Vaikka kuinka ajattelisi, ettei elämään voi sinällään vaikuttaa ja kaikelle, mitä tapahtuu ei todellakaan ole tarkoitusta, tuntuu, että elämällä on aina välillä tapana näpäytellä – ainakin minua.
Itselläni koko viime vuoden teema on ollut itseni huolto. Itseni huoltoon liittyi muitakin asioita, kuten hermoston huoltoa, jota onnekseni aloin myös huoltaa endometrioosi diagnoosin myötä. Isän menehtymisestä on nyt hiukan yli vuosi ja kun eskari viime vuonna alkoi, oma tavoitteeni oli surra rauhassa ja liikkua. Isämme kuolema tapahtui niin kesän alussa, että tuntui, että elämä jatkui vaan lujaa vauhtia, eikä tuohon hetkeen ehtinyt pysähtyä. Syksyllä oli kuitenkin sen aika. Joka aamu, kun olin vienyt tyttömme eskariin, tein aamulenkin metsään. Keho ja mieli alkoivat voida hyvin, kun annoin niille aikaa.
Yleisurheilukentän näpäytys
Se, miten tämä tuohon elämän näpäytykseen liittyy niin kerronpa teille. Toukokuussa huomasin, etten samalla tavalla enää nauttinut lenkkeilystä. Aamuista oli tullut liian rutiinia ja samat lenkit jopa hiukan tylsistyttivät. Jatkoin kuitenkin lenkkeilyä, sillä ajattelin, että toukokuun lopussa, kun eskari loppuu siihen tulee kuitenkin tauko. Samaan aikaan lähes soimasin itseäni, että edes näin ajattelin. Tästähän kuuluu nauttia. Minullahan oli kaikin puolin etuoikeus yrittäjänä, että ehdin aamulla lenkkeillä ennen töiden aloittamista.
Äitienpäivänä se näpäytys kuitenkin tuli. Minulla muljahti nilkka tyttömme juoksukisoissa aivan normaalissa kävelytilanteessa yleisurheilukentällä. Nilkka paisui lähes tunnistamattomaksi, mutta koska pystyin sillä kuitenkin kävellä ajattelin, ettei sieltä ole mitään vakavaa revennyt. (Minulla on muljahdellut lentopallossa kilpaurheiluaikoina nilkat suuntaan jos toiseen, joten en ollut huolissaan tilanteesta. Olen jopa liian rutinoitunut kuntouttamaan itseäni, sillä vammoja on ollut niin paljon)
Olen sitä nyt kuukauden verran kuntouttanut ja pyrkinyt saamaan nesteitä liikkeelle ja kuten arvata saattaa, nyt minulla on jo tosi ikävä lenkkipoluille. Ja näin sain opetuksen. (Tokihan ihan tervettä yleisestikin on, ettei ikinä mitään asiaa pidä itsestäänselvyytenä)
Entä se muu taikauskoinen hömppä?
Ympärillämme on paljon asioita, jotka tunnistamme taikauskoksi, ja niitä, jotka ovat muuttuneet vakiintuneiksi tavoiksi emmekä välttämättä tiedosta niiden taikauskoisia juuria. Pelkkää taikauskoa taitavat olla neliapila, tähdenlento ja 13.pvä perjantai. Tokihan on lohduttavaa, jos joku kokee, että puun koputus auttaa torjumaan epäonnea tai esimerkiksi onnensukat auttavat jännittävällä ja tärkeällä hetkellä. Tutkimuksen mukaan pienet harmittomat taikauskoiset rituaalit ja onnenkalut lievittävät stressiä, rauhoittavat hermostoa ja lisäävät itseluottamusta ja hallinnan tunnetta.
Ei mielestäni pidä itseäni kovin taikauskoisena, mutta tiedättekö kun välillä ei vaan voi jättää reagoimatta merkkeihin? Tuntuu, että ympärillä oli aivan liikaa toisiinsa liittyviä asioita. Joskus taas myöhemmin huomaa myöhemmin, että päivät olivat täynnä ”red flageja” eli varoituksia, mutta niiden ohi paineli vaan silmät ummessa.
Nuoruudessani varsinkin näin paljon ns. enneunia. Tiesin jo kerran ennen hiihdon SM-kisoja, että omalta kohdaltani kisat menevät plörinäksi ja olenkin vasta 23. Kisoissa kävi juuri niin. Lähdin ennakkosuosikkina ns. kuumassa ryhmässä, joka on ryhmän loppupää. Keli muuttui muutamassa minuutissa aivan vesikeliksi ja näin ollen myös voitelu meni mönkään. Muistan unessani, kuinka sekavat koko kisa oli, ja kisoissa tunne oli täysin sama. Olin lopulta sijalla 23.
Ehkä näissä asioissa on siis välillä perää – tai ehkä ei. Onko teille ikinä käynyt vastaavia asioita?
