Kun jonkin asian imuun joutuu, aika menee huomaamatta ohitse. En edes ole huomannut, että viikko on taas pulkassa. Välillä ulkoistan itseni, ja näen tarkkailevin silmin oman elämäni. Mieleni on tyhjä ja sieluni puuttuu. Loiste, joka aikaisemmin vei minua eteenpäin, on haalistunut. Käyn varamoottorilla. Ulkopäin katsottuna näen vain väsyneen tyypin, joka harhailee edes takaisin. Saavun rautatieasemalle. Asa on luvannut tulla minua vastaan. Minulla on kahden päivän työreissulta kannettavana muutama laukku, jotka Asa lupasi auttaa kantamaan kotiin. Tuskin minusta oli kuitenkaan työskentelemään, sillä olin niin tiloissa koko reissun ajan. Väsyneenä on mahdotonta toimia. Vaikka yrittää nukkua ja nukahtaisikin, uni ei auta. Se ei vie väsymystä pois. Akkuni on tyhjä, enkä tiedä missä laturi on. Ajatuksissani hyppään suoraan alusta loppuun. Kommunikaationi on pelkkää alku- ja lopputavua. Turhauttavinta on yöllä katsoa tunnin välein kelloa ja todeta seitsemän aikaan aamulla, ettei tullut nukuttua minuuttiakaan. Asa näyttää ihan haamulta, kun hän kävelee minua vastaan. Valkoisen eloton. Ei kai hän ole itsekään nukkunut muutamaan päivään.

Kävelemme kotiin, ja Asa ei puhu minulle sanaakaan. Toisaalta en itsekään jaksa puhua, sillä juuri ja juuri jaksan kävellä eteenpäin.  Minusta tuntuu siltä, kun olisin baarin jälkeisillä huonoilla jatkoilla. Totaalisilla väsyjatkoilla. Liian väsyneenä, juoma ei enää maistu ja liian kaukana kotoa. Ja ennen kaikkea minulla on se fiilis, joka tulee, kun jatkoille meno kaduttaa jo samalla sekunnilla, kun astuu ovesta sisään. Oma olotila on niin uuvuttava, ettei jaksa edes tehdä asialle mitään. On vaan. Jalat eivät liiku, yrittää väkisin ottaa huikkaa skumpasta, mutta silti silmät pilkkivät.  Minä vihaan väsyjatkoja. Ja kauheinta on, että luulen, etten näiltä jatkoilta pääse edes lähtemään pois, mutta mihin mennä, jos kotonakin tuntuu tältä? Viileästä ja kolkosta hautakammiosta on tullut vankilani. Kodistamme. Seinistä valuu vettä, joka teki kammiosta vieläkin koleamman. Menneet painostavat ajatukset kaikuvat ja tyhjät tunteet jäädyttävät paikan. Nekin, jotka ennen saivat sydämeni lämpenemään. Kammion tehtävä on pitää ne kaukana sydämestäni ja kaikesta mikä koskee todellisuutta – aivan kuin yrittäisin löytää itsestäni jotain, mitä ei ole enää. Elämäni suuret tunteet ovat kuihtuneet ja tunnen olevani tyhjä kaikuva luola, jossa kivet ovat tukkineet oviaukon. Sinne ei pääse sisään, eikä sieltä pääse ulos. Olen jumissa. En pysty edes aistimaan mitään uutta. Ahdistavaa, sillä itkutkin pitää puristaa ulos vanhojen asioiden turvin. Jotainhan minun pitää pakottaa itsessäni kaipaamaan ja tuntemaan, etteivät kivet sisälläni sorru ja tuki koko luolaa.

– Miksi sinä kannat näitä jotain sinun treenivaatteitakin mukana jossain työreissulla? Jotenkin säälittävää, kun luulet vielä olevasi jokin urheilija.

– Just. Pitäisiköhän meidän taas jutella? kysyn ja mietin, mitä lannistamista tämä on viime kuukaudet ollut.

– Minä en ainakaan jaksa nyt mitään parisuhdepaskaa.

– Kiitoksen antaminen ja saaminen on kyllä aina yhtä hienoa. Sunkin motto pitäisi olla sellainen, että kun toinen antaa ja toinen saa, on onni tasaraha.

– Mikä vitun tasaraha? Älä nyt jaksa tuoda noita parisuhdeanalyysejasi mukaan tähänkin keskusteluun. Jauha niitä muille.

– Ai parisuhdeanalyysejä?

– Eihän tässä ole enää pitkään aikaan ollut mitään tehtävissä.

– Sinä et varmaan ole varannut aikaa talous- ja velkaneuvonnasta?

– Pelasin meidän viimeiset rahamme, kun olit reissussa. Koko ajanhan sitä velkaa tulee lisää! Joten eiköhän tämäkin suhde nyt ollut tässä. Mitä me enää pyristellään? huutaa Asa heittäen tavaroitani, ja samalla sydämeni muljahtaa sisälläni.

– Ai mitä me pyristellään? kysyn jähmettyneenä.

– Minä olen elämäni aikana hävinnyt noin 100 000 euroa nettikasinoissa. Siis vähintään. Oikeastaan summaa on mahdotonta arvioida. Voi olla pirusti enemmänkin. Pari vuotta sitten minulla oli vielä kymmeniä tuhansia nousussa olevia osakesäästöjä, jotka myin ja hävisin rahat. Eli se siitä! Ota tämä typerä vihkosi, ja ala vuodattaa sinne. Älä minulle nyyhkytä, huutaa Asa, ja paiskaa nahkaisen muistikirjani minua päin.

Kaikki mitä olen tehnyt Asan eteen, on ollut turhaa. “Voi-ih, heikko esitys”, sanoisi isäni nyt. Tajuan sen nyt vasta, että emme tule selviämään tästä. Tähän saakka olen uskonut optimisena taistelijana, että nousemme tästä suosta. Uskonut rakkauteemme. Kun toista rakastaa, ei edes suostu ajattelemaan muita vaihtoehtoja. Ei Pohjanmaan flickalla ollutkaan muita vaihtoehtoa kuin sinnikkäästi jaksaa ja uskoa voittoon. Kun jonkin asian eteen tekee niin paljon duunia, ei siitä helpolla halua luopua. Asan suhteen olen ollut niin syvällä ongelmissamme, etten ole itsekään huomannut, että uloskäynti oli tullut vastaan jo aikoja sitten. Kun lähden kävelemään, minusta tuntuu, ettei minulla ole mitään arvoa. Mietin puistossa tapaamani Samin sanoja. ”Se kundi on kusipää.” Tuntuu, että litistyn ahtojäiden sekaan. Asa on laittanut kotimme sekaisin, ja lähestulkoon kaikki tavaramme ovat lattialla. En tunnista sitä enää kodiksemme. Se ei tunnu enää kodilta. Ei ole enää pitkään aikaan tuntunut. Asa saa minut tuntemaan itseni voimattomaksi. Mitä syvemmälle ajauduimme ongelmiin, sitä enemmän unohdin vahvuuteni. Ehkä jopa pyrin unohtamaan, etten olisi niin pettynyt itseeni. Olen tällä hetkellä seinäruusu, sillä en edes enää muista itseäni. Kaikki se mitä olin tehnyt Asan hyväksi, valuu virtana viemäristä alas.

Olen monesti miettinyt, kumpi on pahempaa fyysinen vai henkinen väkivalta. Henkinen väkivalta saattaa nakertaa ihmistä monia vuosia syövyttämällä hitaasti, mutta tehokkaasti sisältä. Fyysinen väkivalta voi olla kertaluontaista tai jatkuvaa. Miten toisen koskemattomuuden rikkominen vaikuttaa henkiseen terveyteen? Asa on polttanut minun kynttilääni molemmista päistä, enkä tiedä, onko minut henkisesti vai fyysisesti lyöty lujempaa maahan? Kunpa kaikki olisi helpompaa. Elämä kulkisi kuin saduissa. Lapsuuden satujen lailla taisteluiden jälkeen kaikki päättyisi onnellisesti, mutta mitä sitten tapahtuu? Eihän kaikki voi päättyä. Pelistä nimeltä sydämeni palasiksi on tullut tapa. Hetken se jaksaa olla mukana viattomana ja luottavaisena, kunnes huomaan lasisen sydämen olevan edelleen heikkona edellisestä häviöstä. Sen uudelleen liimaus ei olekaan ollut kestävin. Pikaliima on toimivaa, mutta ei takaa ikuista pitoa. Sydämen palaset tekevät haavoja sisälleni. Se sattuu. Minäkin olen vain ihminen, enkä mikään uudelleen puettava paperinukke. En ole valmis menemään kotiin. Jään Eeville, ja saan häneltä vaatteita lainaksi. Jo ovella tunnen, kuinka lämpö imee minut hänen kotiinsa, ja tunnen olevani turvassa taas.

– Kuinka turhalta tuntuu yrittää selittää Asalle, miten pahasti hän on mokannut? Eihän se muuttaisi yhtään mitään, vaikka hän ymmärtäisikin tekonsa – en varmaan edes saisi anteeksipyyntöä. Asa on pettänyt minun luottamukseni niin monta kertaa, että en edes pysy enää laskuissa mukana. Tuntuu, että se alkaa uskoa itsekin omia kusetuksiaan ja pitää niitä totena.

Ahdistavinta on se, ettei jaksa enää välittää! Ihan kuin roskalava on paisunut ja pelkään sen sortuvan päälleni. Olisi pitänyt tilata aiemmin roska-auto tyhjäämään kuorman. Ennen selvitin taistelut kuin sotilas. Nyt minun sisälläni on orjantappuroita, joiden selvittäminen on ihan liian työlästä ja vaikeaa. Ehkä helposti väsyneenä jättää ne orjantappurat solmuun ja antaa niiden pistellä. Eevi keittää teetä, ja koko päivä tuntuu kestäneen viikon – niin paljon on tapahtunut. Kello näyttää kuutta, kun puhelin soi.

– Ire. Kuuntele, sanoo Asa matalalla äänellä puhelimessa, kun vastaan.

– Moi. Mitä?

– Tämä päivä on ollut outo. Ihan kuin olisin käynyt kaikki mielialat tänään. Hain muuten apua. Psykiatrilta. Kävin jo tänään juttelemassa, ja aloitin sellaisen päiväkirjatyyppisen hoitomuodon. Olen kirjoittanut koko päivän juttuja minun elämästä, ja haluaisin, että sinä luet sen. Minun ei olisi pitänyt pitää sinua niin itsestäänselvyytenä. Olen pahoillani.

Kun Asa sulkee puhelimen, käteni tärisee. Uskon häntä, vaikka syvällä sisimmässä pelkään jälleen saavani turpaani. Järki sanoo minulle, etten saisi laita liikaa tunnetta peliin, mutta sydämeni ei kuuntele. Kunpa minulla olisi valta muuttaa asioita. Ajassa syöksyisin taaksepäin, ja peittäisin punakynällä virheet vai auttaisiko se asiaa? Miksi, joka kerta veitsi viiltää suoraan sydämeeni? Pala palalta elämäni ruusutarha lakastuu. Mustavalkoisuus tulee väriloiston tilalle. Tuntuu kuin olisin sisältä palanut. Ihan kuin liekit, jotka sisälläni ovat elämän käynnissä pitäjät, olisivat ylikuumentuneet ja polttaneet sydäntäni suojaavat seinät ruvelle. En ollut huomannut palaneiden seinien murentumista, sillä olin vaan keskittynyt meidän elämän paikkailuun, mutta eihän taloakaan aloiteta rakentamaan ulkoseinistä vaan sen sisärakenteet täytyy kestää, että talo pysyy pystyssä. Turtuneessa olossa ei huomaa murenevansa sisältäpäin eikä sitä, että liekit kytevät yhä ja lämpö satuttaa samalla. Se tuntuu piikikkäänä pistona sydämessä, sillä suojaava suojakerros on poissa.

Illalla istun Eevin keittiössä, ja mietin kaikkea mitä viimeisien vuosien aikana on tapahtunut. Mietin Asaa. Aivan kuin liitelisin nyt levottomana lennokin tavoin taivaalla. Välillä pelästyn ja havahdun, että olen yksin. Tiedän kuitenkin ansaitsevani paremman tukikohdan, jossa tunnen olevani kotona. Samaan aikaan kuulen, kuinka oveen koputetaan. Eevi lähti muutama tunti sitten jumppaan, joten mietin päässäni, uskallanko mennä avaamaan.

Puhelimeeni tulee viesti Asalta: ”Ire, avaa ovi. Haluun antaa sulle jotain.”

Kun avaan oven, näen läpimärän Asan kirje kädessä. Hän antaa sen nopealla liikkeellä käteeni ja kehottaa minua lukemaan sen. Kun ovi sulkeutuu, mietin onko tämä sen arvoista.

”Irelle

Kun aloitan pelaamisen, ruumiini ja mieleni valtaa euforia, mielihyvä, rauha. Olen ainoastaan onnellinen, kun pelaan. On niin hyvä olo, että päässä surisee. Heti kun rahat on hävitty, alan harkita itsemurhaa ja ties mitä ja vajoan loppukuuksi ahdistuksen ja masennuksen helvettiin. Voisin kirjoittaa kirjan pelaajan helvetistä. Pahimmillaan olen istunut koneen vieressä pahimmillaan 24 tuntia, ja olo mitä hirvein: oksettaa ja päätä särkee.  

Öisin ei voi nukkua, kun tuskahiki valvottaa. Välillä herään omaan huutooni. Olen pyytänyt, että pelitilini suljetaan, ja niin on tapahtunutkin, mutta aina keksin keinon pelata uudelleen. Monet varmaan tuomitsevat selkärangattomuuteni, mutta ajautuminen helvetin esiasteelle on monen tekijän summa.

Palkkapäivän jälkeen pari päivää on hurjaa pelaamista ja sitten kuukauden miettii, miten saa ruokaa. Akateeminen korkeakoulutus, työ, tyttöystävä kaikkea on. Tai no tyttöystävä on tai siis ei kai edes ole enää. En tiedä. Muut olen ihme kyllä pystynyt pitämään, vaikka olen ottanut ahdistuksen takia omia lomia silloin tällöin. Olen sulkenut usein Irenen ulkopuolelle. Mikään ei auta. Olen koukussa. Mikään ei tunnu auttavan.

Välillä ajattelen vahvastikin itsemurhaa. Velkaa on jumalattomasti, ja selvittämättömiä asioita kilometrikaupalla. On miljoona asiaa, jotka pitäisi tehdä, mutta välillä on vaikeaa saada kerättyä edes sen verran voimia, että pääsisi päivän aikana sängystä ylös. Välillä olen liian masentunut tekemään mitään päivän aikana – tai mitään järkevää ja normaalia. Pelata ikävä kyllä jaksan.

En ollut kertonut tästä kenellekään enkä puhunut kenenkään kanssa, ennen kuin sinä Ire sait tietää. Olin keksinyt vaan syitä, miksi rahat ovat aina loppu. Peluri on kekseliäs selittäjä. Peluri on yksinäinen sairas ihminen. Alkoholistin tavoin minulla on puhtaitakin jaksoja. Välillä pitempiäkin.

 Pääsin jopa tilanteeseen, jossa pelkkä pelaamisen ajatteleminen sai voimaan pahoin. Vielä pahemmin voin, kun näin mitä se saa aikaan Irelle, joka on aina jaksanut tukea minua. En oikeastaan ennen Ireä edes tiennyt mitä on rakastaa. Muijia aina on ollut –hyviäkin, mutta en kai sitten tuntenut niitä kohtaan mitään syvempää. Ire oli erilainen. Kun tapasin Irenen ensimmäisen kerran, ajattelin, että se on niin out off my league – minulla ei olisi siihen mitään mahiksia.  Se oli koulun kaunein tyttö. Ja mikä hymy. Jostain syystä se rakastui minuun ja minä siihen. Olin ihan huumassa, ja niin olen vieläkin.

Kai tästä olisi mahdollisuus vielä nousta ylös, ja ottaa oma elämä haltuun. Häpeän määrä on järkyttävä, ja on vaikea käsittää, miten tässä hyvässä elämässä kävi näin huonosti.  Jumalauta minua hävettää. Miksi ei voisi ajatella, että halusin vaan hieman pitää hauskaa, mutta eipä tässä jäänyt voitolle – hengittää syvään ja myöntää, että on töpännyt. Ire on jollain ihmeen tavalla antanut minulle aina anteeksi. Joka ikinen kerta, kun olen mokannut. Minä en olisi ansainnut sitä. Toivon, että minäkin pystyn antamaan itselleni anteeksi.

Olen periaatteessa sosiaalinen, seurasta nauttiva ihminen. Ongelmien takia en kuitenkaan ole voinut päästää ketään oikeasti lähelleni aikoihin. Paitsi Iren. Olen myös hyvä sulkemaan sen ja kaikki muut täysin ulkopuolelle. En ikinä olisi halunnut sotkea sitä tähän. Olen paljon itsekseni, mikä ei tee minulle hyvää. Toisaalta usein en jaksa ihmisten seuraakaan. Seurassa ollessani peitän ahdistuksen ja ongelmat hymyyn ja selittelyihin. Tiedän, että lähipiirissäni olisi paljon ihmisiä, jotka mielellään auttaisivat minua. Häpeä ja voimattomuus kuitenkin estävät avun pyytämisen. Enkä oikeastaan tiedä keneltä ja miten apua pyytäisin, kun olen jo niin pitkään suojautunut omiin sopukoihin puhumatta minun henkilökohtaisesta elämästäni pelaamisen kanssa. 

Nyt olen ollut kaksi päivää pelaamatta, joten alkutaipaleella sitä vasta ollaan. Nyt kun luen tämän oman tarinani, niin päätös tuntuu vielä hieman varmemmalta kuin äsken. Aika näyttää miten käy.

 

Asa”

Jokin kirjeessä saa sydämeni liikahtamaan. Hän ei ole aikaisemmin sanonut mitään vastaavaa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin tärisen, enkä halua palata entiseen. Miten voin kaiken tämän jälkeen enää ikinä luottaa häneen? Eihän kukaan sähköaitaan laita uudelleen ja uudelleen sormeaan, jos on saanut jo kertaalleen kunnon sähköiskun. Paitsi tuntuu, että minä olen kokeillut useaan otteeseen sähköaidan voimakkuutta kultakalan muistilla viimeisen vuoden aikana, mutta silti en ole oppinut mitään. Kun herään aamulla, hiippailen keittiöön. Ulkona paukkuu pakkanen. Hautaudun syvemmälle villapaidan sisään. Aivan kuin olisin herännyt horroksesta. Tunnustelen villasukkieni läpi lattiaa, ja pitkästä aikaa kaikki tuntuu todelliselta.

– Huomenta hani! Saitko nukuttua? Eevi huutaa jo puolimatkasta.

– Sain! Kiitos! Sinä et edes tiedä, miten nykyään odotan treffejä nukkumatin kanssa!

Juuri tällaista elämäni kuuluisi olla. Pieniä naurun pirskahduksia ja repeämisiä lauantaiaamussa. Arkista iloa ja kaurapuuroa. Olin unohtanut jo hetkeksi kaiken tämän. Olin unohtanut kaiken.

– Asa tuli tuomaan minulle kirjeen eilen, kun olit jumpassa, sanon ja käyn hakemassa kirjeen laukustani.

Eevin silmät kostuvat, kun hän lukee kirjettä. Kasvoilla vaihtelee välillä surullinen ja välillä mietteliäs ilme.

– Mitä sinä meinaat tehdä? Annatko Asalle vielä yhden mahdollisuuden vai oliko tämä kirje closer teidän suhteelle?

– En rehellisesti sanoen tiedä. En jotenkin jaksa ajatella. Olen ihan loppu.

Soitan siskolleni, ja sovimme lounastreffit keskustaan. Asa soittaa, kun olen matkalla, ja kysyy olenko tulossa kotiin. Onkohan se viisasta? Onko minun parempi pitää Asaan vain etäisyyttä? Järkeni ja sydämeni ovat liian kaukana toisistaan. Nyt olen yrittänyt alkaa ajatella asioita enemmän järjellä. Järkeni pyrkii olemaan sydämeni sihteeri, sillä sydämeni ei tunnu pärjäävän yksin. Suuri este on päästä sydämeni ovelle. Järkeni ei saa päästää sisään helpolla – tai niin ainakin yritän. Huonolla menestyksellä. Ei saa mennä enää halpaan.  Toisaalta tarvitsen kotoa tavaroitani, joten sovin hänen kanssaan tulevani kotiin tänään.

Kun näen siskoni, huomaan hänen vetiset silmänsä.

– Ire rakas! Olen niin pahoillani.

– Niin minäkin. Älä itke tai minäkin alan kohta itkeä. Olen itkenyt jo niin paljon, etten enää oikein jaksaisi, sanon ja halaan häntä.

– Nyt tulet kyllä minun ja Jaskan luokse asumaan.

– Oi, se olisi kyllä ihanaa, sanon ja mietin, kuinka tarvitsenkaan nyt perheeni apua. Haluan tuntea olevani turvassa.

– Tulet nyt heti tänään! Mitä sinä mietit nyt?

– Kaikkea. Ehkä eniten sitä, miten elämää hallitsee Asan arvaamattomuus. Mitä tahansa voi tapahtua, milloin tahansa. Miten minä olen jaksanutkaan kaikkea tätä? Upposin vaan koko ajan syvemmälle häpeään. Hukutin itseni ja tunteeni usein ylitöihin, ja olin väsynyt. Kotielämä oli kävelyä munankuorilla.

– Luin juuri yhden kirjan, joka käsitteli sorrettuja naisia. Uskomattominta on se, mikä saa ne aina palaamaan ja jäämään huonoon suhteeseen, mutta sinä lähdet nyt!

Siskoni on oikeassa. En enää tunnistanut itseäni, mutta jollain tapaa tuntuu, että olen aloittanut jo tämän irrottautumisprosessin. Irrottautuminen on vaikeaa, koska kyky kuvitella mitään parempaa on kadonnut. Olen itse niin turta tähän kaikkeen, että jopa siskonikin reagoi voimakkaammin minun suruuni. Menen siskolleni yöksi, ja yön aikana puhelimeeni on tullut kymmenen puhelua ja viisi tekstiviestiä Asalta. En ole kuullut niitä, sillä puhelimeni on ollut äänettömällä.

”Sinähän sanoit, et tulet himaan vielä? Miksi sitten ilmoitat kymmenen aikaan et menetkin systerillesi?”

”Olette kuitenkin psykiatri-systeris kanssa jauhanut taas tilanteen auki. Kai sinä tajuat, ettei sinua kukaan usko, kun taidat olla itse hullu”

”Aika säälittävää toi sinun siskosi hehkuttaminen. Mitä sinä oikein fanitat niitä? Tajuatko, että niillä on omakin elämä? Eivät he jaksa sinua kuunnella”

”Pitäisiköhän sinun mennä jollekin ammattiauttajalle puhumaan?”

”Huora”, lukee viimeisessä viestissä, joka on tullut kello neljän aikaan yöllä.

”Ooppa ny rehellinen”, kaikuu isäni sanat jälleen päässäni. Asa ei voi olla tosissaan. En voi uskoa tätä. Onko tämä tosiaan ihminen, jota rakastan? Tai rakastin? Näinkö kaukana olemme toisistamme? Hän ei ole onnistunut sulkemaan maailmaa ympäriltäni ja pelkää kohtaamisia ihmisten kanssa, jotka saattaisivat tietää jotain hänestä tai elämästämme – aivan kuin en olisi oikeutettu uskoutumaan kenellekään. Näin epävarma Asa on kaikesta – on ollut jo muutaman vuoden. Epävarmuus on vain pahentunut viime kuukausien aikana. Odotan aamulla muutaman tunnin, ja soitan Asalle. Edelleen tarvitsen muutamia tavaroitani. Asa kuulostaa puhelimessa hermostuneelta ja loukkaantuneelta. Loppuen lopuksi en edes tiedä, mikä on hänen kimpaantumisen oikea syy. Naurettavaa ajatella, että joku suuttuu niin paljon siitä, ettei tulekaan kotiin vaan menee siskolleen yöksi. Minua ahdistaa vieläkin kotiin meneminen. En tiedä onko Asan luota pois oleminen paras vaihtoehto vai kuuluisiko minun vielä yrittää koota kaikki palat kasaan yhdessä Asan kanssa. Aivan kuin odottaisin vain jonkinlaista merkkiä siitä miten toimia. Kun viestittelen Asan kanssa, hän sanoo tulevansa hakemaan minut – tai oikeastaan lähestulkoon vaatii hakea minut. Kai hän näin varmistaa, että tulen kotiin. Jostain syystä koko idea kuulostaa huonolta, mutta toisaalta tarvitsen tavaroitani kotoamme.

– Moi, vastaa Asa vähäsanaisesti, kun istun autoon. Hän vaikuttaa väsyneeltä ja krapulaiselta.

– Moi. Mitä nuo sinun viestit yön aikana oli? sanon, kun istun etupenkille.

– Et edes varmaan ollut systerilläsi.

Ensimmäistä kertaa minulle tulee täysin sellainen olo, että olen vapaa lähtemään. En ansaitse tätä paskaa. Päässäni soi Eevin lause, jota hän on usein minulle hokenut: ”Siirrä paskat palloon ja potkaise se helvettiin”

– Tulen hakemaan nyt vaan mun tavarat, sanon vähäeleisesti.

– Et sinä kuitenkaan mihinkään lähtisi! Sinä olet just tuollainen draama queen! sanoo Asa halveksivalla äänellä.

– Haen vaan tavarani tänään, sanon ja katson Asaa silmiin. Hänen katseessaan leiskuu viha. Lauseeni jää kaikumaan siihen hetkeen. Aivan kuin tuomari olisi kertonut tuomion, ja oikeussaliin iskee hiljaisuus. Hoen päässäni Eevin sanoja ”paskat palloon, paskat palloon, paskat palloon ja potkaisu helvettiin”. Olisi kannattanut uskoa isääni, joka sanoi minulle muutama vuosi takaperin, ettei kannata tuhlata ruutia variksiin. Sitähän minä olin juuri tehnyt! Ruuti on liian kallista tuhlattavaksi variksiin, ja aikani on liian arvokasta törsätä Asaan.

– No mene sitten! huutaa Asa ja hetkessä hän avaa turvavyöni ja kurottaa oveni suuntaan. Sekunnissa oveni on auki, ja Asa työntää minut vauhdissa pois autosta. Lennän autotien sivuun, ja pääni kolahtaa asfalttiin. Nousen ja yritän päästä pystyyn.  Kyyneleet valuvat silmistäni.  Suhteemme negatiivisuuden puntari oli työntynyt nyt lopullisesti syvään maahan, eikä sitä saa sieltä enää pois. En edes halua sitä pois sieltä. Tämä oli tässä. Jokainen kortti on katsottu – tyhjä arpa, ei voittoa.

Loppuen lopuksi ne asiat: ulospäin suuntautuneisuus ja puheliaisuus, joihin Asa minuun aluksi rakastui, olivat ne asiat, jotka hän halusi minusta poistaa. Asa hallitsi elämääni. Hän sai minut vakuuttumaan, että elämme normaalissa suhteessa. Tunsin itseni nöyryytetyksi, arvottomaksi ja näkymättömäksi. On sairasta, että unohdin täysin omanarvontunteeni. Olin kuin joulukuusi, johon ei kukaan ollut jaksanut vaihtaa edellisen joulun jäljiltä valoja. Viimeiset lamput himmenivät loppua kohden toinen toisensa jälkeen, ja pian oli täysin pimeää. Vähän matkan päässä näen tien sivussa laukkuni ja kasan sivuja. Maassa on vihkoni revittynä.  Kuinka lapsellista Asalta oli vielä viimeisenä asiana repiä vihkoni huomattuaan, ettei enää hallitse minua. Koko elämäni on silppuna mudassa. Jään istumaan tien viereen, ja puhelimeni on onneksi laukussani. Soitan siskolleni, ja he tulevat hakemaan minut. Ehkä tämä oli merkki täysin uudesta elämästä. Aloitan nyt uuden elämänleirin puhtaalta pöydältä. Päätän, että nämä ovat viimeiset kyyneleeni.

Jaksoimme yrittää niin kauan kuin puntarissa oli hyvä voitolla. Niinhän me lupasimme toisillemme. Kun puntarissa negatiivisuus tuli painavammaksi, suhteessamme ei ollut enää järkeä. Olimme yhdessä niin kauan kun tuntui hyvältä. Vajosimme kuitenkin, emmekä edes ehtineet poistua ennen kuin laiva upposi. Vesi ei ollut kirkasta, vain mutaisaa liejua. Jopa uppoamispaikan kohdalle laskeutui hiekkapilvi. Kun nousin pintaan, ympärillä oli sumua, ja en nähnyt Asaa enää. Löysimme molemmat pois sumupilvestä, mutta emme yhdessä. En halunnut enää palata takaisin yhteiseen elämäämme – enkä palaa, en enää ikinä. Itseäni etsiessäni, jouduinkin totaaliseen kadotukseen. Luovuin matkalla minulle tärkeistä asioista. Luulin, että ehdin matkanvarrella paikkaamaan rikkinäiset osat itsessäni, mutta toisin kävi. Ne uudet palat, jotka olin ottanut itseeni, eivät sopineet kohdalleen. Rikoin itseäni enemmän. Loppuen lopuksi en edes tiennyt enää miten saan itseni ehjäksi. Tahdoin vain olla oma alkuperäinen itseni, mutta se ei ollut enää mahdollista. Olin jo muuttunut. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi löytää uusille osille parempi merkitys ja koota itsestäni uudenlainen. Ehkä kokonaisuudesta tulee parempi, jos vain tarpeeksi yritän. Jälleen kerran olin törmännyt vitosella päin seinää. Niinhän Eevi aina sanoo, että suhtaudun asioihin liian intohimoisesti ja täysillä, mutta tällä kertaa tuohon seinään törmääminen pelasti minut. Ilman sitä, en olisi tajunnut lähteä pois. Tällä kertaa seinä ei ollutkaan edessäni, vaan minut herätti asfaltti, johon pää kolahti, kun Asa työnsi minut autosta.

– Mitä me tehdään tälle sinun Halloween-asulle? plussapallo? kysyy Julia nauraen, kun pakkaamme tavaroitamme.

– Viedään kierrätykseen! huutaa Eevi.

– Olet oikeassa. Se ei ole enää sopiva. On aika hankkia uudet asut. Ehkä kokeilen ensi Halloweenina olla ihan vain itseni, hymähdän levollisesti.

– Arvaa Ire mitä? sanoo Julia innostuneesti.

– No?

– Tule tänne, niin katson lähempää, sanoo Julia. Julia kiipeää tuolin päälle ja kokeilee hiusteni rajaa.

– Sun kaljussa kohdassa kasvaa pieni sänki! Et siis menetäkään loppuja sinun hiuksia! huutaa Julia.

Millin sänki päässäni tuntuu kuin raeruohon alulta. Olin kuin Muumilaakson Ninni, joka oli ihmisten ilkeyden vuoksi muuttunut näkymättömäksi. Elämämme oli Asan ongelmien vuoksi pyörinyt vaan hänen ympärillä tehden minut samalla näkymättömäksi. Aivan kuin pieni valonpilkahdus olisi tuonut maiseman ääriviivat esiin. Elin niin sumussa, etten tajunnut, etten ole onnellinen. Näkymätön ihminen ei ole onnellinen. ”Täytyy taistella, ei saa luovuttaa”, olin vaan hokenut itselleni. Olin ajatellut, että jos lähden, olen epäonnistunut. Kun on tarpeeksi usein sulkenut silmänsä, on tottunut sumuun. Välitin niin paljon, etten pystynyt jättämään Asaa pulaan. Hassua, että käytän sanaa välittää rakkauden sijaan. Rakastin häntä, mutta rakkauden on myös helppo saada häivytettyä teoilla – sen Asa teki. Kadotin sen, jonka varassa aina niin tukevasti seisoin. Olin ilmassa tuulten riepoteltavana, ilman aavistustakaan minne suuntaan ne minua kuljettivat. Lensin kuin riepu voimattomana maahan. Olin vain näkymätön pilven osanen synkällä taivaalla ja tuulten armoilla, eivätkä muutkaan enää nähneet sitä loistoa, jonka avulla aina ennen valaisin tähden tavoin yöllisen taivaan. Asa ei tehnyt minua hyväksi vaan laimensi minut. Aivan kuin tehdessään mehua, hän olisi laittanut sekoitukseen liikaa vettä. Lopputulos oli laimeaa, väritöntä ja mautonta.

Asan avulla ymmärsin, että kaikesta voi selvitä taistelemalla, jos matkaamme yhdessä samaan suuntaan, mutta entä kun kukaan ei enää muista syytä olla yhdessä. Lähteminen on myös rohkeutta. Kaiken ei kuulu olla niin vaikeaa. Rakkaus tekee sokeaksi, ja usvassa on mahdoton elää. Kun lähden viimeisen kerran kodistamme tavaroitteni kanssa, kotiovemme tuntuu vankilan ovelta.  Se on raollaan ja kurkistan siitä ulos. Oven toisella puolella on elämää ja aurinko paistaa käytävän ikkunasta sisään. Aiemmin en nähnyt selliäni pidemmälle, sillä minut oli lukittu sisään. Olin kuin lasisessa laatikossa elävä nukke, jonka kaikki muut näkevät, mutta itse en näe ulos tai en vain suostunut katsomaan ulospäin. Tyydyin kaivosammakon tavoin elämään kaivossa, enkä edes osannut kaivata muuta. Havahtuminen todellisuuteen tapahtui yhtä nopeasti ja kivuliaasti kuin laastarin repäisy. Haluan tuntea jälleen itseni jälleen hyväksi. Haluan olla jotain, jonka eteen kannattaa tehdä töitä. Kun Asa muutti ulkomaille, tunsin kuin oma lapsi olisi vihdoin valmis kokeilemaan omia jalkojaan ja selviäisi. Olin ylpeä siitä, että hän oli vihdoin antanut itselleen myös anteeksi ja pystyisi jatkamaan elämäänsä. Siinä vaiheessa tajusin, kuinka sairas suhteemme oli ollut, mutta olin tehnyt hänelle jotain hyvääkin. Olin ollut hänelle tukipaalu – pelastaja. Lähtö rentoutti minut. Kai tunsin, kuinka painot laskeutuivat harteiltani, ja yhtäkkiä oli taas kevyempi kulkea.

Mitäkö Tokoinrannan Samille tapahtui? Törmäsin häneen muutamien vuosien jälkeen uudelleen.

– Miten sen sun ahtojään kanssa kävi?

– Juuri sopivasti. Se särkyi ennen kuin jäin täysin puristuksiin, vastasin hymyillen.

– No hyvä. Sama homma! Saan nykyään taas hyvin henkeä.

Tajusin, että hänen takiaan ei tarvitse pysäyttää lentokonetta, ja hän herättää minut vasta perillä. Jatkoimme höpöttelyä seuraavana päivänä puhelimessa, eivätkä vielä tähänkään päivään mennessä nuo jutunaiheet ole loppuneet. Löysin itselleni hänestä sen sopivan.

 

©Ninniohia 2009