Mitä tehdä Vaasassa kesällä? Vaasassa on mielestäni paljon kivoja pikku juttuja varsinkin kesällä. Asuimme jo toistamiseen Sokos hotelli Vaakunassa keskustassa torin laidalta. Koska meillä ei ole autoa käytössä, siitä liikkuminen oli kätevää. Siskoni lapsi lainasi tytöllemme myös potkulaudan, jolla suhasimme ympäri keskustaa. Potkulauta olikin kelpo väline mennä edes takas Vaasaa – ja hyvällä ilmallahan epämääräinen hengailu on ihan parasta.
Olen lukiolaisena asunut rannan tuntumassa Koulukadulla, joten siellä suuntaa kävely on aina mukavaa fiilistelyä. Vaasan rantaviivaa on viimeisten kymmenien vuosien aikana kehitetty kivaan suuntaan ja sinne on putkahdellut uusia ravintoloita ja terasseja. Hovioikeuden eli ”Hoviskan” ympärillä on myös puistoa, jos haluaa ottaa omat eväät mukaan. Alue tuo myös nuoruuden muistoja mieleen, kuten koulujen päättäjäiset ja Venetsialaiset.
Rannassa on Hietasaari eli Hietsku, jossa tyttömme kanssa aina käydään uimassa. Hietskussa vietimme lukiolaiskesinäkin aina päivisin aikaa. Jos kylpylähenkisiä sisä- ja ulkoaltaita etsii, niitä löytyy Tropiclandiasta. Tropiclandiassa kävimme lapsenakin, ja pakko myöntää, että se oli kyllä myöskin meidän 5-vuotiaan mieleen (vaikka ei ollut omista lapsuuden ajoista hirveästi edes muuttunut) Ehkä 5-vuotias alkaa olla juuri sen ikäinen, että kylpylän puolen isoin mäki ja jyrkkä punainen kolahtivat. Kylpylälippu oli mielestäni aika tyyris (25€/hlö). Sillä olisi tosin päässyt myös ulkona sijaitsevaan vesipuistoon, mutta meidän vierailupäivänä ei ulkona kovinkaan paljon tarjennut.
Lasten leikkipuistoista kattavin Vaasassa on Vöyrinkaupungilla Laivapuisto. Siellä on paljon tekemistä ja isoja kiipeilytelineitä. Tyttömme suosikki on vaijeriliuku ja “skeittiramppi”, jossa tyttömme kävi potkulautailemassa. Keskustaan torille on tehty myös kiva ramppi potkutteluun.
Missä syödä ja kahvitella Vaasassa?
Oma suosikki kahvila on Vaasan keskustassa esimerkiksi Pharmacy House Cafe & Bakery. Rannassa viihtyisiä ja vierailemisen arvoisia ravintoloita ovat HEJM sekä ravintolalaiva Faros laajennetulla ravintolalla ja terassilla. Legendaarinen ravintola rannassa on myös Strampen terasseineen. HEJM:n jälkkärit muuten hurmasivat meidät täysin eli kävimme vielä uudelleen tyttömme kanssa pelkillä jälkiruuilla. Meille toimiva ravintola oli myös Niska ravintola, jossa he tekivät hampurilaisista ilomielin “lastenversioita”.
Jos ottaa auton alle, kannattaa myös ajella Suomen pisimmän sillan eli Raippaluodon sillan kupeeseen ravintola Berny´seen. Vaasan keskustasta autolla kestää noin 20 minuuttia Raippaluodon sillalle. Vuokrasimme viime vuonna mökit Bergön saarelta, jonne mentiin lossilla. Bergö Havsudden mökeistä oli ihana näköala Merenkurkun saaristoon.
Hauska päiväretki Vaasasta on muuten myös Isossakyrössä Kyrönjoen rannalla sijaitseva Kyrön Distillery.Vierailukeskuksessa pääsee tutustumaan brändin tarinaan ja tislaamoon. Siellä on myös oma lähiruokaravintola ja cocktailbaari.
Aikuisena on ollut hauska huomata, miten erilainen suhde ihmisillä on veteen. Joillain on mökki järven- tai merenrannalla, ja he ovat yksinkertaisesti tottuneet viettämään aikaa veden äärellä. Toiset taas eivät koe vettä elementtinä millään tavalla edelleenkään läheiseksi. Itse asuin lapsena Kyrönjoen varrella Pohjanmaalla, joten vesi oli ympäri vuoden osa elämäämme. Talvella luistelimme jäällä ja kesällä räpelsimme vedessä: uimme ja soutelimme ympäriinsä.
Nyt aikuisena unelmoin jokapäiväisestä avantouinnista. Olen aikuisiällä käynyt avannossa yli 10 vuotta. Ennen tyttöni syntymää asuin Kalliossa. Sieltä oli huomattavasti lyhyempi matka avantoreissuille. Olen edelleen saman uintiseuran eli Herttoniemen Hylkeiden jäsen, mutta huomaan, etten lähde nykyisestä asuinpaikastamme läheskään yhtä usein, kuin Kallio-aikoina, ja se harmittaa välillä.
Mikä siinä avantouinnissa voi olla ihanaa?
Siitä nauttimiseen on monia reseptejä – eikä mikään siihen liittyvä ole oikein tai väärin. Tärkeintä on se, mikä itselle sopii parhaiten. Itse tykkään avannosta ilman saunaa. Vaihdamme vaatteet avantouintiseuramme lämmitetyssä pukuhuoneessa. Usein otan extra merinopaidan mukaan lämmikkeeksi uinnin jälkeen. Urheiluvälineliikkeistä löytyy myös talviuintiin tarkoitettuja neopreenitossuja ja -hansikkaita, joihin suosittelen panostamaan. Ne tekevät ehdottomasti pulahtamisesta paljon miellyttävämpää, sillä pienemmät raajat kokevat kylmän erilailla.
Mielestäni kylmän veden vaikutukset ovat yksilökohtaiset ja monen tekijän summa – joka tapauksessa uinnin jälkeen on itselläni aina hyvä olo. Eräs mummo sanoi kerran: ”Se on ihanaa, kunhan muistaa hengittää.” Eniten kyllä uskon sen mielialaa parantavaan vaikutukseen. Sanotaan, että kylmä vesi vapauttaa aivolisäkkeen endorfiineja ja tämä taas lisää mielihyvän tunnetta ja laskee kipukynnystä. Kun olin raskaana, sain suurta helpotusta kylmässä vedessä pulahtamisesta. Se oli ainakin itselleni pelastus raskauden ajan pahoinvointiin, joka minulla oli aika extreme. Toki yleinen suositus on, että avantouintia ei tule aloittaa raskausaikana, jollei aiemmin ole lajia harrastanut. Ongelmaa ei kuulemma ole, jos on harrastanut aiemmin talviuintia. Totta kai tämäkin on yksilöllistä.
Puhumme usein, että jätämme avantoon huolemme ja hartiakipumme, ja säälittelemme samalla, että saakohan seuraava uimari ne mukaansa. Itselläni avanto nollaa päivän ja tyhjää pään.
Lapsuusmuistot joenrannalta
Lapsuudessa elämä joenvarrella oli lapsennäkökulmasta unelma. Meillä oli rannassa kaksi laituria. Toista isäni käytti soutuveneelle ja toisesta pidemmästä menimme uimaan. Perheemme käytti sisäsaunaa talvella ja ulkosaunaa kesällä. Kesäisin uikkarit olivat aina ulkosaunalla valmiina odottamassa. Jos moottorivene ajoi talomme ohi, juoksimme äkkiä vaihtamaan uikkarit. Aallot tuntuivat aina yhtä hauskoilta, vaikkakin ne loppuivat sekunnissa.
Näin jälkikäteen ajateltuja jokeen liittyvät asiat olivat perinteisiä ”small talk” -aiheita kylillä. Koska se jäätyi, koska tulvi tai kuinka lämmintä vesi oli. Äidillä oli myös tapana ottaa eri vuodenaikoina joesta kuvia. Yllä olevat kuvat on otettu puutarhasta. (Niin kauniita!)
Keväisin muistan, että keräsimme luokkaretkikassaan rahaa myymällä jääveikkausarpoja. Jäälle oli laitettu kyltti ja koko kylä arvuutteli, koska kyltti alittaa kirkonkylän sillan. Se kuka arvasi lähimmäksi (joskus jopa minuutilleen), voitti palkinnon. Ala-asteikäisenä minulla saattoi mennä noin 1,5 kilometrin koulumatkalla kävellen monta tuntia, sillä jäin aina juttelemaan urheilusta ja juomaan limsaa, kun myin näitä jääveikkausarpoja. Varsinkin kylän vanhemmat ihmiset seurailivat minun kilpaurheilutuloksia aina lehdestä.
Joki tulvi myös melkein joka kevät, joten veden nousua ja laskua seurailtiin. Muistan lapsena nähneeni unta, että sänkyni kellui keskellä jokea. Tuon unen jälkeen aloin iltaisin aina laittaa sänkyni jalkapäähän extra vaatteita sekä kaikki nalleni, jotta olisin paremmin varautunut, jos tulva veisi sänkyni yöllä, kun nukun.
Talvisin luistelimme ja puuhailimme jäällä. Isä kävi alkutalvesta naskaleiden kanssa tarkistamassa, onko jää riittävän paksua, jotta voimme rantatöyräältä huoletta laskea jäälle saakka pulkalla. Mielestäni on hassua, kun nykyään näkee hauskuttelu meemikuvia, kuinka vanhempamme ovat hiihtäneet kouluun. Itsekin nimittäin hiihdin aina talvisin kouluun. Ala-aste, jossa kävin luokat 1-5 oli myös Kyrönjoen varrella noin 1 – 1,5 km päässä kodistamme. Minulla oli kengät koulurepussani ja vaihdoin ne aina rannassa. Sukset ja sauvat jätin rantaan pystyyn odottamaan, että pääsen koulusta. Jos tuuli oli tehnyt jäälle hyviä lumettomia reittejä, menin kouluun myös luistimilla tai potkukelkalla. Lapsuus oli aika hauskaa aikaa. Kuinka moni teistä on asunut veden äärellä lapsuudessa?
Keskiviikkona 8.3. vietetään naistenpäivää! Olen enemmän kuin ylpeä, miten vahvoja ja upeita naisia ympärilläni on.
Ajatella, että YK:n julistamaa kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran 8.3.1975. Tavallaan siitä on aikaa, mutta toisesta näkökulmasta se on todella myöhään, sillä jo vuonna 1910 Kööpenhaminassa kokoontunut sosialistinen internationaali päätti naistenpäivän vietosta, tarkoituksena edistää naisten äänioikeutta ja naisasialiikettä. Monessa maassa on vielä suuria epäkohtia liittyen naisten asemaan.
Jos tarkastelemme lukuja, Suomen väestöstä 2,8 miljoonaa (50,6 %) on naisia. Suomi keikkuu monessa sukupuolten tasa-arvoa ja naisten asemaa tarkastelevassa kansainvälisessä vertailussa kärjen tuntumassa. Maailman talousfoorumi (WEF)mukaan Suomi maailman toiseksi tasa-arvoisin maa ja The Economist, The Glass-Ceiling Index 2022 mukaan suomalaisnaisten tasa-arvo työelämässä on maailman kolmanneksi paras. Suomessa on vuoden 2021 alussa tehdyn vertailun mukaan kolmanneksi eniten naiskansanedustajia Euroopassa.
Muutos tapahtuu rakenteissa
Suomessa tilastollisesti asiat ovat edistyksellisiä, mutta miten itse näen ne asiat, joilla naisten asemaa pystytään edistämään? Monenhan asian juuret ovat arkisissa arjen hetkissä ja siitä miten puhumme esimerkiksi lapsillemme.
Tytölläni on nyt sen verran pitkät hiukset, että olen ennen hänen harrastuksiaan joskus ehdottanut, että voisin laittaa ne letille, jotta ne eivät tule kesken jumpan silmille. Viime syksynä palloiluliikkarissa hän muutamaan kertaan kyseenalaisti: ”Miksi naapurin pojan ei tarvitse?” Päädyimme siis aina juttelemaan monesta eri näkökulmasta hiusasiat, sillä en halunnut hänelle mihinkään kysymykseen ikinä vastata: ”Koska hän on poika”. Tuollahan loisin vain itse stereotypioita.
Nämä ovat pieniä asioita arjessa, mutta pienistä asioista muodostuu kokonaisuus. Oman tyttöni kohdalla on ollut myös mielenkiintoista seurata, miten vanhemmat itse jakavat eroja tyttöjen ja poikien välille. Luonnollisesti naisten ja miesten esimerkiksi fyysisissä ominaisuuksissa on helposti eroja, mutta tämäkään ei aina ole se kirkas totuus. Oma tyttöni tykkää laaja-alaisesti asioista – myös niistä, jotka jotkut vanhemmat stereotypioiden mukaan laittavat ns. poikien boxiin.
Stereotypioiden luominen
Muistan itse lapsuudesta, miten raivostuttavaa oli, kun jotain asiaa perusteltiin sukupuolella – en nimittäin itse nähnyt asiaa niin. En osannut edes ajatella, etten pystyisi johonkin asiaan, koska olen tyttö ja tämä on kantanut aikuisikään asti. Olenkin jo varmaan aiemmin maininnut, että suurena vaikuttavana tekijänä on ollut isäni, joka kasvatti meidät neljä tyttöä ilman stereotypioita, eikä ajatellut sen kummemmin onko se tyypillistä tekemistä tytölle vai pojalle.
Välillä vastaan on tullut ja tulee vieläkin väheksyntää. Nuorempana kilpaurheilun puolella. ”Menkää te tytöt tuonne kevyempään mäkeen treenaamaan”, kehotettiin meitä hiihdon aluevalmennusleirillä. Nykyään sammakoita tulee laidasta laitaan yrittäjyyden suhteen – toinen ääripää pitää Kalla Activea pikku puuhasteluna ja toinen taas minua sen assarina. Puolisoani tultiinkin kerran puistossa onnittelemaan: ”Hieno tuo teidän juttu.” Tähän puolisoni oli vain todennut: ”Kiitos, mutta business on kokonaan Jennin, eikä minulla ole siihen osaa eikä arpaa.”
Näitä esimerkkejä on pilvin pimein, mutta olen jo nuoresta tottunut ajattelemaan: “Höpö höpö ja täältä pesee.” Jokaisella ihmisellä – on hän mitä sukupuolta tahansa – on samat mahdollisuudet tehdä ja saavuttaa asioita.
Muistan edelleen tapauksen, kun 10-vuotiaana minut oli vahingossa ilmoitettu hiihtokilpailuissa poikien sarjaan nimellä Jouni. Tulin kisassa toiseksi ja jotenkin jo noista ajoista muistan, että miten suuri asia muille osanottajille oli hävitä juuri tytölle. Tuokin tunne on varmaan jossain meidän rakenteissa, sillä jos on antanut kisassa kaikkensa, eihän tytölle häviäminen kuuluisi sen enempää harmittaa kuin, että olisi hävinnyt toiselle pojalle.
Ihanaa naistenpäivää kaikille upeille naisille! ❤
ps. Hyödynnä Kalla Activen verkkokauppaan naistenpäivän alekoodi NAISET20, jolla saat -20% alennuksen kaikista tuotteista. Koodi voimassa 12.3.2023 asti. 🫶
Moni kokee luopumisen tuskaa vaatteista tai astioista. Itselleni tavaroiden karsiminen ja kierrättäminen on aina ollut ennemmin puhdistavaa kuin ahdistavaa. Uskon, että luopuminen tuo myös omalla tavallaan aina jotain uutta tilalle.
Nyt äskettäin olen saanut kuitenkin pienen maistiaisen millaista luopumisen tuska voisi olla. Tuskaksi en sitä kuitenkaan kutsuisi, kaihoksi ennemminkin. Tuossa kaihossa ei kuitenkaan ole sielun murtavaa surua vaan ehkä uuden jännitystä.
Vanhempani ovat muuttamassa pienempään asuntoon, joten sanoimme nyt jouluna lapsuudenkodillemme hyvästit. Joku voisi ajatella, että tuotahan tapahtuu koko ajan – ja olen täysin samaa mieltä, mutta taloomme liittyy poikkeuksellisen paljon tarinoita ja muistoja.
Olen enemmän kuin onnellinen vanhempieni puolesta, sillä faktahan on se, että talo on jo kauan ollut liian suuri heille kahdelle. Yläkerta on usein kokonaan ollut tyhjillään ja lämmitetty kunnolla vasta, kun olemme siskojeni ja omien lapsiemme kanssa sinne tulleet. Nyt vanhempani saavat siis heidän nykyiseen elämäänsä sopivamman ja helppohoitoisemman kodin.
Talon pitkä tarina
Talossa asui alkujaan isäni isän vanhemmat Aino Elisabet ja Wäinö Wiljami. He rakensivat talon vuonna 1924. Kun vanhimmat siskoni oli pieniä, talossa oli ns. kaksi kotia. Äitini, isäni ja siskojeni koti oli yläkerrassa ja Ainon ja Wäinön koti oli alakerrassa. Myöhemmin yläkertaan menevät portaat rakennettiin talon sisälle, eivätkä ne enää olleet ns. kylmä eteisessä ”verannalla.” Sellaisena itse talon muistan.
Lapsen silmin kotimme oli valtava, ja jokaisella meistä neljästä tyttärestä oli oma huone. Me tyttäret nukuimme yläkerrassa. Hassua, että muistan kuinka pyysin aina iltapalaseuraa, sillä minusta oli kivempi syödä yhdessä kuin yksin isossa keittiössä. Sekä alakerrassa että yläkerrassa oli lankapuhelin ja aina niin suurta hupia oli jäädä salakuuntelemaan toiseen luuriin. (Yleensä se ei kuitenkaan onnistunut, sillä toinen kuuli, jos luuri oli auki)
Perheemme söi aina yhdessä iltapäivällä saman pöydän ääressä. Yleensä ruuan jälkeen alkoi treenirumba, ja kukin lähti urheiluharjoituksiinsa suoraan pöydästä.
Leikin paljon ulkona lapsena – oli sää mikä tahansa. Piilosta oli myös mahtava leikkiä sisällä ja ulkona, sillä piiloja oli paljon. Samoin ulkoleikit, kuten kymmenen tikkua laudalla oli paras, sillä piharakennusten takaa pystyi helposti kiertää ympäri. Saatoin viettää tuntikausia ojien majoissa, lasketella pulkalla puutarhasta joen töyrää alas ja luistella isäni kolaamalla alueella joen jäällä. Muistankin, kun äiti usein pimeän tultua huusi meitä parvekkeelta sisään. Kesällä kävimme aina puusaunassa ulkona. Parasta oli kävellä kesäillan hämärässä paljain jaloin ulkosaunalle.
Uusi aikakausi
Jollain tapaa mietin aina, että olisin onnellinen, jos ehtisin omalle lapselleni esitellä lapsuuden puuhani, ennen kuin hyvästelemme talon – ja niin tapahtui. Minimimmi on ollut samanlainen häärääjä kuin minäkin talossa ja sen piha-alueella ja toivon hänen muistavan edes jotain siellä tapahtuneita asioita ja vietettyjä lomia.
Koska muutin tuosta talosta jo alle 16-vuotiaana ja muuttoja on ollut miljoona sen jälkeen, talossa ei ole mitään konkreettisesta esineistöä, mitä jäisin kaipaamaan. (Monilla saattaa olla muistoesineitä elämän varrelta). Omat urheilupalkintonikin olen nyt kutakuinkin kaikki luovuttanut eteenpäin urheiluseuroille. Noin neljä laatikkoa on vielä hakematta.
Tajusin, että isoin asia, jota jään varmasti kaipaamaan on taloon liittyvät rutiinit, joihin on vuosien mittaan juurtunut. Esimerkiksi meidän joulu, pääsiäinen ja kesäloma perheen kesken ovat aina menneet samalla kaavalla – enkä ole edes kaivannut muuta.
Toki tässäkin meidän koko perheellä alkaa uusi aikakausi. Nyt on aika luoda niitä uusia rutiineja. Luopuminen on kaihoisaa, mutta samaan aikaan jännää – ennen kaikkea vanhemmilleni.
Hetkittäin vastaan ponnahtelee vieläkin naisten lokerointia sekä selkeä jaottelu naisten ja miesten maailmoihin. Mediassa on myös nostettu esiin, miten naiset ovat kokeneet väheksymistä sukupuolensa vuoksi.
On tarinoita, joissa naisnyrkkeilijää tai naisralliautoilijaa on pyydetty harrastamaan ennemmin aerobicia. Itselleni mieleen palaa myös menneisyydestä asiakastapaus, jossa urheiluyhdistys pyysi tarjousta. Tiimiin oltiin buukkaamassa samantien vain miehiä. Tokihan kaikkia naisia ei edes kiinnosta urheilu, mutta ennakkokäsitykset määrittelivät tapauksen kulkua jo ennen kuin ihmisten kiinnostuksen kohteet otettiin yleisesti puheeksi. ”Älä ikinä oleta”, on mielestäni kelpo neuvo. Samalla vaivallahan voi rohkeasti kysyä, eikä arvuutella intressejä.
Tyttönä poikien sarjassa
Tulen itse urheilullisesta perheestä ja taaperosta asti harrastimme milloin mitäkin lajia aamusta iltaan. Uuden lajin omaksuminen oli myös minulle aina helppoa, enkä ikinä lapsena ajatellut, mikä on tyttöjen ja mikä poikien laji. Ehkä tähän vaikutti isäni, joka kasvatti meidät neljä tyttöä ilman stereotypioita. Hän otti meidän mukaan päivittäin tekemään asioita, eikä ajatellut sen kummemmin onko se tyypillistä tekemistä tytölle vai pojalle. Perkasimme kalaa, kalastimme, urheilimme ja vaan puuhailimme aamusta iltaan ulkona.
Kerran noin 10-vuotiaana minut oli vahingossa ilmoitettu hiihtokilpailuissa poikien sarjaan. Ilmoittautumisten ottaja oli kuullut väärin ja hiihdin poikien sarjassa nimellä Jouni. Olin sen verran vanha, että minua jollain tasolla hävetti mennä lähtöviivalle keskelle poikia, mutta jo muutaman sekunnin jälkeen ajattelin, että ”Fuck it – hiihdetään sitten poikien sarjassa.” Lopulta hiihdin tuossa sarjassa toiseksi jättäen monia poikia taakseni ja enemmän sisuunnuin niistä: ”Voi tyttöhän jää ihan jalkoihin” -puheista lähtöviivalla.
Kilpaurheilu jatkui monia vuosia ja muistan jollain tasolla, miten tyttöjä tietyissä tilanteissa väheksyttiin. Usein esimerkiksi aluevalmennusleireillä tytöt määrättiin pienempiin mäkiin, koska he eivät muka jaksa poikien treenimäkeä. Näissä usein totesin vain heidän olevan väärässä ja liityin poikien seuraan. Kerran 20 kilometrin rullasuksilenkillä eräs vanhempi poika kulutti puolet matkasta siihen, että kertoili minulle, että voin ihan hyvin mennä hiljempaa ja ”omaa tahtia”. En alkuunkaan ymmärtänyt, mistä hän puhui ja lopulta hän jättäytyi jengistä kauemmaksi, kun oli ilmeisesti hiihtänyt itsensä piippuun. Näitä esimerkkejä on pilvin pimein, mutta itse enemmän sisuunnuin niistä. Tiesin oman kuntoni ja sen mihin pystyn, joten sen vuoksi vähättelevät puheet oli aina niin helppo laittaa toisesta korvasta ulos.
Mikä on miesten ja mikä naisten työ?
En näe erikseen miesten ja naisten töitä tai en näe syytä, miksi jokin asia pitäisi selkeästi jakaa miesten boxiin tai naisten boxiin. Oli sitten mies tai nainen, kaikkeahan lähtökohtaisesti määrittelee omat kiinnostuksen kohteet. Usein en edes arjessa kiinnitä huomiota omaan tekemiseen tai että tekisin jotain toisin kuin muut. Toki fyysiset ominaisuudet määrittelevät luonnollisesti joitain asioita. Esimerkiksi painavien huonekalujen kantaminen onnistuu helpommin henkilöltä, jolla on enemmän voimaa.
Tuntuu, että minulla on feminiinisiä sekä maskuliinisia piirteitä. Osaan heittäytyä avuttomaksi naiseksi, jos en pystykään nostamaan painavaa laatikkoa varastomme ylähyllylle, mutta muuten naisellisuus ei ole avuttomuutta. Pidän siitä, jos puolisoni avaa minulle oven, se on mielestäni vain normaalia kohteliaisuutta ja että huomioi toisen. Vastaavasti itsekin pidän ovea auki, jos huomaan, että takanani tulee ihminen.
En halua sohaista tällä kirjoituksella muurahaispesään, eikä kenenkään missään nimessä tarvitse sietää kuraa, mutta usein ne, jotka eivät ole tuhlanneet omaan energiaansa puheista loukkaantumiseen ovatkin omalla sinnikkäällä toiminnallaan muuttaneet täysin tuota miesten ja naisten erotteluun liittyvää ajattelumaailmaa. Totta kai asioiden edessä on hyvä pitää puolensa, mutta loukkaantumisen sijaan voi ajatella, että täältä pesee. Me osataan ja riitetään – kyllähän me naiset se tiedetään.
Kirjoitin aikaisemminblogitekstin, joka käsitteli negatiivisia kommentteja ja palautteita, jotka olivat lapsuudesta jääneet mieleen. Se sai monet keskustelemaan aiheesta ja valitettavasti näitä tuli enemmän esiin, kun ajattelinkaan. Halusin nyt kääntää asetelman päälaelleen, ja aloin miettiä niitä positiivisia toteamuksia.
Kun juttelimme tästä ystävieni kanssa, yllättäen positiiviset kommentit eivät olleet jääneet mieleen samallalailla kuin negatiiviset – ja totta puhuen itsellenikin tuotti aluksi tuskaa lähteä purkamaan tätä aihetta.
Positiivisen kommentin voima
Äitini kertoi, että hänen ikäluokkaansa ei niinkään kehuttu ja muistan omastakin lapsuudestani, että vallalla oli jonkinlainen käsitys, että liiasta kehumisesta ylpistyy. Nykyäänkin huomaan, että osa vanhemmista pelkää jotenkin kehuvansa väärin tai ehkä ohjeita on vaan tullut liikaa, esimerkiksi ”Ei saa korostaa liiallista reippautta.” tms. Osa pelkää niin paljon kehuvansa väärin, että jättää kokonaan kehumatta.
Itse olen sitä mieltä, että harvemmin kehuilla voi pahaa tehdä, joten tässä tapauksessa parempi kuitenkin kehua, kuin jättää kehumatta. Kuitenkin haluan uskoa, että positiivisella kommentilla on suurempi voima kuin negatiivisella. Se parhaillaan voi määritellä tulevaisuuden suunnan ja osan identiteetistä. Usein myös kehu jää elämään ja vuosien saatossa vaan kasvaa.
Äitini muistaa, kun lukiossa äidinkielen opettaja oli kehunut hänen ainettaan. Se sai aikaan sen, että hän innostui, alkoi kirjoittamaan enemmän ja kehittyi entisestään. Hän myös mainitsi, että kai hänen vanhemmat olivat hiljaisesti “ylpeitä”, että hän oli mennyt lukioon, päässyt ylioppilaaksi ja jatkoi opiskelemaan.
Itsekin muistan lapsuudesta ja nuoruudesta, ettei kehuja kuormalavallisia tullut. Menestyin kilpaurheilussa, joten tyypillisin kehu oli: ”Kova likka hiihtämään, kova likka juoksemaan, kova likka lyömään palloa.”
Jollain tapaa olin kuitenkin itse enemmän otettu urheilussa hetkistä, jolloin koin, että minulle annettiin luottamusta. Muistan edelleen, kun olin 9-vuotias ja minut valittiin Pohjanmaalta edustamaan nuorten juoksun SM-kisoihin Helsinkiin. Voitin oman matkani, vaikka jäinkin lähtöviivalla parisen metriä, sillä en tiennyt, että lähettäjä ampuu paikoillanne-sanan jälkeen, jättäen valmiit-sanan kokonaan pois. Kun tajusin tilanteen, säikähdin ja juoksin muut kiinni ja ohi Run Forest run -meiningillä. Seuraavana päivänä sain kunnian aloittaa maakuntien välisen viestijuoksun, ja muistan olleeni siitä enemmän ylpeä, kuin voitostani, sillä joukkueemme vanhemmissa ikäluokissa juoksi juoksijoita, jotka ovat edelleen Suomen huipulla.
Millainen kommentti jää mieleen?
Siskoni kertoi minulle, että hänelle on jäänyt mieleen lähinnä joidenkin deekujen hassut kommentit. Kuten Kokkolan Prisman kassajonossa vielä viime vuosituhannen puolella, kun hän sai kehut silmistään. Kun hän olin kiittänyt, vastaus oli ollut: “Älä mua kiitä, kiitä äitiäs.”
Onhan se niin, että erikoisempi tai persoonallisempi kehu saattaa jäädä helpommin mieleen. Toisaalta välillä on täysin mystistä arpoa, miksi jokin mitättömämpikin asia muistuu mieleen. Kun olin alle parikymppisenä yhden kesän Kyproksella töissä, muistan kuinka eräs ruotsalainen poika, joka oli ystäväni, sanoi kerran vilpittömän kuuloisesti, kuinka kauniin erikoisen vihreät silmäni ovat. Hassua tästä muistosta tekee sen, että muistan tämän, mutta en muista esimerkiksi yhdenkään entisen poikaystäväni kehuja.
Samaisen reissun jälkeen muistan, kun palasin Suomeen, ja äitini totesi, kuinka kiva on, että minulla on joka suunnalla kavereita. Muistan ottaneeni tuon silloin suurena kehuna, sillä se jollain tapaa myös määritti itseäni ns. ”hyvänä tyyppinä”.
Ystäväni myös muistaa samankaltaisen esimerkin: ”Muistan isäni tokaisun, kun lähdin opiskelemaan ja itkua tihrustin, että entä jos en saakaan kavereita. Isäni vastasi, että jos sinä et saa kavereita, niin ei kukaan. Mun lapsuudessa ei hirveästi kehuttu, ehkä sen vuoksi tuo on jäänyt niin mieleen.”
Puhuimme noin kymmenen vuotta sitten isäni kanssa siitä, kuinka innokkaana halusin aina oppia uusia juttuja enkä ollut halunnut apua ylämäkihiihtoon. Tämän muiston jälkeen hän totesi: ”Sulla on ollut kaikki niin selvää pienestä pitäen.” Tämä on jäänyt mieleeni ja pidän sitä edelleen suuressa arvossa.
Mieltäni lämmitti eilen, kun hain taaperoni, kun päiväkodin varhaiskasvattaja sanoi, että hänestä on päivittäin suuri apu niin aikuisille kuin lapsillekin. Hän pitää pienemmille ovea auki, auttaa ottamaan muilta hanskoja pois ja kannustaa muita syömään. Hänestä myös kuulemma huomaa, että häntä kehutaan kotona.
Positiiviset kommentit ovat monelle pikku juttuja, mutta mielestäni niistä kannattaa tehdä iso numero, varsinkin lasten kohdalla. Lapsi rakentaa omaa elämän pohjaansa, joten toivon auttavani rakentamaan tuota pohjaa tukevammaksi arjen positiivisilla kommenteilla – ja miten hyvä mieli positiivisesta kommentista aikuisellekin tulee, eikö totta?
Korona muutti jälleen meidän aikaisempia pääsiäisperinteitä. Vaikka vanhempana ovat jo ensimmäiset rokotteet saaneet, emme kuitenkaan lähteneet kohti Pohjanmaata. Parempi on odottaa vielä rokotteen toista kierrosta. Kun tiedostin, että jäämme Helsinkiin, aloin jälleen kerran miettiä perinteitä – mitä siihen pääsiäiseen oikeastaan edes kuuluu? Ja entä mitä meidän pääsiäiseen voisi kuulua?
Pääsiäisen perinteet
Sohvin nukkumaan mentyä aloin selata aikaisempien vuosien valokuvia, ja rehellisesti sanottuna kuvat näyttivät vuodesta toiseen aika samoilta! Siskojen lasten ulkonäöstä vain huomasi, että olimme menneet jälleen vuoden eteenpäin, mutta samat teemat toistuivat kuvissa.
Lapsuudenkodissani perheelleni pääsiäinen on aina ollut kuin toinen joulu, ja olemme kokoontuneet siskojen ja heidän perheidensä kanssa Pohjanmaalle. Vahvoina teemoina ovat aina olleet trullittaminen, syöminen ja ulkoilu.
Pohjanmaallahan virvotaan eli trullitetaan vasta pääsiäislauantaina. Olemme usein käyneet keräämässä pajunkissoja, ja auttaneet lapsia koristeluissa.
Pääsiäinen on myös yhtä herkuttelua. Samoin kuin jouluna, äitini on leiponut kaapit ja pakkaset täyteen kakkuja ja muuta hyväskää. Päivät rakentuvatkin vahvasti ruokarytmien ympärille. Vanhempieni luona pääsiäisen ja viikonloppuvisiittien perinteisiä ruokia ovat olleet savustettu kala ja äidin tekemät lihapullat. Jälkkäriosastolla on mm. toska- ja juustokakkuja mokkapaloja unohtamatta.
Huomasin myös aikaisempien vuosien kuvista, että talvi on kääntynyt kevään puolelle useana vuonna. Kevään aurinko kyllä jaksaa joka vuosi yllättää, ja jollain tapaa olen aina yhtä häkeltynyt kaikesta tästä valomäärästä.
Ne ”jokijutut”
Näin keväällä myös yleinen puheenaihe oli ja on edelleen kylillä joen tulviminen. Äitini juuri laittoi kuvan, jossa vesi on noussut jo kohti meidän puutarhaa päin. Hän kertoi myös, että käy kuulemma jännityksessä aina katsomassa ikkunasta ulos heti herättyään.
Lapsena näin usein myös unta, että joen vesi nousee ja tulee tulva. Pakkasin aina nukkumaan mennessä sängyn päätyyn villapaidan sekä kaikki lempi nalleni – ihan vaan varmuuden vuoksi, jos heräänkin aamulla keskeltä jokea ajelehtimassa sängylläni. (Lapsen mielikuvituksen voimalla tämä oli mielestäni täysin mahdollista, vaikka huoneeni olikin omakotitalomme toisessa kerroksessa.)
Kyrönjoen jäällä oli ja on nykyäänkin puinen merkki (pukki) keväisin sillan liepeillä. Kylällä veikkaillaan jäiden lähtemistä, ja lapsuudessa myimmekin jääveikkausarpoja, joihin kyläläiset saivat veikkailla oikeaa päivämäärää ja kellonaikaa, milloin jäät lähtevät eli koska jäällä oleva pukki alittaa sillan.
Usein minulla kului koko ilta jääveikkausarpojen parissa. Kiersin koulun jälkeen kylän talot, ja pääsin kotiin juuri ennen pimeän tuloa. Jäin aina vahingossa höpisemään urheilujuttuja taloihin, ja sainkin usein kutsun heidän ruokapöytään limsalle. Kyläläiset seurailivat urheilutuloksia, ja kyselivätkin aina, miten on kisoissa mennyt.
Trullit liikkeellä!
Muistan lapsuudestani, että trullittaminen eli virpominen oli vuoden kovin juttu. Emme käyneet vain naapuritaloissa, vaan kiersimme koko kylän – ja vielä siitäkin kauempana olevat talot. Palkat kerättiin vanhaan kahvipannuun, ja mukaan otettiin tyhjä muovipussi, johon pannun pystyi välillä tyhjätä. Jos kävelyreitti meni kodin ohi, pannu käytiin välillä kotona tyhjäämässä ja sitten taas jatkettiin matkaa. Kilometrejä siis kertyi ja koko päivä uurastettiin.
Olimme myös varautuneet päivään kaikella mahdollisella tavalla. Olimme mm. askarrelleet pajunoksia sekä harjoitelleet kaksi pääsiäislaulua. Ensimmäinen lauluista oli iloisempi värssy, ja toinen hartaampi uskonnollisempia taloja varten. Palkan eteen todellakin nähtiin vaivaa. Usein saimmekin ison saaliin karkkia, jäätelöä ja rahaa.
Pohjanmaalla on mielestäni kiva tapa myös polttaa pääsiäiskokkoja. Näitä tehtiin välillä joen rantaan.
Pääsiäinen Helsingissä
Jos totta puhutaan, yritin tosissani miettiä jonkinlaisia pääsiäisperinteitä nyt meillekin Helsinki-pääsiäiseen – en kuitenkaan keksinyt mitään sen ihmeellisempää. Kotia koristelin hiukan pääsiäistunnelmaan, mutta muuten viikonloppu on ollut aika lailla samanlainen kuin muutkin viikonloput. Vahvoina teemoina olivat meilläkin syöminen ja ulkoilu.
Aurinko on paistanut jatkuvaa soittoa, joten olemme oikeastaan käyneet sisällä vain syömässä – muuten aika on kulunut ulkona hiekkaleikeissä, pyöräillessä tai muuten vain häärätessä. Nyt ei siis haittaa yhtään, jos pientä sadetta pukkaa. Mukava pääsiäinen siis takana! Miten teidän pääsiäinen on mennyt?
Elän edelleen menneitä vuosikymmeniä – en henkisesti, vaan teetän nimittäin valokuvia ja liimailen niitä valokuva-albumeihin. Tekeekö tätä kukaan muu enää? Näen nimittäin välillä puolisoni ilmeestä, kun tilaan valokuvia ja aloitan sen iän ikuisen teippaamisen, että onkohan nyt kaikki kotona.
Minulla lipastoni kaapissa on kokonaiset 14 albumia – käytännössä koko elämäni ajalta. Niissä on kuvia niin matkoilta, arjesta kuin juhlista. Matkakuvia välillä tuntuu olevan eniten, sillä matkoilla kuvia vaan luonnollisesti tulee otettua enemmän.
Valokuvien määrä ja aiheet myös omalla tapaa kuvaavat niiden kyseistä aikaa. Kun Sohvi syntyi, suurin osa kuvista oli luonnollisesti tästä pienestä kanankoivesta. Koronan puhjettua albumit taas täyttyivät kodin hääräilykuvista.
Ystäväni kerran kysyi minulta, mitkä ovat minun lempi reissukuvani. En osannut silloin tähän vastata. Suoraan sanoen, kun selailin kuvia, en tiennyt mitä etsiä – oli kuvia kauniista maisemista, hienoja yksityiskohtia, hymyileviä ihmisiä ja kaikkea niiden väliltä. Aloin heti miettiä tätä jotenkin syvemmin. Pelkkä hieno maisema ei siis riittänyt kriteeriksi.
Kun selasin kuvia, huomasin automaattisesti pitäväni sellaisista kuvista, jonka ottamisen aikaan oma elämäni oli ns. enemmän tasapainossa – jollain tapaa tuo levollisuus myös näkyi kuvissa. Jos elämässä on läpikäynyt jotain ristiriitaa, tuskinpa olen reissustakaan täysillä nauttinut – voihan toisaalta olla, että reissu on tuonut hyvää kaivattua etäisyyttä myös asioihin.
Mitä elämä tuokaan tullessaan?
Niin kuin monella muullakin, takataskussa on monenmoisia reissuja.
18-vuotiaana lähdin Kosille yksin viikoksi. Sain tietooni, että minulle on kertynyt extra vapaapäiviä tarjoilijan töistä, ja ne olisi pidettävä mahdollisimman pian. Sen kummenpaa kyselemättä varasin itselleni lennon Kreikkaan. Ilmeisesti aurinkoon oli päästävä. Noin kiireellisellä aikataululla en edes ehtinyt kysellä ystäviä mukaan. Tapasin siellä silloisen poikaystäväni, ja sen jälkeen kaikki ylimääräinen aika menikin hänen luokseen Tukholmaan matkustamiseen. Noina aikoina olin varma, että muutan vielä myöhemmin kokonaan Tukholmaan.
Asuin myös aikoinaan parikymppisenä kaksi talvea Gran Canarialla ja yhden kesän Kyproksella. Noiden aikojen jälkeen olin jälleen varma, että tulen muuttamaan myöhemmin kokonaan ulkomaille. Matkan varrella tuli toki käytyä minilomilla ympäri Eurooppaan, mutta kun lähdimme vuonna 2008 ystäväni kanssa 7 kuukaudeksi Meksikoon vaihtoon, viimeistään tässä vaiheessa ajattelin, että minuapa ei enää tulla Suomessa näkemään. Kuinka väärässä jälleen olinkaan. Nyt taas minulla ei ole mitään haluja enää muuttaa ulkomaille.
Minulle aina suuri osa onnea on ollut levollisuus, ja tämänhetkinen elämä antaa siihen mahdollisuuden. Kun korona tästä helpottaa, en ole kuitenkaan lyhyemmistä reissuista kieltäytymässä – ja innokkaana haluaisin Sohvinkin ottaa mukaan reissukamuksi. Taapero olisi varmasti huuli pyöreänä kaikesta.
Kuvat vievät takaisin kuvanottohetkeen
Osassa kuvista muistan eletyn ajan kuin eilisen. Hassua on, että joistain valokuvista muistan asioita, joita kuvanottamishetkellä aistin tai tunsin. Löysin ihanan aamiaiskuvan hotellilta, mutta muistan jostain syystä myös, kuinka kylmissäni olin tuolloin. Yksi ravintolakuva tuo myös mieleen ihanan ruuan tuoksun, toinen terassipuutarhakuva linnunlaulun. Yhdestä Krakovan kuvasta muistan elävästi äitini tumman oluen tuoksun, jonka hän vaalean oluen ystävänä vahingossa tilasi. Tälle tapaukselle myös jaksoimme nauraa kauan tuon jälkeenkin. Tuo muisto tuo myös mieleen monia muita perheeni kanssa tehtyjä reissuja.
Yhden niistä perhereissuista teimme Venetsiaan vuonna 2012. Tiedättekö sen tunteen, kun saavutte johonkin vieraaseen paikkaan tai eri kulttuuriin, kuinka kaukaiselta paikan pukeutumistapa tai muu trendi saattaa aluksi vaikuttaa? Itselleni on käynyt näin monta kertaa. Ibitzalla näin kaikilla naisilla tietynlaisen mekon, ja kauhusta kankeana katselin mekkoa ja mietin päässäni, kuinka se ei ikimaailmassa sopisi minun päälleni. Eipä mennyt kuin muutama päivä, kun mieleni oli jo muuttunut ja viipotin menemään vesirajahameessa 30 asteen kuumuudessa.
Näin kävi myös perheelleni Venetsiassa. Katselimme ensimmäiset päivät hiukan huvittuneena, kun jokainen turisti osti itselleen paikallisen matkamuistonaamarin. Kas kummaa muutaman päivän päästä olimme jo niiden lumoissa, ja koko perhe oli hankkinut itselleen nämä “monikäyttöiset” maskit!
Yksi lempi kuvistani on otettu Meksikon Yucatánilla Tulumissa. Vaihtoaikoina Meksikossa reissasimme paljon rinkat selässä, ja kiersimme Meksikon lisäksi Texasin, Guatemalan ja Belizen. Kun selasin kuvia, olisin voinut valita miljoona kuvaa suosikikseni, sillä maisemat ovat luonnollisesti niin erilaiset verrattuna Suomen maisemiin. Luulen kuitenkin, että suurin syy, miksi olen mieltynyt näihin kuviin on se, että ne edustavat niin vahvasti tiettyä aikaa elämästäni – mukavaa aikaa nuoruudesta, johon ei kuitenkaan haluaisi enää palata, mutta sitä muistelee mielellään.
Millainen reissaaja olen nykyään?
Kuvien selaaminen ja korona-aika ovat saaneet minut myös miettimään, millainen matkustaja olen ja millaisesta matkasta nykyään nauttisin eniten. Vanheneminen on jopa saanut minut jopa haaveilemaan loma-asunnosta, joka ei olisi voinut tulla kysymykseenkään nuorempana – suorastaan kummastelin ihmisiä, jotka kerrasta toiseen matkustivat samaan paikkaan.
Nyt sen sijaan olisi ihana, jos voisin ottaa Sohvin toiseen ja laukun toiseen kainaloon ja suunnata lomalle paikkaan, jossa kaikki olisi valmiina. Nykyään, varsinkin Sohvin ollessa pieni, kaipaa vain tasapainoista aikaa ilman mitään ylimääräisiä paikanvaihtoja. Toisin kuin rinkkareissuaikoina – silloin paikanvaihtopäätös saattoi tapahtua ihan sekunnissa ja seuraavaa bussia saattoi helposti odottaa Texasin perukoilla yli 10 tuntia.
Valokuvat ja kotihyggeily
Katselemme Sohvin kanssa päivittäin valokuva-albumeita suvustani. Täytyy kyllä myöntää, että korona-aika on tehnyt minullekin tepposet, ja usein sulkeudun sohvalle selailemaan albumeita.
Vaikka Sohvi on nähnyt elämänsä aikana vain kolme kertaa kasvokkain äitini ja isäni, hän silti osaa sanoa mummu ja paappa. Tämän vuoksi valokuvat ovat siis olleet tärkeässä roolissa nyt korona-aikanakin – niiden avulla olen saanut pidettyä Sohvin muistissa läheisiä ihmisiä, vaikka hän ei niitä nyt korona-aikana ole kovinkaan paljon päässyt näkemään. Nyt toivoisin, että isäni ja äitini saisivat mahdollisimman pian rokotteet, jotta pääsisimme käymään Pohjanmaalla.
Tämä oleilu kotona, jatkuva ulkoilu sekä pitkästä aikaa kunnon luminen ja pakkastalvi toivat myös itselleni mukanaan yhden ongelman – nimittäin palelevat varpaat.
Jostain syystä mietin jatkuvasti puistossa, miksi varpaani ovat aina jäässä, ja totta puhuen samat ajatukset jatkuivat myös sisätiloissa – pakkasen vuoksi jopa sisätiloissa lattia tuntui hieman viileämmältä.
Tämä oli asia, johon halusin panostaa, sillä mielestäni oli älytöntä ajatella, etten muka tähän ikään mennessä osaisi vieläkään pukeutua. Paras vaihtoehto ongelmaan oli *Scandinavian Outdoorin merinovillasukat.
Kävin läpi eri sukkia, ja päädyin kotimaisiin merinovillasekoitesukkiin. Niissä on pehmeä froteepohja sekä muotoon ommeltu kantapää. Pelittää siis kaikin puolin. Eipähän tule enää paleltua!
Koomista on se, että vanhempana oman lapsensa vaatteisiin haluaa panostaa, mutta jostain syystä oma vaatekaappi ei täyty samalla tahdilla. Kuinka moni vanhempi samaistuu tähän?
Jokaisessa perheessä on varmasti salaisuuksia. Osa on onneksi vain pieniä tapoja, joita huomaamattaan tekee ja jotkut taas ovat aivan liian raskaita kannettavaksi.
Totuudelta suojelu
Minulle muistuu mieleeni hollantilaisen Jaap Van Hoewijkin tekemä vanha dokumenttielokuva Familiegeheim. Jaapille selviää aikuisena, että hänen isänsä ei kuollutkaan tapaturmaisesti vaan hän teki itsemurhan. Ihmettelin silloin, kuinka koko naapurusto ja jopa huoltamon setä pitivät salaisuutta. Dokumentissa Jaapkin mietti, kuinka kukaan ei kertonut totuutta.
Kuulin myös eräästä miehestä, joka oli aikuisena tajusi isänsä suhtautuneen häneen koko elämänsä ajan hieman kylmästi. Kun isä menehtyi, mies kysyi äidiltään tästä. Äiti ei kertonut tarkemmin, mutta mainitsi nimenneensä pojan sodassa kuolleen kihlattunsa mukaan.
Vuosikymmeniä sitten suhtautuminen kehityshäiriöihin saattoi olla myös erilaista. Joissain perheissä saatettiin hävetä kehityshäiriötä ja keksittiin avuksi tarina, jota kerrottiin eteenpäin – joskus taas keksityn tarinan avulla oli helpompi pienemmille sisaruksille selventää erilaisuutta. Usein tarinoissa toistui, että lapsi oli ollut onnettomuudessa nuorempana. Kuulin esimerkiksi lapsena, että lähiseudun silloin jo aikuinen mies oli lapsena pudonnut perunakellariin. Edelleenkään en ole varma pitikö tuo paikkansa vai oliko hänellä jonkinasteinen kehityshäiriö. Nykyään kehityshäiriöistä onneksi puhutaan avoimemmin ja niitä on myös tutkittu enemmän. Monelle perheelle diagnoosi on helpotus, sillä sen avulla ymmärtää kehityshäiriötä paremmin.
Vaikka aikuisilla onkin ”aikuisten juttuja”, jotka eivät ole lasten korville, lapset kuitenkin aistivat aikuisten tunnelmia, asenteita, vaikenemisia ja äänensävyn muutoksia liittyen tiettyihin asioihin. Näin salaisuuksiin liittyvät asenteet välittyvät, vaikka emme suoraan niistä puhuisikaan. Voin kuvitella, että eroperheissä voidaan huomaamatta tehdä hallaa, jos vanhemmilla on erimielisyyksiä, ja lapsi kuulee vahingossa omaa vanhempaa koskevan keskustelun.
Ainahan ”totuus” ei ole niin yksinkertainen asia. Lapsella voi olla myös oikeus olla tietämättä tai häntä suojellaan totuudelta – joskus taas ajattelematon möläytys voi olla jopa pahempi.
Kerhopullon mystinen katoaminen
Vaikka perheemme ei varsinaisesti kovin uskonnollinen ollutkaan, kävin lapsena ennen kouluikää kirkon järjestämässä kerhossa seurakuntatalolla. Muistikuvani mukaan viihdyin siellä, sillä siellä laulettiin ja leikittiin. Kerhossa ei kuitenkaan ollut ruokatarjoilua, vaan sinne piti ottaa aina omat eväät mukaan.
Toki en voi varmuudella sanoa (kun salaisuudet nyt ovat salaisuuksia), mutta perheemme kohdalla olemme onneksi ainakin tähän asti vielä säästyneet melko vähällä. Omalle kohdalle osuneet “salaisuudet” ovat höyhensarjaluokkaa verrattuna esimerkiksi ensimmäisessä kappaleessa mainitsemiini tapauksiin.
Oman lapsuuden ”isoin pommi” pudotettiin parikymppisenä, kun sain vihdoin tietää, mihin oma rakas muovinen kerhopulloni oli mystisesti kadonnut. Vanhin siskoistani myönsi, että oli lainannut sitä mukaan Åren laskureissulle ja blandannut sinne omat juomasekoituksensa. Reissun jälkeen pullo oli kuitenkin tuoksahtanut niin paljon viinalta, ettei hennonnut antaa sitä enää pikku kerholaisen käyttöön, vaan heitti sen menemään. Muistaako muuten kukaan lapsuudesta noita muovisia pulloja? Pienellä googlaamisellaselvisi, että niitä tosiaan tehdään vieläkin. Sukupolvelta toiselle!
Kerhoon liittyy myös toinenkin epäuskoinen tapaus. Pyysin usein evääksi leivät, jossa oli päällä rakastamaani lauantaimakkaraa. Kerran kun ruoka-aika koitti, menin nopeasti käymään wc:ssä. Kun palasin, joku oli ottanut leipieni päältä lauantaimakkarat ja syönyt ne – vielä kirkon tiloissa! Tämä laukkarivohkija vihdoin tunnustakoon!
Omat ja puolison hassut tavat
Jännä on myös, jos vuosien saatossa omasta puolisostaan tulee esiin hauskoja pikku tapoja. Ne nyt eivät varsinaisesti mitään salaisuuksia ole, mutta asioita, joita saatetaan jollain tapaa tehdä salassa tai ne ovat muuten vaan ainakin omasta mielestä hassuja. Esimerkiksi puolisollani oli jossain vaiheessa tapana jemmata sängyn alle karkkipussi, jota oli aloittanut syömään. Toki siellähän se pysyi hyvässä tallessa, eikä lapset välttämättä löytäneet hänen suosikki Choko Remix -karkkejaan niin helpolla. Näiden karkkien suhteen hänellä on välillä ehdoton ”Joey doesn’t share” -asenne. Kuinka moni muistaa Frendit-jakson, jossa Joey ei voi käsittää, miksi joku pyytää maistamaan hänen ruokaansa, kun toisella on omakin? 😀
Petasin muuten aamulla sänkyämme ja laitoin lakanaa paremmin. Petauspatjan välissä rapisi jotain ja jostain syystä ajattelin ensin siellä olevan jotain aikuisviihteeseen liittyvää materiaalia (vaikkakaan ei ole edes aikaisemmin tullut vastaan). Sieltä löytyi kuitenkin 7 päivää -lehti! Varsinainen piilo!
Voin myöntää, että minulla on tapana syödä salaa pakkasesta mokkapaloja jäätyneenä. Oikeastaan pidän niistä enemmän niin, ja sen vuoksi laitankin usein saman tien yli puolet pakkaseen. Alun perin tapa lähti siitä, etten jaksanut lapsuuden kodissani odottaa, että mokkapala sulaa. Kun malttamattomana söin sen huurteisena, huomasin sen olevankin aika hyvää.
Monelle koronavuosi toi muutoksia asumiseen. Osa alkoi kaivata lisää tilaa ja luontoa ympärilleen, ja pienempi asunto keskustassa ei enää kiinnostanut. Toiset taas pakkasivat kimpsut ja kampsut ja muuttivat Lappiin joko osa-aikaisesti tai kokonaan. Monipaikkaisuudesta puhutaan nykyään aktiivisesti, ja ihmisillä saattaakin olla useampi koti. Korona-ajan etätyöt ovat saaneet suomalaiset myös kiinnostumaan mahdollisuudesta muuttaa vapaa-ajan asuntonsa ympärivuotiseen asuinkäyttöön.
Itselläni tuo ”pako” keskustasta tapahtui jo kaksi vuotta sitten. Vaikka asumme paritalossa Pohjois-Helsingissä, tuntuu, että olemme olleet nyt kaksi vuotta Lapin lomalla. Nyt varsinkin, kun saimme pitkästä aikaa kunnon talven myös Etelä-Suomeen. Tähän kahden vuoden ”Lapin lomaan” on kuulunut normaalin arjen lisäksi ulkoilua vuoden ajasta riippumatta ja oli sää mikä tahansa. Luojalle kiitos lämpimistä kalsarikerrastoista. Miten paljon sitä nykyään arvostaakaan laadukkaan toimivia ulkoiluvaatteita. Talvi toi hiihdon, lumilinnat, pitkät villasukat ja järkyttävän suuret lumikasat. Ja sauna tuntuu olevan päällä koko ajan. Myönnettäköön eihän tuo ihan Lappia ole, mutta mentaliteetti on minulla ollut sama.
Lapsuuden kesämökkihaave
Asuin melkein 10 vuotta Kalliossa, ja tuona aikana minulla oli aina ikävä Pohjanmaan kotikontujen ulkoilureittejä. Jollain tapaa kaipasin myös, että ulko-oven avatessaan pääsee ulos eikä pimeään käytävään. Muistan lapsena ihmetelleeni, miksi meillä ei ole kesämökkiä. Isäni katsoi minua hämmästyneenä ja vastasi: ”Kato ympärilles, mehän asutaan siellä.” Emmehän me varsinaisesti mökillä asuneet, mutta maaseudun omakotitalo, piha, ulkosauna ja laiturit joenrannassa toivat kieltämättä mielikuvan kesämökistä.
Nyt kun olen ollut käymässä Pohjanmaalla huomaan, että nykyiset ulkoilureitit voittavat nuo lapsuuden polut. Minulla on aina ollut haaveena, että pääsisi pihasta hiihtämään. Pari viikkoa sitten hämmästelin jälleen kerran sitä, että nyt se on mahdollista.
Kattilakaupat Vaasassa
Kun muutin urheilujen vuoksi lapsuudenkodistani Vaasan keskustaan omaan pikku soluasuntoon 15-16 -vuotiaana, ajattelin olevani henkeen ja vereen “kaupunki-ihminen” ja niin varmaan olinkin. Liian hiljainen ja rauhallinen ilmapiiri vain ahdistivat. Ihailtavasti vanhempani kyllä luottivat minuun. Kuinka moni muu on muuttanut kotoaan teininä? Näin jälkeen päin ajatellen, hyvin sitä nähtävästi tuli pärjättyä, sillä koulu, lentopallo ja muu urheilu sekä osa-aikainen työ pyörivät kaikki omalla painollaan. Tämä saattaa kuulostaa todella kalkkikselta, mutta helpotusta saattoi ehkä tuoda se, että nuorempana väsymystä myös tunsi vähemmän.
Koomisiakin juttuja toki muistuu mieleen. Kerran ruokakaupassa ollessani päätin tehdä nakkikeiton. En ollut silloin mikään varsinainen keittiön kaasuhella, vaan lähinnä söin lämpimän ruuan lukiossa ja kotona puputin aamulla ja treenin jälkeen leipää. Ylpeänä kävelin kauppaa ympäri ja keräsin tarvittavat ostoskoriin. Matkalla kotiin muistin: ”Ei helvatan helvatta, ei mulla ole kattilaa.” Niinpä käännyin nöyränä takaisin ja kävin ostamassa senkin. Siitä tulikin elämäni kallein nakkikeitto.
Omakoti Kalliosta ja palkankorotusta odotellessa
Laskin juuri, että olen asunut elämäni aikana 17 eri asunnossa. Tarkkaa summaa oli toki vaikea laskea, sillä elämään mahtuu myös monta väliaikaisasuntoa, joita en laskenut tuohon lukuun ollenkaan. Nuorempana esimerkiksi, kun erosin silloisesta poikaystävästä, en onneksi joutunut taivasalle, vaan siskoni ja ystävieni ansiosta sain muutaman väliaikaiskodin. Ennen kuin sain oman asunnon järjestettyä, asuin pari viikkoa Töölöntorin vieressä ja kolme viikkoa Kalliossa.
Kun valmistuin yliopistosta ja sain ensimmäisen ”virallisen” omaa alaani koskevan viestinnän työpaikan vuonna 2011, kimppakämppäasuminen ja vuokrakodit alkoivat tulla korvista ulos. Olihan siihen mennessä tullutkin jo muutettua.
Pyöräilin Kallion ja Töölön välillä katsoen myytäviä asuntoja sekä sovin tapaamisen kotikontujen pankin kanssa. Pienemmillä paikkakunnilla lainaneuvottelut käydään usein pankinjohtajan kanssa, ja hänelläkin piti kiirettä, sillä kylvöloma oli alkamassa. (Ei varmaan kovinkaan moni pankinjohtaja ole pääkaupunkiseudulla maanviljelijä samaan aikaan?)
Kun pankinjohtaja kyseli lainanlyhennystä, ehdotin tiettyä summaa, mutta jatkoin silmää vinkaten: ”Saan kyllä varmaan pian palkankorotuksen.” Kun myin tuon asunnon pari vuotta sitten ja haimme lainaa nykyiseen asuntoomme, kiitin pankinjohtajaa luottamuksesta. En tiedä olisinko itse tuolle vilkkusilmätytölle lainannut noin isoa summaa, sillä jälkeen päin ajateltuna tuo ensimmäisen oman alan työpaikan palkka ei luonnollisesti päätä huimannut.
Kun myin tuon asunnon, sain monelta asunnon arvonnousun vuoksi kommentteja: ”Voi kun olisit ostanut kaksi!” Rehellisesti sanottuna ei tullut pieneen mieleenkään. Tuo juuri valmistunut muutaman sadan euron palkankorostusta kärkkyvä vilkkusilmätyttö oli pähkinöissä, että sai edes sen yhden. Loppuen lopuksi iloitsin varmaan enemmän sitä, että uskalsin ottaa noinkin suuren lainan yksin vastavalmistuneena jalka vasta ensimmäisen työpaikan oven välissä.
Nykyään tuo teininä omaan kotiin muuttanut ”kaupunki-ihminen” ei fiilistele enää niin paljon keskustan hälinää vaan iloitsee “Pohjois-Helsingin Lapista”. Jopa lämpökerraston kalsarit on vaikea välillä vaihtaa farkkuihin – ja hyvä niin.
Vihdoin saatiin kunnon talvi! Jollain tapaa tuo lumen määrä on niin epätodellinen, ja lisää vaan satoi koko ajan. Olen tehnyt neljänä aamuna peräkkäin lumityöt ulkona (joskus jopa kolmeenkin otteeseen päivän aikana), ja todennut sen olevan riittävä treeni siihen päivään. Olen kaivanut tien niin takapihallemme kuin taloyhtiönkin käytäville ympäri talon. Asumme paritalossa, ja meillä on taloyhtiössä tapana tehdä pihatyöt naapureiden kesken. Töitä riittää, joten jokainen vapaa käsipari on ollut tarpeen. Jopa Sohvikin on lapioinut omalla pikku lapiollaan lumia.
Ihan naurattaa, miten aluksi yritin kasata lumia yhteen kohtaan, jotta Sohvi saisi siitä itselleen mini laskumäen. Päivien kuluessa lumisadehan sitten jatkui ja jatkui, ja nyt ihan eri ääni kellossa – kunhan löytää edes jonkun hyvän paikan, sillä kinokset ovat jo niin korkeita. Viime viikolla meidän puutarhaamme tekemämme lumimuurikin katosi lumen alle, joten päätimme hiukan lapioilla avittaa ja rakensimme koko puutarhaan jatkuvan lumilinnakkeen niin Sohville kuin hänen siskopuolille.
Kerroin perheelleni, että Sohvi ihmeissään lumesta. Siskoni kommentoi tähän: ”Niin oon ihmeissäni minäkin! Eihän Helsingissä ole ollut näin paljon lunta sitten talvisodan!”
Puuhailemme päivittäin ulkona jotain, ja olemme käyneet ahkerasti pulkkamäessä. Jos aikaisemmin Sohvissa näkyi jo pilkahduksia talvifiilistelystä, nyt talvi-into on totisesti tullut viimeistään esiin. Kun menemme ovesta ulos, Sohvi usein lähtee jo valmiiksi puiston pulkkamäen suuntaan pulkkaa tai rattikelkkaa raahaten. Lumen määrä tosin jaksaa kummastuttaa.
Hiihtohullut
Paloheinän hiihtomajan edessä oleva latuosuus on ollut jo jonkin aikaa auki, mutta se on ollut luonnollisesti todella täynnä ihmisiä. Vapaalla hiihtotyylillä on onneksi kuitenkin pystynyt jo jonkin aikaa kiertää peltolenkkiäkin. Voi sitä riemun määrä!
Näin yksi päivä naisen hiihtämässä noin 3-vuotiaan tytön kanssa. Menin ihan sokkona kysymään häneltä olisiko hänen tytöllään jäänyt suksia pieneksi – no olihan hänellä! Seuraavana päivänä kävin noutamassa suksisauvapaketin 5 eurolla.
Sohvi on nyt innostunut myös hiihdosta – hän alkaa hössöttää jopa, kun näkee televisiosta hiihtoa. Ajattelin, että olisi mukava, jos Sohvi voisi edes hiukan seistä suksien päällä ja saada tuntumaa lumeen – en varsinaisesti ajatellut, että 1,5-vuotias vielä hiihtäisi. Nyt hän kuitenkin menee jo ilman sauvoja -taktiikalla eteenpäin ja siirtää jalkaa toisen eteen. Pari päivää sittenkin hän haki itse varastosta sukset ja huusi: ”Mennään!”
Juuri puhuimmekin tuon naisen kanssa, jolta ostin Sohville sukset, että mielellään ostan tulevaisuudessakin hänen tytölleen pieneksi jääneitä varusteita. Lapset kasvavat niin nopeasti ja mielestäni olisi kiva, että Sohvi pääsisi tulevaisuudessa kokeilemaan mahdollisimman monia eri lajeja ja asioita. Eihän sitä nimittäin voi tietää tykkääkö, jos ei ole kokeillut.
Lapsuuden talvipuuhat
Lapsuudessa puuhastelimme paljon isämme ja siskojeni kanssa ulkona säällä kuin säällä. Talvisin laskimme usein siskojeni kanssa aamusta iltaan meidän puutarhastamme joelle päin. Lapsuuden kotimme on Kyrönjoen varrella Pohjanmaalla. Isäni tapasi vetää kesän loputtua usein laiturin puutarhaan talven ajaksi. Kasasimmekin usein tämän päälle lisää lunta, ja laskimme sen päältä joen töyrää pitkin jäälle. Kauimmas liukunut totta kai voitti. Äitimme tapasi tulla usein pimeän tultua huutamaan meitä parvekkeelta sisälle syömään (ja nukkumaan).
Muistan, kun saimme kerran joululahjaksi ison puhallettavan liukualustan. Hyppäsimme siihen kaikki kerralla, ja heti ensimmäisellä laskulla se pamahti rikki. Olenkin nyt pulkkamäessä kuolannut kaikenlaisia erinäköisiä laskuvälineitä. Otan mielelläni vinkkejä vastaan, sillä omaa lapsuuden suosikkiani pitkää liukuria ei näy enää kenelläkään.
Isäni usein teki joen jäälle meille luistinradan. Naureskelinkin juuri, kuinka silloin oli tapana ostaa muutama numero liian suuret luistimet eli niissä täytyi olla ”kasvuvaraa”. Usein tuota kasvuvaraa ei täyttynyt vielä aikuisenakaan, vaan paineli kauppaan ja osti oikean kokoiset luistimet.
Itselläni on nyt hakusessa hokkarit, sillä aikaisemmat luistimeni ovat vanhimman siskoni vanhat eli niillä on ikää reippaasti yli 25 vuotta. Mieluiten ostaisin käytetyt, sillä ne olisivat jo valmiiksi pehmentyneet. Pitäkää peukkuja, että jollain olisi kaapin perukoilla!
Millaisia jouluperinteitä tai -muistoja teillä on? Minun jouluni ovat olleet perheen kesken Pohjanmaalla lapsesta saakka samanlaisia. Koronan vuoksi tänä vuonna joulu saattaa olla meillä ja monessa muussakin kodissa hieman erilainen. Missä tahansa Suomea olen asunut, olen aina hypännyt junaan ja reissannut lapsuudenkotiin jouluksi.
Yleensä meitä on ollut koko perhe koolla eli myös sisarukseni perheineen. Toki muutama ohjelmanumero on muuttunut tai vuosien mittaan poistunut, mutta usein on ollut samanlainen tunnelma. Viime jouluna pääsin myös ensimmäistä kertaa esittelemään Sohville meidän jouluperinteitämme – tosin hän oli silloin vasta puolivuotias, joten hän tuskin muistaa tuosta joulusta mitään.
Niin kuin monessa muussakin kodissa, ennen joulua meillä on tapana laittaa jouluvalot ikkunaan, polttaa kynttilöitä sekä leipoa joulutorttuja ja pipareita. Voi sitä ilon määrää, kun Sohvi sai koristella serkkunsa kanssa joulukuusen.
Muistan lapsena, kun äitini teki joulusiivouksen ennen joulua ja laittoi ikkunoihin jouluverhot. Lisäksi hän vaihtoi usein myös ns. paremmat matot eri huoneisiin. Nykyään ei varmaan kovin monella ole eri juhlapyhille omia verhoja ja mattoja vai onko? Itselläni ei ainakaan ole. Jos ihan tarkkoja ollaan kaapeissani ei edes ole yhtään ylimääräistä verhoparia – saati sitten mattoa. Ilman KonMari-hypeä minulla on ollut jo aiemmin tapana myydä/antaa entinen pois, jos on tullut aika ostaa uusi. Luulen tämän johtuvan siitä, että olen muuttanut niin monta kertaa. Jokaisella muutolla on tullut yksinkertaisesti karsittua vanhaa tavaraa.
Pukki-illuusion katoaminen
Meillä oli lapsena tapana kirjoittaa yhdessä joulupukille kirjeet ennen joulua. Laitoimme ne nastoilla kiinni ulko-oveen isämme kanssa, ja aamulla kävimme katsomassa, olivatko tontut vieneet ne jo joulupukille. Yllättäen ne olivat aina kadonneet.
Kerran siskoni tuli jälleen kysymään minulta kirjoitetaanko kirje pukille. Olin alle kouluikäinen, enkä osannut vielä kirjoittaa, joten siskoni auttoi minua. Kun siskoni kysyi minulta, mitä haluaisin toivoa lahjaksi, muistan ajatelleeni, etten tarvitse mitään. Kun oikein asiaan funtsin, tulin siihen lopputulokseen, että aina kannattaa toivoa, kun kerran ilmaiseksi saa, sillä ainahan tavarat voi myydä eteenpäin. (Uskomatonta muuten, että olen näin ajatellut noin pienenä! Haha!)
Kun siskoni huomasi, etten ollut tosissani vaan lähinnä keksin päästäni hölynpölytoiveita, hän hermostui ja täräytti kovaan ääneen: ”Ei joulupukkia ole olemassa – äiti ja isä nämä kaikki romut joutuvat ostaa!” Sinne katosi oma illuusioni joulupukista.
Toisaalta olen lapsena kyllä yrittänyt tienata muillakin tavoilla. Perustin monta kertaa pienenä kirpputorin meidän kodin tienpäähän, jossa myin vanhoja tavaroitani, joten ehkä aidosti ajattelin myös jouluna tienata. Minulla oli usein myös karkkikioski yläkerrassa, jossa myin säästämiäni karkkeja siskojen kavereille. (En ollut mikään varsinainen karkkifani pienenä, enkä oikeastaan vieläkään niistä niin paljon pidä) Samaan hengenvetoon muistan kioskin, jonka perustin meidän keittiöömme. Isäni oli tuon kioskin kanta-asiakas, ja myin hänelle usein montakin (hänen ostamaansa) banaania.
Aattoaamun perinteet
Lapsena isä toi joulukuusen sisään aattoaamuna, ja siskosten kesken aina koristelimme kuusen.
Muistan edelleen, kuinka into piukeena kävin hommiin – joka kerta kuitenkin joku siskoistani käveli perässäni ja siirsi aina koristetta ”paremmalle paikalle”. Löysin tästä tilanteesta kuvankin, jossa siskoni on viittä vaille valmis hyökkäämään laittamani koristeen kimppuun.
Löysin myös hienoja ideoita kuusenkoristeluun, ja totesin, että emme totisesti olleet kovin lahjakkaita tässä, emmekä kyllä nähtävästi ole vieläkään Pro kuusenkoristelijoita.
Lapsena kävimme hiihtämässä ja joulusaunassa ennen joulurauhan julistamista. Katsoimme aina televisiosta, kun virallinen joulurauha julistettiin Turusta. Aamulla televisiosta katsottiin totta kai myös Joulupukin kuumalinjaa ja Lumiukko-ohjelmaa. Aamupäivällä söimme myös riisipuuron.
Meidän perheemme ei ole koskaan käynyt aattona kirkossa, mutta kävimme välillä kuuntelemassa kauneimpia joululauluja ennen joulua.
Meillä syödään edellään perinteinen jouluruoka noin kello neljän maissa. Äitini on ainakin toistaiseksi vielä jaksanut tehdä itse kaikki laatikot, ja siitä hatunnosto hänelle. Meidän joulupöytäämme on kinkun lisäksi usein myös kuulunut savustettu kalkkuna.
Vaikka meillä on iso perhe, lisäämme keittiönpöytään kaksi jatkopalaa ja kokoonnumme kaikki sen ääreen syömään. Perheemme on tunnetusti täynnä hätähousuja, ja usein siinä ei kauaa nokka tuhise, kun lautaset ovat tyhjiä.
Kun Elsa-mummamme eli, isäni haki hänet aina meille syömään iltapäivällä samalla, kun he kävivät haudalla viemässä kynttilöitä.
Aaton joulutohinaa
Minua naurattaa, kun kuulin, että joissakin osissa maailmaa, kuten Ukrainassa ja Puolassa, oikea hetki lahjojen avaamiselle on kirjoitettu kuulemma tähtiin. Perheen nuorimmaisen lapsen tehtävänä on katsoa iltataivaalle ja odottaa ensimmäisen tähden ilmestymistä: tämä on merkki, että lahjojen avaaminen voi alkaa. Tämä merkin odottaminen tekisi tiukkaa meidän kärsimättömälle perheellemme.
Lapsena isäni yllättäen katosi juuri ennen, kun joulupukki tuli. Nykyään pukki ei ole enää käynyt, vaan jättää lahjapussin ulkoportaille. Olemme tehneet jo vuosia sitten päätöksen, ettemme osta lahjoja paljon – silti esimerkiksi viime jouluna tuntui, että Sohvi sai ihan liiankin ison kasan joululahjoja perheeltäni. Selkä vääränä kannoin niitä junassa sitten Helsinkiin vauva kainalossa.
Perinteisesti isäni on ostanut talon miehille eli minun ja siskoni puolisoille Veikkauksen arpakuoren. Noidenkin arpojen raaputtaminen tuntuu olevan jo jonkinlainen perinne. Perinne on taitaa olla myöskin se, ettei arpakuoresta ikinä tule voittoja.
Olen viettänyt joulun yhden ainoan kerran Mexico-vaihtoaikoina noin 12 vuotta sitten muualla, mutta muuten mennään samalla tutulla kaavalla. Tuolloin joulupäivänä taisimme jopa mennä McDonald’siin syömään. Tuolloin olimme siis kaukana perinteistä.
Sanonta: ”Tulis joulu, että sais yölläkin syödä” pitää meillä 100 % paikkansa, sillä tuntuu, että jääkaapilla käydään koko ajan. Se onkin yksi parhaimmista asioista jouluna!
Moneen maakuntaan liittyy stereotypioita. Pohjanmaasta ja pohjalaisista olemassa oleva stereotypia on eräs vahvimmista.Eteeni osui vanha Kodin kuvalehden artikkeli, jossa kerrotaan 12 syytä, miksi pohjalainen on paras puoliso. Vaikka artikkeli on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, suuren osan kuvailuista niin hyvässä kuin pahassa tunnistan itsestäni.
Muutin ensimmäisen kerran kesällä 2007 silloisen poikaystäväni kanssa Helsinkiin kesätöihin. Lopullisesti pakkasin kimpsuni ja kampsuni kohti Helsinkiä vuonna 2009 Meksikon vaihto-opiskeluiden jälkeen. Kuitenkin edelleen tunnen olevani pohjalainen. Tuntuu, että pohjalaiset eivät todellakaan häpeä kotiseutujaan. Päinvastoin, he kertovat äärimmäisen mielellään mistä päin ovat tulleet. Olen kuullut usein tarinoita sisukkuudesta ja tietynlaisesta hulluudesta. Sanotaan, että valtiovalta ei Kekkosen tasavallan aikana pohjanmaalle teollistamisohjelman tukirahoja hassannut. Maakunnassa väen on ollut pakko työllistää itse itsensä. Pohjanmaalta tulee puukkojunkkarien tavoin yritteliästä kansaa, jotka eivät jää asioita märehtimään vaan hammasta purren siirrytään eteenpäin.
Lapsuuteni Pohjanmaalla oli tietyllä tapaa juroa kuusihenkisessä perheessä, ja ehkä pohjanmaalla on vieläkin korski asenne päällä. Maisema oli täynnä työtä ja tekemistä. Kun näki, miten muut puurtavat, siinä oppii itsekin kantamaan tiilen kerrallaan.
Perheeseemme syntyi yhteensä neljä tyttöä. Lapsena meillä kaikilla oli rasavillipoikahiukset. ”Eipähän ainakaan tule kesällä kuuma”, sanoi isä. Yhden valokuvan nimi jopa on “veljekset” – kukaan ei nimittäin usko, että siinä on tyttöjä. Olen kiitollinen, ettei lapsuudessamme eroteltu, mitä tytöt saa tehdä ja mitkä ovat poikien juttuja. Suosikki juttuni oli puuhailla isäni kanssa ulkona kaikenlaista. Perkasin kalaa, nikkaroin ja tein majoja.
“Ennen vanhaan…”
Myönteinen kilpailuhenki leimasi kotia ja perhettä. Se kyllä keljutti, jos sisko laski suksilla pidemmälle Kyrönjoen töyräältä. Vaikka tosissaan otettiin ja kovaa, jollain tapaa pohjalaisen asenteen perusta on huumori – ja ennen kaikkea itseironia. Isäni hoiti minua vauvana, sillä äitini meni äitiysloman jälkeen heti takaisin töihin. Luulen, että tietynlainen asenne tulee myös lapsuudesta, sillä isäni oli sankarini, ja ihailin häntä monessakin asiassa. Usein hiihtokilpailuissa löysin isäni, kun kuuntelin missä ovat lähimmät vitsiniekat ja naurujoukko.
Isäni sanoi minulle muutama vuosi sitten isoimman kohteliaisuuden, jonka olen ikinä kuullut: “Sulle on kaikki ollut jo pienestä pitäen niin selvää.” Kai olen ollut päättäväinen rämäpää aina. Olen aina halunnut tehdä asioita paljon itse. Tuo saattaa vielä väsyttää minut kuoliaaksi.
Sain sukset jalkaan jo ihan pienenä. Isäni kertoo edelleen tarinaa, kuinka oli valmistautunut opettamaan minulle ylämäkihiihdon tekniikkaa, kun olin ollut 2-3 -vuotias. Olin kuulemma lähtenyt ennen ylämäkeä kuin tykin suusta kohti mäkeä ja kirmannut nousuun. Isäni oli hämmästellyt, ja tiedustellut minulta enkö tarvitsekaan apua ja miten osaan jo tämän. Olin vastannut hölmistyneenä kysymykseen: ”En tarvitse apua, minä menen niin kuin muutkin ovat menneet” ja siirtänyt suksea ripeästi muiden edellä menneiden suksien jälkiin.
Minua naurattaa edelleen, jos kuulen, että ennen vanhaan saatettiin mennä talvisin hiihtämällä kouluun – voin näköjään käyttää lapsuudestani termiä ennen vanhaan, sillä itse menin välillä suksilla kouluun. Lapsuudenkotini oli ja on edelleen joen varrella, joten nopein tapa oli hiihtää jäätä pitkin kouluun ala-asteikäisenä.
Pohjalainen on rehellinen, suoraselkäinen ja ehdottomasti aina oikeassa ;D Isälläni oli ovela tapa kiertää tätä sanomalla ”Olkoon puheeni mitätön”, jos huomasi olevansa väärässä.
Huonokäytöksisyyttä toruttiin ja rankasti, sillä kansa olettaa toimivan normien mukaisesti. Kun lapsena olimme naapurien luona kylässä, käyttäydyimme nätisti, keskityimme olennaiseen suu supussa ja juhlakengät jalassa. (Kuinka moni tyttö muistaa lapsuudesta irtokaulurit juhlapaidan päällä? hehe) Kun koulun joulujuhlassa eteeni tuotiin mikrofoni lauluesitystä varten, homma hoidettiin eikä turhia löpisty. Asiat hoidetaan ennen kuin niistä ehtii edes stressata.
Pohjalainen ehdottomuus
Olen kuullut, että pohjalaiset ovat tunnettuja ehdottomuudestaan, mikä näkyy vaativuutena ja kärsimättömyytenä. Sitä minun on tarvinnut todella hioa ja itseni kehittämisen näkökulmasta pyrin olemaan päivittäin kärsivällisempi asioiden suhteen (toivottavasti puolisoni lukee tämän).
Itse huomaan luottavani liikaa, että ihmiset toimivat oikein. Pohjanmaalla suoraselkäisyyttä arvostetaan. Tehdään se, mitä luvataan ja pysytään sanojen takana. Petyn usein kuitenkin, kun huomaan, etteivät kaikki toimikaan samoin – odotan siis heiltä liikaa.
Nautin elämästäni Helsingissä, mutta kotiseutu on silti aina kovin rakas. Kuinka moni muu kokee synnyinseutunsa vaikuttaneen omaan persoonaansa ja miten?
