Mietteet – Sivu 3

10/09/2021 Mietteet

”Raksaduunit” ja muut kapeakatseiset mielikuvat

Oletteko ikinä miettineet, miten ihminen päätyy omalla työuralleen? Entä kuinka selkeänä koitte itse oman suuntanne?

Menin 15 vuotta sitten opiskelemaan viestintätieteitä, koska rakastin jo silloin kirjoittaa. Koulutus sinällään avasi oviani työelämään, mutta rehellisesti sanottuna en tiennyt alkuunkaan, mitä koulutus pitää sisällään. Jälkikäteen ajateltuna se ei kovinkaan paljon tukenut työelämän tehtäviä, mutta onneksi monipuoliset työtehtävät sen jälkeen ovat tuoneet mukanaan oman tavan ja tyylin tehdä.

Harhaudun joskus selailemaan googlea ja mietin, mitä lähtisin nyt opiskelemaan, jos se tilanne tulisi uudelleen eteeni. Niin kuin viestinnänkin töissä, minulle olisi ehdoton nähdä tuotokseni. Olen myös aina rakastanut tehdä käsilläni, ja tätä puolta olenkin päässyt nyt lievästi oman puutarhan myötä toteuttamaan. Ei ole varmaan vaikea arvata, että luultavasti nykyinen valinta veisi maisema-arkkitehdiksi. Toki rakennusalalla muidenkin käytännön ratkaisujen suunnittelu ja tekeminen olisivat mieleen.

Ajatteleeko moni työllistymistä?

Jos ottaa esimerkiksi rakennusalan tarkasteluun, hämmästyttävää on, miten paljon jo ainoastaan se alana tuo mielenkiintoista faktaa esiin, mitä esimerkiksi nuoret tai heidän vanhemmatkaan eivät välttämättä tiedä. Useinhan on, että nuoren on vaikea nähdä ns. boksin ulkopuolelle. Jos omien vanhempien ammatit eivät sijoitu alalle, ei nuori myöskään välttämättä kotoa saa alaan liittyvää tietoa tai tukea.

Kuulin, että rakennettu ympäristö ja sen kunnossapito työllistävät Suomessa joka viidennen suomalaisen työssäkäyvän eli yli puoli miljoonaa henkeä. Se on mielestäni todella iso määrä. Moni nuori ei varmastikaan ajattele opintoja valitessa myöskään omaa työllistymistä kovinkaan paljon, ja totta puhuen en edes tiennyt aikoinaan, millaisia tehtäviä omalla tutkinnollani olisi mahdollista konkreettisesti tehdä.

Rakennusalan monet kasvot

Mitä enemmän selvittelin asiaa, sitä enemmän minulle tuli sellainen olo, että asiasta kuuluisi viestiä. Ehkä ihmisillä on liian yksitoikkoinen kuva ”raksaduunista”. Monella käsitykset työtehtävistä ovat myös vanhentuneita. Ala tarjoaa hyvin monenlaisia työskentelymahdollisuuksia ja monia erilaisia urapolkuja. Monihan näkee vain kadulla työmaa-alueen, mutta ei ymmärrä sitä, kuinka moniulotteinen rakennusalan ammattikunta saattaa olla töissä tuolla työmaa-alueella.

Lyhykäisyydessään kaikki alkaa maankäytön suunnittelusta. Kaavassa piirretään kartalle rakennusten ja kulkuväylien paikat. Liikennesuunnittelija piirtää kadut, arkkitehti talot ja maisema-arkkitehti alueet niiden välille. Insinööriystäväni tapaa sanoa, että rakennesuunnittelu on insinöörityön ydintä, ja nyt ymmärrän häntä paremmin.

Suunnitelmien jälkeen maarakennusala toteuttaa väylät, sillat, kunnallistekniikan ja rakennusten perustusvaiheen kaivuutyöt ja talonrakentajat rakennusten perustustyöt, runkotyöt ja sisävalmistusvaiheen työt. Lämmön, viilennyksen, veden, sähkön ja datan taloon tuo talotekniikka-ala.

Usein esimerkiksi TET-jakso on nuorelle se ensimmäinen kosketus työmaailmaan. Arvokasta olisi, jos nuoret pääsisivät livenä näkemään edes osan tästä prosessista. Se varmasti avaisi silmiä, ja he näkisivät tuon ammattikuntien laajan kirjon.

Tärkeäähän on, että toimiala pystyy houkuttelemaan juuri alalle soveltuvia työntekijöitä – sitä todennäköisemmin työntekijät pysyvät alalla pitkään ja kehittävät arvokasta osaamistaan. Tätä varmasti toivovat muutkin alat, ja onhan työntekijöidenkin etu vai mitä mieltä olette?

Jos kiinnostuit muuten asiasta enemmän, tutustu ratkaisupajojen sarjaan, joissa mietitään ratkaisuja kiinteistö- ja rakennusalan haasteisiin. Tosi mielenkiintoista, sillä mukana on niin laaja-alainen joukko.

13/08/2021 Mietteet

Tunnetko ankeuttajan tai suorasanaisen, jolta pelisilmä puuttuu?

Twitterissä keskusteltiin myötätunnosta. Eräs kirjoitti: ”On kohtuutonta ja ajattelematonta laukoa mitä tahansa kommentteja sananvapauden nimissä tai sillä perusteella, että mä nyt vaan olen suorapuheinen ja sanon asiat niin kuin ne ovat.”

Tästä olin keskustelun avaajan kanssa täysin samaa mieltä, mutta purskahdin nauruun, kun näin aivan äärilaidasta kommentin: ”Hyvä niin, noita ylimääräisiä pers’kärpäsiä on muutenkin liikaa ympärillä.”

Tämä sai minut miettimään koko tätä myötätuntokonseptia. Jotkut perustelevat suorasanaisuutta avoimuudella. Suorasanaisuutta yleensä arvostetaan, mutta ei kai suorasanaisuus velvoita olemaan ilkeä kuitenkaan? Itse olen kutsunut tätä aina pelisilmän puutteeksi. Joskus se on taas vain ja ainoastaan tosi huonoa käytöstä.

Parhaimmassa tapauksessa tunneälykäs ihminen onnistuu suorapuheisuudella auttamaan toista. Mutta jos tilanne on räjähdysherkkä, aina kannattaa kahteen kertaan miettiä, miten tilanteesta tai asiasta sanoo vai sanooko ollenkaan. Miksi pitäisi tarkoituksella olla kusipää ja pahoittaa toisen mielen?

Eräs vanhempi rouva kerran totesi: ”Olen minäkin suorapuheinen, mutta ihan pidetty ihminen silti.”

Mielestäni myötätunto on yksi ihmisen kauneimpia ominaisuuksia. Ja arvostan ihmisiä, joilta löytyy sosiaalista pelisilmää erilaisiin tilanteisiin.

Oletko ankeuttaja?

Mielestäni samaan kastiin kuuluu ankeuttaja. Tunnetteko hänet? Se on se tyyppi, joka negistelee aina. Jos sanon: ”Voi onpa kiva auringonpaiste”, hän vastaa: ”No mutta huomenna sitten sataa.”

Välillä tuntuu, että ankeuttajien toteamukset ovat stand upia parhaimmillaan – vahinko vain etteivät he itse näe mitään hauskaa älyttömimmissäkään katastrofiskenaarioissaan.

Nuorempana yhdessä aikaisemmassa työpaikassani oli ankeuttaja, joka negisteli aamusta iltaan. Huomasin, että aloin jollain tasolla karttaa häntä. Kun kerroin lounastunnilla meneväni Finlandia-hiihtoon, hän luetteli litanian, mitkä asiat tulevat pilaamaan hiihtokokemukseni. Toisessa työpaikassa taas pakoilin toista ankeuttajaa, sillä jokainen törmääminen käytävällä sai aikaan sen, että päässäni alkoi soida Paula Vesalan Älä droppaa mun tunnelmaa.

Usein sanotaankin, että pessimisti ei pety – no eipä tapahdu paljon muutakaan mukavaa hänen elämässään, sillä hän vaeltaa jo valmiiksi pohjamudissa. Eihän mikään yltiöoptimisti tarvitse ollakaan, mutta ei toista tarvitse latistaa. Senkun pitää itsellään ne pohjamudat.

Itse olen ainakin huomannut, että kielteisyys kaventaa ihmisillä ajattelua ja vie heiltä mahdollisuuksia vai mitä mieltä olette?

05/08/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Saako äiti tuntea päiväkoti epävarmuutta?

Saako vanhempi tuntea epävarmuutta päiväkotiin liittyvissä asioissa? Sitähän se vanhemmuus on: asioiden pähkäilyä. Usein vain huomaan, että monien mietteet ovatkin samanlaisia kuin omani. Ehkä näistä mietteistä pitäisi siis enemmän puhua ääneen, kuin pähkäillä yksinään oman pään sisällä.

Toinen vuosi käyntiin

Päiväkoti alkoi taas, ja pikkuiset kiiruhtavat päiväkodin porteista sisään. Vuosi sitten, kun taaperomme oli 1v 1kk, hän aloitti päiväkodin. Muistan, että olin enemmän pihalla tutustumisviikolla, kun hän. Kerroin myöhemmin, että olisin kaivannut etukäteen enemmän ohjeita, miten vanhemman suositellaan käyttäytyvän tutustumisviikolla, jotta siitä on eniten apua lapselle ja hänen sopeutumiseen ja niin, ettei vanhempi ole muun ryhmän tiellä. Luultavasti siis tähän ei ole yhtä ainoaa vastausta.

Mikä siinä sitten oli niin vaikeaa? Olin ainut vanhempi tuolla tutustumisviikolla, sillä taaperomme aloitti hiukan muita myöhemmin kesän lopulla. Yritin olla näkymätön, mutta samaan aikaan en halunnut olla välinpitämätön. Ryhmän lapset myös halusivat usein kiivetä syliini ja juttelin heille normaalisti takaisin. Sain myös haukut, kun lähtiessämme vilkutimme taaperon kanssa ryhmälle. Siitäkin varhaiskasvatuksen opettaja juoksi perääni ja tylytti. Minä kun ajattelin, että me kasvatamme samaan aikaan sosiaalisia yksilöitä. Tuon jälkeen myös mieltäni jäi kaivertamaan varhaiskasvatuksen opettajan viestintätyyli vanhemmille. Kauhukseni huomasin hänen olevan tyly myös lapsille. Hajota ja hallitse -tyyli jatkui vuoden mittaan.

Hassua on, että tuossa vaiheessa kukaan vanhemmista ei myöntänyt omia epävarmuuksiaan, jos esimerkiksi juttelimme puistossa. Vasta myöhemmin sain kuulla, että monella muullakin oli ollut samanlaisia ajatuksia. Ehkä itse ajattelin, että asiat sumpliutuvat kunhan menee vaan päivä kerrallaan – ja eihän minulla ollut mitään, mihin verrata.

Lapseni onneksi pian löysi suosikkinsa kolmesta hoitajasta. Lisäksi ryhmän muut lapset olivat aivan ihania – tai heihin oikeastaan rakastuin jo tutustumisviikolla.

Viihtyykö lapsi?

Hain lapseni lähes koko vuoden hiukan aiemmin, joten usein ryhmässä oli uloslähtöaika ja täysi hässäkkä päällä. Tuossa ajassa usein sain nopeat vastaukset: ”Syöty ja nukuttu on hyvin”, jos kysyin asiasta. Toisaalta ymmärrän, että taaperoiden kanssa päivät ovat hektisiä. Vaikka varhaiskasvattajana toiminut henkilö moneen kertaa vakuutteli, että “Aina ehtivät kertoa päivästä”, niin se ei pitänyt paikkansa. Loppukeväästä sovimme, että saan soittaa perjantaisin päiväuniaikaan, ja kysellä joltain hoitajista hiukan viikon kuulumisia. Minusta oli kiva, että pystyin myötäelämään viikon hetkiä, kun lapsen oma puhetaito ei vielä riittänyt niistä kaikesta itse kertomaan. Usein kuitenkin tuntui, etteivät he edes tunne lastani. Siitä tuli tottakai surullinen olo.

Tulin kerran sattumalta tilanteeseen, jossa varhaiskasvatuksen opettaja tuhisi lapselleni siitä, että maito oli kaatunut (hän oli juuri alkanut opetella nokkamukista juontia). Lapsi istui kumarassa häpeissään.

Mietin asiaa melkein viikon ja se jäi selvästi vaivaamaan minua. Pyysin varhaiskasvatuksen opettajaa päivän päätteeksi juttelemaan. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa kovin hyvin. Kerroin, että tilanne särähti pahasti korvaani. Hän sanoi, ettenhän voi tietää, mitä tilanteessa tapahtui ja etten ole kuulemma koskaan tykännyt hänestä. Tuohon totesin, että toivon, että edes aikuiset eivät puhu tuolla tapaa toisilleen. Toivon, että kaikkia lapsia kannustetaan. Onhan pienillä vielä paljon opittavaa – osa asioista on helppoja ja osa vaikeita.

Tuona päivänä, kun tulimme kotiin, lapseni vain itki sylissäni. Tajusin, että oli ollut päiviä, jolloin hän oli tehnyt samoin. Koska ei osannut vielä kertoa sanoin, hän purki päivää halaamalla lujaa ja itkemällä. Jos lapseni reagoi näin, miten voin luottaa siihen, että hänestä pidetään huolta?

Sanoja hänellä alkoi tulla paljonkin kotona, mutta päiväkotitätien mukaan hän ei päiväkodissa puhunut hoitajille juurikaan. Mietin, että onpa erikoista – toisaalta jälleen ajattelin, että sehän saattaa olla yleistäkin. Tähänkin varhaiskasvatuksen opettaja huusi kaikkien kuulleen käytävällä omaan tuttuun puhetyyliinsä: “Ei se täällä mitään puhu.” Moni vanhempi on nyt myös kertonut, että kokevat, että tuo vanhemman ja lapsen nolaava puhetyyli ei ole ammattimaista käytöstä.

Koin viime vuoden todella raskaaksi, sillä tapauksia tuli lisää, vaikka muutamaan otteeseen varhaiskasvattajana toimineen henkilön kanssa keskustelinkin. Syy, miksi kukaan vanhemmista ei ole vienyt asiaa eteenpäin, on pelko, että oma lapsi joutuu silmätikuksi. Jollain tavoin, syy myöskin aina saatiin kohdistettua vanhempaan.

Vuosi lusittiin. Lapseni suosikki täti sanoi, että hän ei pienestä hätkähdä, hääräilee ahkerasti ja tykkää jumppailla. Mutta kuten muutkin vanhemmat, mietin silti välillä, miten lapseni todellisuudessa päiväkodissa viihtyy ja niin hirveältä kuin se kuulostaakaan, onhan hän turvassa.

Millainen vuosi nyt edessä?

Kun päiväkoti alkoi taas viikon alussa, mietin, millainen vuosi nyt on edessä. Tiesin, että hänellä vaihtuvat kaikki kolme hoitotätiä ja ryhmäkin menee melko uusiksi.

Loppuen lopuksihan en tiedä täysin syytä, mutta tuntuu, että taaperomme on nyt täysin eri ihminen ja on ”oma itsensä” päiväkodissa. Nauravainen höpsöttäjä.

Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten helpottunut olen. Uudet hoitajat ottavat meidät aikuisetkin tasa-arvoisesti ja empaattisesti vastaan. Tämän myötä havahduin myös entistä enemmän viime vuoden epäkohtiin varhaiskasvattajana toimineen henkilön kohdalla. Alueen teinit jopa puhuvat hänestä nimellä ”rage” eli raivo. Nämä kaikki aikana kuulemani asiat vahvistavat jo viime vuotista käsitystäni, että hänen arvelluttava käytös ja ”hajota ja hallitse” -kasvatustyyli eivät ole enää tätä vuosikymmentä.

Muutaman päivän aikana olen kuullut hänen nykyisiltä hoitajilta tosi kivoja kommentteja, jotka kuvaavat tarkalleen lapseni luonnetta ja ennen kaikkea sitä, miten itse hänet näen. He ovat siis jo oppineet tuntemaan hänet. Se jos mikä on arvokasta.

22/07/2021 Kalla Active, Mietteet, yrittäjyys

Mainehan se siinä edellä kiirii

Palasimme tällä viikolla Pohjanmaalta vanhempieni luota takaisin Helsinkiin, ja isäni moneen kertaan totesi viikon aikana Sohvista: ”Kylläpä hän on jo 2-vuotiaana kohtelias, kun osaa noin nätisti kiittää.”

Kesken päivätohinan, kun taapero nukahti päiväunille ja sain läppärillä tehtyä muutaman artikkelin, minulle tuli mieleeni, kuinka hyvältä kiittäminen tosiaan tuntuu ja ennen kaikkea kiitoksen saaminen.

Always be giving

Omalla kohdallani vihaan sanaa verkostoitua, sillä jostain syystä siitä tulee mieleen vaan kaiken maailman seminaarikäärmeily, jolloin mietitään vain laskelmoidusti, miten toisesta voisi hyötyä, eikä anneta mitään itse takaisin.

Tuttuni Isotalon Inka osallistui edelliseen Diili-kauteen, ja hän sanoi osuvasti: ”Jos olisin jo etukäteen pakkasella palveluksia pyytäessä, tuskin niitä saisin. Kavereiden ja kontaktien kanssa ei synnytä ja ikävää tyyppiä ei auta kukaan.”

Tässä olen täysin Inkan kanssa samaa mieltä. Maine kiirii edellä, ja ”Always be giving” toimii usein lähtökohtana kaikelle saamiselle.

Minua on joskus tylytetty: ”Kiva, että leikkipuistossa on tullut ammatit puheeksi, mutta ei se auta oikeassa busineksessä.” Tämän sanoja ei voisi olla yhtään enempää väärässä. Uskon edelleen, että aidoimmat ihmiset tulevat myös saamaan eniten apua ja suosituksia. Todellisuudessahan ”kaikki puhuu”, oli kyseessä työ- tai vapaa-aika. Ei ole ihan tuulesta temmattu sanonta, että maine kiirii edellä. Ei kukaan auta paskaa tyyppiä.

Huomaan nyt varsinkin, kun hyppäsin tutusta ja turvallisesta markkinointiviestinnästä vaatealan puolelle, olen miettinyt, miten onkaan ollut onni matkassa, että olen elämäni aikana tutustunut niin mukaviin ihmisiin. Nyt heidän jeesi niin pienissä kuin isoissakin asioissa liittyen Kalla Activeen on ollut kultaakin kalliimpaa.

Mitä sitten vaikka epäonnistuukin?

Arvostan myös monien mielipiteitä, joita olen saanut liittyen käytännön asioihin, kuten tuotemalleihin. Lisäksi erilaiset suositukset eri alojen toimijoista ja tuottajista ovat olleet tarpeen. Usein ostot menevät suositusten kautta – tai ainakin itse huomaan tekeväni näin. On tuntunut hyvältä myös sparrailla jonkun kanssa, eikä vain pähkäillä kaikkea yksin oman pääni sisällä. Useinhan me suomalaiset olemme hiukan sellaisia yksinpuurtajia, emmekä uskalla sanoa asioista ennen kuin kaikki 100% varmaa.

Opiskeluaikoina muistan erään tapauksen. Silloisen poikaystäväni kaveri kertoi törmänneensä tuttuun tyttöön junassa. Tyttö ei ollut kertonut pojalle menevänsä työhaastatteluun, vaan kuulimme jälkeen päin vasta tästä. Tyttö koki kertomisen olevan liian noloa, jos ei saakaan työtä.

Sinänsä harmi, että tämä ei ollut tullut ilmi, sillä työhaastattelija oli sattumalta tuon pojan kaveri. Poika kertoi, että olisi voinut suositella tyttöä, ja lisäksi tyttö olisi voinut mainita haastattelussa, että heillä on yhteinen tuttu. Tuollahan jäämuuri olisi hetkessä sulatettu haastattelussa.

Ehkä omia aikomuksia ja haluja pitäisi rohkeasti sanoa enemmän ääneen, eikä miettiä mahdollista häpeää, jos asiat menevätkin penkin alle. Ja mitä sitten, vaikka epäonnistuukin. Kaikesta oppii ja parhaimmassa tapauksessa asioissa onnistuu paremmin kuin hyvin ja tuon matkan varrelta jää jälleen omaan elämään kourallinen hyviä tyyppejä.

PS. Jos pystyn jotenkin auttamaan tulevaisuudessa niin anytime!

19/07/2021 Kalla Active, Mietteet, yrittäjyys

Ruusuja enemmän kuin risuja

Meillä ihmisillä on paha tapa lokeroida ihmisiä. Joko laitamme muita ihmisiä omiin lokeroihinsa tai sitten teemme sitä itsellemme. Muutenkin olen sitä mieltä, että kaiken kaikkiaan elämässä pitäisi antaa enemmän ruusuja kuin risuja.

Kun katselin viime syksynä työnhakuilmoituksia, mietin, kuinka vahvasti ihmiset määrittyvät omiin ammattillisiin lokeroihinsa. Työhistoria määrittää hänet tuttuun lokeroon, vaikka sydän voisi haluta muun asian pariin. Välillä taas arkuus ja pelko saattavat estää tavoittelemasta jotain muuta, kuin mihin hän on tottunut.

Toki realistisesti se ei aina vain ole mahdollista. Käytännön asiat ja eläminen ovat tietyssä määrin kytköksissä rahaan. Mutta entä jos lähtisi edes selvittämään löytyisikö keinoa mennä sinne ns. oman jutun suuntaan tai edes lähemmäs sitä?

Korona-ajan tuuli

Epämukavuusalueella eläminen on aina haasteellista, ja totta puhuen se oli itsellenikin alussa vaikeaa. Kun aloin luoda Kalla Active -merinovillabrändiäni, havahduin vasta siinä vaiheessa, kun alkuselvittelyt oli jo tehty. ”Ei saakeli – uskallanko oikeasti lähteä tätä tekemään?” ajatus lämähti päin pläsiä, kun katselin valmista liiketoimintasuunnitelmaa.

Toki valmistauduin samantien myös siihen, että ideani dumataan täysin – niin ei kuitenkaan käynyt. Tähän asti olen saanut positiivisia reaktioita sekä viestejä, miten he odottavat jo, että tuotteet saapuvat tehtaalta myyntiin. Kuitenkaan en ole ihan täysin vielä sinut vaatealanyrittäjän identiteetin kanssa – mutta eihän minun tarvitsekaan. Riittää, että teen tämän omalla tavallani.

Ruusuja enemmän ja vähemmän risuja

Kirjoittelin aiemmin talvella, kuinka suuri merkitys kehuilla ja kannustamisella on. Parhaimmassa tapauksessa ihminen alkaa elämään kehujen mukaisesti: ”Give people a fine reputation to live up to.” Julkinen kehuminen ja kiittäminen voivat saada henkilön tekemään töitä entistä enemmän ja kunniahimoisemmin ylläpitääkseen tuon maineen.

Ääripää on negatiivinen puhe. Jos ihmiselle toistetaan tarpeeksi usein, kuinka huono hän on, pahimmassa tapauksessa hän alkaa näkemään itsensä sen peilin kautta. Tämä peili saattaa estää heitä myös heittäytymästä uusien asioiden pariin. Kuinka paljon muiden ihmisten määritelmät saattavat vahingossa vaikuttaa omiin valintoihin sekä siihen, kuinka realistisena asioita näkee.

Millaisia tsemppejä itse antaisitte ihmiselle, joka on viittä vaille valmis ottamaan askeleen kohti ns. ”omaa juttua”, mutta vielä empii?

11/07/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Uusperheen haasteet

Uusperheen haasteet on aiheena vaikea. Kun ydinperheen ulkopuolella on myös henkilöitä, joita meidän arki koskee, täytyy koko ajan miettiä, mitä saan sanoa tai kirjoittaa ja mitä en. Luonnollisesti en halua ketään loukata enkä myöskään halua kirjoituksillani loukata ketään myöhemmässäkään vaiheessa, kun aika menee eteenpäin. Kuten me kaikki tiedämme asiathan jäävät verkkoon.

Kuitenkin uusperheen arki on suuri osa elämääni. Todellisuudessahan kaikissa perheissä on omanlaisia haasteita, oli perhemalli sitten mikä tahansa, millä tahansa kokoonpanolla.

Aikoinaan, kun aloimme seurustella puolisoni kanssa, sain välillä ihmetystä ihmisiltä. Usein heidän ensimmäinen reaktio oli: ”Ai hänellä on neljä lasta? Kaksi teiniä ja kaksi alle kouluikäistä?” Laitoin aina kuitenkin nämä hämmästykset suoraan toisesta korvasta ulos. En antanut asian häiritä, ja nythän olemme jo kulkeneet pitkän tien. Sekoitimme hieman vielä pakkaa, kun kaksi vuotta sitten taaperomme Sohvi syntyi.

Perheen sulautuminen

Jokainen ihmissuhde vaatii aikansa rakentua ja elämien sulautua edes jollain tasolla samalle viivalle. Lisäksi toivottavaa olisi vielä, että yhteinen suunta lähtisi ylämäkijohteisena eteenpäin eikä ottaisi samantien syvää kuoppaa suunnaksi. Jostain täytyy aina aloittaa, eikä prosessi ole käytännössä koskaan valmis.

Muistatteko itse ajan, kun muutitte esimerkiksi nykyisen puolison kanssa yhteen? Vaikka tunsitte puolisonne, hänestä saattoi paljastua silti yllättäviä asioita. Osa saattoi olla koomisia, osa yllättäviä puolia. Talon tapoja saatettiin liikutella suuntaan ja toiseen sekä yritettiin tehdä kompromisseja. Toisilla pareilla töitä oli enemmän, toisilla prosessin alkutaipale oli mutkaton. Joka tapauksessa ihmissuhteet vaativat aina työtä. Lisätkää tähän mukaan lisähenkilöitä, joiden ajatusmaailma on teille vieras tai vielä keskeneräinen.

Uusperheen säännöt saattavat olla häilyviä. Totta kai kaikkien odotetaan ja toivotaan noudattavan samoja sääntöjä kuin muidenkin. Muutenhan se on aika epäreilua talossa koko ajan asuville. Jos perheessä käy harvemmin, konflikteja voi tulla siitä, kun ei tiedä perheen rutiineja – tavat eivät välttämättä istu osaksi perheen tapoja.

Lähtöpisteestä kaukana

Huomaan aiheen olevan arka itsellenikin, sillä en ole itsekään varma olemmeko jo voiton puolella. Välillä on ainakin päiviä, kun huomaan, että olemme ottaneet raskaasti takapakkia. Se on ehkä kuluttavinta, kun huomaa, että emme olekaan edistyneet ja seuraavalla viikolla käymme läpi samoja asioita, kun olemme koko edellisen vuoden käyneet – juuri kun luulin, että vihdoin asia olisi loppuun käsitelty. Aivan kuin maailmanpyörä olisi jäänyt kiertämään ympäri ja reaktiot ovat täsmälleen samat, mutta niistä ei kuitenkaan opita mitään.

Luin juuri, että uusperheen kehitysvaiheet kestävät tutkimusten mukaan neljästä jopa viiteentoista vuoteen. Samaisella sivulla oli myös muitakin kiinnostavia piirteitä ja ajatuksia perheen kehitysvaiheista. Esimerkiksi kehitysvaiheiden välillä voidaan myös taantua, mutta mitä pidemmällä kehitys on, sitä nopeammin taantumuksesta noustaan ja näiden ”taantumusten” kautta käsitellään asioita jälleen astetta syvemmälle ja ne hiovat perhettä yhä enemmän heidän näköiseksi.

Moni bonusvanhempi on sanonut kokevansa ulkopuolisuuden tunnetta. Jälkeen päin ajateltuna olin vauvamme synnyttyä todella yksin, sillä puolisoni aika kului hänen isompia lapsia tukiessa. Keskitin varmasti eniten energiani vauvaan, sillä huomasin niin itse jaksavani vähillä unilla parhaiten. Melko nopeasti myös huomasin olevani vauvamme kanssa hyvä tiimi. Ehkä tuo auttoi siihen ulkopuolisuuden tunteeseen. Minulla oli ja on edelleen tiimiläinen, joka kikattelee kanssani. Halit ovat parasta lääkettä.

Täyttynyt työkalupakki

Yleisesti hyvä asia on huomata, ettemme ole enää uusperheenä lähtöpisteessä. Olemme kulkeneet pitkän matkan ja toivon, että mitä kauemmaksi kuljemme, sitä enemmän meillä on työkaluja aiemmista läpikäydyistä asioista uusiin tuleviin asioihin.

Edelleen vaalin meidän kaikkien yhteisiä ruokailuhetkiämme. Se on paras paikka aina kerrata päivän seikkailuja.

15/06/2021 Mietteet, yrittäjyys

Kuka ansaitsee menestyksen?

Oletteko ikinä miettineet, millainen ihminen menestyy? Toki tämä ei ole täysin yksiselitteinen asia. Luonnollisesti toivoisin niille menestystä, jotka sen ansaitsevat omalla käytöksellään tai työllään. Mielestäni todellinen menestyjä ei ole mikään yli-ihminen, vaan samaistuttava ja aito. Ehkä se, että ymmärtää omat heikkoutensa ja on valmis tekemään töitä niiden eteen, tuo tilalle vahvuuksia. Ei pelkästään tässä, vaan aika monessa muussakin asiassa, kaikki lähtee omasta asenteesta.

Ihmiset hurmataan persoonalla työpaikallakin

Kun menin koulun penkiltä ensimmäiseen oman alan työpaikkaan, olin shokissa. Näin jälkeen päin ajateltuna siellä ei kyllä ystävällisyydellä tehnyt yhtikäs mitään. Kova äijä tai mimmi ei hymyillyt, ja jos ei ollut kiire, ei ollut tehnyt töitään hyvin. Näin jälkikäteen huomaan vain sulkeutuneeni omaan huoneeseeni, jättäneeni kaikki yhteiset illanistujaiset väliin ja hoitaneeni vain työtehtäväni.

Ehkä korona-aika on myös tuonut oman mausteensa työkulttuuriin ja etätyökin on jo normaali käsite. Törmäsin twiittiin: ”Joka kerta, kun ripustan etätyöpäivänä pyykkiä mietin esihenkilöäni vuosien takaa. Hän ei oikein tykännyt etätöistä “koska ihmiset kuitenkin pesee silloin jotain pyykkiä”. Juuh. #etätyö #kontrolli”

Vääjäämättä mieleeni tuli oma kokemukseni, jolloin sain töissä ”puhuttelun”, kun menin lounaan aikaan juoksulenkille: ”Ymmärrätkö, että silloin, kun olet etätöissä, et tee MITÄÄN muuta kuin töitä!”

Itselläni on aika ristiriitaisia fiiliksiä menneisyydestä monesta ihmisestä, jotka ulkoisesti näyttivät menestyneiltä. Nykyään olen huomannut, että työkulttuuri on onneksi inhimillistynyt. Onneksi se, joka on kovis, kontrolloiva tai jyräävä ei pärjääkään pisimmälle, vaan päinvastoin, ja niin kuuluukin mennä. Tai sitten olen nykyisessä elämässä onnistunut välttämään nämä ihmiset. Todellisuudessahan ihmiset hurmataan persoonalla – niin työ- kuin vapaa-ajalla, eikö totta?

Kokemus tuo rohkeutta

Oletteko huomanneet, että vanhemmiten välittää aina vain vähemmän muiden mielipiteistä? Tietysti on mukavaa, kun saa kiitosta, mutta ei ole valmis taipumaan kaksinkerroin sen eteen. Tekee asiat niin, kuten parhaimmaksi näkee. Itseluottamus joskus sekoitetaan ylimielisyydeksi, mutta todellisuudessa näillä asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään.

Kehuin erästä tuttuani somessa: ”Vau, olipa rohkeaa!”, kun hän kertoi, että asiakkaalle oli mennyt läpi erittäin villi idea kampanjasta. Tuttuni vastasi: ”Kiitos Jenni! Kokemus tuo rohkeutta – ei jaksa enää välittää”

Loppuen lopuksi kaikki muutkin asiat ovat kytköksissä siihen, mitä pään sisällä tapahtuu ja miten asiat kokee. Törmäsin kerran erään jääkiekkoilijan haastatteluun. Hänellä oli tavoite päästä NHL:ään. Häneltä kysyttiin, miten hän pääsisi tavoitteeseensa. Tähän hän vastasi: ”Enemmän hyviä kuin huonoja pelejä.”

Tähän hän tarkensi, että hyvissä peleissä tuntui, että hänellä oli kaikki maailman aika. Hän ehti rauhassa katsoa kenelle syöttää ja minne luistelee seuraavaksi. Huonoissa peleissä hänestä tuntui, että toiset pelaajat luistelivat kovempaa, eikä hän ehtinyt peliin mukaan. Hän ei ehtinyt reagoida. Hyvissä peleissä pään sisällä oli rauhallista, huonoissa peleissä pään sisällä tapahtui asioita liian nopeasti.

Kaikki on siis kiinni omista ajatuksista – oli asia, mikä tahansa.

02/06/2021 Mietteet, yrittäjyys

Oletko jossittelijoiden jossittelija?

Jossittella, spekuloida, pähkäillä, märehtiä – onhan näitä termejä! Mutta kuinka moni tunnustaa jossittelevansa liikaa asioita?

Joskus nuorempana ajattelin, että mielipiteen vaihtaminen on päättämättömyyttä. Omissa päätöksissään piti pysyä – oli ne sitten hyviä tai huonoja. Ajattelin tätä asiaa myös ehkä liikaa tahtotilana.

Liian usein sitä on sietänyt huonoa käytöstä esimerkiksi työpaikalla, ja on vasta myöhemmin tajunnut, että onnistuinkin jälleen kehittämään omaa sietomittaria. Uskon myös, että me ihmiset olemme loppuen lopuksi aika hyviä sopeutujia tai ainakin itse olen aina ollut jopa pelottavan hyvä. Sehän ei välttämättä ole aina positiivinen asia.

Joskus myös ajattelin, että antaa ajan ratkaista, mutta rehellisyyden nimissä tuolla olisi roikkumassa paljonkin asioita vielä, jos olisin jäänyt laakereilleni odottelemaan niiden ratkenemista.

Toki kaikissa asioissa on poikkeuksia eikä asiat ole niin mustavalkoisia. Todellisuudessa olosuhteet saattavat muuttua, ja sehän on ihan normaalia, että tilanteet elävät ja tehdään korjausliike omalla polulla.

Voihan!

Ihmiset ovat taitavia keksimään aiheita jossitteluun. Esiin voi nousta parisuhde, lapsien saaminen (tai haluaminen), työpaikka tai miljoona muutakin asiaa.

Menneen jossittelu vasta energiaa vievää onkin! Moni asiahan on vaikuttanut loppuelämään tai yleensäkin siihen, miten elämä on rullannut eteenpäin. Vääjäämättä välillä on tullut tehtyä suoraan sanoen paskoja valintoja, mutta sekin polku tuli rämmittyä. Onneksi aina kuitenkin jokaisen tien päässä on auennut jokin ovi.

”Näinhän tämän pitikin mennä,” tulee onneksi usein mietittyä jälkeen päin, kun peruutuspeilistä katselee tuota kuljettua tietä. Omalla kohdallani tuollainen järkeistäminen on varmaan myös itsesuojelua. Ehkä ajattelemalla näin, ei myöskään mollaa itseään enempää, miksi menikään tuhlaamaan aikaa johonkin ihmiseen – oli sitten pari- tai ystävyyssuhde. Samaan sarjaan kuuluu lause, jota olen miettinyt myös samassa yhteydessä: ”Ainakin tiedän, mitä en enää halua.” Mitä lauseita teille tulee noissa hetkissä mieleen?

Oma polku

Jos mietin itseäni, olen ollut aina nopea liikkeissäni. Kaikkien päätöksieni takana on silti kuitenkin kulkenut se tuttu ja turvallinen jana. Välillä olen ponnahtanut janasta hiukan kauemmaksi, mutta loppuen lopuksi olen aina palannut reitilleni. Tuohon reittiin karkeasti otettuna on kuulunut koulu, urheilu, yliopisto ja markkinointiviestinnän työt. Välillä nuorempana olin töissä kesän Kyproksella, mutta paluu oli kuitenkin kesän lopulla samaan elämään Suomessa ja saman reitin varrelle.

Oikeastaan vasta lähivuosina olen oppinut tekemään enemmän oman näköisiä päätöksiä tai oikeastaan nähnyt asioita oman janan ulkopuolelta. Ennen kuin muutimme pois ydinkeskustasta, muistan, kun eräs tuttavani paasari taukoamatta varoituksia, kuinka en tule viihtymään muualla kuin keskustassa. Mietin jo silloin, että “Voi tuo ihminen ei kyllä tunne minua alkuunkaan. Sitähän juuri haluan.” Todellisuudessa olin halunnut lähemmäs ulkoilureittejä jo jopa liiankin kauan, tekemättä asialle mitään. Vaikka pidin Kalliossa asumisesta, kaipasin silti aina jotain muuta. Minulla oli ikävä lapsuuden paljain varpain kävelyä omalla takapihalla sekä halusin ostaa oman kastelukannun (niin että ihan käyttäisinkin sitä).

Ehkä lapsen saanti ja korona-aika saivat minut lopullisesti miettimään, mitkä ne loput asiat ovat, joita haluan tehdä tai olla tekemättä. Laitetaan hippulat vinkumaan.

Kun viime syksynä päätin aloittaa blogin kirjoittamisen, mietin alussa millaisen vastaanoton se saa. Blogejahan on miljoonia laidasta laitaan. Omat pelot olivat kuitenkin turhia, ja blogini löysi melko nopeasti lukijakuntansa.

Usein päätöksen tekeminen ruokkii päätöksen tekoa, ja seuraava päätös onkin jo paljon helpompi tehdä. Talvella aloin kaivata merinovillaista kotiasun ja lämpökerraston risteytystä. Kun mieleistä ei löytynyt, poikkesin janaltani ja aloin suunnitella sitä itse ja sillä reitillä ollaan. Kalla Activen ensimmäisistä tuotteista on tekeillään nyt mallikappaleet. Entinen janareittini ei kuitenkaan kokonaan poistunut, sillä edelleen teen muutamia markkinointiviestinnän asiakkuuksia, mutta rakensin janaani lisäreitin – se tuntuu tällä hetkellä tosi hyvältä. Välillä tosin mietin mitähän tästä tulee.

Kuitenkin huomaan jo osaavani jättää omaan arvoonsa: ”Sinuna en päivätyötä jättäisi” tyyliset kommentit. Oikeastaan lapsen saanti ja siihen liittyvät välillä jopa tyhmätkin kommentit olivat hyvä valmistautuminen Kalla Activen -brändin tekoon, ja ne kasvattivat entisestään sietokykyä.

16/04/2021 Hyvinvointi, Mietteet

Ihomuutos sai panostamaan aurinkorasvoihin

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

”Ei mun tarvitse laittaa aurinkorasvaa, sillä mä en pala ikinä.” Kuulostaako tutulta? Luulin, että tuo lause olisi jäänyt teini-ikään, mutta edelleen kuulen sitä joidenkin aikuisten sanovan. Vaikka meillä Suomessa aurinko ei porota samoin kuin etelän maissa, ihosyöpä on todellinen myös meillä Suomessa.

Toinen kliseinen sanonta myös ikävä kyllä ponnahtaa vieläkin esiin: ”En käytä aurinkorasvaa, sillä haluan ruskettua.”

Aurinkovoidehan ei estä ruskettumista – se saattaa tehdä siitä hiukan hitaampaa, mutta turvallisempaa. Tarkoitus ei ole nillittää, vaan ehkä enemmänkin tuoda sitä perusasiaa esiin, että aurinkorasvalla suojataan ihoa UV-säteiltä. UV-säteily aiheuttaa ihosyöpää, kuten melanoomaa, okasolusyöpää ja tyvisolusyöpää. Toki ihon toistuva palaminenkin lisää ihosyöpien riskiä. Faktahan on se, että jopa pilvisellä säällä UV-säteet läpäisevät pilviverhon.

Esimerkiksi melanooma eli tummasolusyöpä on Ilmansyöpää.fi -sivuston mukaan ollut vuosikymmenien ajan nopeimmin yleistyviä syöpiä länsimaissa, ja sitä esiintyy myös nuorilla ihmisillä. Ihomelanoomaa esiintyy tavallisesti vartalon tai raajojen ihossa.

Ihomuutoksia kannattaa käydä näyttämässä lääkärissä

Kuinka moni on itse alkanut vanhemmiten miettimään omaa ”aurinkokäyttäytymistä”? Myönnettäköön, että edelleen nautin auringossa olosta. Maailman rentouttavinta on istua auringossa kahvikupponen kädessä, mutta erona on eniten se, että nykyään osaan myös suojautua oikein eli käyttää tarvittavia suojakertoimia. Toki auringossa ei tule myöskään maattua tuntikausia samalla lailla kuin nuoruudessa.

Vuosi sitten huomasin itse reidelläni ihomuutoksen. En aluksi ajatellut sen olevan mitään vakavaa. Eräs päivä satutin kohdan ja siitä alkoi vuotaa verta. Kun kolmen päivän aikana kaikki huushollin laastarivarastot oli käytetty, eikä verentulo edelleenkään lakannut, painelin lääkärille. Hän lopulta totesi, että kohta on hyvä leikata pois.

Ihomuutos oli hyvänlaatuinen kasvain, ja lopulta oli hyvä, että se alkoi vuotamaan, sillä se sai minut tekemään asialle jotain. Joka tapauksessa, vaikka kasvain oli hyvälaatuinen, aina jos luomi muuttaa ulkonäköä tai löydät jonkinlaisen ihomuutoksen, kannattaa kohtaa käydä näyttämässä lääkärille.

Aurinkorasva käytössä heti keväästä

Jos ihan rehellisiä ollaan, oma ihoni palaa harvoin. Olen tullut tässä isääni. Silti joka kevät ostan kasvoille tarkoitetun aurinkorasvan, ja otan se heti käyttööni, kun keväinen aurinkopaiste alkaa. Toki myöhemmin kesällä myös tulee satsattua koko vartalon aurinkorasvoihinkin, kun vaatteet vähenevät.

Kasvoille toiveissa on kosteuttava, kevyt, helposti imeytyvä sekä ei tahmaava, jota voin helposti käyttää aamulla päivävoiteen sijaan. Aika paljon kriteerejä, eikö? Jos rehellisiä ollaan, monena vuonna olen epäonnistunut ostoksessani – tuote on ollutkin joko liian perinteisen aurinkorasvan hajuinen tai se ei ole muuten vain soveltunut kasvovoiteeksi, vaikka se on niin mainostanutkin.

Kasvovoiteissa olen myös päätynyt jo useampana vuonna merkintään Spf 50+, sillä kasvoissa jos, missä kerrointa on hyvä olla. Jos niinkin pienellä asialla, kuin aurinkovoide, iho voi paremmin ja ennen kaikkea säilyy pidempään terveenä, miksi sitä asiaa ei ottaisi omiin päivärutiineihin.

Tämän kevään ihastus ja nappiosto oli Acon kosteuttava aurinkosuojavoide. Tämä suojaa niin UVA- kuin UVB -säteitä vastaan – ja mitä nämä säteet olivatkaan? UVA-säteet vaikuttavat syvälle ihoon, sillä ne vaurioittavat ihon tukikudoksia, heikentävät immuunivastetta ja vanhentavat ihoa. UVB-säteet sen sijaan vaikuttavat ihon uloimman kerroksen soluihin, ja ne aiheuttavat ihon palamisen ja mahdollisen tulehdusreaktion.

Parasta ostamassani aurinkovoiteessa on, että se on Spf 50+, imeytyy nopeasti eikä tahmaa. Se on myöskin hajusteeton.

Kylkeen ostin alkujaan vahingossa spf 30 suojaavan huulivoiteen, mutta kun kotona testasin huulivoidetta, en ollut enää yhtään pahoillani tästä heräteostoksesta. Olen kuullut, että huulten ihossa ei ole lainkaan melaniinia, joten ne eivät rusketu eikä elimistö suojaa niitä auringolta. Tämän vuoksi on tärkeää myös huulet suojata auringolta. Tässä UVA- ja UVB-säteitä vastaan suojaavassa huulivoiteessa oli mieto vaniljan tuoksi ja tässä tuo tuoksu toimi hyvin.

07/04/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Miten tukea lapsen itsetuntoa?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Liitän kuulluksi tulemisen vahvasti lapsen itsetunnon rakentumiseen. Jos lapsi kokee, että esimerkiksi kotona, päiväkodissa, koulussa tai harrastuksissa hänet otetaan huomioon ja hänet hyväksytään, se on apuna myös matkalla itsensä hyväksymiseen ja siihen, miten hän määrittelee jatkossakin itsensä. Luonnollisesti pohja tuohon luodaan jo vauvaiässä. Lähtökohtaisesti vanhemmat omalla hoivallaan pyrkivät luomaan lapselle luottavaisen ja turvallisen olon.

Itsetunto on monimutkainen käsite, sillä ihmiset ymmärtävät usein sen eri lailla. Mannerheimin Lastensuojeluliitto määrittelee lapsen hyvän itsetunnon hänen myönteiseksi ja totuudenmukaiseksi käsitykseksi itsestään, omista ominaisuuksistaan ja taidoistaan. Itsetunto on siis itsensä tuntemista ja itsensä hyväksymistä. Itsetuntohan rakentuu vielä aikuisenakin.

Miten te määrittelisitte itsetunnon? Omassa pääkopassa pohjana on aina ollut lause: ”Kaikki on mahdollista. Jos jotain haluaa, sen saa, jos vaan tekee sen eteen töitä.” Omalla kohdallanikin itsetunto määrittyy siis vahvasti itseluottamukseen ja uskoon itseensä ja kykyihinsä. Vahvana esikuvana lapselle ovat toki hänen vanhempansa – jos he ovat tyytyväisiä itseensä, he antavat näin myös lapselle esimerkin.

Palaute ja itsetunnon rakentuminen

Uskon, että erilaiset ihmiset lapsen elämässä rikastuttavat hänen maailmaa, ja sanotaankin, että erilaisissa tilanteissa ja eri henkilöiden kanssa lapselle kehittyy joustavia taitoja ja hänestä tulee entistä aktiivisemmin ympäristöön vaikuttava yksilö.

Lapselle esimerkiksi ympärillä olevien ihmisten palaute on iso osa itsetunnon rakentumista. Arjessahan on paljon tilanteita, joissa lapsi ansaitsee kehun. Etenkin pienemmät lapset vielä harjoittelevat niin monia asioita – mikä olisikaan parempi motivaattori tekemiselle!

Sanotaan, että varttuessaan lapsi ei tarvitsekaan enää jatkuvaa palautetta toiminnastaan, vaan hän kykenee kehittämään välillä palautteen itse: ”Laitoin itse haalarin – hyvä minä!” Sohvi usein esimerkiksi potkiessaan jalkapalloa taputtaa hyvän potkun jälkeen myös itselleen.

Nykyään juttelemme varsinkin pottailun, pukemisen, pyöräilyn ja syömisen yhteydessä, miten ylpeä olen asioista, jotka hän on oppinut, ja kuinka iso tyttö hän on jo. Ylpeänä ja päättäväisesti Sohvi usein vastaa minulle vain takaisin: ”Joo” ja nyökyttää päätään.

Mutta niinhän sitä sanotaan aikuistenkin kohdalla. Parhaimmassa tapauksessa ihminen alkaa elämään kehujen mukaisesti: ”Give people a fine reputation to live up to.” Julkinen kehuminen ja kiittäminen voivat parhaimmillaan saada henkilön tekemään töitä entistä enemmän ja kunniahimoisemmin ylläpitääkseen tuon maineen – samalla lailla lapsi saa luultavasti tuosta buustia.

Miksi kehuminen on välillä vaikeaa?

Olen joskus miettinyt, että kehujen ja palautteen vastaanoton suhteen elämme noidankehässä. Välillä tuntuu, että emme ole tottuneet kehumaan, ja kun joku taas kehuu, emme osaa reagoida siihen, vaan vähättelemme vain itseämme ja tekoamme.

Muistan edelleen, kun yläasteella vieraileva opettaja sanoi minulle: ”Olen kuullut, että olet hyvä liikunnassa.” Vastasin tähän: ”No en mä nyt oikein tiedä.” Opettaja sanoi minulle perään: ”Ei kaikessa tarvitse olla niin vaatimaton.” Tämän jälkeen ymmärsin, että opettaja oli täysin oikeassa.

Jokaisen meistä olisi opeteltava kehumaan ympärillä olevia niin lapsia kuin aikuisia. Miten paljon se lämmittäisikään, jos saisi enemmän spontaania kehumista? Ehkä saisimme näin lumipalloefektin liikkeelle, ja jatkossa niin kehuminen kuin sen vastaanottaminenkin voisi olla helpompaa.

Ensi kerralla, kun sinua kehutaan, pysähdy hetkeksi, ennen kuin vastaat saamaasi kehuun mitään. Kiitä, nyökkää päätä ja vastaa Sohvimaisen päättäväisesti: ”Joo.”

19/03/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Miten korona on vaikuttanut minun arkeeni?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Miten minun arkeni on muuttunut koronan myötä? Jäin miettimään tätä aamulla, kun sain tunnin sisällä kolme puhelua koskien minun työstatustani. Päätin sen jälkeen, että päivitän työkuulumiset myös sosiaaliseen mediaan eikä pahitteeksi ollut myöskään pohtia tätä aihetta syvemmin täällä blogissa. Kyllähän korona on varmasti muihinkin asioihin vaikuttanut kuin työhön.

Asia ei sinällään ole täysin yksiselitteinen, eikä kaikkeen löydy varsinaista syy- ja seuraussuhdetta. Osahan asioista olisi tapahtunut ilman koronaakin, sillä tavallaan niiden muutospyörä oli lähtenyt liikkeelle jo paljon ennen pandemiaa.

Esimerkiksi lapsen syntymä on aina iso asia, ja tämä totta kai muutti meidän kaikkien elämää. Sohvi syntyi kesällä 2019, ja samana vuonna tapahtui myös muitakin muutoksia. Myin silloin Kallion asuntoni ja muutimme Paloheinään. Ennen koronaa Sohvin vauvavuotena päätin myös jättää silloisen työpaikkani ja myin omistamani osakkeet. Näin jälkeen ajateltuna se oli mahtava juttu. Usein uusia juttuja ei tule vastaan, ellei vanhoja ovia uskalla sulkea.

Aikataulut ja epätietoisuus

Ehkä eniten korona on tuonut vuoden aikana tietynlaista epätietoisuutta ja aikataulujen venymistä. Mikään ei ole varmaa, mutta en ole antanut sen häiritä. Tämä on taas sarjassamme asia, johon ei voi itse vaikuttaa.

Alkujaan suunnitelmissa oli mennä äitiysloman jälkeen palkkatyöläiseksi syksyllä. Tässä kohtaa ehkä korona omalla kohdalla ilmoitti olemassaolostaan, ja tuo aikataulu venyi rahoituksen kaatumisen vuoksi. Tilalle tuli pienempiä caseja ja pyyntöjä eri suunnista, ja tuo meno on jatkunut tähän päivään saakka. Puolen vuoden aikana on tullut tehtyä markkinointiviestintä- ja somesuunnitelmia sekä sisällöntuotantoa – välillä hiotaan strategiaa, välillä taas suunnittelun lisäksi sorvataan, kirkastetaan, kiteytetään ja tarinallistetaan.

Totta puhuen, jos ensimmäinen suunnitelma olisi ollut kiveen hakattu, en olisi ikinä välttämättä myöskään aloittanut kirjoittamaan Ninniohia-blogia. Marraskuusta lähtien (kun pistin blogin tulille) sen ääreen on kerääntynyt oma lukijakuntansa ja siitä kiitokset. Sen lisäksi sain blogi-sivustolle vihdoin paikan myös runoilleni.

Olen huomannut, että ei ainoastaan minulle, mutta monelle muullekin, blogi on ollut kanava ”puhua”. Koronan vuoksi ihmisiä ei näe samalla tavalla, ja huomaankin usein kaipaavani asioiden pohdiskelua ja vanhaa kunnon jauhamista. Blogin kautta olen päässyt purkamaan tuota aivojen raksutusosaa ja olen huomannut, että monella sen lukijalla on samanlaisia ajatuksia ja tarpeita.

Arjen palikat löytäneet paikkansa

Kun muutimme talvella 2019 Paloheinään, minusta tuli myös virallisesti bonus vanhempi puolisoni lapsille. Jollain tapaa koronavuosi teki hyvää tälle muutokselle, sillä yhdessä vietetty aika hitsaannutti myös suhteita perheen sisällä. Uskon, että koronan vuoksi vietimme enemmän aikaa perheen kesken.

Olen usein jutellut muiden vanhempien kanssa siitä, että korona on etäännyttänyt ihmisiä toisistaan. Suuri harmihan se on, että emme ole esimerkiksi päässeet normaaliin tahtiin Pohjanmaalle vanhempieni luokse, mutta minusta kuitenkin tuntuu, että nykyään olemme paljon enemmän tekemisissä – myös extempore-kuulumisia tulee vaihdettua.

Tästä hyvä esimerkki on se, että Sohvi yksi aamu sanoi “mummu“. Siinä silmänräpäyksessä otin puhelimen käteen ja soitimme pikaisen whatsup-videopuhelun ja toivotimme mummulle ja paapalle molemmille mukavaa päivää. Miten kiva aamun aloitus!

Yksi ystäväni myös kertoi, että ei ole kymmeneen vuoteen ollut vaihtoystäviensä kanssa tekemisissä. Koronan myötä yksi heistä kuitenkin järjesti ryhmän kasaan videopuheluun, ja nykyään he ovat paljon useammin tekemisissä.

Onhan se totta, että ystäviä ei niin usein ole nyt nähnyt. Osaa lapsiperheistä olemme toki nähneet puistoissa. Sinällään olen ajatellut ystävien suhteen, että ”Kyllä hätä keinot keksii”. Jos nyt jää livenä näkeminen, ainakin voimme olla monella muulla tapaa yhteydessä – ja niin on kyllä tapahtunutkin.

Olen välillä naurettavan optimisti, ja ehkä sen vuoksi luulen, että muutaman vuoden päästä tulen näkemään monessakin asiassa: ”Näin kuuluikin tapahtua.” Toisaalta pidän ennemmin kiinni tästä ajatustavasta, kun muutun kyyniseksi.

ps. Hyvä ystäväni on neulomisen mestari. Jos haluatte ihastella hänen tuotoksiaan, ottakaa Instagramissa tili @raikkuneuloo seurantaan tai seuratkaa hashtagia #raikkuneuloo. Saimme paketissa eilen Sohvin kanssa tiimi villasukat! <3

08/03/2021 Koti, Mietteet, Perhearki

Kaikkihan meistä rakastaa voittaa, vai?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Joka toinen viikko puolisoni lapset tulevat meille. Kuten monelle lapsiperheelle, touhua ja tohinaa riittää. Sohvi myös kovasti odottaa, että voi hömpöttää sisarpuoliensa kanssa. Sohvin lempileikit ovat rahin ympäri juokseminen ja jumppaaminen. Yllättävän nopeasti olohuone muuten muovautuu jumppasaliksi, jossa kiipeillään, karhunkävellään ja pompitaan rataa – ja asiaan kuuluu myös luonnollisesti juomapiste, jossa juomapullot odottavat janoisia jumppaajia.

Viimeksi viikonloppuna myös keskustelimme häviämisestä lautapelin päätteeksi. Se on kyllä pirullinen tunne. Toisia se myös harmittaa huomattavasti enemmän kuin toisia – mistäköhän tämä johtuu? Joillain taas perus kilpailuvietti on laminoitunut osaksi DNA:ta, ja osaa taas ei voisi hevon kukkua kiinnostaa kuka voittaa ja kuka jää kakkoseksi. He selviävät häviöstä olan kohautuksella ja lähestulkoon odottavat, että uusi kierros saadaan käyntiin.

Häviäminen se vasta oppitunti on

Koska meidän koko perhe kilpaurheili aktiivisesti lapsuudessa, isäni tapasi aina sanoa meille: ”Jokainenhan meistä pitää voittamisesta, mutta tärkeämpää on oppia häviämään.” Mietin tätä silloin, mutta minusta tuntuu, että olen sisäistänyt sen sanomaa enemmän nyt vasta aikuisena. Jos jäi toiseksi hiihtokilpailussa, vaikka kuinka harmitti, hyviin tapoihin kuului mennä paiskaamaan kättä voittajalle. Kyse ei ole siitä, etteikö häviäminen olisi saanut harmittaa, vaan siitä, että miten sen käsitteli – jäikö voivottelemaan asiaa, vaan käänsikö sen loppuen lopuksi sisuksi: ”Ensi kerralla on sitten minun vuoroni.”

Usein, kun suurin harmitus poistui, kilpailua pystyi jo alkaa analysoimaan ja miettimään, mitä olisi voinut tehdä paremmin. Tämähän myös motivoi treenaamaan tuota osa-aluetta enemmän. Niinhän se menee perus lautapeleissäkin – vaan pelaamalla enemmän, tulee paremmaksi. Joskus myös toisella saattaa olla vietävän hyvä tuuri, jolle ei vaan voi mitään. Turha sitä on jäädä voivottelemaan, vaan laittaa uuden pelin käyntiin ja yrittää tehdä parempia pelisiirtoja. Vanhemman ei kuulu poistaa pettymyksen kokemusta, vaan auttaa lasta selviämään niistä.

Karhunpalvelus aikuisuuteen

Joskus vanhemmat haluavat suojella lasta pahalta mieleltä ja antavat lapsen voittaa aina. Tämä vanhempien tapa estää lasta harjoittelemasta pettymyksen tunteita. Jos häviämisen sietämistä ja käsittelyä pääsee harjoittelemaan jo varhaisessa vaiheessa, tulevaisuuden häviöt ja pettymykset eivät jysähdä niin lujaa. Kuitenkin se on ihan itsestään selvää, että aina elämä ei mene niin kuin haluaa, ja tehtävämme on vain tehdä parhaamme ja selvitä haasteista, joita tien varrella tulee vastaan.

Jotkut vanhemmat perustelevat häviämistapaansa, etteivät he halua tehdä hallaa lapsen itsetunnolle. Häviö ei kuitenkaan tätä heiltä muserra. Häviön tunteen avulla lapsi pystyy myös suvaitsemaan tulevaisuudessa turhautumista ja pääsee harmituksen tunteesta helpommin eroon. Arkiset pettymyksethän ovat osa elämää. Tietenkään pettymystilanteita ei heille tarvitse luoda erikseen. Arkielämän tuomat tilanteet riittävät – usein näitäkin arjen pettymyksiä kuitenkin lapsen tiellä arjessa silotellaan. Eihän se lautapelihäviökään elämää kaada, ja itse tapaankin aina toistella: ”Älä anna koko päivän mennä tuon vuoksi pilalle. Häviöstäkin oppii.”

Usein olen kuullut sanottavan, että kouluikäisen lapsen viihtyvyyttä ja selviytymistä kouluelämässä helpottaa, jos hänelle on kehittynyt kyky hallita hetkellisiä turhautumia ja kiukkuja, kun oma tahto ei toteudu tai lapsi ei pärjää peleissä tai leikeissä niin hyvin kuin haluaisi. Jos ihan mustavalkoisesti ajatellaan, jos lapsi ei ole saanut harjoitella häviötä, kuinka hän pystyy sitä harjoittelemaan tulevaisuudessa isompien asioiden kanssa? Elämän karikot saattavat silloin viedä turhankin pohjalle. Suurimpiin testeihin se joutuu aikuisena esimerkiksi suhdekriiseissä tai eroissa – puhumattakaan työpaikan menetyksestä. Tämä on kuitenkin taito, jota työstämme koko loppuelämämme.

22/02/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Koronahulluus – voi luoja auttakoon!

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Voi kuinka monen kaksisanaisen käsitteen luomisessa korona onkaan ollut osallinen. Näistä yksi suosikkini on koronahulluus. Tiedättehän ne rasittavat kaksisanaiset käsitteet, joita media tai muu taho lanseeraa eri tilanteissa? Näistä varmaan tunnetuin on koko kansan suosikki seksihelle. Usein nämä saattavat myös liittyä tv-sarjoihin, jolloin henkilö on tuomittu olemaan koko loppuelämänsä Temppari-Anna tai Sika-Harri.

Välillä käsitteitä keksitään ihan vain keksimisen ilosta, eikä loppuen lopuksi kukaan ole enää perillä niiden merkityksestä. Näitä esimerkiksi tulee usein työelämässä vastaan – vanhat asiat nimetään uudella tavalla, mutta niiden merkitys pysyy samana. Siinä sitten moni ihminen kuulostaa hienolta, mutta oikeasti he ovat sekaisin kuin seinäkellot.

Välillä uudet käsitteet myös vieraannuttavat itse asiasta. HS:n Koulutusliitteen tuottaja Valtteri Parikka kirjoitti Helsingin Sanomissa, kuinka sanasta verkostoituminen tuli ruma trendisana. Voitaisiinko siis puhua ihan vaan ihmisiin tutustumisesta? Torikka jatkaa: “Verkostoituminen-sana sisältää nimittäin ajatuksen siitä, että ihmisiä tavataan vain itseä hyödyttävän verkoston vuoksi. Monen korvaan sana kuulostaa lähinnä siltä, että sillä tarkoitetaan tärkeiden ihmisten laskelmoitua nuoleskelua.”

Run Forest, run!

Itselläni koronahulluus ilmentymänä tulee päivittäin esiin. Usein on kuitenkin mahdoton tietää tarkkaa ajankohtaa – siihen ei voi siis varautua täysin. Koronahulluuteen liittyy vahvasti ihmisten näkeminen, mutta myös ihmisikävä, jota korona on tuonut mukanaan. Jos on ollut vielä päivän tiiviisti kiinni työ- ja kirjoitusjutuissa, eikä ole sen kummemmin nähnyt ketään, saattaa koronahulluus iskeä voimakkaastikin ja täysin puskista.

Tyypillisen ilmentymän näyttämö on perinteinen ruokakauppa. Pahaa aavistamatta kävelen kauppaan. Koska tiedän, että koronahulluus voi iskeä juuri kaupassa, pyrin keskittymään oleelliseen. Kerään ostoksia suunnitelmallisesti ja keskittyneesti. Loppuen lopuksi kuitenkin se tapahtuu taas. Huomaan juttelevani KAIKILLE kaupassa – jaarittelen, turisen, lörpöttelen, löpisen, pälpätän, pölötän, hölötän, horisen ja rönsyilen. Pahinta on, että en osaa lopettaa tarpeeksi ajoissa. Huomaan kyllä, että vastapuolen ilme alkaa olla vaivaantuneen oloinen, mutta jatkan höpöttämistä, kunnes huomaan olevani kaukana asiasta. Se vasta vaivaantunutta onkin. Apua! Miten pääsen äkkiä tästä tilanteesta? Usein huomaan päättäväni jorinat vielä paniikissa aivan outoon kohtaan, ja vastapuoli jää monttu auki ihmettelemään, mikä olikaan homman punainen lanka. Pahin on jo tapahtunut, joten ei voi enää kuin paeta. ”Run Forest, run”, kuuluu hiljaa päässäni.

Tämä tapahtuu usein myös, kun olemme Sohvin kanssa puistossa, ja taivas siellä vasta asiaa riittää! Sanotaan, että tyhjästä on paha nyhjästä – jostain kumman syystä tämä ei kyllä estä minua lainkaan. Hapetan asiasta kuin asiasta kanssavanhemmat.

Jaaritteluiden jaarittelut

Välillä olen todella huolestunut siitä, miten paluu ”normaaliin elämään” enää sujuu, kun korona hellittää. Olen osittain kadottanut small talkin kultaisen keskitien, ja tai sen löytäminen vaatii ainakin hiukan harjoitusta. Tosin vielä ei ainakaan kukaan minua karkuun juokse puistossa, joten se on hyvä merkki, mutta tämän varaan ei voi tuudittautua.

Toisaalta tapanani on ollut menneisyydessäkin aina välillä karata aiheesta. Muistan työhaastattelutilanteen, joka meni muuten ihan putkeen, kunnes yhtäkkiä huomasin kertovani työkokemuksestani Korisliiga-joukkueen viestintä- ja markkinointivastavana. Ei siinä mitään, kokemus oli ihan tarpeen kertoa, mutta sen sijaan, että olisin kertonut pääkohdat, huomasin selostavani pelaajien pelipäivän rutiineista ja millainen taikausko eri värisiin sukkiin liittyi. Pahinta on, kun huomaa tarinan keskivälissä tarinan olevan täysin asian vierestä, mutta ei ole mitään mahdollisuutta enää perääntyä. Se vasta oudolta kuulostaisikin – aloittaa tarina, mutta ei päätä sitä.

15/02/2021 Hyvinvointi, Mietteet

”Kyllä mä selviän” -tauti ja lukkoisten korvien mysteeri

Olen tehnyt itsestäni diagnoosin – minulla on ”Kyllä mä selviän” -tauti ja ”Kyllä tää tästä” -tauti. Molemmat tasaisena täydentämässä toisiaan.

Kun polveni kierukka repesi kuntosalilla viitisen vuotta sitten hypyissä, lenksutin räsällä polvella melkein kaksi viikkoa ennen kuin ymmärsin, ettei näin voi ja kannata elää loppuelämää. En asiaa tarpeeksi vakavissani ilmeisesti kuitenkaan ottanut, sillä painelin vain työterveyteen enkä alan lääkärille. Minun onnekseni vastassa oli yleislääkäri, joka oli myös urheilulääkäri. Hän otti vaivan tosissaan, ja passitti minut kuvauksiin. Pian vastassa oli tähystysleikkaus.

Mikä meitä suomalaisia vaivaa?

Sanotaan, että suomalainen menee lääkäriin vasta pää kainalossa. Myönnettäköön, että minullakin on korkea kynnys mennä lääkäriin – menen sitten, kun on pakko.

Omalla kohdallani minulla ei ole varsinaista lääkäripelkoa. Minusta vaan usein tuntuu, että en ole saanut kunnollista apua. Odotin aikoinaan toiveikkaana, että puolen vuoden päänsärkyni loppuu, mutta sen sijaan, että vinoa niskanikamaani olisi tutkittu, sain lääkäriltä reseptin psyykelääkkeitä. (Näitä en luonnollisesti hakenut, sillä en uskonut, että nikama sillä suorenee). Jatkoin omia polkujani selvittelyä, ja lopulta sain vaivaani muunlaista apua.

Mieheni usein sanoo, jos olen menossa lääkäriin, että: ”Muista sitten valittaa, kun olet siellä. Älä ole liian vaatimaton.” Ongelma ehkä osittain on se, etten osaa valittaa. Osaksi varmaan häkellyn lääkärillä, ja ykskaks huomaan käveleväni huoneesta pois ”Kyllä mä selviän” -asenteella särkylääkeresepti kourassa.

Ihan pikku potilaana poliklinikalla

”Kyllä tää tästä” -tauti puhkesi jälleen pahasti 1,5 viikkoa sitten, kun olin korvieni vuoksi lääkärillä Korvatautien poliklinikalla. Joulukuun alussa korvan menivät lukkoon, eivätkä sen jälkeen ole avautuneet. Tulehdusta niissä ei ole, ja muutkin tähän liittyvät vaivat on pois suljettu. Kuuloni ei ole testien mukaan huono, vaikka kohina korvissa tuo sellaisen fiiliksen. Koska en kuule omaa ääntäni, huomaan usein huutavani. Ymmärrän nyt hyvin vanhenevia ihmisiä ja sitä, miksi äänialat alkavat nousta. Minulla on myös jo olemassa kainovienohymy-ilme, jonka teen, jos en kuule, enkä enää kehtaa kysyä: ”Mitä?”

Kaikin puolin vaiva ei ole maata mullistava, mutta näin yli kolmen kuukauden jälkeen turhauttava. Mainio puoli on välillä se, että en aina öisin kuule Sohvia, joten sikeämmin nukkuva puolisoni käy laittamassa hänelle peiton tai vastaavaa, jos hän on potkinut sen pois.

Kun astelin neljännelle lääkärille, joka oli tällä kertaa korvalääkäri, kertoi hän minulle heti kättelyssä, että kuulen ihan tarpeeksi hyvin. Tähän vastasin: ”Mitä?” Muutaman toiston jälkeen tuokin keskustelua meni pidemmälle.

Huoneeseen tuli myös mieslääkäri, joka tutki hampaani ja totesi, ettei vaiva johdu niistä. Olin myös itse käynyt kuukautta aiemmin hammaslääkärillä toteamassa jo saman.

Kun noin 50-vuotias naislääkäri kutsui minua (35-vuotiasta) mieslääkärille ”Pikku potilaana”, menin jäihin, ja huomasin olevani taas samassa tilanteessa, jossa aiemminkin. Kun vastaanotolla tarpeeksi hoetaan, kaiken olevan normaalia, on vaikea enää saada sanotuksi sitä, kuinka asia haittaa arkea. Kuinka moni muu on ollut vastaavanlaisessa tilanteessa? Kommentit tuovat itselle ehkä enemmän luulosairaan olon, eikä siinä vaiheessa tuo puolisoni neuvo valittamisesta muistu enää mieleen.

Jollain tavalla tuli ikävä sitä urheilulääkäriä, joka otti minut ja mäsän polveni tosissaan ja ohjasi eteenpäin. Vaikka vaiva ei olisikaan ollut paha, ainakin hän osoitti ymmärrystä.

Lukkoisten korvien mysteeri

Koska en saanut suutani avatuksi lääkärillä, ja sain ohjeeksi näin yli 3 kuukaudenkin jälkeen vielä käyttää nenäsumutetta, otan somen tueksi tähän asiaan.

HAASTE	Kuinka ratkaista lukkoisten korvien mysteeri?
TILANNEKUVAUS	Yli 3kk korvat lukossa. Ei likaa, nuhaa, tulehdusta eikä muuta flunssaa. Yksi kaunis päivä sulkeuduin kuplaani
OIREET	Korvat lukossa, kohina, ääni kääntyy sisään päin ja korvat poksahtelevat ilman, että ne aukeavat
KOKEILTU	Perinteiset neuvot kuten ”Puhalla sisäänpäin ja pidä nenästä kiinni”, nenäsumutteet, Duact, sarvikuono vesihuuhtelu yms.

Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia? Kuulen mielelläni kokemuksia, miten tuosta kuplasta pääsee pois. KIIIIITOS! <3

03/02/2021 Mietteet, Perhearki

Kaavoihin kangistunut kuivis vai rutiineihin rakastunut?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Olenko rutiini-ihminen vai kaavoihin kangistunut? Rutinoitunut arki kuulostaa tylsältä, mutta myönnettäköön, että olen aina nauttinut, kun päivää voi jäsennellä. Vaikka yleensä lomilla hehkuttaa reissaamisen ihanuutta, arkeenkin ja niihin rutiineihin on aina ollut kiva palata. Omalla kohdalla nuo rutiinit myös lataavat akkuja. Sitähän sanotaan, että rutiinit ovat aivoille lepoa.

Nuorempana jäsentelyä tuli tehtyä kilpaurheilujen vuoksi, sillä tunnit eivät olisi kertakaikkisesti riittäneet kouluun, treeneihin ja vielä päälle ystävien näkemiseen, jos aikataulua ei olisi hieman sumplinut. Kai tätä samaa on tottuneesti jatkanut aikuisiälläkin.

Kolikon kääntöpuoli on väkipakolla aloittaa jokin toistuva asia, kuten ”Käyn joka aamu juoksemassa seitsemältä.” Usein esimerkiksi elämäntapamuutokset eivät ole pysyä, kun päiviin yrittää tunkea liian tarkkoja määriteltelmiä – rutiineistahan ei ole enää pitkä matka suorittamiseen. Tuntuu, että nykyaikana ei välillä arvosteta jonninjoutavaa aikaa, sillä se koetaan hukkaan heitettynä.

Päivittäiset toistuvat tavat

Ihmisillä saattaa olla esimerkiksi matkustamiseen liittyviä toistuvia tapoja. Lentokentällä yksi juo aina lomatunnelmaan päästäkseen lasin (tai usean) kuohuvaa samassa baarissa – toinen hakee kahvilasta saman sämpylän, kuin aina yleensäkin. Itse myönnän tekeväni nämä molemmat, ja varsinkin, kun selasin vanhoja reissukuvia, nuo pienet tavat tuntuivat erityisen hyviltä – erityisesti tuo kuohuva. (Ennen kuin kukaan pelästyy koronan vuoksi yllä olevia Sveitsin kuvia, niin ilmoitan, että ne on otettu vuonna 2016.)

Millaisia päivittäisiä toistuvia tapoja ihmisillä sitten on? ”Kuppi kahvia, koiralenkki ja smoothie. Tämä on paras resepti arkeen kuin juhlaan”, sanoi eräs tuttavani.

Toinen kertoi: ”Tuttujen arkiruokien tekeminen on energiaa säästävää. Itse teen nykyisin jauhelihakeiton melkein silmät ummessa.”

Ennen Sohvin syntymää, minulla oli aina tapana ottaa töihin eväsleipä ja syödä se sekä puuro ensimmäisenä aamulla, kun kävin läpi sähköpostit ja päivän tulevat työt. Välillä jokin aamupalaveri toki rikkoi tämän kaavan, ja jollain tapaa huomasin tuolloin aina, että en ollut saanut kaipaamaani ”järjestelyaikaa” päivään.

Huomaan usein tekeväni venytykset samassa järjestyksessä. Syön vieläkin joka aamu samaa puuroa. Salilla taas päädyn helposti laittamaan samaan lokeroon tavarat, kuin aina ennenkin. Cycling-tunnilla taas otan saman pyörän. Toisaalta vaikka nämä tavat aika älyttömiltä ja turhilta kuulostavat, ei minulla onneksi mene pasmat sekaisin, vaikka joku ehtisikin ennen minua tutulle pyörälle. Ehkä siis ihan terveellä pohjalla mennään.

Tein aikoinaan töitä Korisliiga-joukkueelle, ja muutamalla pelaajalla oli tietynlaisia sukkien pukemistapoja. Kun piti valkoisia sukkia, tuli voitto. Mustilla sukilla tuli taas pelissä turpaan ja lujaa. Monet taikauskomukset voivat siis myös muuttua rutiineiksi ja tavoiksi.

Toimivan reseptin äärellä

Edellistä kotiani vastapäätä oli Kotipizza. Miten moneen kertaan sain kuittia ja ihmetystä ystäviltäni siitä, kun otin kerrasta ja vuodesta toiseen saman pizzan. Kun haki pizzan tarpeeksi harvoin, teki usein aidosti mieli tuota pizzaa – tai ehkä olen vain poikkeuksellisen sitoutuvaa tyyppiä. Tässä suhteessa olen varmasti ihanne kuluttaja. Jos löydän hyvän, minua tuskin saa siitä vaihtamaan.

Yksitoikkoisuus on pahasta silloin, kun me jäämme liiaksi koukkuun tekemiimme toimiin. Ehkä tuolloin on aika miettiä, mikä olisi toimivampi vaihtoehto. Toisaalta vaikka tietyt toistuvat tavat saattaisivat näyttää siltä, että ihminen on kaavoihin kangistunut, ne ovat joissain tilanteissa enemmän fiksuutta ja oppisen tuomaa käytöstä. Ehkä vuosien saatossa on löytynyt tuo paras tapa tehdä – joskus jopa monien kokeilujen jälkeen.

Leivoin viime viikonloppuna vuohenjuustopiirakkaa, ja tajusin, että olen koko elämäni tehnyt tuolla reseptillä. Nyt tosin viimeiset vuodet jauhot ovat vaihtuneet gluteenittomiksi puolisoni sekä hänen poikansa vuoksi. Niin moneen kertaan olen tämän piirakan leiponut, että varmaan jokainen ystävistäni on sitä meillä syönyt. Reseptin löydät täältä.

Tämänkin reseptinkin kohdalla on pakko myöntää, että jos saa tietyn reseptin omien muunnosten jälkeen toimimaan, siihen palaa mielellään. Siksihän ihmisillä on omia bravuureita myös keittiön puolella. Myös normaalissa arjessa elämiseen ja arjen pyörittämiseen käyttää mielellään näitä ”hyväksi havaittuja reseptejä”.

27/01/2021 Lapsuusmuistot, Mietteet, Perhearki

Raskaat perhesalaisuudet

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Jokaisessa perheessä on varmasti salaisuuksia. Osa on onneksi vain pieniä tapoja, joita huomaamattaan tekee ja jotkut taas ovat aivan liian raskaita kannettavaksi.

Totuudelta suojelu

Minulle muistuu mieleeni hollantilaisen Jaap Van Hoewijkin tekemä vanha dokumenttielokuva Familiegeheim. Jaapille selviää aikuisena, että hänen isänsä ei kuollutkaan tapaturmaisesti vaan hän teki itsemurhan. Ihmettelin silloin, kuinka koko naapurusto ja jopa huoltamon setä pitivät salaisuutta. Dokumentissa Jaapkin mietti, kuinka kukaan ei kertonut totuutta.

Kuulin myös eräästä miehestä, joka oli aikuisena tajusi isänsä suhtautuneen häneen koko elämänsä ajan hieman kylmästi. Kun isä menehtyi, mies kysyi äidiltään tästä. Äiti ei kertonut tarkemmin, mutta mainitsi nimenneensä pojan sodassa kuolleen kihlattunsa mukaan.

Vuosikymmeniä sitten suhtautuminen kehityshäiriöihin saattoi olla myös erilaista. Joissain perheissä saatettiin hävetä kehityshäiriötä ja keksittiin avuksi tarina, jota kerrottiin eteenpäin – joskus taas keksityn tarinan avulla oli helpompi pienemmille sisaruksille selventää erilaisuutta. Usein tarinoissa toistui, että lapsi oli ollut onnettomuudessa nuorempana. Kuulin esimerkiksi lapsena, että lähiseudun silloin jo aikuinen mies oli lapsena pudonnut perunakellariin. Edelleenkään en ole varma pitikö tuo paikkansa vai oliko hänellä jonkinasteinen kehityshäiriö. Nykyään kehityshäiriöistä onneksi puhutaan avoimemmin ja niitä on myös tutkittu enemmän. Monelle perheelle diagnoosi on helpotus, sillä sen avulla ymmärtää kehityshäiriötä paremmin.

Vaikka aikuisilla onkin ”aikuisten juttuja”, jotka eivät ole lasten korville, lapset kuitenkin aistivat aikuisten tunnelmia, asenteita, vaikenemisia ja äänensävyn muutoksia liittyen tiettyihin asioihin. Näin salaisuuksiin liittyvät asenteet välittyvät, vaikka emme suoraan niistä puhuisikaan. Voin kuvitella, että eroperheissä voidaan huomaamatta tehdä hallaa, jos vanhemmilla on erimielisyyksiä, ja lapsi kuulee vahingossa omaa vanhempaa koskevan keskustelun.

Ainahan ”totuus” ei ole niin yksinkertainen asia. Lapsella voi olla myös oikeus olla tietämättä tai häntä suojellaan totuudelta – joskus taas ajattelematon möläytys voi olla jopa pahempi.

Kerhopullon mystinen katoaminen

Vaikka perheemme ei varsinaisesti kovin uskonnollinen ollutkaan, kävin lapsena ennen kouluikää kirkon järjestämässä kerhossa seurakuntatalolla. Muistikuvani mukaan viihdyin siellä, sillä siellä laulettiin ja leikittiin. Kerhossa ei kuitenkaan ollut ruokatarjoilua, vaan sinne piti ottaa aina omat eväät mukaan.

Toki en voi varmuudella sanoa (kun salaisuudet nyt ovat salaisuuksia), mutta perheemme kohdalla olemme onneksi ainakin tähän asti vielä säästyneet melko vähällä. Omalle kohdalle osuneet “salaisuudet” ovat höyhensarjaluokkaa verrattuna esimerkiksi ensimmäisessä kappaleessa mainitsemiini tapauksiin.

Oman lapsuuden ”isoin pommi” pudotettiin parikymppisenä, kun sain vihdoin tietää, mihin oma rakas muovinen kerhopulloni oli mystisesti kadonnut. Vanhin siskoistani myönsi, että oli lainannut sitä mukaan Åren laskureissulle ja blandannut sinne omat juomasekoituksensa. Reissun jälkeen pullo oli kuitenkin tuoksahtanut niin paljon viinalta, ettei hennonnut antaa sitä enää pikku kerholaisen käyttöön, vaan heitti sen menemään. Muistaako muuten kukaan lapsuudesta noita muovisia pulloja? Pienellä googlaamisella selvisi, että niitä tosiaan tehdään vieläkin. Sukupolvelta toiselle!

Kerhoon liittyy myös toinenkin epäuskoinen tapaus. Pyysin usein evääksi leivät, jossa oli päällä rakastamaani lauantaimakkaraa. Kerran kun ruoka-aika koitti, menin nopeasti käymään wc:ssä. Kun palasin, joku oli ottanut leipieni päältä lauantaimakkarat ja syönyt ne – vielä kirkon tiloissa! Tämä laukkarivohkija vihdoin tunnustakoon!

Omat ja puolison hassut tavat

Jännä on myös, jos vuosien saatossa omasta puolisostaan tulee esiin hauskoja pikku tapoja. Ne nyt eivät varsinaisesti mitään salaisuuksia ole, mutta asioita, joita saatetaan jollain tapaa tehdä salassa tai ne ovat muuten vaan ainakin omasta mielestä hassuja. Esimerkiksi puolisollani oli jossain vaiheessa tapana jemmata sängyn alle karkkipussi, jota oli aloittanut syömään. Toki siellähän se pysyi hyvässä tallessa, eikä lapset välttämättä löytäneet hänen suosikki Choko Remix -karkkejaan niin helpolla. Näiden karkkien suhteen hänellä on välillä ehdoton ”Joey doesn’t share” -asenne. Kuinka moni muistaa Frendit-jakson, jossa Joey ei voi käsittää, miksi joku pyytää maistamaan hänen ruokaansa, kun toisella on omakin? 😀

Petasin muuten aamulla sänkyämme ja laitoin lakanaa paremmin. Petauspatjan välissä rapisi jotain ja jostain syystä ajattelin ensin siellä olevan jotain aikuisviihteeseen liittyvää materiaalia (vaikkakaan ei ole edes aikaisemmin tullut vastaan). Sieltä löytyi kuitenkin 7 päivää -lehti! Varsinainen piilo!

Voin myöntää, että minulla on tapana syödä salaa pakkasesta mokkapaloja jäätyneenä. Oikeastaan pidän niistä enemmän niin, ja sen vuoksi laitankin usein saman tien yli puolet pakkaseen. Alun perin tapa lähti siitä, etten jaksanut lapsuuden kodissani odottaa, että mokkapala sulaa. Kun malttamattomana söin sen huurteisena, huomasin sen olevankin aika hyvää.

18/01/2021 Hyvinvointi, Mietteet, Perhearki

Maski päällä hymy katsotaan silmistä

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Eräs vanhempi nainen sanoi viikko sitten: ”Maski päällä hymy katsotaan silmistä.” Tuntuuko teistä, että ihmiset ovat välillä hiukan viileämpiä nykyisessä maskimaailmassa? Ehkä maski päällä on välillä raskasta puhua, joten kommunikaatioonkaan ei jaksa sen myötä panostaa – ja se on harmi. Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, jopa vastaamatta jättäminen tai tahallinen mumina on palautteen antoa – siinä vasta protestoidaankin.

Palautteen antaminen on oma taiteen lajinsa – välillä tosin todella sekava sellainen. Tosiasiassa jonkin asteista palautetta – oli se hyvää tai huonoa – tulee annettua ja saatua joka ikinen päivä, sillä arkisessa kommunikaatiossa se on omien mielipiteiden esiin tuontia.

Työelämän ”highlights”

Naureskelimme kahden hyvän ystäväni kanssa ennen joulua erilaisille palautteille, joita olemme työurallemme saaneet. Jokainen meistä on ollut läheisessä suhteessa asiakkaiden kanssa. Palautteen saanti on siis meille tuttua. Jos ihan tarkkoja ollaan palautteen anto ja -saanti ovat elintärkeitä, jotta tekeillä oleva työ saadaan maaliin.

”Panosta kommunikaatioon ja älä aliarvioi toisen kykyä ymmärtää”, luki aikoinaan jossain oppaassa, jossa käytiin läpi palautteen antoa. Hulluin saamani palautteeni on caps lockilla kirjoitettuna: ”TÄTÄ EN HALUNNUT”. Sain sen aikoinaan viestintätoimistossa, kun lähetin graafikkomme tekemän ensimmäisen version mainoslehtisestä asiakkaalle.

Myönnettäköön, että tuijotin jonkin aikaa tuota meiliä monttu auki, ennen kuin pystyin vastata tähän mitään. Tästähän jää vain ilmaan monia kysymyksiä. Kuinka moni muu on saanut tämän tyyppisen caps lock -oksennuksen meiliinsä.

Palaute on keskustelua ihmisten välillä, ja lopputulos saattaa parhaimmassa tapauksessa olla päätä huimaava. Valitettavasti välillä vastaan tulee näitä caps lock -tyyppejä. Samaan kategoriaan menee pyyntö: ”Tolle voisi tehdä jotain?”. Samaan aikaan ei kuitenkaan selvennetä, mihin suuntaan toivoo, että asiaa viedään. Tähän kategoriaan menee myös pyyntö poistaa. Tämä on usein vain tekijän halventamista, sillä lukija ei tuolloin tule ajatelleeksi, miten tekijän jokainen kohta on tarkkaan mietitty.

Palautteen antajan karikot

Kuitenkaan en voi olla ajattelematta, että monella meistä ei taida olla kykyä oikeanlaiseen palautteen antoon. Oli kyse työpaikalla tapahtuvasta viestinnästä tai ihan arkielämästä, jokaisella meistä pitäisi olla työkalut tai edes kärsivällisyyttä yrittää antaa palautetta oikein. Huonon ”palautteen annon” eli kommunikaation vuoksi varmaan parisuhteissakin eniten loppuen lopuksi tulee erimielisyyksiä – kuvitellaan toisen lukevan ajatuksia ja ehkä tokaistaan: ”Tolle voisi tehdä jotain?” tai todetaan samantien tylysti: ”Ei”

Oli kyse työ- tai arkielämästä, hyvä palaute vie elämää eteenpäin. Se ei saa lamaannuttaa ihmistä nykyhetkeen tai pahimmassa tapauksessa viedä menneisyyteen. Hyvässä kommunikaatiossa annetaan palautetta olennaisesta asiasta. Jos luonnehdinta on liian yleinen ja palautteen antaja kertoo asiasta esimerkiksi hehtaarin pituisella jaarittelutekstillä, hän osoittaa oman kyvyttömyytensä jäsennellä asiaa sekä aliarvioi toisen kykyä ymmärtää. Välillä ihminen näkee tilaisuuden tulleen avautua muistakin asioista – näin hän vain osoittaa, että hampaankolossa on muutakin, eikä alkuperäinen asia välttämättä ollutkaan se, johon toivottiin muutosta.

Ainakin itse muistan jatkossakin, etten mene sieltä, mistä aita on rikki ja hymyilen välillä maski päällä silmilläkin. Yritetäänhän muistaa kaikki tämä! Puss!