Onhan se ihan sanomattakin selvää, että meitä on joka lähtöön. Jos aikuisia on erilaisia, luonnollisesti myös lapsiakin on – puhumattakaan raskausajan kokemuksista. Vaikka tämä kuulostaa itsestäänselvältä, jollain ihmisillä tuntuu olevan omat ennakkokäsityksensä ja mielipiteensä niin raskaudesta kuin äitiydestä – ja tuovat tämän mielellään myös julki. Elämän varrella onneksi olen jollain tapaa onnistunut suodattamaan epäasiallista kommentointia asiasta kuin asiasta, mutta myönnettäköön välillä vaan kommentit jäävät soimaan päähän. Kuinka moni samaistuu tähän?
Itse vielä usein ”jäädyn” näissä tilanteissa, eli en osaa sillä hetkellä vastata mitään nasevaa takaisin. Kun lähden tilanteesta, alan vasta käydä läpi epäuskoisena, mitä korvani kuulivatkaan. Toisaalta, jos nyt ihan rehellisiä ollaan, jäätyminen on hyvä asia – parempi vaan jättää moukkamaisuudet omalle tasolleen, mutta silti en pääse siitä mihinkään, etteikö kommentit välillä aiheuttaisi hämmennystä tai pahimmassa tapauksessa pahan mielen.
Arvatkaa, kuinka moni muu äiti on saanut osakseen näitä tuntemattomien, puolituttujen tai tuttujen ns. elämänohjeita? Laitoin viestiä tuntemilleni äideille, ja sain 30 äidiltä heidän mietteitään niin raskauteen kuin äitiyteenkin liittyvistä kommenteista.
Eikö jo olisi aika?
Ennen raskautta on yleistä ihmetellä kovaan ääneen, tuleeko niitä lapsia vai ei. Niin kuin monessa muussakin asiassa tällainen kommentointi on todella tulenarkaa – eihän koskaan voi tietää, onko lapsettomuus oma valinta vai eikö lapsia vain ole mahdollista saada.
”Säästyin raskausaikana aika hyvin kommentoinnilta, mutta aiempina vuosina kyllä kuultiin, eikö olisi teidänkin jo aika. Se sapetti hirveästi. Alkuun ärsytti muiden kommentointi asiaan, eihän ne tiennyt oliko se oma valinta, ettei meillä ollut lapsia. Alkuun se oli, mutta myöhemmin ei enää ollutkaan, ja silloin se vasta pahalta tuntuikin. Lapsiasiat eivät todellakaan kuulu muille”, kertoo yksi äiti.
Mielestäni samalla lailla välillä kommentoidaan seurustelua: ”Eikö sunkin nyt olisi aika jo rauhoittua?”, sanoi vanhempi nainen minulle opiskeluaikojen päätyttyä. Vastasin tähän: ”Juurihan laitoin sen edellisen pihalle”. Ärsyynnyin hänen kommentistaan ehkä sen vuoksi, että tosiasiassahan olin silloin vuoden sisällä eronnut. Vaikka itse laitoin tuolloin suhteen poikki, eroaminenhan aina harmittaa – eihän se kenenkään mielestä varmaan kivaa ole. Voin kuvitella, miten paljon tuollainen kommentointi voi satuttaa ihmistä, joka todellisuudessa ei muuta haluaisikaan kuin puolison ja perheen, mutta ei ole vain tavannut sellaista ihmistä, kenen kanssa voisi jakaa elämän.
”Oletpa sä iso”
Vatsan seutu oli monen äidin mielestä raskausaikana vapaata riistaa. ”Raskaana ollessa vatsaani oli koko ajan joku taputtelemassa. Mietin itsekseni monta kertaa, että mitä nämä taputtelijat tekisivät, jos taputtaisin takaisin?” kyselee eräs äiti.
Monet kokivat oudoksi myös sen, että heti kun on raskaana, tuntuu, että muut ovat oikeutettuja kommentoimaan tulevan äidin ulkonäköä tai -muotoa. ”Eräs kollega töksäytti, että oletko ihan varma, ettei tuolla ole kaksi, kun sulla on jo nyt niin iso maha”, kommentoi eräs äiti.
Toiseltakin äidiltä oli tivattu: ”Oletko varma, että vauvoja on vain yksi?” Vatsan koko kommentteihin tämä äiti sanoo vastanneensa aina samalla lauseella: ”Nykytekniikalla tämän saa kyllä helposti selvitettyä.” Samaiselle äidille oli naispuoleinen kollega töissä päivitellyt, kuinka iso odottava äiti nykyään on. Tähän kuitenkin toinen kollega oli vastannut odottavan äidin puolesta: ”Ei tuleva äiti tässä iso ole, vaan se on vauva, joka tässä on kasvanut.”
Eräs äiti oli myös saanut töissä osakseen tätä imartelua:
”Sinulle on ilmeisesti tulossa tyttö?”, johon hän oli vastannut: ”Kyllä, mistä päättelit?”
”No, tytöt kyllä vievät äidiltään kaiken kauneuden.”
”Nuku nyt, kun voit”
Moni äiti allekirjoittaa sen, miten raskaana ollessaan saivat iänikuisia neuvoja, kuinka nyt kannattaa nukkua sekä käydä elokuvissa/ravintolassa/reissuissa/ostoksilla/jumpassa, kun vielä voi. Tämä neuvo koettiin lähinnä koomisena, sillä eihän elämä lopu lapsen saannin myötä. Kaikkihan riippuu siitä, miten asioihin suhtautuu.
”Raskaana ollessa ärsytti se, kun siihen suhtauduttiin monesti niin negatiivisesti, että jaahas nyt sitten kaikki muuttuu täysin. Jotenkin ihan kuin elämä loppuisi sen lapsen saannin jälkeen”, kertoo eräs äiti.
Erään äidin elämän varmaan ajateltiin päättyneen saman tien, kun hän tuli raskaaksi, sillä sen jälkeen hän ei enää saanut kutsuja esimerkiksi töiden illanviettoihin.
”Töissä harmitti, kun kollegat eivät kutsuneet mukaan afterworkeille, sillä he ajattelivat varmaan, että eihän raskaana oleva voi baariin tulla. Olisihan mä tullut, ja olisin voinut tilata jonkin holittoman”, kertoo yksi äiti.
Itsekin kuulin näitä neuvoja – toki arki muuttuu, mutta lapsi menee monessa mukana. Jollain tapaa ajattelin kaiken olevan ”uutta normaalia”. Rehellisesti sanottuna siirryin innokkaana tämänlaiseen perhearkeen Sohvin myötä. Elämä kuitenkin koostuu erilaisista elämänvaiheista. Kun tietty elämänvaihe tulee päätökseen, on aika siirtyä seuraavaan.
Kauhistelut ja kasvatusneuvot
Monella ihmisellä on vahvat mielipiteet, miten mikäkin asia kuuluisi mennä, ja näistä myös monet äidit ovat saaneet osansa.
”Naapurin täti sanoi, että puhun lapselle liian nätisti. Pitäisi kuulemma selvästi käskeä lasta, että lapsi ymmärtää, mitä pitää tehdä”, kertoo eräs äiti.
Myös toinen äiti on saanut neuvoja: ei saa korottaa ääntään, ei kannata antaa tuttia, muuten imetys ei suju, lapsi ei opi itsenäiseksi, jos nukkuu liian pitkään vanhempien huoneessa. Samaan hengen vetoon oli taivasteltu, miten isä jaksaa töissä, vaikka kotona on huonosti nukkuva vauva – eikä kukaan kysellyt äidin jaksamisesta.
”Monet kauhistelee, jos tehdään jokin asia eri lailla – jos esimerkiksi ei imetä tai lopetetaan aiemmin imetys”, sanoo eräs äiti.
Ihmetystä voi myös tulla omasta lähipiiristä. Koetaan myös, että asioista tehdään negatiivisia, vaikka ne tosiasiassa välttämättä ole. Piruja maalaillaan välillä turhaan seinille.
”Jonkinlainen muiden ihmisten asennoituminen eli negatiivisuus yleisesti vauva-aikaa kohtaan. Musta se oli tosi ihanaa aikaa pienistä ajoittaisista haasteista huolimatta. Koko vauvavuoden ajan sain kuulla ihmetteleviä kommentteja mun omalta äidiltä hyvin sujuvasta täysimetyksestä. Kuulemma ei tutuilla kellään ole riittänyt maito montaa kuukautta, ja ei tule onnistumaan multakaan. Joka kerta, kun äiti soitteli, vakiokysymys oli, vieläkö sä imetät ja riittääkö maito, pitäisikö antaa korviketta nyt kuitenkin. Koko ajan sai olla puolustelemassa imetystä, mikä oli aika turhauttavaa”, kertoo yksi äiti, jolla imetys väheni itsestään 1 v. 2kk mennessä lapsentahtisesti.
Monet yleistykset tuntuvat monen äidin mielestä myös koomisilta. Jotkut kommentoijat kertovat totuutena, miten asiat tulevat menemään, vaikka tosiasiassa jokainen raskaus tai lapsi ovat erilaisia.
”Ai sulla on kylmä, odota vaan, kohta sulla on hiki koko ajan” – ei tullut missään vaiheessa, kertoo eräs äiti. ”Ai teillä on toi ikä nyt meneillään. Joo se on pahin, sitten helpottaa” – mun mielestä tämä on kyllä kiva ikä, kommentoi eräs äiti.
Erästä äitiä huvittaa, kun on saanut kahden vuoden aikana jatkuvasti samoja kommentteja liittyen nukkumiseen/ikään/syömiseen jne. Aina on ollut kuulemma vaikeimmat ajat edessä.
”Jos kerroin jollekin, että on mennyt tosi hyvin – lapsi on rauhallinen ja nukkuu hyvin, sain aina kommentin: ”Odota vaan, kun vauva on 4kk/6kk/9kk jne”. No odotin ja odotin, mutta eipä mikään muuttunut. Jos joku tuttuni kertoisi minulle, että heillä menee hyvin ja lapsi nukkuu hyvin, en ikinä vastaisi hänelle: Odota vaan, kohta kaikki menee huonosti ja nukkuu 20 minuuttia kerrallaan.”
Uraäiti vai kotiäiti?
Itse en henkilökohtaisesti ymmärrä, miksi nämä pitää niin usein laittaa vastakkain – jokainen tekee ratkaisun, jonka parhaimmaksi näkee. Osa pitää lyhyemmän äitiysloman, osa palaa töihin äitiysloman jälkeen, kun toiset taas aidosti nauttivat ajasta lasten kanssa kotona. Välillä omien valintojen arvostelu tuntuu kuitenkin epäreilulta. Ei ole yhtä tapaa olla äiti.
”Ai sä viihdyt kotona? Mä en jotenkin vaan jaksa elää vaan niitä lapsia varten – mä koen, että haluan toteuttaa myös niitä omia haaveita ja tavoitteita.” En siis loukkaannu näistä enkä ota itseeni, mutta mua vaan lähinnä huvittaa nämä kommentit”, sanoo eräs kotiäiti.
Samanlaisia ajatuksia tuli myös toiselta kotiäidiltä: ”Ikään kuin aikuisen täytyisi kaivata jotain älyllistä virikettä koko ajan, ja on daiju, jos viihtyy kotona. Unohdetaan se, kuinka paljon lastenkin seurassa on mahdollista kehittää itseään – käydä museoissa, kirjastoissa, lukea, kuunnella äänikirjoja, kun tekee kotitöitä, opetella, mitä tahansa uusia taitoja yhdessä lasten kanssa (instrumentti, maalaaminen, u name it). Sitä paitsi monet työt, jopa esimerkiksi kirurgin työ, on lopulta aika rutinoitunutta – samoja leikkauksia tehdään päivästä toiseen. Harvassa työssä lopulta pääsee koko ajan oppimaan uutta tai kehittämään itseään.”
Moni itsensä uraäidiksi nähnyt nainen taas on mielellään jäänyt äitiyslomalle ja nauttinut tuosta ajasta kotona. Itseni kohdalla en aluksi ymmärtänytkään, kuinka hyvää tuo tulee tekemään minulle. Faktahan on, että en ollut oikeastaan ikinä ollut valmistumisen jälkeen noin pitkään pois työelämästä.
Joissain tilanteissa joillain ei ole mahdollisuutta jäädä lapsen kanssa kotiin. Eräs äiti sai lapsen hoidon aloituksesta tyhjentävän kommentin: ”Laitoit sitten toisen lapsen, vaikka ei ole rahaa. Et kai sä nyt lasta samantien hoitoon laita?”, sanoo eräs äiti.
”Olen kohdannut arvostelua siitä, miten olen jo palannut töihin, vaikka lapsi on niin pieni. Olin kuitenkin normi äitiysloman kotona”, kertoo eräs äiti.
Joidenkin mielestä lapsen saaminen poissulkee menestyksen.
”Yksi sijoittaja kysy multa, olenko valmis hylkäämään mun lapset, jotta voin kasvattaa yritystä. Varmaan sanomattakin selvää, etten ottanut tätä sijoittajaa mukaan rahoituskierrokselle”, kertoo eräs yrittäjä-äiti.
Minulta itseltäni kysyttiin jopa suoraan, että miten saan tämän toimimaan, kun tulen palaamaan takaisin töihin. Jäin oikein miettimään, että minkä? Kyllähän monet äidit käyvät töissä. En kuitenkaan pitänyt siitä asetelmasta, että vertaillaan muiden äitien toimintaan.
Äitiys ja ymmärryksen puute
Omalla kohdallani minulta meni kauan, ennen kuin ymmärsin alkaa miettiä omaa hyvinvointiani ja opin suodattamaan tiettyjä kommentteja.
Ensimmäisen 6 kuukautta Sohvi söi öisin kolmen tunnin välein ja heräsi prikulleen samoihin aikoihin öisin. Hän syntyi suht pienenä (2,6kg), joten vauvavuotena saimme hyvin kirittyä painoa kohti ”normi” painoa. Omalla kohdalla yövalvominen eniten määritti seuraavan päivän toimintakyvyn – tai lähinnä se, miten pystyi nukahtamaan imetysten välissä. Itse en pystynyt nukahtamaan, ja saatoin valvoa pitkiäkin pätkiä – välillä kun katsoi kelloa ja tajusi, että kas Sohvin seuraava herääminen lähestyy, en edes yrittänytkään enää nukahtaa.
Faktahan on se, että lapsi on niin kauan aika kiinni äidissä, kun häntä imetetään. Monet suosivat sekä pulloa, että imetystä – toiset taas vain jompaakumpaa. Jollain ei onnistu imetys, vaan lapsi siirtyy samantien pulloon – tapauksia siis riittää ja kukin tekee sen, minkä parhaaksi näkee. Meidän tapauksessamme Sohvi ei huolinut tuttipulloa kuin ensimmäisen kerran noin 5 kuukautisena. Tämäkin oli pitkän väsytystaistelun lopputulos, ja ei ole tapaa, jolla en olisi yrittänyt sitä hänelle tarjota. Syy miksi aloimme tarjota pulloa hänelle, oli se, että imetys alkoi 4kk kohdalla takuta.
Lapsen kohdalla onneksi asioissa mennään niin hurjaa vauhtia eteenpäin, ja jos yksi vaihe tuntuu raskaalta niin siitä onneksi aina selvitään. Minulle tärkeää oli oppia huomaamaan, milloin omia voimavarastoa piti täydentää ja jättää suosilla iltapäivän ruuhkabussiseikkailut ja muun ylimääräisen päiväohjelman väliin. Olen aina ollut varmaan tiettyjen asioiden suhteen liiankin tunnollinen, enkä välttämättä ole osannut sanoa ei. Kesti useamman kuukauden ennen kuin ymmärsin laittaa itseni etusijalle, jos oli huono yö tai viikko alla. Tuon jälkeen jouduin myös opetella suodattamaan tiettyjä kommentteja.
”Koita totuttaa se elämään. Ihan itses takia. Oot liian jumissa siihen”, oli ehkä ihmeellisin kommentti. Vasta tuon jälkeen ymmärsin jättää nuo kommentit omaan arvoonsa, ja päästää elämäämme vain sellaisia ihmisiä, jotka tuovat virtaa eivätkä vie sitä.
Teemana voivottelu
Klassinen muiden ihmisten voivottelu on tullut monelle tutuksi. Moni kuitenkin huokausten ja voivottelun sijaan toivoisi normaalin ihmisen kohtelua. Mukava tapahan olisi vaikka aloittaa kuulumisten kyselyllä.
”Huh on siinä teillä hommaa.”
”Ai teillä on vielä taaperokin?”
Eräs kaksosten äiti oli näiden lisäksi kuullut vielä kommentin: ”Osanottoni”.
”Meillä ainakin möläytyksiä riittää varsinkin kaksosten kanssa liikkuessa. Näissä ei ehkä sillee mitään ihmeellistä, mutta välillä vaan ei oikein jaksa näihin vastailla. Tuntuu siltä, että kun noiden tuplien kanssa liikkuu, ihan kenellä vaan on pokkaa tulla sanomaan ihan mitä vaan. Osanottojen sijaan voi vaikka tarjota apua, syliä tai kysyä muuten vaan mitä kuuluu”, sanoo tuo äiti.
”Susta näkyy tosi hyvin, että oot väsynyt – ei ole varmaan helppoa toi uusioperhearki”
Olen kuullut, että välillä tämän tyyliset kommentoijat puolustautuvat lauseella: ”Totuus satuttaa.” Vielä suuremmalla syyllä, jos kommentoija tietää tämän, miksi pyrkii tarkoituksella satuttamaan? Sen sijaan tuo äiti tai kuka tahansa ihminen arvostaisi halia, tsemppausta tai apua.
Yksi ystäväni sanoi, että tuli ihan vihaiseksi, kun alkoi miettiä näitä saamiaan kommentteja. Suoraan sanoen olin aika monttu auki joistain äideille tulleista kommenteista. Osa huvitti – osa taas kauhistutti. Kommenteista päätellen, emme me ihmiset kauhean reiluja aina kanssa ihmisille kyllä osaa olla.
On mahtavaa, että maailman mahtuu mielipiteitä tai tapoja tehdä, mutta eräänlaista älykkyyttä on myös pitää jotkut mielipiteet omanaan. Ja jos nyt välttämättä haluaa asiat sanoa ääneen, niin sosiaalisesti lahjakas ihminen tai yleensäkin ihminen, jolla on pelisilmää, miettii ensin, ennen kuin töksäyttää. Fiksuja ihmisiähän me kaikki ollaan! Puss <3
