Ystävyydellä on monia eri puolia. Ystävyyksiä alkaa ja päättyy. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on yksi elämää rikastuttavista asioista – toisaalta ihmissuhteissa on aina se kääntöpuolensa.
Ystävyyksien kohdalla olen ajatellut, että on luonnollista, että osa saattaa päättyä – ehkä elämä vie eri suuntiin ja yhteydenpito hiipuu. Ja voihan elämä tuoda henkilöt vielä yhteen. Syitä erkaantumiseen voi olla monia, kuten elämäntilanne tai arvot. Joskus taas yksipuolisuus saattaa viedä voimia eli toinen osapuoli antaa suhteelle enemmän energiaa kuin saa takaisin.
Olen aina ollut ihminen, joka ystävystyy helposti. Äitini sanoi aina, ettei minusta tarvinnut olla huolissaan esimerkiksi urheiluleireillä, sillä aina löysin uusia kavereita. Lähdin joskus nuorena yksin Kreikan Kosille. Jo lentokentällä tutustuin muihin nuoriin, jotka olivat lähdössä samalle reissulle. Lopulta tapasin reissussa sen aikaisen ruotsalaisen poikaystäväni. Sen jälkeen reissut olivatkin suurimmaksi osaksi Tukholmaan. Olen jopa ollut pelottavan hyvä sopeutumaan eri porukoihin – välillä jopa niin, etten ole ajatellut yhtään omia tarpeitani tai vointiani.
Aikataulut ystävyyden tiellä
Kävin tyttäremme treenien aikana kävelemässä Herttoniemen kartanolla, ja puhuin samalla ystäväni kanssa puhelimessa. Mietimme, miten erilaisia kokemuksia meillä oli ystävyyksistä. Hänellä on ollut ne muutamat ystävät lapsesta saakka, kun taas itseni kohdalla tuntuu, että koetut elämänvaiheet ovat vahvasti määritelleet niitä. Olen muuttanut paljon ja asunut eri kaupungeissa ja maissa. Samalla osa ihmisistä on jäänyt ns. edelliseen elämänvaiheeseen. Kun näin jälkikäteen asiaa miettii, minulla on säilynyt elämässäni eniten ystäviä nuoruudesta ja Vaasan yliopistoajoilta. Heitä myös näen nykyään eniten ystävistäni. Meillä on edelleen mimmiporukka ja näemme yhdessä. Toki perhetilanteiden vuoksi kaikille sopivan ajan järjestäminen on välillä haasteellista, mutta silti ajan sumpliminen on aina sen arvoista. Viimeksi kesällä, kun näimme mietin, miten onnekas olen, että he ovat elämässäni edelleen. Ja ihaninta on, että he tuntevat tyttäremmekin hyvin ja ovat osa hänen elämää. Toki tässä elämän varrella on muualtakin tullut ihania ihmisiä elämääni.
Itse huomaan, että yhteydenpito joihinkin ihmiseen on jäänyt sen vuoksi, että lapsen myötä aikataulut ovat niin eriä. Tyttäreni alkoi harrastaa taitoluistelua jo 3-vuotiaana ja aika aikaisesta vaiheesta hänellä alkoi olla treenit perjantai-illalla ja lauantai aamulla. Puolisoni työajat ovat myös olleet useita vuosia haastavia, sillä hän on lentokentällä töissä. Soppaa sekoittaa myös uusperhearki. Jo harrastuksen alkuajoista lähtien kieltäydyin aina perjantai-illan afterworkeista/dinnereistä, sillä joko olin yksin tyttäremme kanssa kotona tai perjantai-illan jäähallilla ja lauantaiaamulla menossa uudelleen. Rehellisesti sanottuna mietin samalla myös omaa jaksamistani. Tiedostin, etten ole enää nuori, enkä pysty suorittaa seuraavaa päivää hervottomilla univeloilla. Muistan, että hetken yritin ehdotella lauantaipäivälle brunssia, mutta usein se ei saanut niin paljon kannatusta.
Nythän tyttäremme luistelutreenejä on vielä useammin, ja elämä siirtynyt vieläkin enemmän jäähallille. On ollut ihana tutustua jäähallilla muiden luistelijoiden vanhempiin. Osasta on tullut tosi tärkeitä ihmisiä minulle. Edelleen joudun kieltäytyä tietyistä menoista, mutta samaan aikaan tiedostan, miten arvokasta aikaa tämä on tyttäremme elämässä. Siksi siis pyrin ottamaan tästä ajasta kaiken mahdollisen irti. Olen myös miettinyt välillä tuota ns. kuskaaja-roolia, ja joka kerta päädyn samaan johtopäätökseen. Niin kauan kun olen vielä tervetullut vanhempana jäähallille, haluan olla mukana. Minun mielestäni on ihana seurailla, mitä jäällä tapahtuu ja autossa kysyä, mikä oli kivointa ja missä hän koki onnistuneensa parhaiten. Itselläni ei ainakaan ole, kuin hyviä muistoja omasta lapsuudesta ja nuoruudesta siitä, kun isämme oli meidän harrastuksissa mukana.
Luin somesta erään aiheeseen liittyvän tarinan ja se sai minut miettimään.
Tarina ystävyydestä
En enää pyytänyt ystävääni tyttöjen dinnereille mukaan. Meillä ei ollut riitaa eikä mitään sellaista, hän oli vaan niin usein kieltäytynyt kutsusta, joten lopetin kutsumisen.
Kaikki muuttui oikeastaan alkujaan, kun hän sai vauvan.
”Ehditkö get togetheriin?”
”En pääse, ehkä joku toinen kerta”
”Tuletko dinnerille?”
”En pääse. Yritän päästä seuraavalla kerralla”
”Mennäänkö afterworkeille?”
”En pääse, en saa jörjestettyä hoitoapua”
Lopulta en enää pyytänyt. Ajattelin, ettei häntä enää kiinnosta tai hän on siirtynyt elämässä eteenpäin.
Kerran menimme syömään ja yksi ystävistäni perui sairastapauksen vuoksi. Pöydässä oli siis yksi tyhjä tuoli ja extempore päätin laittaa viestiä ystävälleni ja pyytää häntä.
Hän vastasi: ”Voin tulla”. Puolen tunnin päästä hän tuli ravintolaan väsyneen näköisenä. Hön tilasi lasin viiniä ja sanoi: ”Sori, että näytän tältä”
Puoli välissä dinneriä hän sanoi: ”Kiitos, että pyysitte mukaan”
”Ai vaikka olet tähän saakka aina kieltäytynyt kutsusta?”
”Tiedän, että olen kieltäytynyt, mutta jokainen aikaisempi kutsu oli minulle tärkeä. Ne muistuttivat, että olen edelleen minä, enkä vaan äiti”
Tajusin, että olen kokonaan ymmärtänyt hänet väärin. Luulin, että hän ei halua tulla, vaikka tosi asiassa hänen on ollut vaan haastallista saada aika järjestymään. Ei tarkoitti oikeasti ”En pääse”
Nykyään aina kutsun hänet. Suurimmaksi osaksi hän edelleen kieltäytyy. Mutta ystävyytemme ei kuitenkaan ole tästä kiinni. Ehkä tärkeämpää on saada toiselle sellainen olo, että hänestä välitään. Hän ei välttämättä saa aikaa järjestymään tai voihan olla ettei hän edes vapaaillan tarpeessa. Ehkä hän ainoastaan tarvitsee tiedon, ettei häntä ole unohdettu.
Jos aika ei käy, keksitään jokin toinen vaihtoehto tilalle.
Minut on vuosien varrella kaikessa hiljaisuudessa poistettu useammastakin tyttöjen whatsup-ryhmästä, sillä en ole saanut aikatauluja sopimaan ryhmän aikatauluihin (tai rinnalle on perustettu uusi ryhmä, jossa en ole ollut mukana). Ehkä siksi samaistun tuohon tarinaan. ”En pääse” ei ole kohdallani tarkoittanut, etteikö kiinnosta. Se on tarkoittanut, etten ole vaan saanut aikaa taaskaan järjestymään.
