennä töihin/ pakko tehdä töitä.”

Tuskinpa kaikki sinne töihin juoksujalkaa lauleskellen menevät, mutta jos itsellä on jostain syystä angstit omaan työpaikkaansa tai yleensäkin työntekoon, ei sitä negatiivisuutta kannata noin suoraan omalle lapselleen siirtää perintönä eteenpäin.

Kiire on pään sisällä

Muistan, kun parikymppisenä olin opiskeluiden ohessa baarimikkona ja menin vahingossa sanomaan vanhemmalle konkari kollegalle, että oli ollut todella kiireinen ilta. Tähän hän katsoi minua silmät suurena ja totesi, että: ”Paskat! Meillä ei mikään kiire ollut. Ei ne asiakkaat minnekään katoa.” Siinä hän oli periaatteessa oikeassa – oikeastaan suurin kiire oli vain pääni sisällä. Asiakkaat eivät todellakaan kadonneet minnekään janoisina ja oma ahkera tahti olisi aivan hyvin riittänyt.

Kiire syntyy ihmisen tavasta toimia ja ajatella. Kuulin juuri, että eräs mummo oli vastannut lapsenlapselleen puhelimessa: “Minulla kun on se muisti mennyt, en tiedä milloin minulla on ollut kiire ja milloin ei.”

Muistan, että joissain aikaisemmissa työpaikoissani nuorempana välillä hävetti, jos olikin saanut hoidettua hommat ennen neljää. Näissä paikoissa jollain tapaa kiire oli hyvän työntekijän mittapuu. Harva uskalsi ääneen myöntää, että työaika riitti oikein hyvin – sehän on sama kuin julistaisi, että on laiska ihminen ja töitä liian vähän.

Eräs kollegani myös sai kerran tunnustuksen siitä, että hän on omistautunut työntekijä ja aina toimistolla ahkerana painamassa hommia kello kuuteen saakka illalla. Toki hän oli pätevä työssään, mutta johto ei ilmeisesti tiennyt, että olimme sopineet tiimin sisällä, että minä tulen ”aamuvuoroon” ja hän vasta kello 10.00. Näin siis hänen ns. normaali työaika määriteltiin kestävän kuuteen.

Kiireen syyt löytyvät usein työoloista, johtamisesta ja kiirettä ihannoivista asenteista. Nykyään olen onneksi moisesta kiirettä ihannoivasta kulttuurista päässyt eroon, ja ennen kaikkea olen oppinut sanomaan joillekin asioille ”Ei”.

Perhe- ja työelämän yhdistäminen

Moni yhdistää kiire-sanan perheen ja työelämän yhdistämiseen – ja tätä en toki kiellä. Tokihan lapset tuovat sen ns. lisä palikan viikon palettiin. Kaikkia asioita ei olekaan niin helppo enää tehdä, kuin aikaisemmin. Mikään ei ole mahdotonta, mutta moni asia vaatii luonnollisesti enemmän sumplimista.

Omassa tekemisessä olen kuitenkin huomannut sen, että kiire syntyy paikasta toiseen säntäilystä. Moni hankkii liikaa harrastuksia, jotkut taas sopivat muuten vain kalenterin liian täyteen ja kipuilevat oman jaksamisen kanssa.

Vaikka sain kuulla aikoinaan lauseen: ”Sun täytyy opettaa sun lapsi elämään”, olen onneksi ymmärtänyt näissäkin asioissa sanoa välillä ”Ei”. Ja onneksi myös työjuttujakin on mahdollista muuttaa – niin kuin kaikkea muutakin elämässä. Sain siis kuulla tuon lauseen aikoinaan äitiysloman alkuaikoina, kun ehdotin muuta palaveriaikaa toimistolle. En halunnut sopia palaveria keskustaan enää viideksi, sillä pienen vauvan iltatoimet alkoivat jo kuuden aikaan. Ja totta puhuen yölliset kolmen tunnin välein imettämiset veivät myös tunnin bussilla matkustamismatkat aika nopeasti pois mielestä. Alkukuukausina huomasin myös, että siinä on syynsä, miksi kannustetaan elämään vauvakuplassa – ihan vain yksinkertaisesti, että jaksaa. Toki vauvat ovat erilaisia, joten tätäkään ei voi yleistää.

Kuitenkaan lähtökohtaisesti elämästä ei kannata tehdä väkipakolla vaikeaa. Vanhemmiten onneksi osaa olla hyvällä tapaa itsekäs ja ainakin yrittää tehdä parempia valintoja kaiken suhteen koko perheen jaksamisen rajoissa. Ainakin tunnen, että tähänastiset päätökset ovat onnistuneet työelämän saralla ja olemme myös viimeisen 2,5 vuoden aikana menneet uusperheessämmekin askeleita eteenpäin – tai ainakaan en ole hetkeen ollut näin onnellinen.

11/11/2021 Mietteet

Millaisia älyttömiä muistisääntöjä sinulla on?

Keskustelimme siskojeni kanssa viikko sitten Pohjanmaalla muistisäännöistä ja miten itse on huomannut oppivansa ja muistavansa asioita parhaiten.

Lapsenahan tuli opittua monenlaisia ei niin hyödyllisiä asioita ja nykyäänkin vielä saa ihmetellä, mikä tuon pänttäämisen tarkoitus oli. Totuushan on, ettei näillä tiedoilla ole paljon päässyt brassailemaan.

Muistan elävästi vielä, kun opettelin kotiläksynä Pohjanmaan jokia. Kuinka moni muistaa runomuodossa olevan värssyn edelleen? ”Oulun Siika Pyhä Kala, jota Lesti Veteli Ähtävän ja Lapuan kautta Kyröön.” Tuo rimpsu oli helppo muistaa, mutta jostain syystä värssyyn ei ollut mahtunut Kiiminkijoki ja Iijoki.

Muistini on kumma, sillä muistan edelleen vuosilukuja, kuten Pähkinäsaaren rauhan 1323 ja Ranskan vallankumouksen 1789. Koulussa tuntui, että historiassa tärkeintä oli muistaa nimiä ja vuosilukuja. Olennaisempaa olisi varmaan ollut oppia, mikä johti tärkeisiin historian tapahtumiin ja mitä vaikutusta niillä oli maailmaan.

Sijamuotojen opettelu on myös yksi, mikä on aina aiheuttanut minulle ihmetystä. Suomen kielestä sijamuotoja löytyy peräti 15. Näitä ovat mm. nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi. Kuinka moni on näiden sijamuotojen nimien opettelusta yhtä hämmentynyt kuin minäkin? Tai kuinka moni on hämmentynyt, että muistan nämä edelleen?

Entä kuinka moni muistaa Jaakobin poikien nimet uskonnon tunnilta edelleen? Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda, Isaskar, Sebulon, Dan, Naftali, Gad, Asser, Joosef ja Benjamin. Jostain kumman syystä nämäkin tulee kuin apteekin hyllyltä.

Totesin myös kymmenen vuotta sitten baarijonossa Tampereella, että muistissani on oma lokeronsa Popedan laulujen sanoille. Samoin nuorempana kummastelin, miksi osaan edelleen kaikki lasten lorut – näitä olen tosin päässyt nyt oman lapseni kanssa hyödyntämään.

Entä sitten opiskeluaikoina?

Haluaisin ajatella, että yliopisto-opiskelu olisi ollut muutakin kuin hauki on kala -oppimista – ja niinhän se osittain olikin, mutta myönnettäköön joitain pakollisia epäkiinnostavia kursseja tuli läpäistyä muistisääntöjen avulla. Kun asiaan kehittää kontekstista irrallisen muistisäännön, syvempi ymmärrys asiasta jää puolitiehen.

Jotta oppii, täytyy olla lukemisen taito, jonka avulla lukemisesta tekee ymmärrettävää. Toki tuota auttaa aina se, että asiasta on aidosti kiinnostunut. Jotkut saattavat myös innostua ja motivoitua asioista muita enemmän.

Muistan edelleen, kuinka historian opettaja aloitti ensimmäisen tunnin kirjoittamalla liitutaululle His story – Hänen tarina. Kun aloin ajatella historian lukemista tarinoita, se muuttui alta aika yksikön mielenkiintoisemmaksi. Tuon avulla myös jäsentäminen helpottui eli asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen.

Itselleni on aina ollut näkömuisti, joten minun oppimista helpotti se, että keräsin tenttimateriaalin yhteen ja tein niistä käsitekarttoja, johon tiivistelin asioita. Usein jos en muistanut jotain tiettyä osaa, yritin painaa mieleeni, mitä piirtämässäni kuvassa oli.

Sitkeä sissi

Toki osa opiskeluista oli puurtamista ja niistä nyt ei selvinnyt muulla kuin sitkeydellä. Muistan, että osa ihmisistä, kuten sen aikainen poikaystäväni, saattoi usein kuluttaa suurenkin määrän energiaa siihen, että manaili viikon tulevia koulutehtäviä. Usein saatoin tuossa ajassa jo itse viimeistellä omat hommani.

Koen, että sitkeä ihminen ei välttämättä ahdistu helposti tenttikirjapinoista tai turhaudu suuresta työmäärästä. Ehkä olen muutenkin kasvatettu niin, että murehtimisen sijaan käärin hihat ja alan hommiin. Jotta asioita saa tehdyksi, täytyy myös arjen- ja ajanhallinnan olla kunnossa.

Millaisia asioita te edelleen muistatte menneisyydestä ja onko muistamaanne olemassa jokin muistisääntö tai tekniikka?

03/11/2021 Äitiys, Lapsuusmuistot, Mietteet, Perhearki

Muistatko lapsuuden kehuja vai tuleeko mieleen vain negiskommentit?

Kirjoitin aikaisemmin blogitekstin, joka käsitteli negatiivisia kommentteja ja palautteita, jotka olivat lapsuudesta jääneet mieleen. Se sai monet keskustelemaan aiheesta ja valitettavasti näitä tuli enemmän esiin, kun ajattelinkaan. Halusin nyt kääntää asetelman päälaelleen, ja aloin miettiä niitä positiivisia toteamuksia.

Kun juttelimme tästä ystävieni kanssa, yllättäen positiiviset kommentit eivät olleet jääneet mieleen samallalailla kuin negatiiviset – ja totta puhuen itsellenikin tuotti aluksi tuskaa lähteä purkamaan tätä aihetta.

Positiivisen kommentin voima

Äitini kertoi, että hänen ikäluokkaansa ei niinkään kehuttu ja muistan omastakin lapsuudestani, että vallalla oli jonkinlainen käsitys, että liiasta kehumisesta ylpistyy. Nykyäänkin huomaan, että osa vanhemmista pelkää jotenkin kehuvansa väärin tai ehkä ohjeita on vaan tullut liikaa, esimerkiksi ”Ei saa korostaa liiallista reippautta.” tms. Osa pelkää niin paljon kehuvansa väärin, että jättää kokonaan kehumatta.

Itse olen sitä mieltä, että harvemmin kehuilla voi pahaa tehdä, joten tässä tapauksessa parempi kuitenkin kehua, kuin jättää kehumatta. Kuitenkin haluan uskoa, että positiivisella kommentilla on suurempi voima kuin negatiivisella. Se parhaillaan voi määritellä tulevaisuuden suunnan ja osan identiteetistä. Usein myös kehu jää elämään ja vuosien saatossa vaan kasvaa.

Äitini muistaa, kun lukiossa äidinkielen opettaja oli kehunut hänen ainettaan. Se sai aikaan sen, että hän innostui, alkoi kirjoittamaan enemmän ja kehittyi entisestään. Hän myös mainitsi, että kai hänen vanhemmat olivat hiljaisesti “ylpeitä”, että hän oli mennyt lukioon, päässyt ylioppilaaksi ja jatkoi opiskelemaan.

Itsekin muistan lapsuudesta ja nuoruudesta, ettei kehuja kuormalavallisia tullut. Menestyin kilpaurheilussa, joten tyypillisin kehu oli: ”Kova likka hiihtämään, kova likka juoksemaan, kova likka lyömään palloa.”

Jollain tapaa olin kuitenkin itse enemmän otettu urheilussa hetkistä, jolloin koin, että minulle annettiin luottamusta. Muistan edelleen, kun olin 9-vuotias ja minut valittiin Pohjanmaalta edustamaan nuorten juoksun SM-kisoihin Helsinkiin. Voitin oman matkani, vaikka jäinkin lähtöviivalla parisen metriä, sillä en tiennyt, että lähettäjä ampuu paikoillanne-sanan jälkeen, jättäen valmiit-sanan kokonaan pois. Kun tajusin tilanteen, säikähdin ja juoksin muut kiinni ja ohi Run Forest run -meiningillä. Seuraavana päivänä sain kunnian aloittaa maakuntien välisen viestijuoksun, ja muistan olleeni siitä enemmän ylpeä, kuin voitostani, sillä joukkueemme vanhemmissa ikäluokissa juoksi juoksijoita, jotka ovat edelleen Suomen huipulla.

Millainen kommentti jää mieleen?

Siskoni kertoi minulle, että hänelle on jäänyt mieleen lähinnä joidenkin deekujen hassut kommentit. Kuten Kokkolan Prisman kassajonossa vielä viime vuosituhannen puolella, kun hän sai kehut silmistään. Kun hän olin kiittänyt, vastaus oli ollut: “Älä mua kiitä, kiitä äitiäs.”

Onhan se niin, että erikoisempi tai persoonallisempi kehu saattaa jäädä helpommin mieleen. Toisaalta välillä on täysin mystistä arpoa, miksi jokin mitättömämpikin asia muistuu mieleen. Kun olin alle parikymppisenä yhden kesän Kyproksella töissä, muistan kuinka eräs ruotsalainen poika, joka oli ystäväni, sanoi kerran vilpittömän kuuloisesti, kuinka kauniin erikoisen vihreät silmäni ovat. Hassua tästä muistosta tekee sen, että muistan tämän, mutta en muista esimerkiksi yhdenkään entisen poikaystäväni kehuja.

Samaisen reissun jälkeen muistan, kun palasin Suomeen, ja äitini totesi, kuinka kiva on, että minulla on joka suunnalla kavereita. Muistan ottaneeni tuon silloin suurena kehuna, sillä se jollain tapaa myös määritti itseäni ns. ”hyvänä tyyppinä”.

Ystäväni myös muistaa samankaltaisen esimerkin: ”Muistan isäni tokaisun, kun lähdin opiskelemaan ja itkua tihrustin, että entä jos en saakaan kavereita. Isäni vastasi, että jos sinä et saa kavereita, niin ei kukaan. Mun lapsuudessa ei hirveästi kehuttu, ehkä sen vuoksi tuo on jäänyt niin mieleen.”

Puhuimme noin kymmenen vuotta sitten isäni kanssa siitä, kuinka innokkaana halusin aina oppia uusia juttuja enkä ollut halunnut apua ylämäkihiihtoon. Tämän muiston jälkeen hän totesi: ”Sulla on ollut kaikki niin selvää pienestä pitäen.” Tämä on jäänyt mieleeni ja pidän sitä edelleen suuressa arvossa.

Mieltäni lämmitti eilen, kun hain taaperoni, kun päiväkodin varhaiskasvattaja sanoi, että hänestä on päivittäin suuri apu niin aikuisille kuin lapsillekin. Hän pitää pienemmille ovea auki, auttaa ottamaan muilta hanskoja pois ja kannustaa muita syömään. Hänestä myös kuulemma huomaa, että häntä kehutaan kotona.

Positiiviset kommentit ovat monelle pikku juttuja, mutta mielestäni niistä kannattaa tehdä iso numero, varsinkin lasten kohdalla. Lapsi rakentaa omaa elämän pohjaansa, joten toivon auttavani rakentamaan tuota pohjaa tukevammaksi arjen positiivisilla kommenteilla – ja miten hyvä mieli positiivisesta kommentista aikuisellekin tulee, eikö totta?

18/10/2021 Mietteet

Voiko tiikeri päästä raidoistaan vai maalaako joku tiikerille raitoja?

Ystäväni on nyt jonkin aikaa tapaillut erästä miestä, jonka sattumalta tiesin vuosien takaa. Kun aloin laskea vuosia, tajusin, että olen törmännyt tähän mieheen viimeksi 7 vuotta sitten. En siis voinut kovin nykyhetkistä ”ystävän mielipidettä” hänestä kertoa. Oikeastaan kun aloin miettiä asiaa vielä tarkemmin, miksi olisi edes pitänyt? Vaikka olisin ollut hänestä mitä mieltä tahansa, jokainen ansaitsee mahdollisuuden.

Minua ihan naurattaa, sillä olen nuorempana varmaan jokaisesta poikaystävästäni kuullut tietyn tyyppisiä varoituksia. Yliopistoajoilta muistan ikuisesti lauseen: ”Ole varovainen sen kanssa – sillä on aika vilkas silmä.”

Toki ymmärrän, että varoittajat halusivat vain minulle hyvää, mutta itse ajattelen, että kyllä jokainen vilkkusilmäkin vielä rauhoittuu, kunhan löytää sen oikean. Sen aikainen oikea olin minä, sillä ne varoittelut eivät koskaan käyneet toteen ja myöhempi erokin tapahtui ihan muista syistä.

Raitojen maalaamista tiikerille

Puolisoni kohdalla tuntuu, että ihmisten on ollut välillä vaikeaa käsittää, että hänellä on aikaisemmista suhteista neljä lasta jo ennestään.

Kun raskausaikana minua haastateltiin Iltalehteen, silmiini osui kommentti artikkelin alalaidasta: ”Onnea Jennille ja parhaat toivotukset, ettei tuo ahkera mehiläinen lennähdä pian jo seuraavaan kukkaan, ja ettei sitten olo tunnu tosi kurjalta.”

Myönnetään, että kommentteja ei pitäisi koskaan lukea, mutta silti näkökulma tuntuu todella yksipuoliselta. Aivan kuin mies aina jättäisi ja siirtyisi kukasta kukkaan. Moni eronnut varmasti allekirjoittaa senkin, että aidosti esimerkiksi naimisiin mennessään tai hankkiessaan lapsia ajatellut olevansa loppuelämän kyseinen henkilön kanssa.

Ensivaikutelma voi mennä mönkään

Tietyntyyppiset olettamukset tai asiat tapaamasi henkilön menneisyydestä voivat vaikuttaa saamaasi ensivaikutelmaan negatiivisesti – tavallaan olet hänestä muodostanut oman mielipiteesi jo ennen kuin annat hänelle mahdollisuuden.

Ihmiset kiinnittävät ensivaikutelmaa tehdessään eri asioihin huomiota. Luulin aidosti eräästä pojasta yliopistoaikoina, että hän on todella leuhka. Luulin aistivani hänessä välipitämättömyyttä, ja sen vuoksi en muutaman kerran jälkeen jaksanut nähdä enää vaivaa. Myöhemmin tutustuin häneen sattumien kautta paremmin, ja tajusin, että olen tehnyt hänestä täysin virhearvion. Hänessä ei ollut välinpitämättömyyttä, vaan hän oli vaan todella ujo. Miten väärän kuvan ihminen voikaan toisesta saada!

Toki on muitakin esimerkkejä, joiden pohjalta en lopullista sanaa tähtiin kirjoittaisi. Olen kuullut, että jotkut vakuuttuvat toisesta henkilöstä esimerkiksi työhaastattelutilanteessa pelkän koputuksen perusteella – niin uskomattamalta kuin se kuulostaakaan. Ovatko he siis palkkaamassa koputtajaa? Entä jos olet muuten osaava tyyppi, mutta sillä kertaa koputus menee mönkään?

Tietyissä tilanteissa luotan intuitioon, mutta ihmisten kohdalla on väärin tuomita ketään lopullisesti. Tärkeintä on, että ihmiset antaisivat toisilleen aikaa.

Ystävällisyys maan perii

Tokihan, jos arvottaa ensi kertaa tapaamansa henkilön jonkin piirteen myönteisesti, alkaa häneen liittämään muitakin myönteisiä piirteitä. Itselläni ainakin pyyteetön ystävällisyys on yleensä se, mikä tekee suurimman vaikutuksen – oli tilanne, mikä tahansa.

Miten monta kertaa olen ottanut pikaspurtin, kun olen huomannut, että bussi on jo pysäkillä. Minun onnekseni pysäkillä on usein seissyt joku ihminen, joka huomannut hätäisen Run Forest run -tyyppisen lähestymiseni ja pitänyt bussia minulle tai pyytänyt bussia odottamaan.

Mieleeni tulee myös kerta, jolloin sain ajattelevaisuudesta kehuja. Olin kerran uuden kollegan kanssa lounaalla. Hän kertoi myöhemmin, että häneen oli tehnyt vaikutuksen se, että olin ottanut hänelle myös tiskiltä veitsen ja haarukan samalla, kun otin itselleni. Näinkin pieni asia voi siis jäädä mieleen!

Kuulin myös erään tapauksen, jossa toimitusjohtaja oli kysynyt yrityksen vastaanottovirkailijan mielipiteen haastateltavista. Paikan oli saanut tyyppi, joka oli ollut myös virkailijalle ystävällinen.

04/10/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Miten sinua on kannustettu elämäsi varrella?

Vähättelevä kasvattaja leikkaa lapselta siivet sen sijaan, että kasvattaisi niitä.

Siskoni jakoi minulle päivityksen LinkedInistä, ja aloimme sen myötä keskustelemaan pieleen menneestä varhaiskasvatuksesta. Muistelimme vanhaa ala-asteen opettajaamme, jolla oli mm. tapana kommentoida ja keskeyttää laulumme musiikintunnilla toteamalla: ”No tämä nyt ei ainakaan mene yhtään nuotilleen.”

Ei hän tuolla hänelle ominaisella tyylillään mitään isoa viiltoa itsetuntooni tehnyt, mutta tappoi kyllä varmasti kaiken kiinnostuksen musiikkiharrastusta kohtaan, ja yllättäen kukaan meistä sisaruksista ei myöskään kiinnostunut soittamaan mitään instrumenttia.

Toinen siskoni muistaa tapauksen ala-asteelta, jolloin ekaluokkalainen tyttö oli vahingossa potkaissut luokkakaveri poikaa munille välitunnilla. Poika itki kivusta vielä tunnillakin, johon opettaja oli tokaissut: “Hyi, miehet eivät itke“.

Vastaan tuli myös eräs toinen ala-aste kokemus: ”Halusin pienikokoisena nappulana työntää kuulaa koulujen välisessä kilpailussa. Opettaja sanoi, että sovin korkeintaan Hippo-hiihtokilpailuihin, koska olin niin rääpäle. Pitkän väännön ja luokkakaverieni suostuttelemana opettaja antoi kuitenkin luvan osallistua kuulantyöntö kilpailuun. Ja hopeinen poika tuli kotiin kisoista.”

Tyhjä violetti vihko

Siskoni jakamassa päivityksessä kerrotaan näin:

“Lapsi aloittaa eskarissa ja alku on hieman vaikeaa. Hän on joulukuun lopussa syntyneenä nuorin eskarissa. Hänelle on uutta eskarin päivärytmi ja käytänteet ja harjoittelemista niissä, koska tulee suoraan kotoa eskariin. Hänellä on alkuun harjoittelemista ryhmässä toimimisessa verrattuna muihin, jotka ovat olleet yhdessä jo päiväkodin ajan. Hänellä on alkuun haasteita opettajan ohjauksen hyväksymisessä, ja asioista pitää sanoa useamman kerran. Vertailussa muihin lapsi on opettajan mielestä paljon huonompi, näitä vertailuja ja moitteita vanhemmat saavat kerta toisensa jälkeen kuulla hakiessaan lastaan eskarista.

Opettaja ehdottaa yhtenä syksyisenä päivänä kannustavaa ratkaisua:

”Sovitaanko, että otetaan teidän lapsellenne käyttöön tällainen vihko, johon laitetaan tarra jokaisesta onnistumisesta?”

Nämä muistot tulivat mieleen, kun keskustelin meidän esikoisemme kanssa hänen aloittaessaan kolmatta vuottaan lukiossa. Hän muistaa eskaristaan violetin vihon, jonka opettaja antoi hänelle keväällä eskarin loppuessa. Tyhjän violetin vihon. Siis tämä 6-vuotias pikkumies ei ollut saanut yhtään onnistumista koko vuonna?”

Lukiessani tätä juttua aloin miettiä, miten jokaisessahan lapsessa on jotain hyvää. Toinen lapsi muistaa hienosti puhaltaa ruokaa, jos se on liian kuumaa, toinen taas laittaa kengät itse jalkaan. Arkisista onnistumisistahan tämä elämä koostuu. Pienet onnistumiset kasvavat isoimmiksi ajan myötä.

On hirveää ajatella, jos ei koskaan saa kiitosta pienistä onnistumisista, miten lapsi voi jatkossa asettaa itselleen uusia tavoitteita?

Kannusta – älä masenna

Kannustaminen ja vielä enemmän kannustamatta jättäminen jäävät kyllä usein mieleen. Koska näitä ”tunnelman droppaajia” ainakin omassa lapsuudessani oli ympärillä paljon (esim vanhan liiton opettajat), olen pyrkinyt oman lapseni kohdalla tekemään kaiken päinvastoin.

Viime vuonna päiväkodissa hakuhetkellä kuulin vahingossa, kun päiväkodin varhaiskasvattaja tuhisee taaperolleni (silloin 1v 5kk): ”TAAS KAATUI, EI ONNISTUNUT TAASKAAN.” Lapseni opetteli juomaan nokkamukista ja istui murheissaan, kun oli kaatanut maidon vahingossa pöydälle. Ällistyin tilanteesta ja kysyin, miksi lasta pitää muistuttaa siitä edellisestäkin epäonnistumisesta? Aivan kuin mikään ei muka onnistuisi.

On tavallista kokea epäonnistumisen tunteita välillä elämässä. Jos kuitenkin alituiseen joku muistuttaa vain epäonnistumisista, positiiviset kokemukset ja yritteliäisyys jäävät kaiken alle. Muistetaanhan tsempata toisiamme niin lapsia kuin aikuisia, eikö?

22/09/2021 Mietteet

Aloitatko aina huomenna?

Minut pystyy yllättämään melko helposti. Helpoin tapa on hoitaa jokin asia ennen, kun ehdimme edes jutella asiasta. Joka kerta ilmeeni on yhtä ällistynyt. Tämä tapahtui viimeksi tällä viikolla. Siskoni kysyi haluammeko tehdä hänen kanssaan kimppatilauksen xylitol-pastilleja (tai taaperon sanoin ”ranskalaisittain” pastille). Minulla oli juuri alkamassa palaveri, joten laitoin linkin eteenpäin puolisolleni ja pyysin häntä kurkkaamaan, olisiko siellä pienillekin sopivia tuotteita myynnissä.

Myöhemmin palaverin jälkeen sain puolisoltani viestin, että tilaus hoidettu siskosi kanssa ja maksettukin jo hänelle. ”Aha, kiitos”, oli vastaukseni.

Useammalle tämä on varmaan itsestään selvä asia, mutta itse yllätyn joka kerta yhtä paljon. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni ihmisen kanssa, joka hoitaa asiat, kun hän lupaa tai itseasiassa hän hoitaa ne ilmankin pyyntöä – se saa minut hämilleen ja totta puhuen vietävän onnelliseksi, ettei minun tarvitse tehdä kaikkea. Jotenkin olen vain lapsesta saakka tottunut ottamaan sen roolin.

Minä itse

”Minä itte -lause” on varmaan monelle vanhemmalle tuttu – myös taaperoni suusta se kuuluu joka harvasen päivä. Muistan lapsuudestani, kuinka ihailin isääni, joka minun silmissäni osasi tehdä ja korjata kaiken.

Kun olin Meksikossa vaihdossa, huomasin, että minulle oli vaikeaa tottua tiettyihin kulttuurieroihin. Vaikka kuuli lupauksia ja myöntymyksiä, heille on myös ok jättää tekemättä tai tulematta sovittuihin menoihin, jos mieli muuttuu. Se on myös ok, ettei ilmoita asiasta.

Miten monesti istuimmekaan toisten suomalaisten kanssa odottamassa muita, ja välillähän he eivät edes tulleet. Ja klassinen: ”Mañana, Mañana”, ei ole mikään vitsi, vaan todellisuudessa asiat siirretään mielummin huomiselle.

Omassa maailmassani asiat hoidetaan – jotkut vievät enemmän aikaa, jotkut vähemmän. Oma teoriani on aina ollut, että aloitan asiat ennen kuin alan niistä stressata. Toki kaikkiin asioihin ei pysty vaikuttamaan tai ne eivät ole omissa käsissä, mutta silloin siirrän ne muistiin jonnekin, kunnes ne liikahtavat eteenpäin. Näin asioita ei tarvitse turhaa pyöritellä omassa pikku pääkopassa.

Lapsuudessani huonokäytöksisyyttä toruttiin rankasti, ja tämän vuoksi huomaan, että oletan muiden toimivan normien mukaisesti – erityisesti vaihtoajan kulttuurierot tuntuivat minusta huonona käytöksenä ja epärehellisyytenä.

Huominenko paras päivä?

”Huomisaamusta eteenpäin alan opetella säännöllistä ruokailurytmiä, oikeaa ateriakokoa ja lupaan käydä joka päivä ulkoilemassa ainakin 15 minuutin ajan”, sanoi tuttuni minulle ja ymmärsi samantien itsekin, että useimmiten nuo “huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa”-elämäntapamuutokset tai lupaukset eivät tule kestämään. Huominen on liikkuva kohde, se muuttuu jatkuvasti. Tämähän pätee muihinkin kuin elämäntapamuutoksiin. Tämä pätee yleensäkin elämiseen. Eiköhän keskitytä nykyhetkeen.

Jos ihan rehellisiä ollaan, olosuhteet eivät koskaan ole täydelliset. Arkiaskareiden seassa ainahan saattaa löytyä jotain mukavampia asioita, joita tehdä. Eli ehkä sen pöydän kannattaa vaan tänään heti putsata, eikä kasata meksikolaisittain pöytää täyteen.

Cheek laulaa kappaleessaan Syypää sun hymyyn: ”Jos jotain luvataan se pitää ja jos ei pystytä, niin sit ei luvata ees mitään. Se ei oo koskaan, et mä koitan, mä koitan, vaan jos sä tarviit jotain, niin mä hoidan, mä hoidan.”

Vaikka en ole ikinä ollut Cheek-fani, jotenkin tuo kohta on aina kolahtanut minuun.

17/09/2021 Mietteet

Koronarokotus ja somehäirikön vaahtoaminen

On yksi asia, jota olen aina ihmetellyt, ja se on ihmisten vaahtoaminen. Luonnollista on, että meillä ihmisillä on liuta erilaisia mielipiteitä, mutta henkilökohtaisesti en ole viihkiintynyt mihinkään asiaan niin paljon, että aloittaisin sen puolesta vihapuheet tai ääriliikehdinnän.

Ymmärrän, että ihmisillä tulee elämänsä varrella tietynlaisia vaiheita eteen. Osa näistä vaiheista menee ohi yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin, ja osa jää pysyväksi osaksi elämää.

Vaahtoaminen tuli eteeni kesällä isollakin ryminällä, kun sain puolitutulta somessa yksityisviestin. Kun kävin ottamassa rokotteen, jaoin koronarokotteen lipukkeesta kuvan tekstillä ”check.” Häirikkö ärsyyntyi tästä ja kysyi minulta: ”Miksi jengi jakaa näitä?” ja lisäsi kiroilu-smilen. Muutaman hänen jatkokysymyksen jälkeen, toivotin hänelle hyvää kesän jatkoa ja poistin hänet seuraajistani.

Silmiini oli osunut jo aiemmin moneen otteeseen, kuinka hän kritisoi oikeastaan kaikkea koronaan ja rokotuksiin liittyvää julkisesti, joten tietyllä tavalla hänen kriittisyytensä ei tullut minulle yllätyksenä. Ehkä nämä ”vihaseuraajat” vaan saavat kiksit ärsyyntymisestä.

Somessa on varaa valita

Yllätyin ehkä yleisesti enemmän, miten joku jaksaa nähdä vaivaa ja ennen kaikkea tuhlata energiaa kommentoimalla yksityisviestillä? Somehan on sen puolesta avoin paikka, että mielestäni jokainen saa siellä jakaa julkisesti, mitä haluaa. Myös seuraajilla on valta – he voivat päättää itse onko sisältö kiinnostavaa ja sen kautta seurata ihmisiä, joita haluavat. Arvostelu ja haukkuminen taas menevät kiusaamisen puolelle, ja sitä en hyväksy missään muodossa, en lapsilla enkä aikuisilla.

Vanhemmiten on myöskin alkanut jakamaan omia voimiaan ja aikaansa harkiten – kaikista vähiten sitä haluaa antaa kenelläkään somehuutelijalle, joka on taitanut ottaa aivan liian henkilökohtaisesti kaikki koronaan liittyvät asiat. Hernettä ei saa hänen nenästään, eikä se taida olla edes minun tehtäväni.

Itse henkilökohtaisesti uskon tieteeseen, ja olen suunnattoman helpottunut, kun olen saanut jo molemmat rokotteet. Rokotteilla on jo vuosisatoja pystytty pelastamaan ihmishenkiä. Mitä nopeammin saadaan rokotteet väestölle, sitä nopeammin paluu normaaliin elämään koittaa ja talous nousuun. Eräs tuttuni sanoi juuri: ”Mun 2-vuotias kundi on elänyt lähes koko elämänsä korona-aikaa. Olisi älyttömän nasta näyttää sille se toinenkin maailma.”

Jokaisella saa olla oma mielipiteensä, mutta mielestäni vihapuheet voi jättää toisaalle. Jos siis joku kokee ajattelevansa tämän artikkelin asioista erilailla, pyytäisin pitämään mutinat mahassa. Puss! <3