Mä olen paska ihmistuntija. Mun yksi parhaimmista ystävistä on sanonut, että sä ajattelet kaikista aina lähtökohtaisesti vaan hyvää. Hän itse myönsi olevansa varautunut, mutta sanoi, että minä otan kaikki aina avosylin vastaan. Olin opiskeluaikoina se, joka toi ihmisiä esittelemällä yhteen. Ajattelen aina: ”The more the merrier” eli yhdessä on hauskempaa. Ajattelen edelleen näin.
Tuo puoli on tavallaan niin vahvuus kuin heikkouskin. Se, että jokainen ihminen saa mahdollisuuden (ilman ennakkoluuloja) todistaa olevansa hyvä on tuonut elämääni valtavasti ihmisiä. Ketään ei ole tuomittu huhupuheiden perusteella, vaan kaikki ovat saaneet mahdollisuuden näyttää keitä oikeasti ovat. Elämäni ei olisi niin rikasta, jos olisin ollut sisäänpäin kääntynyt tai elänyt vaan täysin omissa piireissä. Ja kuten eräs tuttuni totesi televisiossa joskus: ”Kukaan ei auta kusipäätä.” Tuntuu, että suurimman palkkion olen tästä saanutkin siitä lähtien, kun perustin Kalla Active -merinobrändin. Miten paljon ihmiset ovatkaan auttaneet ja tukeneet.
Helppo kusetettava
Negatiivinen puoli toki on ollut se, että olen ollut rehellisesti sanottuna helposti kusettavissa. Vitsi, miten maassa olen välillä ollut. En ole ollut ikinä varautunut ja enkä ole spekuloinut vaaranmerkkejä, mutta turpiin olen saanut nuorempana niin mies- kuin ystävyyssuhteissa.
Ehkä karkein esimerkki on yliopistoajoilta, jolloin tutustuin erääseen tyttöön ja sanoin, että jos hänellä ei ole muuta tekemistä viikonloppuna, hän on tervetullut meidän ystäväporukkamme kanssa hengailemaan ja sieltä opiskelijabileisiin. Hänellä ei ollut kovinkaan paljon ystäviä, joten ajattelin tekeväni hänelle palveluksen, että hän pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin. Seuraava päivä koitti ja yllätys oli melkoinen, kun hän alkoi pommittaa viestein sen aikaista poikaystävääni, joka oli niistä ihan yhtä ihmeissään kuin minäkin. Vaikka kuulin tuon jälkeen skeptisimmiltä ihmisiltä lauseen: ”Älä ikinä päästä vierasta naarasta susiluolaan” – en silti ollut valmis hyväksymään tuon lauseen sanomaa.
Näissä tilanteissa se, että asettaa ihmiset samalle viivalle eikä lue “red flageja” aiheuttaa itselle pettymystä ja surua. Ehkä myös rehellisesti sanottuna on tullut välillä myös ikävä näitä ihmisiä, jotka olen aluksi päästänyt tosi lähelle, mutta sitten olen joutunutkin luopumaan heistä jostain syystä. Tavallaanhan toisenlainen ihminen ei olisi alun perinkään päästänyt heitä elämäänsä, vaan olisi tarkkaillut niin kauan kuin tietyt piirteet tulevat esiin. Itse taas otin osaksi elämää, mietin miten voin auttaa ja mitä voimme tehdä yhdessä.
Ennen äitiyttä nuo takapakit eivät kuitenkaan nuoruudessa vieneet kuin oman fiiliksen ylös alas. Nyt äitinä olen kuitenkin havahtunut, kuinka paljon minun valintani vaikuttavat myös tyttäremme elämään. Niin ei saisi kuitenkaan olla. Tutustuin erääseen aivan ihanaan äitiin ja koin tosissani saavani hänestä uuden tärkeän ihmisen ja ystävän elämääni. Hänen tytön käytös kuitenkin muuttui tyttöämme kohtaan tosi radikaalisti ja näin tästä merkkejä jo loppuvuodesta, mutta en puuttunut asiaan. Viimein hän löi tyttöämme. Hirveintä on ollut tämän tapauksen myötä yrittää opettaa 5,5-vuotiaallemme, että oikeat ystävät ajattelevat hänen parastaan ja eivät tee tuollaista. Samaan aikaan on toki ollut aiheellista muistuttaa häntä, miten tykätty kaveri hän on ja miten juuri sellaisten kavereiden kanssa pitäisikin olla, jotka saavat hyvän olon aikaan.
Silti syytän edelleen kaikesta itseäni, etten huomannut ”red flageja” tarpeeksi ajoissa. Tytön äiti ei reagoinut asiaan mitenkään ja tuo jos mikä alkoi pelottaa. Olen kyllä niin huono ennustamaan mitään tällaista, enkä oikein vieläkään halua uskoa pahaa kenestäkään. Samaan aikaan tuon omankin ystävyyden menettäminen tekee surulliseksi.