Talletus pelitilille, talletus pelitilille jää soimaan päähäni, kun lyön kotimme oven kiinni. Käytävä jää kaikumaan, kun juoksen portaat alas haukkoen henkeä. Tuntuu, että jalkani pettävät alta. Käytävän yläikkunasta paistaa aurinko silmiini, ja hetken tuntuu, että silmäni räjähtävät. En ole ennen ajatellutkaan, kuinka vaikeaa on itkeä ja siristää silmiä samaan aikaan. Harpon portaita alas, ja askel on aina vaan epävakaampi ja horjuvampi. Tältäkö tuntuu saada paniikkikohtaus? Aivan kuin sydäntäni kiristettäisiin nippusiteillä.

– Luotin sinuun Asa! Taas sinä petit minun luottamukseni. Jälleen kerran, huudan raivoissani, ja kyyneleet valuvat poskiani pitkin.

– Ire rakas, änkyttää Asa ja juoksee perässäni portaissa.

– Mehän vielä siirrettiin raha-asiat minun haltuun. Turhaan. Eipä auttanut, sillä jatkoit silti pelaamista. Mikä epätoivoinen yritys – yritykseksi se myös jäi, tokaisen suuttuneena.

– Rauhoitu! Kuuntele! Ire, sanoo Asa yrittäen pysäyttää minut.

– Miten sinä muka kuvittelit, ettet jäisi kiinni, kun tiesit minun avaavan kaikki tiliotteet? Etkö olisi kerrankin voinut tehdä omaa osuuttasi? Tajuatko, miten paljon minä yritän?

Ei tämä nyt aina voi mennä näin. Aivan kuin sisälläni on ukkosmyrsky, mutta ulospäin ei näy salamointia. Myrskyn silmä on kaukana sisälläni, ja pilvet peittävät liikaa asioita taakseen. Jopa hyvätkin asiat. Ajatukseni heittelevät, ja yritän rappukäytävässä katsoa maahan, etteivät naapurit huomaa minun olevan täysin hajalla. Toisaalta eiköhän heistä jokainen jo kuullut raivokohtaukseni käytävässä. Naapurin pappa kävelee ohitsemme, ja muutamaksi sekunniksi koko käytävään laskeutuu hiljaisuus. Tuskinpa hän enää tämän rähinöinnin jälkeen auttaa minua takapihalla korjaamaan polkupyöräni kumia. Seuraavaksi näen naapurin mummon laskeutuvan portaita. Apua. Pysyisivät nyt asunnoissaan. Hänen arvosteleva katseensa on niin läpitunkeva, että se voisi tehdä seinään reiän. Jopa koirakin tuijottaa meitä. Vain ainoastaan mummon ja hänen koiransa hengitys kuuluvat käytävässä. Katson maahan, ja mietin, etten edes erota kumpi hengitys on kumman. No niin tai näin, maineemme tässä taloyhtiössä taisi mennä.

– Minä en voinut sille mitään. Kyllä minä nyt taas skarppaan, sanoo Asa, ja ajattelen miten tyhjältä lupaukselta tuo kuulostaa. Olen vain kuullut sen jo niin monta kertaa. En vaan enää pysty luottamaan sanoihin vaan vaadin tekoja.

– Mutta missä minun rahani ovat? Tajuatko sinä, että tässä on munkin elämä kyseessä! Me otettiin taas takapakkia. Sinä lupasit, että et pelaa enää! Sinä lupasit, huudan itkien, ja laitan hupun syvälle päähäni.

Lähden kävelemään Kallion katuja, ja Asa jää meidän kotimme ulko-ovelle seisomaan. Hän juoksi perääni niin kiireessä, että häneltä puuttuu toisesta jalasta kenkä. Hänen lasittuneessa katseessaan on jotain koiranpentumaista. Vihaan, kun huomaan hänen katseessaan epätoivoa. Silloin minun tekisi vain mieli mennä ja halata häntä lujaa. Ei, nyt saa riittää. Otan juoksuaskeleen ja blokkaan kaiken elämän ympäriltäni. Asa yrittää sanoa vielä jotain perääni, mutta olen päättänyt, etten kuuntele häntä enää. Hiki valuu kasvoiltani. Loppukesän aurinko porottaa kumman kuumasti kasvoilleni. Ei tuulenvirettäkään. Aivan kuin olisin tiiviissä muovilaatikossa, jossa ilma ei kulje. Apua, mitä jos ilma loppuu? Tuntuu etten saa edes henkeä kunnolla.

Juoksen Helsinginkatua raitiovaunuun, ja sulkeudun ajatuksiini. Typerä minä! Luulin naivisti, että päädyimme kuin taian avulla yhteen. Niinpä niin. Luulin kohdanneeni jotain, joka muuttaisi minut, ja olin valmis pitämään siitä kiinni. Levottomuuteni keskeltä löytyy jotain levollista: Sinä. Se vapauttava tunne, kun kerrankin rakastan, mutta se murtava kuin ei saisi rakastaa! Ei tämä rakkaus voi olla taas ohimenevää. Kunpa se olisikin, niin en satuttaisi itseäni niin lujasti. Itseäni suojellessani ja sydäntäni ehjänä pitäessäni päästäisin sinusta irti, mutta mitä enemmän olen kanssasi, sitä tiukemmalle puristan otteeni sinuun. Huomaan sen nyt, etten hallitse tilannetta kuin aina ennen olen hallinnut. Pallo ei ole minun käsissäni vaan kaukana niistä. Välillä tunnen pallon liukuvan yhä kauemmaksi minusta, ja samassa sydämeni säröilee. Mutta lasisydämenhän pystyy saamaan ehjäksi. Siihenhän minä olen tottunut. Jotenkin minusta vaan tuntuu, että olet päässyt osaksi sen sydäntäni peittävän lasipeitteen. Se minua varmaan tässä eniten pelottaakin. Elämäntapoihini ei kuulu takapakki. Olet jo sydämessäni, mielessäni, ajatuksissani eikä sinua saa mikään sieltä pois.

Ihmisten puheensorina raitiovaunussa kuulostaa samalta kuin olisin pyörtymässä. Äänet kaikkoavat etäämmälle ja niiden tahti hidastuu. Puheensorina muuttuu mongerrukseksi ja silmissäni sumenee. Minun on pakko päästä raittiiseen ilmaan. Kuin sokkona kävelen Eevin kerrostalon ovelle. Onneksi alaoven koodi 2412 on helppo muistaa. Ei kukaan nyt joulua unohtaisi, vaikka olisi kaatokännissä.

– Irene! Mitä on tapahtunut?

– Auta, saan vaan sanottua ovella.

– Tule sisään!

– Tämä on niin sketsiä koko juttu. Sekoan kohta.

– Voi ei! Tämä liittyy Asaan, eikö? Olisi pitänyt pitää sille jätkälle aikoinaan parempi puhuttelu.

– Rikki, poikki ja katki, saan sanottuani, kun lyyhistyn sisään. Puhuttelu tosiaan, mietin ja ajattelen samalla niitä koomisia hetkiä, joilla Eevi on Asaa yrittänyt miehistää.

”Ire on meidän kovia kokenut prinsessa, et sitten satuta sitä.”

”Ire on mulle elämääkin tärkeämpi. Jos sä satutat sitä, niin sä tiedät, että saat vastata siitä mulle.”

Luulen, että Asa ei ollut tottunut ennen minua siihen, että joku laittaa hänet tiukille tai näyttää rajat. Tai yleensäkin vaan toivoo häneltä normaalia elämää. Rehellisesti sanoen luulen, että häneltä ei ollut kukaan ikinä vaatinut mitään, kun taas itselleni nuo asiat olivat ihan itsestään selviä. Jostain syystä Asalle jo asioiden aloittaminen tuntui aina todella vaikealle, ja yleensä siinä ajassa, kun Asa vielä pähkäili, olin jo tehnyt hommat valmiiksi. Itse en ollut ikinä ajatellut edes tekemistä taakaksi. Synnyinpaikkakunnallani tehrään eikä meinata. Enemmän tekoja, vähemmän puhetta. Välillä sopeutuminen pääkaupunkiseudun tapoihin on ollut vaikeaa. Tai oikeastaan Asan tapoihin. Hän on ikävä kyllä enemmän kuin stereotyyppinen esimerkki ihmisestä, joka ei välillä vaan saa mitään aikaiseksi. Vaikka Pohjanmaa-Helsinki -kulttuurierot välillä hiersivätkin suhdettamme, olimme saaneet yhteisen elämän paremmin kuin hyvin rullaamaan.

– Juuri kun sanoit minulle jumpassa alkuviikosta, että teillä on alkanut mennä paremmin, ja että Asa on alkanut tsempata ihan tosissaan, sanoo Eevi hämmentyneenä.

– Ainakin nyt tuli selväksi, mitä se sillä tarkoitti, kun toisti minulle meidän suhteen alussa, ettei kannata laskea liikaa sen varaan.

– Muistan, kun sinua varoiteltiin, että se olisi vaan pelimies. Mutta sitähän se ei loppuen lopuksi edes tarkoittanut?

– Kun aloimme seurustella, se oli naurettavaa, miten minua varoiteltiin koululla. Tuttavani olivat jopa nimenneet hänet vilkku-silmäksi.

”Varo! Asa vain särkee sinun sydämen.”

”Sen katse harhailee liikaa”

”Asa on liian flirtti.”

”Se varmaan petti sen entistäkin tyttöystävää.”

– Niin osa oli totta, mutta pelimies Asa ei ollut, sanoo Eevi.

– Ei ainakaan naistensuuntaan, vaan pokeriin. Ainakin se yritti varoittaa, että veisi minut mukanaan pohjalle, sanon ja katson samalla Eeviä, joka repii sanomalehden palasia keittiöpöydälle. Eevi on silmin nähden vihainen puolestani. Jopa niin vihainen, että unohdan hetkeksi oman suuttumukseni.

Minusta tuntuu, että nuorempana treffeillä oli aina mukavaa, kunhan vaan minä jaksoin viihdyttää. Nopeasti kuitenkin fiilis laski, kun kaikki sirkustemput oli käyty läpi. Pidemmän päälle se oli vaan aika raskasta olla aina se deittien kapellimestari. Se, joka vie tarinaa eteenpäin.

– Mitähän Asa teki oikein, kun olen vieläkin tässä?

– Jo melkein kolme vuotta se on sinut saanut tuossa pidettyä. Siinä on jo uroteko. Mutta toisaalta, kyllä säkin pistit sen ruotuun. Kai se kuitenkin oli saanut aika helposti mimmien pöksyt pyörimään. Kun sinä tulit kuvioon, ei enää muiden pikkarit hirveästi kiinnostanut.

– Miten Asa sai minut rakastamaan sitä niin?

– Irene, sinä menet niin vitosella päin seinää. Aina. Mutta sinulla jos kenellä riittää sydäntä.

Asa sai minusta enemmän irti. Hän ei enää ollut kuka tahansa. Hauskaahan minulla on aina ollut. Mutta Asa toi mukanaan enemmän. Paketissa tuli myös asioita, joista en ollut tehnyt edes sopimusta. Mukana tuli peliongelma, josta en olisi ikimaailmassa voinut kuvitellakaan tulevan näin paljon harmia. Tuo suhteemme kolmas pyörä oli kutsumaton vieras, josta en edes osaa puhua kunnolla muille. En usko, että kukaan edes ymmärtäisi. Enhän itsekään aluksi ajatellut sitä niin suurena asiana.

– Siinä olet oikeassa. Välillä seinä on tullut ihan tosissaan vastaan ja aivan liian lujaa, sanon huokaisten.

Kai sitä kerta toisensa jälkeen on pitänyt ajatella vaan, että se mikä ei tapa niin vahvistaa. Vitosella päin seinää, ja taas järkeistän pikku päässäni oppineeni jotain. ”Tällä oli jokin tarkoitus.” Niinpä niin.

– Täysiä päin seinää vaan. Sellainen olet aina ollut. Tunne-eläjä.

Täysillä elämisessä on myös varjopuolensa. Silloin alamäetkin usein tuntuvat syvemmiltä, ja matka alas on pidempi. Outoa on, että välillä seinä tulee vastaan ennen kun minä edes ehdin kiihdyttää. Perus avaimet virtalukkoon ja pam.

– Ymmärrän, että itsensä keräily noiden törmäysten jälkeen on ollut kuluttavaa.  Mutta sulta Irene rakas olisi jäänyt aika paljon kokematta, jos olisit ollut sellainen hiljainen hissukka tai olisit varonut liikaa. Vedät vaan itsellesi uskolliseen all in -tyyliin, niin homma porskuttaa, sanoo Eevi.

Ei kai tämä suoraan sanoen lopu koskaan. Outoa olisi huomata, että kaikki elämänvarrelta opitut asiat ja taistelut olivatkin vain valmistelua jotain erityistä varten. Ei se eläminen koskaan lopu. Ahdistavaa on ajatella, miten monta kertaa joudun vielä itseni keräämään. Monta seinää on siis vielä tulossa? Ja aina kerta toisensa pitää vaan jaksaa vedota kasvuprosessiin.

– Pitääkö kaikella olla loppu? Jäähän leffatkin välillä avoimeksi, että on helpompi tehdä jatko-osia.

– Niin ei kai me ikinä olla valmiita tapauksia.

– Se olisikin penteleen helppoa jos näin olisi, ja totta puhuen tylsää. Aina voi kasvaa, onneksi.

– Elämä jatkuu, mutta leiri saattaa päättyä.

Olen aina ajatellut, että elämä on täynnä pieniä leirejä. Yksi ajanjakso on kuin lapsuuden viikon kesäleiri, jossa tutustui aina tusinaan uusia ihmisiä. Vaikka kuinka lupasi olla yhteydessä leirin jälkeen, loppuen lopuksi muutama hassu tyyppi jatkoi yhteydenpitoa.

– Onneksi sinä olet kuitenkin jatkanut minun kanssa aina, vaikka meininki ympärillä onkin muuttunut. Olet Ire upea vahvistus minun leiriin, sanoo Eevi hymyillen ja halaa minua.

En haluaisi päästää Eevistä irti. Rutistan häntä lujempaa.

Ystäväni ovat elämäni suuria tukipylväitä, taakan yhdessä kantajia. Nenässäni kipristää ja silmäni kiiltävät kuin tähdet, kun huomaan, kuinka onnekas olen. Heidän kanssaan minulla on painoton olo. Silloin en tunne taakkaani. Kun yliopisto alkoi, tapasin Eevin ensimmäisen kerran. Päätin, että tuon ihmisen haluan pitää elämässäni ja niin pidinkin. En saa pois päästäni kuvaa Eevistä, kun hän makaa lattialla bileissä aurinkolasit päässään, pilli suussaan ja hawaji-tyyppinen juoma kädessään hokien: ”Ihan kuin olisi Etelässä”.

Olen aina arvostanut Eevin uskollisuutta ystävänä. Ihmiset usein kertovat kuinka paljon he arvostavat rehellisyyttä ja sitä, että toiseen voi luottaa. Kuinka moni ystävistä on todellisuudessa auttamassa, kun heitä tarvitaan? Eevi on ollut aina, ja häneen voin luottaa, että hän on jatkossakin. Eevi tarvitsee suhteellisen paljon aikaa, että hän alkaa näyttää todellisen minänsä. Joidenkin mielestä tuo piirre saattaa vaikuttaa kovalta, mutta ei se ole sitä. Kai minuun verrattuna Eevi on todella paljon hitaasti lämpenevämpää sorttia. Esittelen välillä itseni lauseella: ”En ole helppo, vaan varma”. Eevin luottamuksen eteen taas täytyy nähdä vaivaa. Olemmekin aina naureskelleet, kun on päässyt Eevin sydämen sisään, sieltä ei kovin hevillä pääse enää pois. Eevin mukaan raahaan myös usein vieraita ihmisiä mukaani. Kun Eevi tarkkailee tilannetta, ja tutkailee onko tuomani tyyppi lintu vai kala, itse olen jo avoin sydämin esittelemässä häntä eteenpäin.

Eevi onkin usein sanonut, että kaikki eivät ole ansainneet hyväsydämisyyttäni. Osa on jopa käyttänyt sitä hyväksi. Hyvänä esimerkkinä muistan tilanteen, kun tutustuin muutaman tuttuni kautta erääseen tyttöön meidän koulussa. Aikani höpöteltyä, pyysin hänet meidän kanssa viettämään iltaa. Oudoin kommentti tuolta illalta oli eräältä tutulta: ”Älä päästä vierasta naarasta susiluolaan”. Ajattelin, että vain kateelliset ja epävarmat ihmiset voivat todeta noin. Olihan tuo tyttö nätti, mutta ei se ole itseltä pois. Ainahan tytöt jaksavat kateellisuuksissaan mollata toisia. Tyttö kuitenkin pilasi itse mahdollisuutensa laittamalla silloiselle poikaystävälleni viestiä Facebookin kautta tuon illan jälkeen, joten loppuen lopuksi olin väärässä tuon tytön suhteen. Liehittelyn jälkeen hän ei enää ansainnut kiltteyttäni. Tässäkin asiassa olen mennyt aika usein vitosella päin seinää. Eevi ei ole siis täysin väärässä. En vaan ole ikinä halunnut tuomita ketään ihmistä ilman oikeudenkäyntiä. Välillä vain odotan oikeudenkäyntiä liian kauan.

Kun lähden kävelemään Eevin luota, jään miettimään arvoani, ja sitä miten elämäni on ollut täynnä pieniä romansseja. Pieniä onnellisia hetkiä. Ehkä nekin ovat olleet jollain tapaa pieniä leirejä. Niistä vain harva ihminen on jatkanut seuraaviin leireihin. Välillä tuntuu, etten ole uskaltanut koskettaa juurillani multaa liian syvältä. Ehkä olen aavistanut, että kaikki on kuitenkin ohimenevää. Kun juuret ovat pinnassa, minun on ollut helpompi jatkaa matkaa. Kun tapasin Asan, annoin juurten kasvaa multaan, ja purin matkalaukkuni. Se tuntui äärettömän hyvältä. Hän oli tullut jäädäkseen minun leiriin.

Kun avaan ulko-ovemme, näen Asan kengät maassa. Ne ovat ympäriinsä keskellä eteistä. Pääni on niin sekaisin kaikesta tapahtuneesta, etten itsekään tiedä mitä ajatella. En jaksa raivota. Aivan kuin olisin jo raivonnut tarpeeksi. Näen lattialla sinne heittämäni laskut ja pankkiotteet. Kerään mukaani käytävästä muutaman paperin, jonka olin sinne aiemmin tänään heittänyt. Vaikka naapurit joutuivat todistamaan hikeentymiseni Asan tyrimistä kohtaan, ei heidän ehkä kuulu koko esitelmää raportteineen siitä saada. Pieni hiljaiselon paikka jälleen. Voisi kai tuon eteisen naulakonkin pistää seinään. Olen kai riuhtaissut takkini niin lujaa lähtiessäni, että sisustusmessuilta raahattu valkoinen naulakko on melkein kahtena kappaleena maassa. Eihän tämä ensimmäinen kerta ollut, kun Asa pettää luottamukseni. Raukka naulakko joutui sijaiskärsijäksi. Aivan kuin Asa olisi koko alkusuhteemme yrittänyt ongelmiensa takia päästä minusta eroon. Tai nyt jälkeenpäin tajuan sen. Kaikki ne vihjailut olivat yritys olla satuttamatta minua.

”Kyllä sä löydät vielä paremman”

”Älä laske kaikkia kortteja mun varaan”

Muistan elävästi sen päivän, kun Asan salaisuus paljastui minulle. Olimme lähtemässä Eevin ja hänen poikaystävän Kasperin kanssa laivalle, ja Asa oli koko päivän ollut etäinen. Kun otimme hänet töiden jälkeen kyytiin, hän oli vitivalkoinen. Hän oli valvonut koko yön. Asa näytti ulkoisesti oksennustautiselta kuin laivajuhlijalta. Ajattelinkin hänen ottaneen jo pienet nousut, että saa jo hiukan laivatunnelmaa. Koko menomatkan laivalla minusta tuntui, että hän vältteli minua. Viereisessä hytissä oli meidän tuttuja, joiden kanssa vietin aikaa, joten en osannut vaivaantua tästä. Päinvastoin –  annoin Asalle tilaa, ja ajattelin saavani selville viimeistään reissun jälkeen, mistä kiikastaa. Olen lisäksi aina vihannut pariskuntia, jotka sekoittavat muut ihmiset tilanteisiin väittelemällä ja käymällä asioita läpi muualla kuin kotona.

Kesken illan Asa jätti minut ilman mitään varoitusta ja keskustelua. Ensi kertaa hänen äkkipikaisuutensa tuli minulle esiin. Se oli ollut hänen tapansa selvittää asiat – painaa viilasella. Jättää asiat roikkumaan. Silloin tiesin, että suhteemme taustalla on jotain paljon isompaa ja merkityksellisempää kuin osaankaan kuvitella. Peliongelma. Jostain syystä en osannut reagoida Asan päätökseen millään tavalla. Sen sijaan Eevi raivosi puolestasi ja Kasper itki. Eevillä paloi tilanteeseen täysin kiinni, ja hän veti minut pois hytistä. Kun istuimme käytävässä portailla, en osannut edelleenkään reagoida asiaan. Minua lähinnä vaan ärsytti, että Asa oli mennyt pilaamaan meidän kaikkien hauskan reissun. Tuo hetki oli elämäni ainoa kerta, kun olen tosissani yrittänyt polttaa tupakkaa. Yritin siis itsekin löytää keinon purkaa suuttumustani. Koomista tilanteesta teki se, että enemmän minua sattui keuhkoihin tupakansavu kuin sydämeeni Asan sähläilyt. En kai vielä tajunnut tuon olevan vain alkusoittoa kaikelle. Tunnin päästä pommin räjähdyksestä, savu oli jo hälventynyt, ja Asa juoksi perääni käytävään. Jotenkin onnistuin saada Asan hiukan avautumaan. Se oli varmaan Asan elämässä ainoa kerta, kun oli pystynyt tunnustamaan kaiken ja myöntämään ongelmansa.

Kun totuus kaikesta pelaamisesta paljastui minulle, ei Asa ollutkaan valmis luopumaan minusta. Pokerista tuli osa suhdettamme. Olin jo tullut hänelle liian tärkeäksi, ja minulle taas Asa oli jo osa elämää ongelmineen. Kun jotain rakastaa niin paljon, ei hänestä noin vaan pysty luopumaan. Aivan kuin olisin allekirjoittanut Asasta huoltajuuden, jossa hoidan velvollisuuteni, tuen, kannan taakkaa ja parannan hänet. Entisenä joukkuepelaajana sekä joukkueen kapteenina otan kaiken vastuun, ja jaksan valaa uskoa meidän tiimiin. Miten raskas taakka. Olen lähestulkoon uppoavan laivan kapteeni, joka ei suostu luovuttamaan ennen kuin laiva vetelee viimeisiään ja uhrautuu muiden eteen poistumalla viimeisenä laivasta. Tätä alusta ei ole tehty upotettavaksi, sillä onnistun aina kerta toisensa jälkeen korjaamaan minun ja Asan suhteessa vuotavan kohdan. Välillä pieniä vuotoja tulee paljon yhtä aikaa. Välillä taas laivan sivuun tulleesta reiästä tyrskyää vettä. Niitä kohtia ei niin helposti aina paikata.

Kävelen kotiin päin. Minua vastaan tulee riitelevä pariskunta. Mietin kuinka usein me olemme Asan kanssa riidelleet. Tosiasiassa niitä ei ole paljon. Ehkä emme osaa riidellä. Asa on nollasta sataan tyyppi. Yleensä hän kuitenkin on rauhallinen, ja minä pälätän – välillä Asan ja hänen kavereidensa mukaan liikaakin. Kun Asa hermostuu, en edes tunnista häntä. Silloin tuntuu, ettei hänellä ole mitään kontrollia. Ehkä pelaaminen antaa hänelle mahdollisuuden poistua tuolta turvalliselta alueelta useammin pimeälle puolelle. Kun astun keittiöön, näen Asan lasittuneet silmät. Hän istuu keittiön pöydän ääressä kalpeana ja tuijottaa leivänpaahdinta. Tuijotus on niin intensiivistä, että hän ei siirtäisi katsettaan, vaikka toisella puolella huonetta joku viuhahtaja esittelisi rintavarustustaan. Minulle tulee välittömästi mieleen Asan sulkeutunut olemus laivalta. Asa on sulkeutunut kuorensa alle taas. Olen vihainen ja loukattu, mutta tuntuu, ettei minulle anneta mahdollisuutta olla vihainen. Se, että hän valehteli taas, ei ole mitään siihen verrattuna, ettei hän jaksanut nähdä vaivaa vastata viestiini. Jotenkin ensimmäisen kerran minun niin kuuluisa optimistisuuteni alkaa rakoilla. Eihän tämä voi olla tässä. Mutta entä jos Asa ei muutakaan tapojaan?

– Missä olet ollut? kysyy Asa flegmaattisella äänellä.

Vihaan tuota äänensävyä. Vähän nyt jotain särmää. Tekisi mieli huutaa, että ole mies ja toimi. ”Ja älä siinä kysele vaan ota itseäsi niskasta kiinni”, sanoisi isäni nyt. Miten haluaisinkin Asan olevan juuri sellainen mies, joka saa aikaiseksi asioita ja lupaa ”Rakas, mä hoidan.” Hän on vielä luvannut, ettei tämä enää toistuisi. Pelkkiä sanoja, ei tekoja. Jopa suomiräpin sanoissakin hoetaan ”Se ei oo koskaan, et mä koitan, mä koitan, vaan jos sä tarviit jotain, niin mä hoidan, mä hoidan.”

– Kävin Eevillä, vastaan.

Miten helpolla uskon aina ihmisten hyväntahtoisuuteen. Ehkä juuri sen suhteen kaikki meneekin aina pieleen, kun mielestäni kaikki ansaitsevat mahdollisuuden. Mutta kuinka moneen kertaan on mahdollista antaa uusi mahdollisuus? Välillä olisi hyvä, etten unohtaisi ja antaisi anteeksi niin helpolla.

– Sinä saat jäädä tähän kämppään asumaan, sanoo Asa ja tuijottaa edelleen leivänpaahdinta ilmeettömänä.

– Mitä? Ei täältä nyt kukaan ole lähdössä. Me jäädään tänne molemmat.

– Mutta minä ajattelin, änkyttää Asa ennen kuin keskeytän hänet.

– Kyllä me tästä selvitään, sanon.

Niin tyypillistä Asaa. Heittää pyyhkeen kehiin. Kun minulla olisi syytä olla vihainen, asiat kääntyvät aina näin päin, että minä lohdutan.

– Ire rakas. Voitko sinä oikeasti uskoa, että me selvitään?

– Voin, sanon ja samalla mietin, että mitä tuota sanaa vaihtamaan, kun samaa on hoettu jo viimeiset vuodet.

Itsepähän olen laivani valinnut ja ylentänyt itseni kapteeniksi. Haluaisin olla Asan kanssa samassa joukkueessa. Meidän pitäisi olla samaa tiimiä. Yhdessä suunnittelisimme strategian, jolla voitetaan vastustajat. Jotenkin tuntuu, että olemme ajautuneet eri puolille kenttää.

– Hyvä. Minä en haluaisi menettää sinua, sanoo Asa katuvan oloisena ja halaa minua.

Koko huoneen tunnelma on kuin Kaurismäen elokuvasta. Käsin kosketeltavan paksu ilma, lyhyitä lauseita ja ilmeettömiä huokailevia katseita. Ainoastaan tupakan savu ja vanhan klassikkolevyn musiikki puuttuu taustalta. Kun menemme nukkumaan, Asa kääntyy minuun päin, ja rutistaa minut kainaloonsa. Ihan kuin kainalo olisi minun mittasuhteilla tehty – olen juuri sopiva sinne. Vartalomme yhdistyvät oudolla tavalla ehjäksi palapeliksi. Minulla on hyvä olla. Kaiken sen sanomattomuudenkin keskellä tiedän, miten paljon hän minua rakastaa.