Oletko ikinä miettinyt, millainen olisi jutteluhetki ”teiniminäsi” kanssa? Muistan kyllä edelleen hänet. Hän eli ja hengitti kaikkea, mikä liittyi kilpaurheiluun. Energiavarasto oli loputon, enkä muista ikinä olleeni puhki mistään. Kävin lukion 2,5 vuodessa, kävin Vaasan keskustan ulkopuolella sijaitsevalla tehtaalla pakkailemassa kattokiinnikkeitä ja treenasin täysillä lentopalloa. Samoihin aikoihin saimme ensimmäisen SM-mitalin. Asuin lukioikäisenä jo omassa asunnossa, sillä sieltä käsin oli helpompi mennä treeneihin. Ehkä näin jälkikäteen tuo elämänvaihe hiukan hengästyttää. Ehkä tässä olisi ollut paikallaan kertoa teiniminälle, että ei ole mikään kiire ja voi ottaa rauhallisemmin, mutta tuskinpa se olisi mitään auttanut.
Samaan aikaan olin kuitenkin levoton ja elämännälkäinen. Maailma odotti ja näin jälkikäteen tuntuu, että uhrasin oman kilpaurheiluni sen kustannuksella. Matkustelinkin paljon lukion jälkeen, olin parikymppisenä töissä kaksi talvea Kanarialla ja yhden kesän Kyproksella. Jos juttelisin teiniminäni kanssa, kysyisin varmaan voisiko nämä kaksi asiaa eli matkustelun ja kilpaurheilun (jollain tasolla) yhdistää. Se, että haaveilee uusista asioista, ei aina tarkoita sitä, että jostain vanhasta pitää luopua. Toisaalta vaikka kilpaurheilu jäi, olen onnellinen, että urheilu ja liikunnallisuus ovat säilyneet silti elämässäni.
Opiskelupaine kuumotti niskassa
Toinen asia, jota olen itsessäsi ihmetellyt, oli opiskelupaine. Meillä kotona ei asetettu paineita opiskeluille, mutta jostain ulkopuolelta sain tällaisia vaikutteita. Koin huonoa omaatuntoa siitä, että lähdin lukion jälkeen ulkomaille reissaamaan. Niin huonoa, että samaan aikaan, kun työskentelin kreikkalaisessa ravintolassa tarjoilijana, luin avoimessa yliopistossa viestinnän perusopinnot. Silti minulla oli tunne, että olen vaan lorvinut.
Kun hain yliopistoon, en ensimmäisinä vuosina päässyt haluamaani vaihtoehtoon. Kolmannella kertaa luin tuplakirjat eli Vaasan yliopiston pääsykoekirjat lisäksi. Ensimmäiseen vaihtoehtooni jäin varasijalle, mutta Vaasan yliopistoon pääsin opiskelemaan viestintää saman tien. Kun otin opiskelupaikan vastaan, muistan, että minulla oli jotenkin tunne, että aloitin opiskelut tosi ”myöhään”. Nyt vasta tajusin, että olin 21-vuotias eli niin nuori! Sain myös hyväksiluettua viestinnän avoimet opintoni osaksi tutkintoani eli sain heti kelpo etumatkan opintoihin. Ihan hyvin olisi voinut ja ehtinyt tehdä enemmänkin vastaavia asioita ennen varsinaisia opiskeluja tai lukea avoimessa vain lisää matkustelun ohessa.
Jos nyt juttelisin teiniminäni kanssa, kertoisin hänelle, että asiat kyllä järjestyvät ja asioilla ei ole kiire. Vaikka en aluksi pitänyt ajatuksesta, että muutan takaisin Vaasaan, se oli kuitenkin paras mahdollinen vaihtoehto. Tutustuin opiskeluaikoina useampaankin ihmiseen, jotka ovat edelleenkin tärkeitä ihmisiä elämässäni. Opiskeluiden kautta pääsin myös matkustelemaan lisää. Vaihtoaikoina reissasimme Meksikon lisäksi Guatemalassa, Belizessä ja Texasissa.
Jokaisella omanlainen polku
Vaikka suurimmaksi osaksi elämässäni olin aina luonut omanlaisia polkuja, jostain syystä kuitenkin oli muutamia asioita, jotka olivat pinttyneet kankeina aivoihini. Yksi tällainen oli asunnon osto. Jostain syystä ajattelin, että ensiasunto ostetaan sitten yhdessä poikaystävän kanssa. Jännä, miten yhteiskunta luo tällaisia määrittelyjä. Kun tyhjiä arpoja tuli ja suhteeni kaatuivat, usein saatoin eniten surra sitä, ettei elämä ottanutkaan yhtä askelta eteenpäin. En tiedä, minkä havahtumisen koin, kun valmistuin yliopistosta ja marssin yksin lapsuuden pankkiini Pohjanmaalle neuvottelemaan lainasta. Alkujaan tarkoitus oli vain kysyä, onko minulla edes mahdollista saada lainaa, mutta aika nopeasti puhe kääntyi siihen, että minkä verran. Ostin kuukauden sisällä Kallion Karhupuistosta kaksion, ja tuo asunto oli yli 8 vuotta kotini, ennen kuin sen myin.
Yksi neuvoni teiniminälleni liittyisi intuitioon – luota siihen. Joka puolella on tilaisuuksia tarjolla, jos sen vaan sallii. Moni välillä miettii, miksei mitään kivaa tapahdu. Jotenkin uskon, että mitään sellaista ei tapahdu, jos ihmisellä on silmät kiinni. Jos alkaa huomioida lähellä olevia asioita, tilaisuuksia myös huomaa helpommin. Yhtenä neuvona ehkä lisäisin myös, että ihan hyvin voi olla enemmän ylpeä itsestään. Ei se sitä kusea sinne päähän nosta. On hämmästyttävää, miten paljon enemmän olisin nuorempana voinut olla ylpeä esimerkiksi urheilusaavutuksistani.
Viimeinen kohta teiniminälleni olisi ehkä kertoa, että kaikelle, mitä tapahtuu on tarkoitus. Vaikka olin tosi levoton nuorempana, tiesin silti aina haluavani äidiksi ja palvoin siskojeni lapsia. Sain tyttäreni 34-vuotiaana, ja jostain kumman syystä koin tuolloin, että sain hänet aika vanhana. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli täydellinen hetki. En liian vanhana, enkä liian nuorena. Olin täysin valmis äidiksi. En kokenut jääväni mistään paitsi – päinvastoin. Miten noin pieni ihminen onkaan tuonut niin paljon onnea mukanaan. Pysähdyn välillä vieläkin katselemaan häntä ja mietin, miten onnekas olen saadessaan olla juuri hänen äitinsä.
