Minusta on aina ollut mielenkiintoista kuulla ihmisiltä, miten he ovat päätyneet tietyn lajin pariin – samoin on mielenkiintoista kuulla, miten tietty harrastus on jäänyt pois elämästä.
Omalla kohdallani harrastamisen taustalla ei ole mitään sen mielenkiintoisempaa tarinaa. Olen Pohjanmaalta Vaasan vierestä ja siellä päin harrastettiin oikeastaan vaan lajeja, joita pieni paikkakunta pystyi tarjota. Lajeistani lentopallo säilyi pisimpään. Sitä ennen ehdin harrastaa hiihtoa, yleisurheilua ja pesäpalloa. Ajanpuutteen vuoksi lajit vähenivät tasaiseen tahtiin. Muistan, että kävin kauan vielä juoksukisoissa, vaikka en lajia enää varsinaisesti treenannut. Pidin siitä ajatuksesta, että kisan kautta sai myös hiihdon kestävyys- tai vauhtitreenin tehtyä.
Kun menin lukioon, päätin panostaa lentopalloon ja hiihto jäi. Kaksi talvilajia olivat haastava yhdistelmä, ja olin jo hetken tasapainoilut niiden välillä. Muistan kerran, kun meillä oli Saariselällä viikon hiihtoleiri. Pyysin saada tulla sieltä junalla päivää aikaisemmin, sillä meillä oli lentopalloturnaus. Halusin kovasti päästä aluejoukkueeseen, ja tiesin, että katsomossa istuisi tuolloin alueen valitsijoita. Lopulta tulin päivää aiemmin pois Lapista ja pääsin aluejoukkueeseen.
Mikä kasvattaa intoa?
Liikunta ja harrastaminen saavat usein aikaan myönteisen kierteen. Liikkuminen lisää jaksamista, vahvistaa myönteistä minäkuvaa sekä tukee psyykkistä hyvinvointia ja motorista kehitystä. Lisäksi se vaikuttaa aivojen hermoverkkoihin eli tukee monipuolisesti oppimista, tarjoaa hyvän tunnesäätelykeinon sekä parantaa monella yöunia. Varsinkin nuorilla harrastamiseen ja intoon liikkumista kohtaan pätee varmasti Ilon kautta -sanonta. Ja tärkeää on nimenomaan, että lapsi saa positiivista palautetta yrittämisestä ja kehittymisestä – ei niinkään lahjakkuudesta.
Tytärtäni on purrut taitoluistelukärpänen. Hän rakastaa uusien hyppyjen opettelua, ja olen huomannut, että taitoluistelu lajina on hänen luonteelleen myös tarpeeksi vauhdikas. Kaiken näiden rinnalla ison merkityksen harrastamiseen antaa lajin ympärillä oleva seura- ja lajiyhteisö. Harrastuksessa yhteisökään ei aina ole itsestään selvä asia. Tyttärellämme on paljon hyviä ystäviä seuran sisällä, ja he ovat luistelleet yhdessä jo 3-4 -vuotiaasta asti. Kesäleirit ovat myös avanneet täysin uudenlaisen oven seuratoiminnan ulkopuolelle. Esimerkiksi meillä kävi eilen Tanhuvaaran Lauran Lepistän leiriltä kaksi tyttöä kylässä. Leikkiä ja naurua riitti.
Mikä saa sitten lopettamaan?
Tarinoita lopettamisesta on varmaan miljoonia. Ensimmäisinä harrastusvuosina tyypillinen tilanne esimerkiksi taitoluistelussa oli se, että lapsi oli liian vähäisellä vaatetuksella harjoituksissa. Usein samaan syssyyn oli vielä väsy ja nälkä. Kun perustarpeet eivät toteutuneet, ei harrastuksestakaan jäänyt hyvä maku suuhun.
Olen huomannut, että nimenomaan ala-asteikäisille on tärkeää saada heidät osaksi lajiyhteisöä. Olen ajatellut, että seurojen pitää samalla lailla huolehtia pitovoimasta, kuin yritysten. Hyvä yhteisö on sille tärkein perusta. Kun ilmapiiri on turvallinen ja tukeva, lapsi viihtyy ja pysyy. Tehdään yhdessä asioita ja tuetaan kaveria.
Eräs tuttavani työskentelee lasten harrastusten ja sen organisoinnin parissa. Juttelemme usein aiheesta ja minusta on mielenkiintoista kuulla, mikä on palkitsevinta alalla tai vastavuoroisesti, mikä haastaa eniten. Tutkimusten mukaan 70% lapsista lopettaa harrastuksensa 13 vuoteen mennessä. Keskustelimme hänen kanssaan siitä, miksi harrastus jää teini-iässä. Motivaation laskemisen ja ajanpuutteen lisäksi yksi syy on, että häviämisen pelko kasvaa liian suureksi. Lapset alkavat kuulemma 8-10 -vuotiaana enemmän katsella tilannetaulua ja analysoida valmentajan tai vanhemman reaktioita. Tuolloin varmuus lajiin alkaa heittelehtiä. Mitä enemmän he alkavat kamppailla asian kanssa, eivätkä löydä työkaluja käsitellä asiaa, sitä enemmän virheitä tapahtuu. Omaan parhaaseen mahdolliseen suoritukseen ei pysty, jos oma hermosto ei ole rento.
Lapset pysyvät harrastuksessa, jos lajiympäristöstä luodaan turvallinen, jossa saa yrittää, epäonnistua ja oppia. Silloin myös itsevarmuus kasvaa. Henkinen vahvuus ja sen opettaminen lapselle eivät ole ainostaan heidän vahvoiksi tekemistä, vaan sitä miten opettaa nollaamaan tilanne, jos epäonnistuu. Se opettaa myös lapselle paineensietokykyä, itsevarmuutta ja uskoa itseensä. Nuo ominaisuudet tukevat myös harrastuksessa, saavat heidät onnistumaan ja pysymään lajin parissa.
Millaisia havaintoja te olette tehneet asiasta?
