Olen blogissani ohimennen aina välillä maininnut olleeni vaihto-oppilaana Meksikossa, ja tuosta onkin toivottu kertomaan enemmän. Aikoinaan harmittelin, etten tuolloin reissun päältä kirjoittanut blogia – miten kivaa sitä olisi ollut lukea myöhemmin. Vaikka kerään nyt blogiini hiukan tarinaa tuolta ajalta, tarkoitus ei ole kirjoittaa matkustusvinkkejä, sillä paikat ovat muuttuneet 15 vuodessa – lähinnä tuon esiin, millainen oli vuoden 2008 Meksiko 23-vuotiaan opiskelijan silmin, millaista oli opiskella Monterreyssä ja matkustaa Väli-Amerikassa tuolloin.
Haimme ystäväni kanssa Vaasan yliopistosta ennen gradun tekoa ykkösvaihtoehtona Meksikoon, ja kun sattuman kauppaa pääsimme molemmat. Jollain tapaa ajattelin, että lähdetään nyt mahdollisimman pitkälle, kun kerran on mahdollisuus. Toisaalta oli myös ihana samaan aikaan säätää asioita paikan päällä jonkun tutun kanssa. Hän oli ollut kämppiksenäni jo Vaasassa, joten tiesin meille tulevan huippu reissu. (Ja fun fact: Ystäväni on minimimmin toinen kummitädeistä eli edelleen minun elämässäni)
Opiskelimme Pohjois-Meksikossa Monterreyn yliopistossa kansainvälistä liiketaloutta, viestintää ja espanjaa, jotka kaikki saimme hyväksi luettua osaksi tutkintoa. Kuulin, että oli kuulemma harvinaista, että vaihto-opiskelijat yleensäkään saivat opintopisteitä kasaan. Minun mielestäni paikallisen yliopiston opiskelurytmi ja -tavat tuntuivat taas Suomeen verrattuina lepsuilta.
Minä suorastaan rakastin meidän kampusta, ja meillä oli hauska ja tiivis opiskelijayhteisö. Lähimmät ystäväni olivat Hollannista, Itävallasta ja Saksasta. Meillä oli opiskelijaporukalla paljon aina kaikenlaista kuuhailua, ja yleensä sovimme isolla porukalla yhteistä tekemistä – reissasimme paljon myös yhdessä.
Meidän kampus oli harvinaisen suuri näin suomalaisen silmiin ja se sisälsi kymmeniä eri ravintoloita ja kahviloita. Minun suosikki ravintola kampuksella oli sellainen, jossa minun silmien edessä paistettiin ja leikattiin sisäfile osaksi tuoretta salaattia. Hain koulun Starbuckista päivittäin kahvin. Kävin paljon myös koulumme kuntosalilla.
Monterreyn isot luokkaerot
Monterrey on Meksikon toiseksi suurin kaupunki. Sanotaankin, että se on vaurastunut toisen maailman sodan jälkeen terästeollisuudesta. Kaupungin itäpuolella kohoaa 1 700 metriä korkea Cerro de la Silla -vuori, ja kuulimme, että mitä korkeammalla vuorella asui, sitä rikkaampi oli. Monella oli myös huvila vuorella. Kävimme myös paikallisen ystävämme Mauricion perheen huvilalla yhtenä viikonloppuna. Ystäväni sanoin: ”Maurilla on hiukan erilainen lande, kuin meillä.”
Reissatessamme monterreylaisia kutsuttiin fresas (mansikat), koska he kuulemma kulkevat hiukan nokkapystyssä. Tuo kertookin paljon – Monterrey oli ”jenkkimäinen” kaupunki. Mainitsinkin usein, että jos emme olisi reissanneet niin paljon ympäri Meksikoa, olisi jäänyt paljon sitä toisenlaista Meksikoa näkemättä. Monterreyn Cerro de la Silla -vuori oli kuitenkin upea, ja muistan, miten aina katselin sitä eri puolelta kaupunkia häkeltyneenä vuorimaisemasta.
Koska Meksikossa oli ja on edelleen luokkaerot suuret, voin todeta, että koulumme oli oikeastaan vaan rikkaiden koulu. Vartijat ja korkeat aidat rajasivat kampusta ja osa tuli limusiinin kyydillä kouluun. Vaikka alueelle ei päässyt turvaportista kuin asianmukaisilla papereilla, koulultamme kidnapattiin kaksi oppilasta, ja enkä ikinä kuullut heidän palanneen.
Kotimme sijaitsi paikassa nimeltään Colonia del Carmen. (Yllä korkealta otettu kuva asuinalueestamme) Olimme vuokranneet huoneen kylppärillä omakotitalon takapihalta. Meillä oli sinne oma sisäänkäynti portilla. Asuinalueella oli myös oma vartija. Tuosta tulikin mieleen, että kun lähdimme kotiin, vuokraemäntämme kertoi, ettei ollut laittanut lämpöä päälle ollenkaan, sillä ajatteli, kun me ollaan Suomesta, että olemme tottuneita kylmyyteen. Vaikka elimme Meksikossa, ilmasto ympäri maata on erilainen. Rannikolla luonnollisesti on lämpimämpää, mutta esimerkiksi reissun päällä Oaxacan osavaltiossa reissatessamme korkeammalla oli aika viileä.
Monterreyssäkin viileni hiukan syksyllä ja meidän paikallinen ystävä Vicky toi meille yöksi vilttejä. Syyskuussa yleensä myös sataa paljon. Paikalliset talot ovat sisältä aika kolkkoja, kosteita ja viileitä. (Me talveen tottuneet olemme varmaan tottuneet myös talojen erilaiseen rakennustapaan, eristykseen ja lämmitykseen.)
Jaoimme keittiön nuoren meksikolaisen tytön kanssa. Vuokraemäntämme oli tyypillinen monterreylainen vanha nainen, jonka puheesta Meksikon sisäinen rasismi tuli usein esiin. Aina puhuessaan nainen jaksoi korostaa, kuinka tumma kämppiksemme on (muy morena). Vanha nainen oli itse ns. vaalea meksikolainen ja edelleen ihoväri määritteli heidän keskinäistä arvoa. Paikalliset ihmettelivätkin, kuinka haluamme olla auringossa, meille oli ok päivettyä ja sen sijaan minä kiharsin hiuksiani, kun paikallista kauneutta edusti enemmän suorat (suoristetut) hiukset. Heille oli myös itsestään selvää käydä kauneusleikkauksissa. Monella tytöllä oli esimerkiksi koulullamme silikonit ja niistä puhuttiin arkisina asioina. Isoissa kauppakeskuksissa myös myytiin aivan kuin päivittäistä kulutustavaraa alusvaatteiden vieressä pyllypöksyjä, joilla sai aikaan ns. brassipepun.
Kaikki ilo irti Meksikosta
Meillä oli tunnit rytmitettynä maanantaista torstaille eli aina jos vain halusi pystyi lähteä pidennetylle viikonloppureissulle jonnekin päin Meksikoa – ja teimmekin paljon reissuja niin busseilla kuin Meksikon sisäisillä lennoilla. Lomilla luonnollisesti hyödynsimme pidempiä vapaita ja kun koulut päättyivät, jäimme 1,5 kuukaudeksi rinkkareppureissulle ympäri Meksikoa, Guatemalaa ja Belizea.
Teimme ensimmäisen reissumme Mazatlaniin. Matkustimme Monterreysta Mazatlaniin muistaakseni 15 tuntia bussilla per suunta. Perillä oli pitkiä rantoja, pieniä söpöjä mökkitupia ja upeita auringonlaskuja.
Muita lyhyempiä reissuja teimme niin viikonloppuisin kuin lomillamme koulusta esimerkiksi Baja Californiaan, Cuatro Cienegasiin, Texasiin ja Yucatanin niemimaalle. Tuolloin lensimme Meridaan, josta reissasimme Chitzen Itzan kautta Isla Mujeresiin, Playa del Carmeniin ja Tulumiin. Tästä huomaa, että Meksiko-ajoista on jo kauan, sillä en muista enää kaikkia yksityiskohtia.
Koulujen päätteeksi lähdimme isommin kiertämään Meksikoa, Guatemalaa ja Belizeä. Meksikon puolella pitkänmatkan bussit olivat mielestäni tosi hyväkuntoisia ja hyödynsimmekin niitä paljon. Yleensä pyrimme matkustamaan yöbusseilla, sillä etäisyydet olivat pitkiä ja sillä säästi samalla myös majoituskuluissa. Monesti hyppäsimme bussiin illalla ja saavuimme aamulla perille. Meillä oli alustava suunnitelma reissun kulusta, mutta se muuttui matkan varrella moneen kertaan. Emme olleet tehneet mitään etukäteisvarauksia, vaan mietimme tarkempia kohteita vasta matkan varrella. Välillä teimme päätöksen jatkaa matkaa samaisena iltana – joskus taas olimme esimerkiksi tutustuneet mukaviin ihmisiin ja jäimmekin kauemmaksi aikaa samaan kohteeseen viettämään aikaa heidän kanssa. Reissun varrella ei päässyt internettiin kovinkaan usein, joten selasimme matkavinkkejä ja hostelleja esimerkiksi Lonely Planet -kirjastani. Välillä tosin vastaan tuli nettikahviloita, joista sai varattua ajan. Tuolloin yleensä lähinnä kirjoittelimme perheillemme, missä sillä hetkellä menimme.
Matkustimme Guatemalassa ns. chicken bussilla. Matkalla alkuperäiseen kohteeseen vaihdoimme monta kertaa menopeliä, sillä kulkuneuvo hajosi. Kerran viimeinen menopeli oli pikkubussi, josta puuttui kokonaan ovi. Sekin hajosi kesken matkan ja jouduimme jäädä matkan varrella olevaan hostelliin. Juuri tällaiset tapaukset ovat hyvä esimerkki siitä, ettei oikeastaan kannattanutkaan tehdä kovin tarkkoja suunnitelmia, sillä ne oikeastaan aina muuttuivat – ja kun asiat olivat sekavia, oli hyvä osata espanjaa edes hiukan.
Belize on mielenkiintoinen maa lattarikulttuurin vieressä. Se on Iso-Britannian entinen siirtomaa ja edelleen englanninkielinen. Muistan kun kerran aamulla heräsin aikasin ja lähdin kohti erästä laituria nauttimaan auringosta, eräs mies sanoi minulle: “Walk slooooow” eli siellä elämänrytmi oli leppoisaa, eikä kiireestä tykätty.
Entä ne pelottavat tilanteet?
Vaikka tiesimme, että Meksikolla on pitkä historia huumeiden tuotanto- ja kauttakulkumaana, sitä ei jotenkin sen kummemmin ajatellut – ei reissun alussa, eikä paikan päällä. Ehkä 23-vuotiaana oli myös hyvällä tapaa naiivi, eikä ajatellut kauhuskenaarioita. Jollain tapaa siinä hetkessä jotkut asiat vain naurattivat, esimerkiksi reissun päällä saimme ehdotuksen viedä laukullisen vaatteita Kuubaan – vastapalkkioksi meidän lennot olisi maksettu sinne. Kieltäydyimme kohteliaasti, sillä kuten arvatenkin saattaa laukussa olisi aika suurella todennäköisyydellä ollut muutakin kuin vaatteita.
Voin kuitenkin sanoa, että totuimme nopeasti ”talon tavoille”. Meksiko on yksi korruptuneimmista maista koko maailmassa. Jos Meksikossa näki poliisin, kannatti kävellä äkkiä poispäin. Poliisien varalta kannatti pitää pientä määrää käteistä mukana. Tunnettu kaava oli siis se, että poliisit tulevat jututtamaan ja ilman syytä uhkaavat pidättää. Pidätys tulee yleensä kalliiksi henkilölle. Itse jouduin kyseiseen tilanteeseen kerran Isla Mujeresissa ja luulen, että pääsin tilanteesta, koska osasin puhua poliiseille espanjaa (Kerroin ummet ja lammet opiskeluistani, kotimaastani ja annoin kaiken käteisen, joka minulla oli mukana). Tuttu näky kaduilla olivat myös sotatankeilla katuja kiertävät rynnäkkökivääripoliisit.
Sanotaan, että Meksikon huumekartellien asema vahvistui entisestään, kun Kolumbian huumekauppa luhistui 1990-luvulla. Jo tuolloin oli yleistä, että eri huumekartellit pyrkivät kaappaamaan toistensa salakuljetusreittejä esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Meksikon presidentti Felipe Calderón julisti vuonna 2006 huumeiden vastaisen sodan. Tuon jälkeen kuulemma tilastoidut huumesotakuolemat räjähtivät käsiin ja ovat lisääntyneet vain vuosi vuodelta. Yritin googlailla, kuinka paljon huumesodassa on arvioitu kuolleen, mutta en löytänyt. Löysin Ulkoasianministeriön vanhan arvion vuodelta 2015, joka oli silloin jo yli 100 000 ihmistä. Tuo on varmaan tähän päivään mennessä tuplaantunut tai jopa triplaantunut.
Pakko myös muistaa, että kaiken tilastoinnin ulkopuolella Meksikossa katoaa päivittäin satoja ihmisiä. Muistan kun lähdimme bussilla käymään Yhdysvaltojen puolella Texasissa. Pysähdyimme Yhdysvalloissa rajan lähellä olevassa kaupungissa nimeltään San Antonio. Kaupunki oli täynnä kadonneiden ihmisten ilmoituksia (Ei siis perinteisesti muutamaa julistetta muutamassa tolpassa, vaan kaikki mahdolliset seinät kaduilla oli täytetty ihmisten ilmoituksilla.)
Vaikka bussiliikenne isojen kaupunkien välillä toimi hyvin, julkinen liikenne Monterreyssa oli olematon. Kodistamme oli kampukselle muutaman kilometrin matka, ja Suomessahan tuon olisi helposti aina välillä reippaillut kävellenkin. Mutta koska kevyenliikenteenväyliä ei kaupungissa ollut (kukaan ei mene kävellen tai pyörillä paikkoihin. Paikallinen ystävämme ei osannut edes pyöräillä), kuljimme joka paikkaan mukaan lukien kouluunkin taksilla. Yleensä kotialueemme vartija poimi meille taksin, kun näki meidän kävelevän. Vaikka taksilla matkustaminen oli puoli-ilmaista, huono juttu oli se, että niihin ei voinut ikinä luottaa. Jos ei tiennyt itse tai osannut ohjeistaa taksia ajamaan, ei voinut olla varma, että pääsee haluamaansa paikkaan. Yleensä siis huutelin takapenkiltä espanjaksi: ”Seuraavasta oikealle, vasemmalle, suoraan jne.”
Yksi pelottavin tilanne kävikin kerran, kun lähdimme opiskelijajuhlista taksilla kotiin. Olimme kulkeneet reitin moneen kertaan, joten kun taksi lähti kaartamaan aivan päinvastaiseen suuntaan, jokainen meistä tiesi, että menemme väärään suuntaan. Kuljettaja ajoi tehdasalueelle, poistui autosta, otti takakontista ison mustan täytetyn säkin, vei sen sisälle tehtaanovesta ja tuli takaisin. Sitten hän lähti viemään meitä kotiinpäin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olimme sen verran säikähtäneitä tilanteesta, että jokainen meistä jäi hiukan ennen omaa kotiaan pois, sillä emme halunneet, että kuljettaja tietää asuintalomme.
Juuri kun lähdimme kotiin Suomeen Monterreystä, kaupungin ulkopuolelta löytyi noin 30-40 hengen joukkohauta, jossa oli pelkästään naisia ja lapsia. Eräs tuttu baarin omistaja oli myös silloin ammuttu kujalle. Kartelleilla ei siis ollut tai ole ongelmaa kidnapata, kostaa tai murhata.
Miten erotuin joukosta?
Yleensä olin paikallisia tyttöjä päätä pidempi, eikä se varsinaisesti häirinnyt minua, mutta lattaritytöistä luotu steretypia mustasukkaisina ja temperamenttisina ikävä kyllä välillä osui aika oikeaan. Paikallinen ystävämme Vicky huomasi, että tarjoilijoilla oli usein tapana puhua minulle töykeästi ja nopeammin kuin muille.
Yksi ääripää tapaus tapahtui kerran, kun olimme tutulla porukalla iltaa viettämässä. Kun menin naisten vessaan ja asetuin jonoon, yhtäkkiä joku heitti minua vessapaperirullalla päähän. Käännyin ja näin muutaman paikallisen tytön. Kun tulin vessasta he tuijottivat minua edelleen ja ei aikaakaan, kun paikan vartija tuli, laittoi minut käsirautoihin ja saatteli ulos. Toki tässä vaiheessa olin aivan järkyttynyt ja itkin, mitä olen tehnyt. Paikallinen miespuolinen ystävämme oli kuitenkin ajan tasalla ja otti nopeasti loputkin ystävämme mukaan ja lähdimme kaikki pois. Ihmettelin, että mikä kiire meillä oli autoon ja sain kuulla, että tytöt olivat paikallisen kartellin tyttöystäviä ja hankkineet minun poistamiseni paikasta. Meidän autoa ilmeisesti hetken seurattiin myös. Tämän tapauksen jälkeen ystäväni eivät enää päästäneet minua yksin vessaan eikä kyllä minnekään muuallekaan.
Onnellinen kokemuksista ja muistoista
Kun lähdin Meksikoon, moni sanoi ääneen, että uskoo minun jäävän asumaan ulkomaille. Kaiken kaikkiaan aika vaihdossa oli ihanaa ja ennen kaikkea erilaista aikaa elämässäni – ja olen onnellinen, että olen saanut kokea tuollaista elämässäni ja nähdä niin monta eri paikkaa. Hollantilainen ystäväni juuri sanoikin yhdestä kuvasta: ”Wow this was also truly amazing – look at us! How young and free we were.”
Kaikesta huolimatta normaalin elämän rakentaminen Meksikoon olisi ollut mielestäni haasteellista. Maassa on niin paljon epäkohtia, jotka vaikuttavat päivittäiseen arkeen, kuten mm. huumesota, perusturvallisuus ja suuret luokkaerot ihmisten välillä. Puhuimmekin joskus vaihdossa kanssani olleen ystävän kanssa, että miten vaihtoaika toi itselle ihan erilaisen Suomi- ja Eurooppa-identiteetin. Välillä on hyvä vaan katsoa asioita hiukan kauempaa, jotta ei pitäisi asioita liian itsestäänselvinä.
