Ninniohia

25/11/2023 Hyvinvointi, Terveys

Joka kyhmy kannattaa tutkituttaa

”Kyllä mä pärjään” -tautini on paha, sillä se saa minut usein siirtämään entisestään lääkäriin menoa. Kun seitsemän vuotta sitten polveni kierukka repesi kuntosalilla hypyissä, lenksutin räsällä polvella melkein kaksi viikkoa ennen kuin ymmärsin, ettei näin voi ja kannata elää loppuelämää.

En asiaa kuitenkaan tarpeeksi vakavissani ilmeisesti ottanut, sillä painelin vain työterveyteen, enkä alan lääkärille. Minun onnekseni vastassa oli yleislääkäri, joka oli myös urheilulääkäri. Hän otti vaivan tosissaan, ja passitti minut kuvauksiin. Pian edessä oli tähystysleikkaus.

”Ei toi varmaan mitään vakavaa ole”

Tiedättekö sen tunteen, kun menette pitkän vetkuttelun jälkeen lääkäriin, mutta silti vielä paikan päälläkin olette epävarma onko käynti aiheellinen? Vaikka toivoisi olevansa terve tai että mikään osa kropasta ei ole mäsänä, samaan aikaan toivoisi, että lääkäri löytäisi syyn huonolle voinnille – se ainakin todistaisi, ettei ole vain kuvitellut kaikkia oireita. Kuinka hassua ajatella näin!

Muistan ajatelleeni näin polvenkin kohdalla. Vaikka tiesin, että sieltä on jokin asia rikki, mietin silti, missä rajoissa mikäkin kipu on normaalia. ”Ei toi varmaan mitään vakavaa ole ja hyvin mä pärjään näinkin”, totesin ja jatkoin kävellessä linkkaamista.

Patti rinnassa

Tämä skenaario toistui jälleen pari viikkoa sitten. Olin löytänyt kesän lopulla vahingossa pienen patin rinnastani, mutta vetkutellut pari kuukautta lääkäriin menosta ajatuksella: ”Ei se varmaan mitään ole.”

Kun kävin lääkärillä marraskuun alussa korvatulehduksen vuoksi, menin sivulauseessa mainitsemaan samalle lääkärille asiasta. Hän teki lähetteen Naistenklinikalle ja sainkin ajan jo melkein seuraavalle viikolle. Kun odotin vuoroani, aloin epäillä itseäni: ”Onkohan edes mulla rinnassa patti?” Odotellessani kyseenalaistin enemmän ja enemmän käyntiäni.

Sairaalassa oli osaavaa porukkaa ja henkilökunta mukavaa. Ainoastaan viimeisellä lääkärillä taisi olla kiire seuraavan potilaan luo, sillä hän ultraäänellä tutkiessa vaan tokaisi: ”Ei täällä mitään ole, pue päälles.” Jotenkin siis tuo yllä kertomani fiilis puski vahvemmin päälle ja vaikka totta kai toivoin, että kaikki on hyvin, silti olisin halunnut jonkun selityksen.

Minun ultraäänikuvani menivät vielä toiselle lääkärille tulkittavaksi ja niistä tuli myöhemmin lausunto: ”Täydentävässä ultraäänessä molemmissa rinnoissa yksittäisiä simppeli kystia alle 1 cm. Löydös normaalirajoissa.”

Kystahan on hyvänlaatuinen, ja onnea on, että patti on juuri sellainen. Mutta saatan kuulostaa nyt vähän oudolta, mutta tuo lausunto lyhykäisyydessään pelasti osan mielenterveydestäni, sillä sain lausunnosta kaipaamani selityksen. Olisin varmaan menettänyt hiukset päästäni, jos olisin joutunut miettiä kotona, että jos siis vain kuvittelin kaiken, miksi edelleen tunnen pienen patin?

Mitä tästä opin? En varmaankaan mitään, mutta toivon, että muut menevät herkemmin lääkäriin, kuin minä, eivätkä vasta kun pää on kainalossa. Ja kaikkein tärkein jokainen patti kyllä kannattaa tutkituttaa.

24/11/2023 Äitiys, Perhearki

”Eihän sun lapsen nyt vielä tarvitse englantia osata?”

”Minulla ei ole kielipäätä”, yllättävän moni toteaa ja puhuu esimerkiksi englantia vain pakon edessä.

EF English Proficiency Index -raportin mukaan suomalaiset kuitenkin taitavat englannin hyvin vieraana kielenä. Miksi siis pidämme itseämme niin kehnoina? Myönnettäköön, että 80-luvun ja 90-luvun englannin opetuksen metodit kouluissa eivät varmaan aivan nykypäivän tasolla olleet.

Jos muistelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, voin todeta, etten koe oppineeni mitään koulussa. Kävin 1-5 luokat Pohjanmaalla pienessä kyläkoulussa. Lapsuudessani englannin opetus alkoi 3-luokalla ja ruotsin opetus vasta yläasteen alussa – näin jälkikäteen ajateltuna tosi myöhään.

Jos ala-asteella opettaja ei ollut edes virallisesti kieltenopettaja, niin yläasteella tunneilla häiriköitiin niin paljon, että se oli vienyt viimeisetkin motivaatiot opettajilta. Jos joku oppilas halusi oppia, häntä alettiin kiusata. Pohjimmiltaanhan hyville kielten taitajille oltiin varmaan vaan kateellisia – he osasivat jotain sellaista, mitä eivät kaikki osanneet. Suurin syy varmaan tuolle tunnilla häiriköinnille johtuu siitä, että jos mitään vierasta kieltä ei ole kuullut pienenä, sitä on vaikea alkaa kuuntelemaan ja omaksumaan sen äänteitä. Tuolloin on vielä vaikeampi hypätä omalta mukavuusalueelta pois.

Se, että nykyään koen pärjääväni hyvin englannin kielellä, johtuu siitä, että olen käyttänyt sitä niin paljon myöhemmässä elämässä (Asuessani ja työskennellessäni parikymppisenä Kanarialla ja Kyprosella, vaihdossa Meksikossa vähän myöhemmin sekä aikuisiällä työelämässä. Toki siinä muillekin kielille altistui). Mitään kieltä ei opi, ellei sitä käytä ja kuule.

”Mitä kieltä tuo setä puhuu?”

Meidän 4-vuotias on ollut pienestä saakka kiinnostunut muista kielistä, ja usein kysynyt, jos on sitä ympärillään kuullut:”Mitä kieltä edellä kulkeva ihminen puhuu kännykkäänsä? Entä tuo setä?”

Minimimmi toivoi jossain vaiheessa Youtubesta iltaisin Bebefin:ä ja Little Angel:a, joissa lauletaan englanniksi sekä Yle Areenassa olevaa Kielimatkaajat-sarjaa. Näistä sarjoista on helposti tarttunut sanoja ja sanontoja hänen matkaan, joita olemme sitten yhdessä täydentäneet. Hän kyselee paljon, mitä eri asiat ovat englanniksi ja hänen mielestään on hauskaa, että lauseen pienillä muutoksilla, hän osaakin taas sanoa uuden asian. Esimerkiksi ”Let´s go, Let´s swim, Let´s dance.”

Toisaalta olemme paljon myös näistä asioista jutelleet. Kielen avulla tutustuu helpommin vieraaseen kulttuuriin ja se mielestäni opettaa lasta ymmärtämään, että maailmassa on erilaisia ihmisiä ja kieliä.

Kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää

Kielistähän on lapselle ja kaiken ikäisille ihmisille niin paljon hyötyä. Luin jostain kerran, että todellisuudessa kielellisen kehityksen herkkyyskausi alkaa puolen vuoden iässä ja kestää noin yhdeksän vuotta. Tuolloin luontainen uteliaisuus ohjaa lasta. Kuulemalla eri kieliä hänen äännekarttansa laajenee. Muutokset säilyvät aivoissa, ja vanhemmiten kielten kanssa on helpompi olla tekemisissä.

Sanotaan, että: ”Lapsia ei haittaa, vaikka he eivät ymmärrä kaikkea.” Ehkä tuo on myös se olotila, joka ei saisi myöhemmässäkään vaiheessa kauhistuttaa. Minimimmi yhdistää sanan sieltä täältä, mutta silti hän saa kerrotuksi asiansa: ”Mommy, can I have oatmilk after…xxxx.” Toivon, että tuo asenne säilyy ja halu yrittää pysyy. Kaikkea ei tarvitsekaan muistaa tai ymmärtää.

Sain kerran kommentin: ”Onko pakko yrittää olla niin international?” Totta puhuen luulin palanneeni yläasteen rähinätunnille. Olen myös kuullut kommentin, että pitääkö kieliä nyt 4-vuotiaalle opettaa? Hänellähän on niin paljon aikaa vielä kouluun. Kommentoijan mukaan lapsi kokee paineita oppia.

Itse en allekirjoita tätä yhtään. Itse ajattelen, että suurin oppi on se, että lapsi oppii ymmärtämään, että on normaalia, että maailmalla ja Suomessa puhutaan eri kieliä. Ja eihän paineita tule, jos lapsi leikin varjolla oppii uusia asioita ja on itse kiinnostunut.

Olen vain välillä huomannut sen, että vanhempi on itse epävarma vieraassa kielessä, hän saattaa laittaa eteenpäin lapselleen myös saman asenteen. Jos vanhempi tuokin esiin, että mukavaa oppia uusia asioita, niin lapsenkin asenne on positiivinen eri kieliin.

Minimimmi esimerkiksi sanoi itse minulle, että kiva, että hänen luistelukaverinsa puhuu omalle äidilleen ruotsia – me kuulemma opitaan siinä sitten samalla. Nykyään ”Hur mår du? Vi ses, Hejdå ja Sov gott” ovat jo hänen vakiosanojaan kyseiselle kamulle treeneissä.

09/11/2023 Äitiys

Äidiksi liian myöhään vai oikeaan aikaan?

Sain tyttäreni 34-vuotiaana. Jostain kumman syystä koin tuolloin, että sain hänet aika vanhana. Olenkin miettinyt, miksi koin niin. Nyt 4 vuotta myöhemmin on hassua, että ajattelin niin – sehän oli juuri oikea aika.

Toki siihen saattaa vaikuttaa, että osa ystävistäni oli saanut jo ensimmäisen ja toisenkin lapsen jo, mutta toisaalta lähipiirissä oli paljonkin ihmisiä, joilla ei ollut lapsia. Ihmisethän saavat nykyään keskimääräistä vanhempana lapset, ja syitähän tähän on varmasti monia. On myös täysin luonnollista olla haluamatta lapsia. Tokihan fakta on myös se, että jos lapsia haluaa, ikä tuo aina omat haasteensa ja voi jäädä tahattomasti lapsettomaksi.

Tynkä parisuhteet

Osaksi syntyvyyden laskuun on sanottu syyksi myös parisuhteiden muuttumista. Väestoliiton perhebarometrin mukaan lapsia syntyy eniten pitkiin parisuhteisiin. Parisuhteen puuttuminen vähentää siis lapsilukua. Olen itse ollut aina lapsirakas ja palvonut siskojeni lapsia, joten osaksi allekirjoitan tuon teorian. Rehellisesti sanottuna itselläni oli parisuhteiden puolelta takana vain aika onnettomia yrityksiä.

Kun kunnolliset tyypit kiinnostuivat minusta, minua veti puoleensa taas väärät tyypit, joiden terapeutiksi usein päädyin. Minusta tuntui, että moni tapailemani tyyppi käytti aikaa etsien omaa itseään ja ”omaa juttuaan”. Toki uskon kyllä lauseeseen: ”Toista voi rakastaa vasta sitten, kun rakastaa itseään.” Mutta jos katse on niin vahvasti omassa itsessä, on luonnollista, ettei sinne kuplaan muita mahdu – puhumattakaan lapsesta. Jollain tapaa jo jossain vaiheessa hyväksyin sen, että en välttämättä perustakaan sitä stereotyyppistä perhettä, ja huomasin, että olin koko ajan rakentanut ystävistäni perhettä ympärilleni.

Oikeaan aikaan

Kun sitten päädyimme puolisoni kanssa yhteen, moni ajatteli, että etenemme liian nopeasti. Tunsimme kuitenkin entuudestaan vuosien takaa toisemme – emme olleet saaneet vain mahdollisuutta olla yhdessä, sillä hän oli silloin vielä suhteessa. Muistan sanoneeni hänestä ystävilleni jo vuosia sitten, että hän on sellainen tyyppi, joka on ”jäänyt vaivaamaan”.

Kun tulin raskaaksi melko nopeasti, moni ajatteli, että se oli vahinko, sillä puolisollani oli jo neljä lasta aikaisemmista kahdesta pitkästä suhteesta. Jopa minun läsnä ollessani eräs porukka illanistujaisissa vitsaili lapsilukumäärästä, mikä tietenkin tuntui kurjalta.

Olimme kuitenkin käyneet keskustelun ja sopineet puolisoni kanssa, että yhteinen lapsi on tervetullut. Omalla kohdallani halusin kokea äitiyden ja sen kasvavan rakkauden tunteen myös omaa lasta kohtaan. Samalla hyväksyin myös, että lapsiluku on täynnä eikä tuleva lapsemme tule saamaan pikkusisaruksia.

Näin jälkikäteen ajateltuna sain tyttäreni aivan oikeaan aikaan. En liian vanhana, enkä liian nuorena. Olin täysin valmis äidiksi. Ehkä nuorempana en välttämättä olisi ollut. En kokenut jääväni mistään paitsi – päinvastoin. En ikimaailmassa jaksaisi painaa samallalailla kaupungilla dinnereillä tai rinkan kanssa maailmalla.

Miten noin pieni ihminen onkaan tuonut niin paljon onnea mukanaan. Pysähdyn välillä vieläkin katselemaan häntä ja mietin, miten onnekas olen saadessaan olla juuri hänen äiti.

07/11/2023 Taitoluistelu

Aikuisluistelijan arkea ja muistikapasiteetin ylikuormittuminen

Tiedättekö Antti Holman sketsin, jossa hän sanoo: ”Nyt sattu aivan tosi iso omien kykyjen virhearviointi, että kiitos ja anteeks tästä. Mä lähdenkin täst nyt helvettiin.” Tuo tulee välillä jäähallilla omissa treeneissäni minulle mieleen ja se alkaa naurattamaan.

”Niin siistiä, että sä aloitit taitoluistelun”, sanoi hyvä ystäväni minulle viime keväänä. Kuitenkin oman luonteeni tietäen välillä mietin, että mistä näitä ideoita tulee ja ennen kaikkea, miten hullu sitä voi olla. Vaikka olen kilpaurheillut pienestä pitäen, ne, jotka minut tuntee, tietävät etten ole ikinä harrastanut mitään ”esittävää lajia”.

Myönnettäköön, että ennen kuin lapseni alkoi harrastamaan taitoluistelua ja minä käymään aikuisryhmässä, minulla oli todella vähän tietoa lajista. Olen huomannut, että yhtä vähän tietoa on sellaisilla ihmisillä, jotka ovat kommentoineet minun taitoluistelun aloittamista: ”Ai, mä opin luistelemaan jo joskus ennen ala-astetta.”

Ehdin juuri maanantaina todeta valmentajalleni, että: ”Olenhan mä nyt pienestä saakka osannut luistella , mutta ei sillä ole ollut mitään tekemistä taitoluistelun kanssa.”

Muistikapasiteetin ylikuormittuminen

Muistin toiminnasta huomaa, että askelsarjojen konkreettinen muistaminen on usein se vaikein asia. Yllä oleva simppeli askelsarja on hyvä esimerkki siitä, että itselläni muisti pätkii. Onneksi luistelukaverini kirjoittaa sarjoja ylös rautalangasta vääntäen ja lähettää niitä minulle. Kai tässäkin täytyy ottaa käyttöön se visumuisti, jonka avulla yliopistoaikoina pääsin tenteistä läpi. (Kuinka moni muistaa paremmin asioita, jos piirtää niistä itselleen kaavion tai tiivistelmän?)

Se, että asiat eivät tule selkärangasta on samaan aikaan hermoja raastavaa, mutta samaan aikaan ihanaa. Oma oppimisputkeni menee niin, että minun pitää ensin prosessoida liikesarja päässäni, ja sen jälkeen aivot pystyvät vasta antaa lihaksille käskyjä – ja tuosta kohtaa alkaa vasta se varsinainen liikesarjan harjoittelu. Viimeisillä kerroilla voi alkaa miettiä jopa sitä kuuluisaa estetiikkaakin.

Kun saan radan aivojen ja lihasten välillä auki ja onnistun jopa toteuttamaan halutun liikesarjan, se palkitsee niin paljon. Toki tästäkin on vielä usein tullut takapakkia eli aivoissa on syttynyt isosti valo ja olen onnistunut treeneissä esimerkiksi tekemään jonkun hypyn ja oivaltanut, millaisilla liikkeillä se on mahdollista suorittaa, mutta seuraavalla kerralla huomaan unohtaneeni tuon oivalluksen. Käyn kaksi kertaa viikossa hallilla, ja yleensä torstaisin pyrin toistamaan maanantain liikesarjoja. Karua huomata, että liikeratojen rakentaminen sinne selkärankaan on haastavaa.

Todettakoon, että tämähän on itselläni aivan lapsen kengissä, enkä edelleenkään muista kaikkien liikesarjojen ja hyppyjen nimiä, mutta henkilökohtaisesti iso askel on se, etten anna sen häiritä. On ollut myös hyvä tottua siihen olotilaan, että välillä tuntuu, että mikään ei onnistu. Onneksi kuitenkin tuon olotilan rinnalla on vahvasti myös se onnistumisen fiilis ja tulen aina hallilta kotiin aivan fiiliksissä. Nyt uskaltauduin jo Tulpin ja Salchowin rinnalla, kun sain ne jollain tasolla onnistumaan, alkaa prosessoida Rittiä. Paljon on vielä opittavaa, mutta jos kroppa pysyy ehjänä, tässä on koko loppuelämä aikaa.

06/11/2023 Matkustaminen

Millainen vuoden 2008 Meksiko oli vaihto-opiskelijan silmin?

Olen blogissani ohimennen aina välillä maininnut olleeni vaihto-oppilaana Meksikossa, ja tuosta onkin toivottu kertomaan enemmän. Aikoinaan harmittelin, etten tuolloin reissun päältä kirjoittanut blogia – miten kivaa sitä olisi ollut lukea myöhemmin. Vaikka kerään nyt blogiini hiukan tarinaa tuolta ajalta, tarkoitus ei ole kirjoittaa matkustusvinkkejä, sillä paikat ovat muuttuneet 15 vuodessa – lähinnä tuon esiin, millainen oli vuoden 2008 Meksiko 23-vuotiaan opiskelijan silmin, millaista oli opiskella Monterreyssä ja matkustaa Väli-Amerikassa tuolloin.

Haimme ystäväni kanssa Vaasan yliopistosta ennen gradun tekoa ykkösvaihtoehtona Meksikoon, ja kun sattuman kauppaa pääsimme molemmat. Jollain tapaa ajattelin, että lähdetään nyt mahdollisimman pitkälle, kun kerran on mahdollisuus. Toisaalta oli myös ihana samaan aikaan säätää asioita paikan päällä jonkun tutun kanssa. Hän oli ollut kämppiksenäni jo Vaasassa, joten tiesin meille tulevan huippu reissu. (Ja fun fact: Ystäväni on minimimmin toinen kummitädeistä eli edelleen minun elämässäni)

Opiskelimme Pohjois-Meksikossa Monterreyn yliopistossa kansainvälistä liiketaloutta, viestintää ja espanjaa, jotka kaikki saimme hyväksi luettua osaksi tutkintoa. Kuulin, että oli kuulemma harvinaista, että vaihto-opiskelijat yleensäkään saivat opintopisteitä kasaan. Minun mielestäni paikallisen yliopiston opiskelurytmi ja -tavat tuntuivat taas Suomeen verrattuina lepsuilta.

Minä suorastaan rakastin meidän kampusta, ja meillä oli hauska ja tiivis opiskelijayhteisö. Lähimmät ystäväni olivat Hollannista, Itävallasta ja Saksasta. Meillä oli opiskelijaporukalla paljon aina kaikenlaista kuuhailua, ja yleensä sovimme isolla porukalla yhteistä tekemistä – reissasimme paljon myös yhdessä.

Meidän kampus oli harvinaisen suuri näin suomalaisen silmiin ja se sisälsi kymmeniä eri ravintoloita ja kahviloita. Minun suosikki ravintola kampuksella oli sellainen, jossa minun silmien edessä paistettiin ja leikattiin sisäfile osaksi tuoretta salaattia. Hain koulun Starbuckista päivittäin kahvin. Kävin paljon myös koulumme kuntosalilla.

Monterreyn isot luokkaerot

Monterrey on Meksikon toiseksi suurin kaupunki. Sanotaankin, että se on vaurastunut toisen maailman sodan jälkeen terästeollisuudesta. Kaupungin itäpuolella kohoaa 1 700 metriä korkea Cerro de la Silla -vuori, ja kuulimme, että mitä korkeammalla vuorella asui, sitä rikkaampi oli. Monella oli myös huvila vuorella. Kävimme myös paikallisen ystävämme Mauricion perheen huvilalla yhtenä viikonloppuna. Ystäväni sanoin: ”Maurilla on hiukan erilainen lande, kuin meillä.”

Reissatessamme monterreylaisia kutsuttiin fresas (mansikat), koska he kuulemma kulkevat hiukan nokkapystyssä. Tuo kertookin paljon – Monterrey oli ”jenkkimäinen” kaupunki. Mainitsinkin usein, että jos emme olisi reissanneet niin paljon ympäri Meksikoa, olisi jäänyt paljon sitä toisenlaista Meksikoa näkemättä. Monterreyn Cerro de la Silla -vuori oli kuitenkin upea, ja muistan, miten aina katselin sitä eri puolelta kaupunkia häkeltyneenä vuorimaisemasta.

Koska Meksikossa oli ja on edelleen luokkaerot suuret, voin todeta, että koulumme oli oikeastaan vaan rikkaiden koulu. Vartijat ja korkeat aidat rajasivat kampusta ja osa tuli limusiinin kyydillä kouluun. Vaikka alueelle ei päässyt turvaportista kuin asianmukaisilla papereilla, koulultamme kidnapattiin kaksi oppilasta, ja enkä ikinä kuullut heidän palanneen.

Kotimme sijaitsi paikassa nimeltään Colonia del Carmen. (Yllä korkealta otettu kuva asuinalueestamme) Olimme vuokranneet huoneen kylppärillä omakotitalon takapihalta. Meillä oli sinne oma sisäänkäynti portilla. Asuinalueella oli myös oma vartija. Tuosta tulikin mieleen, että kun lähdimme kotiin, vuokraemäntämme kertoi, ettei ollut laittanut lämpöä päälle ollenkaan, sillä ajatteli, kun me ollaan Suomesta, että olemme tottuneita kylmyyteen. Vaikka elimme Meksikossa, ilmasto ympäri maata on erilainen. Rannikolla luonnollisesti on lämpimämpää, mutta esimerkiksi reissun päällä Oaxacan osavaltiossa reissatessamme korkeammalla oli aika viileä.

Monterreyssäkin viileni hiukan syksyllä ja meidän paikallinen ystävä Vicky toi meille yöksi vilttejä. Syyskuussa yleensä myös sataa paljon. Paikalliset talot ovat sisältä aika kolkkoja, kosteita ja viileitä. (Me talveen tottuneet olemme varmaan tottuneet myös talojen erilaiseen rakennustapaan, eristykseen ja lämmitykseen.)

Jaoimme keittiön nuoren meksikolaisen tytön kanssa. Vuokraemäntämme oli tyypillinen monterreylainen vanha nainen, jonka puheesta Meksikon sisäinen rasismi tuli usein esiin. Aina puhuessaan nainen jaksoi korostaa, kuinka tumma kämppiksemme on (muy morena). Vanha nainen oli itse ns. vaalea meksikolainen ja edelleen ihoväri määritteli heidän keskinäistä arvoa. Paikalliset ihmettelivätkin, kuinka haluamme olla auringossa, meille oli ok päivettyä ja sen sijaan minä kiharsin hiuksiani, kun paikallista kauneutta edusti enemmän suorat (suoristetut) hiukset. Heille oli myös itsestään selvää käydä kauneusleikkauksissa. Monella tytöllä oli esimerkiksi koulullamme silikonit ja niistä puhuttiin arkisina asioina. Isoissa kauppakeskuksissa myös myytiin aivan kuin päivittäistä kulutustavaraa alusvaatteiden vieressä pyllypöksyjä, joilla sai aikaan ns. brassipepun.

Kaikki ilo irti Meksikosta

Meillä oli tunnit rytmitettynä maanantaista torstaille eli aina jos vain halusi pystyi lähteä pidennetylle viikonloppureissulle jonnekin päin Meksikoa – ja teimmekin paljon reissuja niin busseilla kuin Meksikon sisäisillä lennoilla. Lomilla luonnollisesti hyödynsimme pidempiä vapaita ja kun koulut päättyivät, jäimme 1,5 kuukaudeksi rinkkareppureissulle ympäri Meksikoa, Guatemalaa ja Belizea.

Teimme ensimmäisen reissumme Mazatlaniin. Matkustimme Monterreysta Mazatlaniin muistaakseni 15 tuntia bussilla per suunta. Perillä oli pitkiä rantoja, pieniä söpöjä mökkitupia ja upeita auringonlaskuja.

Muita lyhyempiä reissuja teimme niin viikonloppuisin kuin lomillamme koulusta esimerkiksi Baja Californiaan, Cuatro Cienegasiin, Texasiin ja Yucatanin niemimaalle. Tuolloin lensimme Meridaan, josta reissasimme Chitzen Itzan kautta Isla Mujeresiin, Playa del Carmeniin ja Tulumiin. Tästä huomaa, että Meksiko-ajoista on jo kauan, sillä en muista enää kaikkia yksityiskohtia.

Koulujen päätteeksi lähdimme isommin kiertämään Meksikoa, Guatemalaa ja Belizeä. Meksikon puolella pitkänmatkan bussit olivat mielestäni tosi hyväkuntoisia ja hyödynsimmekin niitä paljon. Yleensä pyrimme matkustamaan yöbusseilla, sillä etäisyydet olivat pitkiä ja sillä säästi samalla myös majoituskuluissa. Monesti hyppäsimme bussiin illalla ja saavuimme aamulla perille. Meillä oli alustava suunnitelma reissun kulusta, mutta se muuttui matkan varrella moneen kertaan. Emme olleet tehneet mitään etukäteisvarauksia, vaan mietimme tarkempia kohteita vasta matkan varrella. Välillä teimme päätöksen jatkaa matkaa samaisena iltana – joskus taas olimme esimerkiksi tutustuneet mukaviin ihmisiin ja jäimmekin kauemmaksi aikaa samaan kohteeseen viettämään aikaa heidän kanssa. Reissun varrella ei päässyt internettiin kovinkaan usein, joten selasimme matkavinkkejä ja hostelleja esimerkiksi Lonely Planet -kirjastani. Välillä tosin vastaan tuli nettikahviloita, joista sai varattua ajan. Tuolloin yleensä lähinnä kirjoittelimme perheillemme, missä sillä hetkellä menimme.

Matkustimme Guatemalassa ns. chicken bussilla. Matkalla alkuperäiseen kohteeseen vaihdoimme monta kertaa menopeliä, sillä kulkuneuvo hajosi. Kerran viimeinen menopeli oli pikkubussi, josta puuttui kokonaan ovi. Sekin hajosi kesken matkan ja jouduimme jäädä matkan varrella olevaan hostelliin. Juuri tällaiset tapaukset ovat hyvä esimerkki siitä, ettei oikeastaan kannattanutkaan tehdä kovin tarkkoja suunnitelmia, sillä ne oikeastaan aina muuttuivat – ja kun asiat olivat sekavia, oli hyvä osata espanjaa edes hiukan.

Belize on mielenkiintoinen maa lattarikulttuurin vieressä. Se on Iso-Britannian entinen siirtomaa ja edelleen englanninkielinen. Muistan kun kerran aamulla heräsin aikasin ja lähdin kohti erästä laituria nauttimaan auringosta, eräs mies sanoi minulle: “Walk slooooow” eli siellä elämänrytmi oli leppoisaa, eikä kiireestä tykätty.

Entä ne pelottavat tilanteet?

Vaikka tiesimme, että Meksikolla on pitkä historia huumeiden tuotanto- ja kauttakulkumaana, sitä ei jotenkin sen kummemmin ajatellut – ei reissun alussa, eikä paikan päällä. Ehkä 23-vuotiaana oli myös hyvällä tapaa naiivi, eikä ajatellut kauhuskenaarioita. Jollain tapaa siinä hetkessä jotkut asiat vain naurattivat, esimerkiksi reissun päällä saimme ehdotuksen viedä laukullisen vaatteita Kuubaan – vastapalkkioksi meidän lennot olisi maksettu sinne. Kieltäydyimme kohteliaasti, sillä kuten arvatenkin saattaa laukussa olisi aika suurella todennäköisyydellä ollut muutakin kuin vaatteita.

Voin kuitenkin sanoa, että totuimme nopeasti ”talon tavoille”. Meksiko on yksi korruptuneimmista maista koko maailmassa. Jos Meksikossa näki poliisin, kannatti kävellä äkkiä poispäin. Poliisien varalta kannatti pitää pientä määrää käteistä mukana. Tunnettu kaava oli siis se, että poliisit tulevat jututtamaan ja ilman syytä uhkaavat pidättää. Pidätys tulee yleensä kalliiksi henkilölle. Itse jouduin kyseiseen tilanteeseen kerran Isla Mujeresissa ja luulen, että pääsin tilanteesta, koska osasin puhua poliiseille espanjaa (Kerroin ummet ja lammet opiskeluistani, kotimaastani ja annoin kaiken käteisen, joka minulla oli mukana). Tuttu näky kaduilla olivat myös sotatankeilla katuja kiertävät rynnäkkökivääripoliisit.

Sanotaan, että Meksikon huumekartellien asema vahvistui entisestään, kun Kolumbian huumekauppa luhistui 1990-luvulla. Jo tuolloin oli yleistä, että eri huumekartellit pyrkivät kaappaamaan toistensa salakuljetusreittejä esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Meksikon presidentti Felipe Calderón julisti vuonna 2006 huumeiden vastaisen sodan. Tuon jälkeen kuulemma tilastoidut huumesotakuolemat räjähtivät käsiin ja ovat lisääntyneet vain vuosi vuodelta. Yritin googlailla, kuinka paljon huumesodassa on arvioitu kuolleen, mutta en löytänyt. Löysin Ulkoasianministeriön vanhan arvion vuodelta 2015, joka oli silloin jo yli 100 000 ihmistä. Tuo on varmaan tähän päivään mennessä tuplaantunut tai jopa triplaantunut.

Pakko myös muistaa, että kaiken tilastoinnin ulkopuolella Meksikossa katoaa päivittäin satoja ihmisiä. Muistan kun lähdimme bussilla käymään Yhdysvaltojen puolella Texasissa. Pysähdyimme Yhdysvalloissa rajan lähellä olevassa kaupungissa nimeltään San Antonio. Kaupunki oli täynnä kadonneiden ihmisten ilmoituksia (Ei siis perinteisesti muutamaa julistetta muutamassa tolpassa, vaan kaikki mahdolliset seinät kaduilla oli täytetty ihmisten ilmoituksilla.)

Vaikka bussiliikenne isojen kaupunkien välillä toimi hyvin, julkinen liikenne Monterreyssa oli olematon. Kodistamme oli kampukselle muutaman kilometrin matka, ja Suomessahan tuon olisi helposti aina välillä reippaillut kävellenkin. Mutta koska kevyenliikenteenväyliä ei kaupungissa ollut (kukaan ei mene kävellen tai pyörillä paikkoihin. Paikallinen ystävämme ei osannut edes pyöräillä), kuljimme joka paikkaan mukaan lukien kouluunkin taksilla. Yleensä kotialueemme vartija poimi meille taksin, kun näki meidän kävelevän. Vaikka taksilla matkustaminen oli puoli-ilmaista, huono juttu oli se, että niihin ei voinut ikinä luottaa. Jos ei tiennyt itse tai osannut ohjeistaa taksia ajamaan, ei voinut olla varma, että pääsee haluamaansa paikkaan. Yleensä siis huutelin takapenkiltä espanjaksi: ”Seuraavasta oikealle, vasemmalle, suoraan jne.”

Yksi pelottavin tilanne kävikin kerran, kun lähdimme opiskelijajuhlista taksilla kotiin. Olimme kulkeneet reitin moneen kertaan, joten kun taksi lähti kaartamaan aivan päinvastaiseen suuntaan, jokainen meistä tiesi, että menemme väärään suuntaan. Kuljettaja ajoi tehdasalueelle, poistui autosta, otti takakontista ison mustan täytetyn säkin, vei sen sisälle tehtaanovesta ja tuli takaisin. Sitten hän lähti viemään meitä kotiinpäin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olimme sen verran säikähtäneitä tilanteesta, että jokainen meistä jäi hiukan ennen omaa kotiaan pois, sillä emme halunneet, että kuljettaja tietää asuintalomme.

Juuri kun lähdimme kotiin Suomeen Monterreystä, kaupungin ulkopuolelta löytyi noin 30-40 hengen joukkohauta, jossa oli pelkästään naisia ja lapsia. Eräs tuttu baarin omistaja oli myös silloin ammuttu kujalle. Kartelleilla ei siis ollut tai ole ongelmaa kidnapata, kostaa tai murhata.

Miten erotuin joukosta?

Yleensä olin paikallisia tyttöjä päätä pidempi, eikä se varsinaisesti häirinnyt minua, mutta lattaritytöistä luotu steretypia mustasukkaisina ja temperamenttisina ikävä kyllä välillä osui aika oikeaan. Paikallinen ystävämme Vicky huomasi, että tarjoilijoilla oli usein tapana puhua minulle töykeästi ja nopeammin kuin muille.

Yksi ääripää tapaus tapahtui kerran, kun olimme tutulla porukalla iltaa viettämässä. Kun menin naisten vessaan ja asetuin jonoon, yhtäkkiä joku heitti minua vessapaperirullalla päähän. Käännyin ja näin muutaman paikallisen tytön. Kun tulin vessasta he tuijottivat minua edelleen ja ei aikaakaan, kun paikan vartija tuli, laittoi minut käsirautoihin ja saatteli ulos. Toki tässä vaiheessa olin aivan järkyttynyt ja itkin, mitä olen tehnyt. Paikallinen miespuolinen ystävämme oli kuitenkin ajan tasalla ja otti nopeasti loputkin ystävämme mukaan ja lähdimme kaikki pois. Ihmettelin, että mikä kiire meillä oli autoon ja sain kuulla, että tytöt olivat paikallisen kartellin tyttöystäviä ja hankkineet minun poistamiseni paikasta. Meidän autoa ilmeisesti hetken seurattiin myös. Tämän tapauksen jälkeen ystäväni eivät enää päästäneet minua yksin vessaan eikä kyllä minnekään muuallekaan.

Onnellinen kokemuksista ja muistoista

Kun lähdin Meksikoon, moni sanoi ääneen, että uskoo minun jäävän asumaan ulkomaille. Kaiken kaikkiaan aika vaihdossa oli ihanaa ja ennen kaikkea erilaista aikaa elämässäni – ja olen onnellinen, että olen saanut kokea tuollaista elämässäni ja nähdä niin monta eri paikkaa. Hollantilainen ystäväni juuri sanoikin yhdestä kuvasta: ”Wow this was also truly amazing – look at us! How young and free we were.”

Kaikesta huolimatta normaalin elämän rakentaminen Meksikoon olisi ollut mielestäni haasteellista. Maassa on niin paljon epäkohtia, jotka vaikuttavat päivittäiseen arkeen, kuten mm. huumesota, perusturvallisuus ja suuret luokkaerot ihmisten välillä. Puhuimmekin joskus vaihdossa kanssani olleen ystävän kanssa, että miten vaihtoaika toi itselle ihan erilaisen Suomi- ja Eurooppa-identiteetin. Välillä on hyvä vaan katsoa asioita hiukan kauempaa, jotta ei pitäisi asioita liian itsestäänselvinä.

01/11/2023 Juhlat

Halloween-herkut ja discoilua

Minimimmillä oli muutamia kamuja viikonloppuna kylässä ja täytyy myöntää, että Halloween on varmaan ainut juhla, johon meidän kaapeista ei paljonkaan löytynyt koristeita valmiiksi. Vaikka päätin mennä suht simppelillä linjalla niin tarjottavien kuin koristeidenkin osalta, muutamat jutut ostin ja muutamia juttuja sain lainaksi minimimmin päikkykamun äidiltä. Ja aina toimiva konsepti on luoda yhteen huoneeseen disco, jossa saa rauhassa riehua. Kuten moni tietää lapsivieraille pienet helpot tarjottavat uppoavat parhaiten, ja he eivät juurikaan kaipaa hifistelyjä.

Halloween menu

limsaa
mehua
popcornia
donitseja
karkkia / tikkarit
keksejä
muumionakkeja

Minua naurattaa, kun koko koristelun pääpointti oli syötävät silmät – niitä ei kuitenkaan meinannut aluksi löytyä mistään kaupasta eli ilmeisesti moni muukin luotti niiden varaan.

Nuo, joita käytin olivat Sprinkles-merkkisiä. Donitseihin ne oli helppo kiinnittää pipareiden koristeluaineella ja muumionakeissa ne pysyivät ketsupilla. Lidlissä oli myös laaja valikoima teemaan sopivia karkkeja ja muita tarjottavia esimerkiksi vampyyrin hampaita.

Simppeliä koristelua

Hankin Halloween-kertakäyttöastioita sekä ikkunaan kurpitsaviirin ja ilmapalloja, ulos täytimme kurpitsajätesäkkejä lehdillä sekä leikkasimme mustasta jätesäkistä hämähäkinseittejä seinille. Lainaksi sain valkoista seittiä ja erilaisia pikkunilviäisiä koristeeksi.

Minimimmi sai aikoinaan 3-vuotis lahjaksi unicorn-naamion ja ostin vuosi sitten myös siihen sopivan puvun. Edelleen hän odottaa kuin kuuta nousevaa, että saa laittaa setin päälleen. Totta puhuen olisi ihana löytää itsellekin jokin ns. vakio naamiaisasu, jota hiukan muuntelemalla voisi muokkailla aina juhlista juhliin. Nyt olen tyytynyt vain pantoihin, joita minimimmi minulle ihanasti aina lainaa.

Mietin menneisyyden naamiaisasujani ja totesin, että vaikka ne eivät ole edes enää tallella niistä ei voi edes ideaa kopioida. En ole Halloweenia kovinkaan paljon elämässäni juhlinut, mutta ne kerrat kun olen, olen pukeutunut ninjaksi, Tecate-fairyksi ja Hohto-elokuvan kaksoseksi.

Kun asuin Kanarialla pukeuduimme vuonna 2006 koko tyttöjengi ninjoiksi eli käytännössä kuljimme musta sukka-asu päällä. Muistan tehneeni niin paljon epäoleellisia ”ninjan taisteluliikkeitä”, että minulla oli aivan lihakset kipeinä sen juhlaillan jälkeen. Tecate-fairyna eli bissekeijuna olin vaihtoaikoina vuonna 2008 Meksikossa. Ostimme pari lavaa olutta, leikkasimme pahvin auki ja teippasimme siitä minulle mekon. Hohto-kaksosena kuljin noin vuonna 2015 Helsingin yössä. Aika karmivaa. Mikä on suosikkisi? Nuo eivät ehkä tuollaisenaan olisi enää niin toimivia lastenjuhliin, vai? 😀

Jokatapauksessa kiva viikonloppu oli, ja pienellä vaivalla saimme iloa lapsille (ja aikuisille) aikaan – ehkä alamme tästä lähtien juhlia Halloweenia isommin myös meidän perheessä.

10/10/2023 Äitiys, Perhearki

Mitä teillä luetaan? 4-vuotiaan kirjasuosikit

Olen aina rakastanut tarinoita ja ennen kaikkea draaman kaarta loppukliimaksilla. Ehkä tuosta juontaa juurensa myös minun rakkaus kirjoittamiseen. Tiesittekö muuten, että mulla oli lukiossa maailman paras historian opettaja. Opettaja aloitti ensimmäinen tuntimme kirjoittamalla liitutaululle His story = hänen tarina. Kun oma mielenmaisemani alkoi ajatella historiaa liutana tarinoita, alkoi aihekin enemmän kiinnostaa.

Silmiini osui Helsingin Sanomien arvostelu Ryhmä Hau 2 -elokuvasta. Arvio oli otsikolla Uuden Ryhmä Hau -elokuvan sanoma herättää kysymyksiä. Toimittaja Maija Alander toteaa mahtielokuvan varmasti viihdyttävän yleisöään, mutta kysymyksiä herättää fiktion viesti siitä, että yksilön epävarmuus voitetaan uusien supervoima-asusteiden avulla. Toki arviot ovat aina toimittajien omia henkilökohtaisia mielipiteitä, enkä ole kyseistä lasten elokuvaa nähnyt, mutta tämä sai minut silti miettimään lapsille tarkoitettuja elokuvia ja kirjoja – ja ennen kaikkea tarinaa niissä.

Kun minimimmi oli 1v 8kk, kirjoittelin hänen sen hetkisistä suosikki kirjoistaan. Jo silloin totesin, että on olemassa tosi taitavasti tehtyjä kirjoja ja todella huonoja. Vaikka osa kirjoista oli tarkoitettu selkeästi isommille, ne sai toimimaan myös pienemmille. Niissä oli ihailtavan paljon värikkäitä kuvia ja yksityiskohtia, joista riitti taaperonkin kanssa tarinoitavaa. Pitkäikäiset kirjat kulkivat myös kasvun rinnalla, sillä ensin kirjan jutut lisäsivät ymmärrystä ja sen jälkeen se oli sanojen oppimisen apuna.

Nyt kun olemme päässeet minimimmin. (4v 4kk) kanssa jo pidemmälle tarinoiden maailmaan, huomaan arvostavani entisestään hyvää ehjää tarinaa, selkeää juonta, jossa on loppu ja mahdollinen opetus, oikeudenmukaisuutta ja hauskoja sanoja/sanontoja, joita ei aina niin kuule.

Kerään alle kirjoja, joita hän useimmiten valitsee iltasaduksi (Saa aina itse valita joka ilta mieleisensä kirjan omasta kirjakoristaan)

Viiru ja Pesonen -kirjat & Paddington-kirjat

Meiltä löytyvät Ystävämme karhuherra Paddington, Paddington puutarhurina, Viiru ja Pesonen telttaretkellä ja Viiru kateissa. Ne ovat kaikki itseasiassa siskoni lapsen (nykyään jo yli parikymppinen) vanhoja kirjoja. Näitä toki myydään edelleen. Kaiken kaikkiaan nämä ovat kivoja hyväntuulen tarinoita.

Pesosessa on hassuja kuvia ja sydäntä lämmittää, miten onnellinen Pesonen on siitä, että hänen päiviään piristää Viiru-kissa. Näin aikuisen näkökulmasta siellä on myös hauskoja sanontoja ja rikasta kielenkäyttöä.

Minimimmin oman nallen nimi on Paddington eli pitää Paddington-tarinoista kovasti ja haluaisi kovasti matkustaa Lontooseen. Paddington-karhu on hurmaava ja hyväkäytöksinen – ihana ajatus on myös se, miten hyvää hän ajattelee aina kaikista. Hänelle myös aina sattuu ja tapahtuu – kuten meidän minimimmillekin. Hoemmekin aina yhdessä: ”Ohhoh, aina sattuu ja tapahtuu. Sellainen karhu minä olen.”

Tatu ja Patu Helsingissä

Tatu ja Patu Helsingissä -kirjasta riittää juteltavaa ja siinä on yksityiskohtaisia ja hauskoja kuvia. Tarina vie mukavasti läpi kirjan aina loppuun asti ympäri Helsinkiä ja suurimmassa osassa paikoista mekin olemme käyneet piipahtamassa minimimmin kanssa. Tuo varmaan onkin meillä se kantava tekijä – kirja muistuttaa minimimmiä mm. päärautatieasemasta, Olympiastadionista, Linnanmäestä, Senaatintorista ja Eduskuntatalosta. Kirjan kohteita onkin aina kiva bongailla, kun ollaan keskustan suunnalla.

Karhuperheen tarinoita

Karhuperheen tarinoita -kirjassa on 6 lyhyempää tarinaa, ja se on ollut meillä jo kauan aikaa kierrossa. Alussa katselimme taaperona kuvia, sitten lyhensin tarinoita ja lopulta luin kokonaan. Sen vahvuus on ehkä se, että se on kirja täynnä arkisia hetkiä ja hääräilyjä. Kirjan tarinoissa Nalle Petteri menee kouluun, hän käy luistelemassa, uimassa, pelaamassa jalkapalloa, sirkuksessa, maatilalla, ruokakaupassa ja ostoksilla.

Saariston prinsessa

Saariston prinsessa -kirja on syntynyt epätavalliseen tapaan. Camilla Mickwitz piirsi kirjan kuvat jo 80-luvulla, mutta kirjaa ei koskaan julkaistu. Tuutikki Tolonen kirjoitti tarinan kuvien pohjalta ja kirja julkaistiin vuonna 2022. Tarina kertoo saariston prinsessan elämästä nuoresta vanhaksi. Vaikka tarina sinänsä ei ole mikään kovin mullistava, kirjassa on kauniita kuvailuja ja kivaa sanastoa. Siellä tuodaan esiin myös vuodenaikoja ja luontoa. Yksi kaunis ilmaisu talventulosta on esimerkiksi: ”Tuli niin kylmä, ettei saari jaksanut enää olla saari”

Pörröinen pikku pupu haluaa kiivetä puuhun

Kirjaa kuvataan, että se on sydämellinen tarina päättäväisyydestä, vaikeuksista ja niiden voittamisesta sekä jokainen meistä tarvitsee erilaisia keinoja yltääkseen unelmiinsa – ja olen tässä samaa mieltä. Äidin lohduttaminen kirjan lopussa on myös hurmaavaa.

”Sinä olet äidin ihana pikku pupunen, äidin ihanin ja sinä voi pystyy mihin vain ja oppia mitä vain. Asioita voi kuitenkin tehdä eri tavoin. Voit oppia kiipeämään puuhun, mutta sinun täytyy löytää pupusille sopiva tapa kiivetä. Me emme voi kiivetä kuin oravat, koska emme ole oravia. Meidän ei myöskään tarvitse olla samanlaisia, kuin muut. Saamme keksiä oman tapamme voidaksemme tehdä asioita. Muistatko ne suuret koneet, joita taivaalla korkealla lentelee? Ne ovat ihmisten koneita. Ihminen halusi lentää, mutta ei ihmisillä ole siipiä, niin kuin linnuilla. Siksi ihmisen piti keksiä toinen tapa lentää. Ihminen lentää niillä suurilla koneilla.”

Sulon ja Elsin mummo karkuteillä

Sulolla ja Elsillä on vauhdikas mummo, mutta kirjan rikkaus on monipuolinen tapahtumaympäristö. Naapurustossa asuu paljon erilaisia ihmisiä ja lapset toteavatkin, että: ”Miten tylsää olisikaan, jos kaikki olisivat samanlaisia.”

Kuuntele ja opi englantia

Lisäsin tämän listan loppuun, sillä se on mukavaa ajanvietettä. Oppi ja Ilo -sarjassa on muitakin kivoja tuotteita ikäryhmien mukaan. Minimimmi on tosi kiinnostunut vieraista kielistä ja kysyykin usein, mikä jokin asia on englanniksi. Kirjassa nappia painamalla kuulee yli 70 sanaa. Näitä kielikirjoja voisi olla jopa enemmän!

06/10/2023 Sportti

Mitä on olla “hyvässä kunnossa?”

Nuorempana sanonta ”pitää kuntoa yllä” linkittyi aika tiukasti itselläni kilpaurheiluun. Näin aikuisena se on saanut aika monia eri vivahteita.

Itse mietin, kun lapseni syntyi, että haluan olla tarpeeksi ”hyvässä kunnossa”, jotta jaksan liikkua hänen kanssaan. Haluan myös ylläpitää lihasvoimaa, jotta jaksan nostaa hänet kevyesti – jopa hänen kasvaessaankin. En ole ikinä halunnut, että puuhailu hänen kanssaan olisi riippuvainen fyysisestä jaksamisestani.

Toki olen jo nuorempana huomannut, että henkinen jaksamiseni on täysin yhteydessä fyysiseen jaksamiseen. Niin kuin monella muullakin erilainen liikunta tai ulkoilu ovat hyvää tapaa tuulettaa mieltä ja purkaa ajatuksia. Mutta jos ei ole ikinä liikkunut tai se ei ole ollut osana normi arkea, eihän ihminen välttämättä kaipaa sitä?

“Hyvä kunto” ja jaksaminen

”Olla hyvässä kunnossa” on siis aika suhteellinen käsite, sillä joillekin se on peilikuva, toisille henkinen olotila – jotkut taas sijoittuvat tuohon välimaastoon.

Törmäsin LinkedInissä postaukseen, jossa mies kertoi olevansa huolestunut siitä, miten huonossa kunnossa suomalaiset keskimäärin ovat. Hän oli käynyt Pajulahdessa hänen elämänsä ensimmäisessä maksimaalisen hapenottokyvyn testissä, ja oli kuullut asiantuntijoilta siellä, että testien perusteella suomalaisten kunto on laskenut todella merkittävästi. Hän totesi, ettei ole yhtään enää ihmeissään, siitä miksi ihmiset eivät tahdo jaksaa työssään (riippumatta siitä onko työ edes fyysistä).

Kun olin vielä palkkatyöläisenä ja toimistomme oli keskustassa, tykkäsin käydä pari kertaa viikossa cyclingissä. (Lähtökohtaisestihan en ole kilpaurheiluaikojen jälkeen viihtynyt ryhmäliikunnassa, mutta cyclingissa tykkäsin käydä) Ongelmaksi työpaikalla muodostui vain se, että tunti alkoi aika usein klo 16.45 eli minun piti viimeistään klo 16.15/16.20 lähteä toimistolta, jotta ehdin alkuun. Tuohan siis ei ollut ongelma, vaan se että en ihan joka aamu ehtinyt toimistolle klo 8.15, jotta minulla olisi lähimmän esimieheni mukaan ollut ”lupa” lähteä jo klo 16.15. Aamuina, jolloin en ehtinyt toimistolle klo 8.15, pidin itsestään selvänä, että voin tehdä tuon puuttuvan työajan 30-45 minuuttia cyclingin jälkeen kotisohvalta. Tämä oli vielä aikaa ennen minimimmiä, joten illat olivat täysin vapaina. Sain kuitenkin tästä puhuttelun: ”Tajuatko, että sä et ole enää kilpaurheilija?”

Tämän oman kokemuksen jälkeen on itseasiassa helppokin ymmärtää, että moni kokee, ettei työpaikalla kannusteta liikkumaan. Ehkä Suomessa työ ja harrastukset vaan eriytetään puhtaasti omille puolilleen. Työpaikoilla on usein erilaisia kertakamppiksia, mutta mielestäni ne eivät ole ratkaisu, vaan liikkuminen pitäisi saada osaksi elämää. Kuulen jo jostain vastaväitteen: ”Mutta jossainhan välissä ne työtkin pitää tehdä?” Se, että työntekijä tekisi etäpäivänä kävelylenkin lounasajalla ja hänellä menisi tuohon jopa enemmän kuin normaali lounasaika, se tuskin ketään haittaisi – päinvastoin! Ihmisellä, joka nauttii tämän tyyppisestä liikkumisesta, saattaa tulla lenkillä uusia ideoita, enemmän virtaa päivään ja loppuen lopuksi hän saattaa suoriutua työtehtävistään paremmin tekemällä kesken päivää happihyppelyn.

Arjen jaksaminen

Olen ehkä vasta nyt aikuisena oppinut lukemaan itseäni sen suhteen eli milloin urheilu lisää jaksamista ja milloin se vie sitä. Samoin olen oppinut vaihtamaan lennosta eri tapoja liikkua – oman jaksamisen mukaan. Joillekin liikunnan kalenterointi auttaa, mutta itse en ole enää kilpaurheiluaikojen jälkeen halunnut tehdä sitä. Ainoat merkinnät kalenterissani ovat maanantain ja torstain taitoluistelut, mutta muina päivinä menen fiiliksen mukaan.

Edellä mainittujen syiden lisäksi omaa liikkumistani motivoivat myös polveni ja alaselkäni. Jos en pidä lihaksistoa yllä ja venyttele, paikat kipeytyvät. Alaselästäni on nikama murtunut (varmaankin perintöä lentopalloajoilta). Tämä ei siis haittaa arkeani eikä se ole kipeä. Mutta jotta selkäni kestää, lihaksien pitää tukea tuota kohtaa. Sama oikeastaan polvieni kanssa. Ne ovat saaneet kulumaa lentopallossa ja toimivat paremmin, jos ylläpidän liikeratoja ja ylläpidän ympärillä olevia tukevia lihaksia.

Millä sinä lisäät arjessa jaksamista ja mitä on sinulle tuo “hyvä kunto”?

04/10/2023 Äitiys, Mietteet, Vanhemmuus

Mitä muistat omasta lapsuudestasi?

Sanotaan, että isoin virhe, jonka vanhempi voi tehdä on olla muistamatta omaa lapsuuttaan. Olen miettinyt omaa lapsuuttani erityisesti nyt viime vuosina ja pyrkinyt menemään siihen ajatusmaailmaan takaisin – ehkä jopa poimimaan sieltä niitä parhaimpia paloja meidän nykyelämään ja osaksi minimimmin kasvua.

Takaisin tunnelmiin

Muistan lapsuudestani paljon asioita. Ennen kouluaikaa isäni hoiti minua kotona ja vaikka silloin jo liikuimme siskojeni kanssa paljon, leikin silti päivittäin oikeastaan aika usein yksin heidän ollessa koulussa, sillä pienellä paikkakunnalla ei ollut kovinkaan paljon lähipiirissä ikäistäni seuraa. Noilta ajoilta minulla ei ole kotimme sisältä kovinkaan paljon muistikuvia, mutta muistan ison pihamme kaikki ojat ja nurkat, joissa olen leikkinyt. Tuolla ajalla on varmasti ollut iso merkitys mielikuvituksen rakentumiseen, sillä enhän olisi saanut aikaani noin hyvin kulutettua ellen olisi rakentanut ”taikamaailmaa” ympärilleni.

Leikimme paljon myös siskoni kanssa talvisin iltamyöhään ulkona. Laskimme pulkkamäkeä, teimme hyppyreitä, hiki valui ja lapaset olivat märät. Nauroimme paljon ja juoksimme salamannopeasti mäen ylös. Isäni usein toi meille vielä traktorilla lisää lunta, jotta saimme nostettua hyppyreitä korkeammaksi.

Hiihtokilpailuissa kuuma mehu maistoi kisan jälkeen hyvälle ja lentopallotreeneissä huippua oli, jos koko joukkueeseen iski nauruhepuli. Oli mahdoton yrittää tehdä mitään, sillä lihakset olivat aivan velttoja. Ehkä näistä muistoista pyrin eniten muistuttamaan itseäni siitä, miten vahva “lääke” huumori on ja sen, miten lapsella pitää olla oikeus iloon.

Jännittäminen ja esiintyminen

Muistan elävästi, miten vaivaantunut tunnelma koulun valokuvauksissa yleensä oli tai miten vielä yliopistossakin luokan edessä pidetty esitelmä jännitti. Itse opin vasta aikuisena olemaan rennosti valokuvissa ja totuin eri projektien myötä esiintymiseen – tai ehkä pikemminkin totuin siihen jännityksen tunteeseen.

Juttelimme minimimmin vasussa luonteenpiirre-eroista päiväkodin ja kodin välillä. Mielestäni monet asiat kuulostivat aika loogisilta. Vaikka hän on kotona mielellään huomion keskipisteenä ja hauskuttaa koomikkona, hän ei kuulemma ”vedä samanlaista show:ta” päiväkodissa, vaikka tunnistettavissa onkin päikyssä oma iloinen itsensä. Onhan meillä aikuisillakin erilaisia ”minä-muotoja” eri paikkojen välillä: työ-, harrastus- ja kotipersoona.

Valokuvaus ja esiintyminen tuntuvat hänestä edelleen jännittäviltä, mutta niin ne tuntuvat monesta aikuisestakin. Kun juttelimme tästä, hän hienosti itse totesi, että: ”Ei jännitä sitten enää, kun siihen tottuu.”

Ne pahat fiilikset

Olen aina ollut tunneihminen ja tehnyt paljon päätöksiäkin sen varassa. Jotenkin olen ollut myös onnellinen siitä, että olen pystynyt tuntemaan asioita ja purkamaan sellaisia fiiliksiä, jotka painavat mieltä. Elokuviin reagointi ja eläytyminen ovat tästä naurettava esimerkki. Muistan ala-asteikäisenä, kuinka itkin, kun katsoin ensimmäisen kerran Tyttöni mun -elokuvan. Elokuvassa tytön paras ystävä on allerginen ampiaisten pistoille ja hän menettää henkensä niiden pistoihin. Lukiossa muistan, kun ystäväni ihmetteli leffassa, kun repesin nauramaan hauskalle kohdalle, vaikka poskiani pitkin valuivat vielä edellisen surullisen kohdan aiheuttamat kyyneleet.

Luonnollisesti tapahtumia, urheilumuistoja ja reissuja on jäänyt lapsuudesta ja nuoruudesta mieleen, mutta muistan myös tosi paljon omiani ajatuksiani ja tunnetiloja. Vaikka urheilu toi minulle vakaan elämän ja paljon kavereita, kasvaminen pienessä kylässä oli vaikeaa. Suurin osa urheilun tuomasta elämästä vei kotiseudulta pois, mutta kiusaajia riitti koulussa. Ala-asteella kiusaaminen oli ehkä enemmän rivien välistä. Muistan jo tuolloin, että joidenkin ihmisten seura ei tuntunut hyvältä. Lapsi aistii yllättävän helposti asioita ympäriltään. Muistan jopa miettineeni, että: ”Tämänlaiseenko käytökseen ja elämään pitäisi muka tottua?”

Ylä-asteella ymmärsin verrata koulussa olevien ja urheilupiireissä olevien ihmisten käytöstä – ja tajusin, ettei sellaiseen tarvitse tottua. Tuon oivalluksen ansiosta pystyin elämään sen ajan ohi. Mutta tavallaan hirveää on ajatella, että entä jos en olisi tehnyt tuota oivallusta tai entä jos minulla ei olisi ollut sellaisia ihmisiä urheilusta, jotka toivat sen hyvän olon? Jollain tavalla haluaisin uskoa, että jokaisella meistä on mahdollisuus kukoistaa, jos vaan saa ympäristön tuen ja oikeanlaiset ihmiset ympärilleen.

Meille oli ohjeistettu lapsena: ”Kaikkien paras kaveri ei tarvitse olla, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen.” Allekirjoitan tämän edelleen, mutta samalla haluan opettaa minimimmille myös, että rajansa on näissäkin. Minimimmi tutustuu helposti uusiin lapsiin ja hänellä on paljon kavereita niin päiväkodin kuin luistelunkin puolelta, mutta ehkä arvokkainta olisi, että hän oppisi vuosien saatossa tulkitsemaan, millaiset ihmiset hänelle tuovat hyvän olon ja ketkä aidosti haluavat hänelle hyvää.

Ps. Hyödynnä -20% alekoodi SYKSY20. Koodi voimassa Kalla Activen verkkokaupassa 8.10.2023 asti.

27/09/2023 Mietteet, yrittäjyys

Mitä teet, kun on paska päivä?

Maailmantilanteesta johtuen tämä vuosi on ollut tosi haasteellinen yrittäjän näkökulmasta, ja rehellisesti sanottuna on joutunut paljon enemmän ajatella raha-asioita kuin aikaisemmin. Olen ollut yleensä hyvä sivuuttamaan huonompia päiviä vaan olankolautuksella, mutta nyt jotenkin lähipäivinä on tullut niin paljon tuutista pieniä yksittäisiä juttuja, että tuntuu jotenkin oudolta, että en olekaan pystynyt yrityksistä huolimatta harppaamaan niistä yli ilman paskaa fiilistä.

Alkujaanhan asia voi olla todella pieni. Esimerkiksi asiakkaan palaute, mutta ikävään sävyyn. Yleensähän näistä selvitään helpostikin – se ei vaadi kuin hiukan asian selvittämistä. Loppuen lopuksi näissä olen nykyään jo aika kylmähermoinen ja kärsivällinenkin jopa. Mutta entä jos kierre jatkuu ja tuo olikin vain startti kaikelle? Seuraava pieni asia oman laariin oli paketti ovelle. Se oli asiakkaan palautus. Asiakas oli elokuun alussa tilannut erään ison verkkokauppasivuston kautta Kalla Activen lasten merinovillaisia UTU-välihaalareita kaksi kappaletta 92/98 ja 104/110. Tuplatilauksissa aina yleensä tiedän, että toinen niistä tulee palautumaan.

Ja kyllä, minä pakkaan tuon tilauksen, kun saan jälleenmyyjän järjestelmän kautta siitä tiedon ja maksan myös palautuksen, mikä tekee välillä näin pienyrittäjän näkökulmasta tästä vähän hassua. Toinen haalareista palautui, mutta asiakas oli lähettänyt palautuksen suoraan isolle jälleenmyyjälle Berliinin pääkonttoriin. Oli siis varmaan hukannut valmiin palautuslapun, mutta ei ollut kuitenkaan selvittänyt sen enempää. Kun vastaanotin paketin ja näin, että se oli kiertänyt Berliinin kautta, ajattelin vain että: ”Apua, tuohan palautus myös vähennetään myynneistä”. Taustatiedoksi lähetys- ja palautuskulut vähennetään tosiaan kuukauden myynneistä, sillä iso jälleenmyyjä maksaa ne ensin. Viime talvella näitä tuplatilauksia tuli niin paljon, että loppuen lopuksi itse jouduin maksaa jälleenmyyjälle.

Seuraava pikku juttu oli jälleen palautus. Asiakas Järvenpäässä oli tilannut saman ison verkkokauppasivuston kautta lasten KUURA-malliston housuja ja paitoja kahdessa eri koossa 80/86 ja 92/98. Tuon lisäksi sama asiakas teki identtisen tilauksen viikko tuosta. Vaikka epäilin, lähetin silti nuo molemmat tilaukset. Arvatkaa mitä kävi? Asiakas ei ollut hakenut kumpaakaan pakettia postista ja molemmat paketit palautuivat. Toinen myöhemmin lähetetty saapui äskettäin ovelleni lähetin mukana.

Kirjoittelin myös tänne blogiin joskus arjen ekoteoista. Koko tuon ison koneiston takana voi joskus olla myös pieni toimija, kuten minä. Jo tuohon blogiin kirjoitin, että yksi arjen ekoteko voisi olla huolellisuus verkkokauppaostoksissa, tutkailla rauhassa esimerkiksi vaatteen mittoja ja ennen kaikkea hakea edes paketti postista. Ainahan voi myös kysyä apua – minä ainakin mielellään vastailen kuluttajien kysymyksiin liittyen kokoihin, materiaaleihin ja vaatteen malliin. Kaikki ei sovi tai istu kaikille, joten luonnollista on, että välillä tulee hutiostoja – silloin vaihto ja palautus ovat luonnollisesti oleellisia asioita.

Kun pieniä yksittäisiä asioita tulee vaan lisää

Tiedättekö sen tunteen, kun samaan syssyyn universumi osoittaa ihan konkreettisilla asioilla, että nyt asiat ovat hiukan pyllystä? Peräkkäisinä päivinä peili tippuu vessanpönttöön, pyöränjalka katkeaa, housut repeävät, kun vedän niitä ylös ja ostoskeskuksen vessassa takkini osuu vahingossa vessaharjaan, harjateline kaatuu ja kiposta valuu konkreettisesti jonkun kakkakikkare nesteineen lattialle.

Pieniä yksittäisiä asioita tapahtuu putkeen niin paljon, ettei edes ehdi varsinaisesti reagoida niihin, sillä päätä kuumottaa vielä edellinenkin asia – ja eiväthän nuo pienet asiat yksittäin tuntuisi missään. Mutta jos pohjalla on jo valmiiksi huoli esimerkiksi laskuista, pienet asiat sen päällä saattavat kerääntyessä alkaa harmittaa tosissaan.

Rypeä liejussa

Muistatteko menneiden aikojen Kauniiden ja Rohkeiden Ridgen ja sen, kuinka hän lähti aina pakoon heidän Big Ben -mökille, kun elämä koitteli? Hänellä myös kasvoi aina parta, joka selkeästi kuvasti sitä ”rypemistä”.

Kuinka moni tunnistaa tuon olotilan, että tekee vain mieli hetken aikaa rypeä siellä kuravellissä ja ihan vaan jäädä sinne pariksi päivää – aivan kuin Ridge konsanaan? Sehän on ihan tervettäkin – aina ei voi jaksaa. Niinhän sitä sanotaan, että jos on henkisesti väsynyt, pitäisi kohdella itseään aivan kuin olisi kuumeinen ja fyysisesti kipeä. Hiljentää rutkasti tahtia, ottaa lepoa, nukkua ja juoda paljon vettä.

Kun asiat ovat dominon lailla menneet päin honkia, jotenkin sitä vain odottaa sitä yhtä merkkiä, että asiat lähtevät taas ylöspäin. Edes pientä! Välillä kun noita pieniä negatiivisia juttuja on tullut niin paljon putkeen, ylös nostaa vain ainoastaan hyvät jutut. Kai se elämä sitten on välillä ainakin puntari. Itselläni se ei vaan kovin usein keiku ainakaan kovinkaan suurilla eroilla tai vauhdilla ylös alas.

Olon purkamista

Hyviä konsteja huonon fiiliksen purkamiseen ovat itsellä olleet aikaisemmin pitkä kävelylenkki tai yleensäkin urheilu ja liikkuminen, avantouinti tai kirjoittaminen. Viimeksi taitoluistelutreeneissä huomasin, että päätä painoi aluksi niin, että oli vaikea keksittyä kuvioihin. Tällaisinä päivinä myös huomaan niin selkeästi, ettei muisti toimi. Minimimmin päiväkotiin piti viedä lehtiä ja 4 keppiä askarteluihin – lehdet muistin aamulla, kun pyöräilimme päikkyyn, mutta en kuollaksenikaan muistanut, mikä se toinen asia oli, joka piti muistaa.

Tänään, kun heräsin aamulla, mun rintaa puristi. Kun kävin saattelemassa pyörällä minimimmin päikkyyn ja tulin kotiin, rintaa puristi edelleen. Sit ajattelinkin, että: ”Nyt riitti. Metsään siitä!” Oli pakko tehdä jotain konkreettista asialle ennen kuin menee kokonaan solmuun. Siksi päätinkin tehdä aamukävelyn metsän kautta hiihtomajan ulkopuntille. Yleensä mulla on tapana kuunnella musiikkia kävellessä, mutta nyt kokeilin, enkä pystynyt. Jotenkin metsän hiljaisuus tuntui paremmalta. (tämä oli uutta mulle) Musiikki on yleensä ollut se ajatuksia pois vievä asia.

Hassulta tuntuu se, että nyt kun vihdoin olen oppinut sanomaan edes joillekin asioille ei, tuntuu, että koska en osallistu joihinkin illanistujaisiin, saa ihmetystä. Olen vaan todennut, että siitä palautuminen vie liian monta päivää ja koettelee samalla myös mieltä. Kaiken kaikkiaan on pakko palata arjen perusasioihin ja alkaa ajatella vieläkin enemmän omaa hyvää oloa.

Millaisilla konsteilla te nousette ylös sieltä liejusta?

19/09/2023 Mietteet

Seuraavien ja aina vain seuraavien asioiden jahtaus

Oletteko kuulleet sanonnan: “If you spend your time chasing butterflies, they will just fly away. But if you spend your time making a beautiful garden, the butterflies come to you. And if they don’t you still have a beautiful garden.”

Sanonnassa jahdataan aina seuraavaa asiaa, emmekä arvosta tarpeeksi sitä mitä meillä on. Tavallaan tunnistan tuosta itseni. Tuo olin minä 15 vuotta sitten. Oli niin kova kiire koko ajan mennä eteenpäin: opiskella yliopistossa, valmistua, hankkia se ensimmäinen viestinnän duuni ja se toinen siitä parempi.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi voinut käyttää helposti muutaman vuoden lisää Vaasan opiskeluelämään ja vaihtovuosiin, sillä olihan se aika ainutlaatuista ja ennen kaikkea huoletonta aikaa. Vaikka mitään elettyä aikaa ei ole ikävä, enkä varsinkaan haluaisi palata takaisin niihin aikoihin, ei niitä olisi myöskään tarvinnut niin kiireessä elää.

Moni käyttää paljon elämänsä aikana aikaa tiettyjen asioiden jahtaamiseen. Se voi olla raha, menestys tai aineelliset asiat. Itse jahtasin elämää. Kuvittelin että vihdoin saan siinä seuraavassa elämänvaiheessa sen ”viimeisen täyttymyksen” ja olisin vihdoin perillä. Tavallaan en siis tiennyt, mitä jahtasin – uskoin vain tuntevani sen sitten.

Mikä herätti?

Nyt varmaan kuuluisi kertoa tarkka hetki, kun tajusin tämän kaiken ja ajattelutapani muuttui. Ikävä tuottaa pettymys, mutta sellaista tarkkaa hetkeä ei ole. Tavallaan en edes tiedä, milloin olen kääntynyt tälle nykyiselle reitille ja lopetin juoksemisen.

Jollain tapaa taisin kulkea ympäri, sillä huomaan, että nykyisessä elämässäni ja meidän perheessä on paljon asioita, jotka tuntuvat omalta lapsuudeltani. Ehkä se onkin se tarkoitus – tuoda niitä ”hyviä mausteita” lapsuudestaan omallekin lapselle ja nykyhetkeen. Tuo on selkeästi toiminut, sillä näillä mausteilla myös perhoset ovat löytäneet meidät ja meidän puutarhan.

12/09/2023 Puutarha

“Yksi helppo puutarha, kiitos”

Kuten olen jo aikaisemminkin todennut, on ollut mukava huomata, että kaltaisiani oman elämänsä puutarhureja on muitakin. Ette ikinä arvaa, mikä on yleisin kysymys liittyen puutarhaan? Se on: ”Mikä on sellainen helppo puutarha?” Vaikka vaihtoehtoisia tapoja löytyy, täysin huoltovapaata puutarhaa ei olemassakaan.

Helpon puutarhan suunnittelu

Vaikka itse rakastan hääräillä puutarhassa ja minulle puuhastelu on eräänlaista terapiaa, pakko silti myöntää, että olen myös yrittänyt miettiä helppohoitoisuutta – aikaa ei kuitenkaan ole liikaa puutarhallekaan.

Moni suosittelee suunnittelemaan alueet ja penkit ensin paperille. Itselläni tuo on auttanut siihen, että muistan paremmin kevään sipulikukkien kukkimispaikat. Luemme usein iltaisin minimimmin Paddington puutarhurina -kirjaa iltasaduksi. Siinä on mielestäni hauskat neuvot: 1) Sulje silmäsi ja kuvittele puutarha on valmiina. 2) Ennen kuin aloitat, katso aluetta jostain ylhäältä käsin ja viimeistele suunnitelmat.

Jos isommalle nurmialueelle ei ole käyttöä, helppo valinta isomman nurmialueen sijaan on laatoittaa tai laajentaa terassia isommalle alueelle. Toki vaikka olisi laatoittanut koko pihan, rikkaruohot saattavat silti löytää saumakohdat. Selkein on rajata puutarhan eri alueet, ja pitää rajauksilla nurmikko, kukkapenkit, kulkuväylät ja oleskelualueet erillään. Tämä helpottaa huoltoa, ja kasvit ei leviä koko pihaan.

Syksy on parasta aikaa suunnitella

Syksy on parasta aikaa suunnitella puutarhaa. Itse olen hätähousu. Mietin jo ensi kevättä ja millaisia muutoksia voisin tehdä puutarhaan jo nyt, jotta ensi keväällä kasvu lähtisi nopeammin käyntiin. Näin kasvit ehtivät vielä hyvin juurtua ennen talventuloa.

Syksyllä kannattaa jakaa perennoja sekä istuttaa kevään sipulikukat, kuten tulppaanit, narsissit ja helmililjat. Jotta pihaa ei tarvitse muokata moneen kertaan, eikä kukkaro köyhdy myöskään liikaa, olisi hyvä löytää optimi kasvusuhteet jo heti alkuun haluamilleen perennoille: millainen aurinko/varjo tai kasvualusta on. Pakko myöntää, että itse olen ikuinen muokkaaja. Heti jos huomaan, ettei joku kasvi viihdy paikassaan tai alkaa olla ahdasta, olen etsimässä sille uutta paikkaa.

Luonnollisesti tavoite on, että kukin kasvi löytäisi omalle paikalleen, enkä enää siirtelisi niitä. Omista perennoista meillä parhaiten viihtyviä eli ”helppoja” ovat Jaloakileija, sinisen violetit Loistokurjenpolvet, Tarhakurjenpolvi, Myskimalvat, Neidonkurjenpolvi, Syysleimu, Pionit ja Salviat. Takuuvarmoja maanpeiteperennoja ovat suikeroalpi, rönsyakankaali ja pikkutalvio. Maanpeitekasvit ovat myös oiva tapa ehkäistä rikkakasveja.

ps. Jos ette ole vielä testanneet Kalla Activen merinovaatteita, hyödynnä koodi KALLA20 ja tilaa verkkokaupasta -20% alennuksella.

05/09/2023 Kalla Active, yrittäjyys

Yrittäjyys antaa ja ottaa – kumpi vie voiton?

Tiistaina 5.9 vietetään yrittäjän päivää. Hyvää yrittäjän päivää! Olen näiden vuosien aikana kirjoitellut yrittäjyydestä paljon, sillä siihen liittyvät pähkäilyt ovat minulle lähes jokapäiväisiä. Käteen on jäänyt jo näiden viime vuosien aikana rutkasti kokemusta (ja toivottavasti parempaa näkemystä) ja ennen kaikkea ihania muistoja.

”Sä oot kyllä niin yrittäjä luonteeltasi”, sanoi aikoinaan eräs hyvä ystäväni. Tunnistan kyllä itseni tuosta. Välillä mietin, olisinko edes kykeneväinen ns. normaaleihin palkkatöihin.

Uskon siihen, mitä teen Kalla Activen eteen ja ihanaa on, että saan rakentaa brändiä ja ihmissuhteita myös työverkostooni omalla tavallani. Parasta on, että saan olla oma itseni ja ennen kaikkea hyödyntää omia vahvuuksiani. Rakastan edelleen kirjoittamistakin, ja teen sitä Kalla Activen rinnalla edelleen muutamalle lehdelle ja yritykselle.

Hulluus ja usko

On päiviä, että edelleenkin tuntuu aika hullulta, että lähdin kehittämään kokonaan omaa brändiä, mutta olen kokenut, että olen siitä tyhmänrohkeudesta saanut jo nyt pienen palkkion ja eteenpäin mennään koko ajan. Olin aivan mykistynyt, kun nyt syksyn Kalla Activen brändilähettilääksi tuli lähemmäs 300 hakemusta. Jo se piristää, että jengi uskoo ja tykkää.

Yrittäjyydessä varmaan tärkeintä on nimenomaan, että pystyy 100% seistä tuotteensa tai palvelunsa takana. Hiukan rajoja rikkomalla syntyy parhaimmat tarinat. Oletko kuullut sanonnan: ”Fiksuilla on suunnitelmat, hulluilla tarinat”? Välillä kannattaa olla vähän hullu.

Se, että olen naurettavan optimistinen, on välillä hyvä ja välillä huono asia. Se ehkä lisää riskiottoa, mutta toisaalta se on vienyt myös eteenpäin. Optimistisuus kietoutuu sinnikkyyden ympärille ja niitäkin päiviä tulee ajoittain vastaan, kun näitä luonteenpiirteitä oikeasti tarvitaan ja jaksamista koetellaan.

Päivät saattavat vaihdella hullun hauskoista kuvausreissuista arkisiin varastopäiviin. Myös mallistojen suunnitteluprosessit ja kokonaisuudessaan uuden vaatteen lanseeraus ja myyntiinvienti kaikkine toimenpiteineen ovat aina olleet isoja rutistuksia.

Yrittäjyyden haasteet

On yksilöllistä, minkä kokee yrittäjyydessä haastavimmaksi asiaksi. Kun tekee yksin töitä, ei ole ketään pelastamassa, jos jokin asia menee pieleen. Toisaalta olen tottunut hoitamaan jo lapsesta asti paljon asioita yksin. Tuo luonteenpiirre on myöskin ollut välillä mun heikkous, sillä avun pyytäminen ”mä hoidan, mä hoidan” -asenteen ihmiselle on vaikeaa.

Onneksi nykyään olen hyväksynyt sen, ettei kaikkea tarvitse osata itse. “Entisen elämän” -kontaktien kautta ja nykyisten tuttavuuksien ansiosta olen onnistunut keräämään ympärilleni onneksi sellaisia oman alansa ammattilaisia, joita on helppo palkata avuksi.

Optimistista asennetta ja ns. hyvää meininkiä tarttuu ihmisiltä, jotka uskovat sinuun ja tekemiseesi – tuollaisia henkilöitä kannattaa kerätä myös ympärilleen. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin kuunnella epäuskoisuutta ja ”tunnelman droppaamista”.

Toinen, mitä harjoittelen, on höllääminen. Toki väsyneenäkin rutiiniasiat hoituvat, mutta jos aivotoiminta on nolla, ainakin itselläni on mahdotonta tehdä mitään kirjoitus- tai suunnittelutyötä – puhumattakaan luovuudesta. Vaikka myyn merinovaatteita, raha ei edelleenkään ole minulle mieleinen aspekti. Olen aina ollut tarkka, joten lukujen pyörittely ei ahdista, mutta mielestäni taitolaji on myös lopettaa tuo pyörittely ajoissa.

Itse koen, että positiivisin asia yrittäjyydessä ehdottomasti on se, että se on mahdollistanut meille enemmän perheaikaa ja kuvausmatkoja, joissa tyttöni on ollut mukana. Muistelemme vieläkin viime syksyn ja kevään Ylläksen ja Äkäslompolon kuvausreissuja. Hassua on myös näin jälkikäteen katsoa kuvia, videoita ja behind the scenes -materiaalia sellaisella “wau-fiiiksellä”. Koska brändi on oma, sitä kai on aivan eri tiloissa, kuin esimerkiksi menneisyydessä asiakkaille järjestetyissä kuvauksissa. En osaa kuvata sitä tunnetta. Tuo jännitys on kuitenkin hyvä tunne.

Liikunta on minulle henkireikä. Yrittäjyys mahdollistaa urheilemisen keskellä päivää, jos vaan sumplin muut asiat sen ympärille. Viime keväästä alkaen olen käynyt aikuisten taitoluistelussa kaksi kertaa viikossa – ja se on kyllä tuonut aivan valtavasti iloa ja täysin uutta liikunnan intoa elämään. En olisi uskonut, että vielä “näinkin vanhana” omaan selkärankaan saisi piirrettyä uusia liikeratoja.

Viimeinen huomionarvoinen seikka tämänhetkisessä elämässä on se, että pidän edelleen äärettömästi työstäni – ja se on ehkä tärkeintä.

Hyvää yrittäjän päivää kaikille!

30/08/2023 Äitiys, Kalla Active, Vanhemmuus, yrittäjyys

Miksi sä kirjoitat sun blogia?

Vuosien mittaan olen saanut useita kysymyksiä, miksi kirjoitan tätä Ninniohia-blogia. Alkujaanhan aloin kirjoittamaan blogia äitiyslomalla, koska kaipasin kirjoittamista. Olin tuolloin vielä osakkaana eräässä markkinointiviestintätoimistossa, ja uskoin todella, että olen sinne vielä äitiysloman jälkeen palaamassa. (Elämähän ei mennyt niin, vaan päädyin myymään osuuteni ja lopulta perustin Kalla Active -merinobrändin) Kirjoittelinkin tästä aikoinaan blogiini: Hups, ajauduin taas yrittäjäksi!

Yksi elämäni rakkaus on kuitenkin aina ollut kirjoittaminen, ja edelleen virallisestikin teen sitä työkseni. Kirjoitan kaikki Kalla Activen sisällöt ja muutamalle lehdelle artikkeleita sekä yrityksille haastatteluita, mutta miksi sitten vielä näiden lisäksi kirjoittelen blogia?

Vuosien mittaan blogi on ollut yksi kanava jäsennellä omia ajatuksia. Hassua onkin ollut huomata, miten moni lukija on pähkäillyt samoja asioita, vaikka luonnollisesti kaikkia ei kaikki asiat kiinnostakaan – eikä onneksi tarvitsekaan.

Huomaan, että blogini toistuvimmat aiheet linkittyvät usein äitiyden tai yrittäjyyden ympärille. Toki näiden lisäksi kirjoittelen muustakin esimerkiksi oman pihan myötä syntyneestä puutarhahulluudestani tai urheilusta ja ulkoilusta, jotka ovat olleet vakio asioita elämässäni lapsesta saakka.

Äitiys ja arki

Moni äiti varmasti on yhtä mieltä siitä, että äitiydessä on monia eri puolia. Lapsethan ovat erilaisia sekä äitiyskokemukset vaihtelevat laidasta laitaan. Ja jos jotain rakastaa, terve huoli ja pelko kuuluvat luonnollisina asioina elämään.

Ihmisten käyttäytyminen on minusta joskus kovin epäreilua. Rakkauteen liittyvän huolen kanssa täytyy vain tulla toimeen, vaikka se vaatii ponnisteluja. Olenkin aikaisemmin todennut, että oikeastaan en ole peloissani, että minimimmille tapahtuu jotain, vaan eniten toivon lapseni elämään arjen hyvyyttä. Kuinka kasvattaa myötätuntoiseksi ja reiluksi, mutta sellaiseksi, että hän ei kuitenkaan salli muiden kohdella itseään tai rakkaitaan väärin. Sen olen jo hyväksynyt, etten pysty suojelemaan häntä jokaiselta takaiskulta – voin kuitenkin opettaa heitä nousemaan ylös kaatumisen jälkeen ja jatkamaan eteenpäin.

Ehkä näitä ajatuksia olen purkanutkin blogiin, ja moni vanhempi on myös paininut samojen ajatusten kanssa.

Yrittäjyyden haasteet

Yrittäjyyden nurja puoli on se, että ympärillä on aina tietty joukko arvostelijoita. Olenkin harjoitellut karsimaan näitä neuvoja ja pyrkinyt laittamaan osan suoraan toisesta korvasta ulos, mutta silti jotkut kommentit lannistavat. Vaikka mun ympärillä on ns. vakio freelancer-tiimi, silti täytyy välillä myöntää tosi asia, että teen asioita aika yksin. Näistäkin asioista pystyisi nopeammin puhumaan, jos vieressä olisi koko ajan joku henkilö, jota nämä asiat myös koskettavat. Onneksi kuitenkin pystyn sparrailla muiden yrittäjien kanssa aika monesta asiasta – ja oma mottoni onkin: ”Auta niin sinuakin autetaan.”

Moni lukija on myös kertonut, että seuraillut mun yrittäjyys matkaa Kalla Activen myötä alusta asti, ja he sanovat, että on mukava lukea yrittäjän arjesta. Huomaan, että itsellenikin on ihanaa jäsennellä päiviäni blogiin. Vaikka välillä tuntuu, että kirjoittelen tänne blogiin hölyn pölyä niin parasta on ollut jälkeenpäin kuulla, että olen onnistunut jollain tapaa myös inspiroimaan lukijaa omalle yrittäjyyden tielle tai muuten vain elämässä.

28/08/2023 Kalla Active, yrittäjyys

Yrittäjän elokuu ja hyppy kaivattuun arkirytmiin

Elokuu on kohta taputeltu, ja oikeastaan aika jännä huomata, miten paljon saa taas aikaiseksi, kun elokuussa normaali arki rullasi ja pystyi keskittyä työntekoon päivisin.

Myönnettäköön, olen huono tässä ”koko Suomi kiinni heinäkuun”. Vaikka joka vuosi yritän, en ole vieläkään löytänyt siihen täydellisesti sopivaa konseptia.

Nykyään osaan tehdä jo kesäkuun aikana Kalla Active -hommat siihen pisteeseen, että yrityksen pyörittäminen onnistuu 5-6 viikon ajan vain pitämällä naruista kiinni (ja etenkin niin, ettei se vie aikaa minun ja minimimmin yhteiseltä kesäloma-ajalta) Somen pystyy ajastaa, vaatepaketit saa lähtemään ja muutamia lehtijuttujakin viestinnän freelancerina sain tehtyä, eivätkä ne sen kummemmin kuormittaneet kesää.

Asia, mihin vain en ole vielä tottunut, on tyhjä elo- ja syyskuu. Älyttömintä tästä tekee se, että fakta on se, että nuo kuukaudet yleensä täyttyvät elokuun kuluessa. Jotenkin vaan oma luonteeni toivoisi ns. lomailujen alkuun jo osviittaa syksystä. Isoin virhe on mennä kurkistamaan kalenteria tai budjettiexceliä kesken kesän.

Miten elokuu on sujunut?

Pääsimme minimimmin kanssa jo elokuun alussa mukavaan päiväkotirytmiin, jossa hän menee kahdeksaksi niin kuin muutkin ja haen hänet kolmen puolineljän aikoihin.

Nyt kun elokuu alkaa olla lopuillaan, huomaan, että kaikki tuo malttamattomuus ja ”haluan jo nyt ennakkotietoa syksystä” olivat jälleen kerran aivan turhia. Ehkä itselläni on vain niin vaikea hyväksyä tuo ”heinäkuussa kaikki pysähtyy hetkeksi”, sillä jotenkin vahingossa luulen, että sama epäaktiivisuus jatkuu syksylläkin. Ja faktahan on myös se, että yrittäjä joutuu ajatella rahallisesti asioita enemmän. Kalenteri on kuitenkin hyvin täyttynyt ja kivoja juttuja on tulossa nyt syksyllä.

Lumi Shop Leville lähti jälleen erä Kalla Activen merinovaatteita myyntiin. Kalla Activelle oli myös nyt elokuussa käynnissä brändilähettiläshaku. Olin positiivisesti yllättynyt, kun hakemuksia tuli lähemmäs 300. Meillä ei ollut mitään varsinaisia kriteerejä, vaan vilpitön toive oli, että tuleva brändilähettiläs kokee aidosti Kalla Activen merinovaatteet omaksi jutukseen sekä tuo esiin niiden monipuolista käyttötarkoitusta.

Lopulta brändilähettiläiksi valikoitui 10 upeaa naista, jotka asuvat eri puolilla Suomea ja ottavat innolla Kalla Activen merinovaatteet osaksi arkeaan, harrastuksiaan ja reissujaan. Tuplasin valittujen määrää, sillä rehellisesti sanottuna oli niin vaikeaa valita. Luin jokaisen yhteydenoton moneen kertaan läpi, ja kuten arvata saattaa, pyörittelin useaa eri hakemusta vielä viimeisillä minuuteilla.

Mihin olen päättänyt panostaa?

Mulle uusi vuosi on aina alkanut syksyn alussa. Tämä on jotenkin jäänyt lapsuudesta, sillä syksyisin aina alkoi koulu ja uusi kilpailukausi urheilussa. Mulle selkeä syksyn merkki on myös inkiväärishotti ja se, että normaali harrastusrytmi alkaa taas. Niin minimimmillä kuin mullakin alkaa nyt syyskuun alussa taitoluistelu. Nyt on ollut ihana myös, kun on ehtinyt jumppailla olohuoneessa aina ennen töiden aloittamista.

Mun suurin lupaus syksylle on se, että en täytä kalenteria liiaksi. Törmäsin tällaiseen neuvoon somessa: ”Jos henkinen hyvinvointi alkaa vaikuttaa fyysiseen hyvinvointiin, kohtele itseäsi kuin olisit tulossa kipeäksi. Ota aikaa itsellesi, nuku päikkärit, juo paljon vettä ja katso vaikka leffa. Maailma voi odottaa.”

Tunnistan tuosta itseni, sillä välillä paahdan itseni rättiväsyneeksi, enkä huomaa sitä – tuo luonnollisesti kuluttaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Yritän siis olla itselleni enemmän armollisempi ja panostaa sellaisiin asioihin entistä enemmän, joista tulee hyvä olo.

ps. Muutama päivä aikaa hyödyntää koodi SUMMER15, jolla saat Kalla Activen merinovaatteista verkkokaupasta -15% alennuksen. Koodi voimassa 30.8.2023 asti.

21/08/2023 Äitiys

Äidit sometrendien perässä – kenen kustannuksella?

Koska päivitän lähestulkoon päivittäin Kalla Activen somea, selaan yritykseni profiililla paljon myös TikTokia. Toki välillä minua ihan naurattaa, miten paljon olen tippunut kärryiltä tämän kanavan suhteen, mutta yritysmielessä haluan testailla sen potentiaalia.

En ole varmaan ainut ihminen, joka välillä kammoksuu somekanavissa kiertäviä haastevideoita. Toki jotkut ovat hauskoja, mutta ero hauskuuden ja häpäisyn välillä on ajoittain todella pieni.

Yksi haaste, joka tuli eilen minua vastaan, on kananmunan rikkomishaaste #eggchallenge, ja suoraan sanottuna se sai minut tosi surulliseksi. Haasteessa vanhempi (videoissa oli useammassa äiti) rikkoo leipoessa kananmunan lyömällä sen lapsen otsaan. Useassa videossa lapsen leipomisinnostus katoaa sekunnissa, lapsi on järkyttynyt ja sanoo nyyhkyttäen rikkomisen sattuneen. Samaan aikaan vanhempi nauraa vieressä.

Vaikka idea vaikuttaa harmittomalta, minun mielestäni tuo haaste on kauhea. Vanhemman kuuluisi olla lapsen turvasatama eikä ”bully on the playground”. Lapset ottavat mallia meistä aikuisista, ja he imevät kaiken opin. Haasteessahan vanhempi opettaa, että lyöminen on ok ja sille voi vielä nauraa.

Jos lapsi ajattelee tuon olevan normaalia käytöstä, pahimmassa tapauksessa hän alkaa itse kohdella myöhemmin muita samoin. Toinen skenaario taas opettaa sietämään vääriä asioita, kuten huonoa parisuhdetta tai ilkeää kaverisuhdetta, jos käsitys normaalista puuttuu.

Arjen pienet sanat ja teot

Tuo haaste sai minut myös ajattelemaan omaa tytärtäni ja sitä, millaisilla sanoilla ja teoilla kannustan häntä arjessa. Nuohan pienet asiat ovat automaattisesti niitä, jotka rakentavat pala palalta hänen itsetuntoaan ja omakuvaa.

Juttelemme paljon aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Hän saa valita yhden kirjan koristaan, jonka luen. Tuon hän haluaa usein kuulla minun keksimän tarinan, jossa hän seikkailee. Usein tapahtumat ovat ihan arkisia asioita tai meidän reissuja. Minulla on ollut jo hänen vauvasta asti tapana sanoa hänelle iltapusujen yhteydessä: ”Kiitos päivästä. Mulla oli kiva päivä sun kanssa. Olen ylpeä sinusta. Rakastan olla äitisi”.

Uskon, että se miten me puhutaan lapsille, siitä tulee heidän ”sisäinen ääni”. Kun minimimmi oli taapero, kirjoittelin lapsen itsetuntoon ja kehuun liittyviä asioita blogiin: Miten tukea lapsen itsetuntoa? Uskon edelleen, että parhaimmassa tapauksessa ihminen alkaa elämään kehujen mukaisesti: ”Give people a fine reputation to live up to.” Tuohan voi olla juuri osa sitä sisäistä ääntä. Toivon, että hänelle rakentuu terve käsitys itsestään ja elämästä.

Oma arvo

En tiedä oletteko kuulleet tarinan isästä, joka näytti ennen kuolemaansa pojalleen isoisän 200 vuotta vanhan kellon ja sanoi: ”Ennen kun annan kellon sinulla, käy kultasepän liikkeessä kysymässä heidän arvio sen arvosta.” Kultasepän liike tarjosi kellosta vain 150€, sillä se oli heidän mielestään liian vanha. Isä pyysi poikaa sen jälkeen kysymään panttilainaamosta. Siellä kellosta tarjottiin 10€, koska kello oli heidän mielestään liian kulunut.

Tuon jälkeen isä pyysi poikaa menemään museoon näyttämään kelloa. Poika meni ja palasi takaisin kertomaan isälleen, että museossa kellosta tarjottiin 500 000€. Kellon kerrottiin olevan antiikkinen keräilyharvinaisuus. Tämän jälkeen isä sanoi pojalleen, että toivoo hänen ymmärtävän, että elämässä oikeat ihmiset antavat sinulle myös oikean arvon. Älä jää paikkaan, jossa sinun arvoa ei nähdä.

Jotenkin tämä tarina liittyy myös tuohon sisäiseen ääneen. Koska olen Vaasan vierestä Pohjanmaalta kotoisin, koen, että kiusaajia joutui sietämään, sillä paikkakunta oli niin pieni ja siellä asui vähän ihmisiä. Paikasta pääsi pois vasta kun yläaste oli ohi. Kirjoittelin tästäkin joskus blogiin: Kiusaaminen ei ole edelleenkään coolia.

Aikuiselämässä rakastan sitä asiaa, että omalla lapsellani on vaihtoehtoja ja toivon enemmän kuin mitään hänen ympärilleen ihmisiä, jotka ovat reiluja ja kohtelevat sen mukaisesti. Se, miten huomaavaisia kavereita hänellä on päiväkodissa ja luistelussa, saa minut aina niin onnelliseksi.

17/08/2023 Äitiys

Miten helpottaa päiväkoti-ikävää?

Minimimmi täytti kesällä 4 vuotta, ja hassua, miten tuntuu, että olemme kulkeneet päiväkotimaailmassa jo pitkän matkan. Hän aloitti pienten ryhmässä ollessaan 1 v 2kk eli nyt alkoi neljäs vuosi samassa päiväkodissa.

Ensimmäisen vuoden painajaisen jälkeen hänellä on ollut mukavia hoitajia, joihin olemme pystyneet luottamaan. Hänen ensimmäisen vuoden varhaiskasvatuksen opettaja myönsikin, kun olimme päiväkodin johtajan kanssa juttelemassa, että ensimmäinen vuosi meni vihkoon. Tuo aika oli äärimmäisen raskas ja aiheuttivat huolta, mutta olen ylpeä, että silloin lähdin asiaa selvittämään. Tuolloin tästä rohkaistuneena moni vanhempi jakoi oman kokemuksensa liittyen samaan varhaiskasvatuksen opettajaan. Kauhukseni hänen hermokohtaukset olivat monenkin eri ikäluokan ja heidän vanhempiensa tiedossa.

Ehkä tämä koko tapahtumasarja oli hyvä muistutus itselleni siitä, miten omaan intuitioon kannattaa luottaa. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että asiat eivät ole normaalisti ja jokin on pielessä.

Balsamia haavoihin

Jotenkin tulee ihan kyyneleet silmiin, kun mietin, miten ihana ja empaattinen varhaiskasvatuksen opettaja minimimmille tuon koettelemuksen jälkeen tuli. Muistan edelleen, kun hän oli kysynyt 2,5-vuotiaaltani: “Oletko sinä sellainen pieni kultakimpale? “, johon hän oli vastannut:“En, olen iso kultakimpale.”

Näin jälkikäteen ajateltuna terve hoitosuhde ja kannustava hoitaja olivat tuossa vaiheessa kuin balsamia hänen haavoille ja enkä edes halua ajatella, mitä olisi tapahtunut hänen itsetunnolleen, jos kommunikointi olisi jatkunut raivoten.

Vaikka tuosta seuraavana vuonna hänen hoitajat vaihtuivat, koin silti, että asiat olivat normaalisti, eikä ennen kaikkea tarvinnut olla huolissaan. Yksi hänen hoitajista oli vielä samaan aikaan hänen luisteluvalmentaja, joten heille muodostui ihana suhde ja sama kemia jatkuu edelleen, vaikka hän ei ole enää minimimmin ryhmän oma hoitaja.

Uuteen ryhmään siirtyminen

Kun päiväkoti alkoi elokuun alussa, elimme ensimmäisen viikon kuherruskuukautta. Ryhmä oli melkein sama, muutama tuttu hoitaja ja siirtyminen ”isompien pihaan”.

Meillä oli aina viime vuonna tapana vilkutella vielä pihasta ikkunaan, kun lähdin. Yleensä minimimmin kaveritkin olivat hänen kanssaan ja toivoivat, että hypin XY-hyppyjä tai lähettelen lentopusuja. Hän siis jäi enemmänkin naureskelemaan aina ikkunaan, kun hölmöilin kävellessäni ulkoportille. Eräs vanhempi kerran totesinkin: ”Kaikkea ne pistävät meidät tekemään”, johon totesin: ”Voin helposti hassutella, jos siitä tulee noin hyvä mieli.” Ainahan se on kivempi jäädä nauraen jonnekin.

Minimimmi on hoitajien mukaan aina ollut ikäisekseen hyvä sanoittamaan tunteitaan. Ikävää myös on käyty läpi ja usein hän kuulemma sattunutkin päiväkodissa yhtäkkiä toteamaan esimerkiksi ruokapöydässä: ”Äitiä ikävä”, johon on vastattu esimerkiksi: ”Sulla onkin ihana äiti”. Tämän jälkeen hommat ovat jatkuneet normaalisti nauraen ja leikkien.

Viimeisen viikon olemme jutelleet paljon kotona ikävästä. Kavereita hänellä on paljon ja päivittäin hauskoja leikkejä heidän kanssaan, mutta jollain tapaa ikävä on nyt viikon ajan tuntunut aamuisin päikkyyn mentäessä isommin. Hän halaa tiukasti ja sanoo minulle: ”Tulee ikävä.” Usein hän haluaisi tulla minun kanssa viettämään päivää, vaikka hän tietää vanhempien olevan töissä, kun lapset ovat päiväkodissa.

Kesä oli niin tiivis – olimme melkein 5,5 viikkoa kahdestaan, sillä puolisollani ei ollut samaan aikaan lomia. Teimme reissuja Suomessa ja Kyprokselle, nauroimme sekä teimme arkisia asioita yhdessä. Uskon, että tottuminen arkirytmiin vaatii vain aikansa, mutta miten ihanaa se on, että asiasta pystyy niin avoimesti puhua hänen kanssaan. Toisaalta kesällä oli taas kavereita ikävä.

Kun olemme jutelleet ikävästä, olen useaan otteeseen todennut, ettei siinä ole mitään väärää. Se on luonnollinen tunne, joka helpottaa ajan kanssa. Sitä usein tuntee, kun on rakkaita ihmisiä elämässä. Olen rohkaissut häntä sanomaan sen samallalailla ääneen, kun hän on aikaisemminkin sen sanonut. Usein sanon hänelle: ”Minullakin tulee sua ikävä, mutta sitten kun muistan, että pianhan me nähdään, ikävä helpottaa.”

Ikävää on eniten helpottanut pari päivää sitten antamani kaulakoru. Annoin hänen kaulaansa oman koruni ja sovimme, että jos tulee ikävä hän voi ottaa sen riipuksen sormiensa väliin. Se myös auttaa muistamaan, että pianhan me näemme taas. Koru onkin auttanut tosi paljon ja hoitajatkin sanovat hänen kantavan ylpeänä minun korua.

Kaiken kaikkiaan on maailman ihaninta, että näistä tunteista voi 4-vuotiaan kanssa jo näin hyvin puhua, ja teen kaikkeni, että meidän puheyhteys säilyisi myös tulevaisuudessa, jotta voisin tarvittaessa olla tukena muunlaisienkin tunteiden läpikäymisessä. Voihan elämä & tunteiden eri kirjot ❤️

11/08/2023 Äitiys, Mietteet, Vanhemmuus

Ollako ennemmin hyväuskoinen höntti vai välinpitämätön?

Miten löytää kultainen keskitie hyväuskoisen höntin ja välinpitämättömän välillä? Kumpaan te kallistutte?

Oma “supervoimani” on aina ollut se, että luotan ihmisiin. Ystäväni ovatkin sanoneet, että ihmettelevät sitä, että ajattelen aina lähtökohtaisesti kaikista hyvää. Tuo taito on niin antanut kuin ottanutkin – ja taivas, miten väsynyt olen välillä sen vuoksi.

Luottavainen kultakala

Rehellisesti sanottuna ilman luottoa ihmisiin minulla olisi suurimmat mahdollisuudet jääneet käyttämättä niin urheilun, uran, yrittämisen ja ihmissuhteidenkin puolella. Jos on luottavainen, pystyy mielestäni myös tehdä rohkeasti asioita. Rohkea myös huomaa enemmän mahdollisuuksia ympärillään.

Olen aina ollut myös kultakala. Jos asia on käsitelty, minulla ei ole ikinä ollut ongelmaa jatkaa. Kerran opiskeluaikoina näin jopa unta, jossa ilkeä tyttö pyysi anteeksi sanojaan. Aamulla tuntui taas kevyeltä, enkä ollut enää asian puolesta surullinen. Silti parhaimmat ystäväni olivat puolestani tuolle haukkujalle vihaisia, eivätkä he enää luottaneet häneen. Itse taas olin jo unohtanut kaiken ja annoin hänelle uuden mahdollisuuden.

Tuo on taito, jonka toivon myös minimimmillä pysyvän. Usko ihmisiin. Puolisoni sukulainen totesi viikonloppuna, että minimimmi on ihanan varaukseton. Kun minimimmi oli vuoden vanha kirjoitin runon, jonka nimi on ”Toiveeni lapselleni”. Muutamat siinä olevat kohdat ovat mielessäni vieläkin. Esimerkiksi:

Toivon, että maailman pahuutta kartat,
mutta mahdollisuuksia menettää saatat,
jos pahinta oletat
ja sydämesi kovetat.

Mikä on kolikon kääntöpuoli?

Kolikon kääntöpuoli on ollut, että luottavaisuutta on myös käytetty hyväksi – olen uskonut ihmisiin, jotka eivät ole sitä ansainneet. Turpaan on tullut ja lujaa. Huomaan, että saatan pettyä ihmisten käytökseen, sillä oletusarvo heitä kohtaan oli suurempi.

Nykyään olen huomannut, etten palaudukaan asioista enää yhtä nopeasti, ja välillä pelkään, että menetän “supervoimani”. Sen pahin vihollinen on välinpitämättömyys, jollaiseksi en haluaisi ikinä muuttua. Itse henkilökohtaisesti en haluaisi elää puoliteholla, sillä mielestäni elämään kuuluvat kaikki tunteiden kirjot.

Huomaan vain, jos minulta viedään mahdollisuus käsitellä jokin asia tai jokin asia menee liiaksi ymmärryksen ulkopuolelle, minulla on vaikea suhtautua siihen. Ehkä se linkittyy myös jotenkin kasvatukseen. Hyvät tavat kaunistavat – niinhän ennen vanhaan tavattiin sanoa. Lapsuudessani Pohjanmaalla meiltä lapsilta odotettiin hyvää käytöstä.

Tämän vuoden aikana on tullut vastaan arjen ympärille sulautuvia asioita, joissa olen odottanut ihmisiltä normaalia käytöstä. Normaalilla tarkoitan lapsena opittuja asioita: kiitos ja anteeksi. Jostain syystä näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Kun mietin, miksi olen niin pettynyt tällaiseen käytökseen, tajusin, että ehkä ihmisten arvaamaton käytös tuntuu vaan niin pelottavalta.

Ehkä tietynlainen ”antaa olla -mentaliteetti” säästäisi hiukan voimia, eikä se välttämättä muuttaisi liian välinpitämättömäksi.

Ja edelleenkin haluan uskoa, että luottavaisuus antaa enemmän kuin ottaa – ja siinä haluan myös minimimmiä tukea.

09/08/2023 Puutarha

Etupihan maisemointi -projekti

Saan puutarhaan liittyviä kysymyksiä aika ajoin. Tämä todistaa vaan sen, että kaltaisiani ”oman elämänsä puutarhureita” on enemmänkin. Aikaisemmissa blogikirjoituksissa on jo muutamaan syksyiseen kysymykseen valmiiksi vastaus, kuten vinkkejä syksyn puutarhatöihin sekä helppohoitoisiin syyskukkiin. Etupihan maisemointi -projekti on kuitenkin jotenkin jäänyt minulta unholaan – tai pikemminkin sen edistymisestä kirjoittaminen.

Aloitin etupihan maisemoinnin yli 2 vuotta sitten ja sen etenemisestä onkin tullut paljon kyselyitä. Kirjoittelin silloin blogiin, kuinka alueelta kaadettiin iso varjostava tuija ja tilalle jäi tyhjä tila. Halusin tilalle päärynäpuun ja perennapenkin, jossa kukkisi keväästä syksyyn asti.

Maisemointi-projektin lähtökohdat

Alkujaan kaivoin nurmikkoon 120cm x 90cm kuopan, mutta olen vuosien mittaan nyt suurentanut sitä. Päärynäpuun takia tein siitä tosi syvän, mikä on myös auttanut kukkiakin viihtymään paremmin. Maaperä on tosi savisen hiekkaista ja siinä ei olisi kyllä ilman uutta multaa kasvanut mikään.

Kasvualustassa ei kannata muutenkaan säästellä, vaan se kannattaa muokata kasville suotuisaksi sekä ottaa huomioon kasvin tarvitsema minimi syvyys kasvualustassa. Kasvualustan minimisyvyys perennoilla on yleensä 20-50 cm, pensailla noin 50 cm, köynnöksillä 50-80 cm ja puilla vähintään 80cm.

Ajan kuluessa olen penkistä siirtänyt muutamia kukkia – lähinnä senkin mukaan, kun olen tarkkaillut, kuinka ne viihtyvät ja onko etupihan penkki niille otollinen kasvupaikka.

Vaikeinta oli alkujaan tuolloin noudattaa suositeltuja istutusvälejä – toki tiheään istuttamalla saa valmiimman näköistä, mutta pian voi joutua jakamaan tai siirtämään liian lähekkäin kasvavia taimia.

Puolisoni naureskelee, kun saan pihan hoitoon kulumaan niin paljon aikaa kuin sitä on käytettävissä. Olen mestari keksimään uusia projekteja, ja huomaankin, että päässäni koko ajan raksuttaa jokin uusi toteutettava idea.

Helpot perennat

Mitkä kasvit ovat ottaneet ajan myötä oman paikkansa? Keväällä ja alkukesästä penkissä kukkivat erilaiset laukat ja tulppaanit. Meillä on aika aktiivisia citykaneja ja myyriä liikkeellä, joten kokeilin ensi kertaa istuttaa laukkoja tulppaanien sipulien viereen. Laukan sipulin tuoksun sanotaan karkottavan eläimet, ja nähtävästi se ainakin toimi tänä keväällä eli penkin kukat säästyivät.

Siirsin päärynäpuun vierestä Jalokuunliljan (Hosta ‘Pilgrim’) taloyhtiön puolelle kasvamaan, sillä halusin vaihtelua penkkiin. Loppuen lopuksi paikka oli myös ehkä liian aurinkoinen kuunliljalle. Sen tilalle istutin siskoltani saaman isomaksaruohon. (Ja kyllä, pelastin tämän piharemontin alta ja toin autossa Kangasalta asti. Puolisoni naureskeli jälleen) Päärynäpuun edessä kivien päällä kasvaa Pikkutalviota. Mielestäni tuo maanpeittoperenna tuo kivan lisän.

Päärynäpuun vasemmalla puolella Sarah Bernhadt -kiinanpioni on nyt jo kukkinut kahtenakin kesänä kesäkuun lopulla. Nyt kokeilin sen viereen istuttaa siemenistä loppukesän auringonkukkia, ja tuota ajattelin jatkaa myös ensikin kesänä. Yksivuotisilla kukilla saa kivaa lisää sellaisten kukkien viereen, jotka kukkivat jo alkukesästä.

Kesäkuun puolenvälin kukkia ovat penkissä Jaloakileijat (‘Aquilegia caerulea’) ja sinisen violetti loistokurjenpolvi (‘Geranium hybrid johnson’s blue’). Heinäkuun lopusta aina elokuun loppuun kukkivat valkoiset ja pinkit Myskimalvat, joiden siemeniä olen saanut äidiltäni. Ne kukkivat aikoinaan lapsuudenkodissani Pohjanmaalla.

Loppukesän kukkia on Loistokärhö (‘Clematis Ernest Markham’), joka kiipeää päärynäpuuta pitkin.

Penkki on siis muotoutunut aika kivasti ja lasten kesäkeittiö ja istuskelupöytä, hernelaatikko sekä pensasmustikat ovat tuoneet kivan lisän etupihalle. Myös pikkuhortensiapensas pääsi osaksi etupihaa, kun pelastin sen ilmalämpöpumpun tieltä.

Millaisia uudistuksia te olette pihoillenne tehneet?

07/08/2023 Äitiys, yrittäjyys

Äidin oma-aika ja aikataulusumplija

Moni sanoo, että äitiyden myötä he ovat kehittyneet ajanhallinnassa. Omien menojen yhdistäminen lasten rytmeihin, aikatauluihin ja menoihin on vaatinut olemaan järjestelmällisempi.

Aloin miettiä tätä myös omalla kohdallani ja täytyy todeta, että en huomaa omassa käytöksessäni kovinkaan paljon muutoksia. Huomasin jo nuorena, että ellen sumpli aikatauluja, en ehdi tehdä koulujuttuja, pelata lentopalloa, käydä osa-aikatöissä ja nähdä kavereita. Jollain tapaa kavereiden näkeminen oli se porkkana, jonka vuoksi kannatti suunnitella etukäteen, merkitä ylös to do -listoja ja käydä läpi koko kalenterirumba.

Nykyään tosin kalenteri ei enää ole paperikalenteri ja to do -listatkin ovat läppärin muistiinpanoissa, mutta sama nuoruuden taktiikka pelittää yhä, vaikkakin aikaa vievät asiat ovat vaihtuneet. Olenkin aikaisemmin todennut, että jos vain saan merkitä asiani ylös, minun ei tarvitsekaan kuormittaa itseäni sen suhteen. Asia siirtyy listalleni ja lähtee sieltä, kun olen sen tehnyt. Monihan kuitenkin murehtii asioita ja käy ajatuksissaan listan asioita läpi, jos se on kesken.

Yrittämisen ajankäyttöä

Ehkä tuon oman sumplimisen vuoksi en koe yrittäjyyttäkään sen kuormittavampana kuin ns. normaalia päivätyötä – päinvastoin. Koin nuorempana, että palkkatöissä tehokas ajankäyttö oli välillä haastavaa, sillä saattoi olla päiviä, kun siihen ei itse pystynyt itse vaikuttamaan.

Muistatteko sen tunteen, kun mietit kesken palaverin, että tämä palaveri olisi voinut olla vain sähköposti tai chat-keskustelu, tai pahimmassa tapauksessa pelkkä ajatus vain palaverin järjestäjän päässä. Nykyään ehkä ihmiset arvostavat toisen aikaa enemmän, etteivät buukkaa palavereihin ihmisiä, joille asia ei kuulu.

Koronalla oli myös tärkeä rooli yritysten etäyhteyksien parantamisissa. Nykyään ei ole tarvinnut enää matkustaa monia tunteja pikaisten palavereiden vuoksi.

Mihin kulutan aikani?

Asia, jossa ehkä nykyään olen tarkempi, on ajan käyttäminen – koska ylimääräistä aikaa ei ole ylitsepääsemättömän paljon, mietin huolellisesti mihin ja kenen kanssa sen käytän. Ehkä tuon vuoksi olen entistä tarkempi myös siitä, etten myöhästy ja anna henkilö odotuttaa, sillä en koskaan voi tietää, kuinka paljon vaivaa hän on nähnyt, että pääsee paikan päälle (ja antaa aikaansa).

Kävin vuosia Elixialla salilla, sillä asuessani Kalliossa siitä oli lyhyt matka useammallekin salille. Kun muutimme Pohjois-Helsinkiin, en jollain tapaa löytänyt samanlaista ihastusta sitä lähellä oleviin Elixioihin. Huomasin, että menin talvella ennemmin vieressä kulkeville laduille hiihtämään, lenkkeilemään portaisiin tai ulkopuntille.

Lapsen myötä ajankäyttö on vain korostunut – haluan päiväkodin jälkeen puuhailla minimimmin kanssa. Päivisin en taas ole valmis kuluttamaan työaikaani bussissa salimatkoihin keskustan suuntaan, vaikka siellä ne aikaisemmat kuntosalit olisivatkin. Nykyään olenkin tehnyt helpoimman kautta eli heti päiväkotiin viennin jälkeen jumpan kotona tai kodin lähellä ulkona. Syyskuusta alkaen menen taas lounasaikaan kodin vieressä olevaan jäähalliin omaan aikuisluisteluuni. Jos nyt puhutaan siitä kuuluisasta “äidin omasta ajasta”, nämä ovat henkireikä sen suhteen.

Ajankäyttö ja oma jaksaminen

Olen alkanut aika rankalla kädellä karsimaan myös sellaisia asioita pois päivistä, joista ei tule hyvää fiilistä. Onneksi iän myötä osaa sanoa jo myös ei joihinkin ehdotuksiin – ja ennen kaikkea miettiä omaa jaksamista. Eihän asioista nauti, jos on muuten aivan finito. Silloin ehkä ennemminkin pitää tehdä sellaisia asioita, joilla palautuu.

Tästä yhtenä esimerkkinä noin 10 vuoden takainen päivä, kun Lenny Kravitz esiintyi silloisella Hartwall Areenalla. Keikka oli sunnuntaina ja sen oli määrä alkaa kello 21.00, mutta muistaakseni alku meni lähemmäs kello kymmentä. Vaikka Lenny on kaiken kaikkiaan ihana ja odotin hänen keikkaansa, muistan kuinka puhki olin keikalla. Tuolloin mietin jaksamistani ja en kokenut häpeäkseni myöntää itselleni, että päivä ja aika olivat väärät. Vaikka tuo tapaus oli aika pikku juttu, se sai minut kuitenkin miettimään jatkossa omaa jaksamista tarkemmin.

Olemme sopineet siskoni kanssa, että minimimmi menee syyskuun alussa heille yökylään. Välillähän yökyläilyillä on jokin selkeä tarve esim. menot kuten hääjuhlat tms, mutta tällä kertaa minulla ja puolisollani ei ole mitään varsinaista ohjelmaa sovittuna – minimimmi on jo tosi kauan sanonut haluavansa mennä heille yöksi ja laitoimme nyt asian järjestymään. Tämä sai minut entistä enemmän miettimään, mihin tuon ajan haluan hyödyntää ja mistä tulee hyvä fiilis. Ensimmäiset asiat, jotka tulivat mieleen, olivat hyvä treeni jossain kivalla kuntosalilla, uinti kylmässä vedessä ja hyvä ruoka (kreikkalainen tai tapakset).

Meillä tuli puolisoni kanssa myös puheeksi toinen ideahaara, jossa lähdettäisiin pois kotoa. Olemme muutaman kerran olleet esimerkiksi Haikon kartanossa yhden yön. Fakta on kuitenkin se, että koska teen kotoa töitä, minulle tekisi varmaan hyvää lähteä pois sieltä välillä. Toisaalta kesän reissut on juuri laitettu purkkiin eli mitään akuuttia ”seinät kaatuvat”-fiilistä ei ole ja ylimääräiset rahatkin on aikalailla hassattu kesän hotelleihin ja muuhun humputteluun.

Onko teillä lukijoilla ehdottaa meille jotain ideaa, mitä voisimme tehdä? Tai mikä olisi kiva paikka treenata? (johon voisi mennä ilman jäsenyyttä kertamaksulla)