Säpsähdän hereille. Herään kasvot hikisenä ja tärisen. Teininä näin aina tätä samaa unta. Näen sitä vieläkin, ja jälleen kerran herään siihen. Unessa juoksen karkuun, maisemat vaihtuivat ympärilläni, ja jatkan juoksemista eteenpäin. Unessani takaa-ajajani eivät koskaan saa minua kiinni.

Asa on lähtenyt aamulla, ja hänen puolellaan oleva tyyny on lyntätty kasaan. Pöydällä oleva laskupino vain kasvaa. Pokerissa kukaan ei ikinä puhu muista kuin voitoista. Jos pelistä on voittanut usean tuhannen voiton, kukaan ei myöskään kysy, mikä oli alkupanos. Kumarrun ottamaan eteisen lattialta mainoksia, kun samalla hetkellä pikavippi-muistutuksia pamahtaa postiluukusta. Joka kerta, kun luulen, että kaikki on hetkellisesti mallillaan, sitäkin nopeammin palaamme lähtöpisteeseen. Perus maanantai – saa taas aloittaa laskelmat alusta. Nyt ainakin tiedän, mihin kaikki rahamme on mennyt. Pankkiotteella niistä on mustaa valkoisella. Aivan kuin minulla olisi eri fiilis kaiken suhteen viikonloppuisin – silloin jaksan uskoa meihin ja Asaan, mutta maanantai herättää minut aina karuun todellisuuteen.

Ylitöiden avulla saan osan veloista maksettua. Freelancerina töitä onneksi riittää, ja olen ottanut kaikki minulle tarjotut kirjoitusduunit vastaan. Vaikeinta on ehkä hyväksyä se, että normaaliin elämään ei ole paluuta. Naivia on miettiä, mitä kaikkea olisimme sillä rahalla voineet tehdä, jonka Asa on pelannut. Se, että aiemmin rakastimme käydä ulkona syömässä, ei enää tullut kysymykseenkään. Velkalaskujen jälkeen tilillämme on usein pyöreä nolla. Piinaavimpia ovat pikavip-maksut, joita Asa on ottanut pelihimon iskiessä. Niiden mittavat korot ovat saaneet homman karkaamaan käsistä. Aina, kun postiluukku kolahtaa, pulssini nousee tähtitieteellisiin lukemiin. Aina ulos lähtiessäni tarkistan, ettei postinkantaja tule samaan aikaan. Jotenkin hävettää se määrä, jonka hän kantanut laskuja ja velkamuistutuksia postiluukkuumme. Vaikka elämme kahdestaan, niin tunnen eläväni suurperheen äitinä. Niin kontrolloitua ja harkitsevaa rahankäyttömme täytyy olla. Jos rehellisiä ollaan, minulla ei ole edes täyttä kokonaiskuvaa siitä, mikä Asan todellinen velkasumma on. Onkohan hänelläkään?

Olemme jo joutuneet keskelle pyörrettä. Availlessani velkamuistutuksia tuntuu, että elän myrskyävässä aallokossa. Aaltojen jatkuva ristikkäistaistelu saa hiekan nousemaan pyörteenvoimalla pohjasta. Aalloilla ei ole yhteistä suuntaa, vaan oikukkaina ne saattavat vaihtaa suuntaa kesken kaiken. Niiden selkeä määränpää puuttuu. Paratiisi on vielä kaukana tai löytämättä. Tyyntyyköhän aallokko koskaan? Enhän minäkään ikuisesti tätä voi jaksaa – tai ehkä mereni ei tarvitse tyyntyä. Ehkä minun täytyy vaan oppia lukemaan meren liikettä paremmin, etten ajautuisi pyörteen mukana aina liian lujaa rantaan. Mutta joka kerta, kun Asa yllättää ja syö sanansa, tuntuu kuin ajelehtisin aallon mukana rantakivikkoon.

Kävellessäni ruokapöydän ohi, muistan miten olen aina vihannut raha-asioita. Yleensä olen pyrkinyt maksamaan laskuni etukäteen, ettei niitä vaan tarvitsisi myöhemmin enää ajatella. Isäni aina vannotti meitä, ettemme mokaisi rahan kanssa. ”Rahoja ei sitten ryssitä!” Katson käytävän peilistä itseäni silmiin ja myönnän, että olemme jo Asan kanssa möhlineet, ja minua hävettää. En jotenkin edes pysty myöntämään, että tämä on tilanne – en edes itselleni. Sen verran selkärankaa täytyy kuulemma ihmisellä olla, että raha-asiansa pystyy pitämään kunnossa. Tässä sitä ollaan. Minulla on selkäranka, mutta silti en sillä tätä asiaa pysty korjaamaan.

Asalla on aina ollut rahaan erilainen suhtautuminen kuin minulla. Kun itse pohjalaisena raadan niska limassa, niin hän on lähinnä kuulunut niihin Helsingin piireihin, jossa ajatellaan periaatteella ”Rahalla saa ja hevosella pääsee.” Pohjanmaalainen yrittäjähenki on ollut lapsesta saakka kaikessa läsnä. Lapsena perustin keittiöömme kioskin, jossa myin välipalaleipiä, banaaneja ja kuumaa mehua. Viikonloppuisin saimme siskojen kanssa jakaa muutaman pussin karkkia, sillä lauantai oli karkkipäivä. Itse en kuitenkaan ole ikinä makeasta kovinkaan paljon välittänyt. Säästin kaiken, ja perustin yläkerran eteiseen karkkikioskin, josta myin siskoilleni ja heidän ystävilleen pieniä makeispusseja muutamalla markalla. Jopa pääsiäisen virpomisperinteisiin valmistelimme siskojen kanssa suuren maailman elkein ohjelmanumerot ja askartelimme virpomisoksat. Jokaisena vuonna harjoittelimme kaksi laulua, joista hartaamman virren lauloimme uskovaisille ja rennomman maallikoille. Puolimatkassa yleensä jouduimme kääntymään, ja käydä välillä kotona tyhjäämässä karkkipannut.

Liian löysä asenne rahan kulutukseen, liikaa rahaa ja peliongelma ovat huono kombo. Ehkä hän on koko elämänsä saanut liian helposti rahaa perheeltään. Olen tosin kuullut tuon tuen pienentyneen muutaman pelillisen mokan vuoksi. Kuitenkin isänsä asunnossa asuvana ja palkkaa ansaitsevana, elämän luulisi olevan aika helppoa ja stressitöntä. Mutta ei. Kyllä hän itsekin tietää, että ei ole vetänyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla raha-asioitaan. Kai elämäntyyliä on vaikea muuttaa radikaalisti, vaikka olisi kuinka velkaa. Jotenkin myös tuntuu, että koko hänen elämänsä on pyörinyt vain Helsingissä – miten sen jälkeen edes pystyy nähdä kauemmas? En ole edes aikaisemmin ymmärtänyt rahan valtaa ennen kuin nyt. Ajattelen rahaa jatkuvasti. Mietin koko ajan uusia keinoja saada sitä lisää, ja organisoin laskupinoja viimeisen laskupäivän mukaan. Pinoja kerääntyy joka päivä enemmän, vaikka tavoitteenani on saada ne kasa kasalta maksettua. Ennen kaikkea haluan saada taas ruokapöytään tilaa syömiselle. Nyt se on lähinnä vaan muistuttamassa meitä synneistämme.

Oloni on kuin yrittäisin hyppiä trampoliinilla. Tulen hulluksi, sillä en pysty löytämään minkäänlaista rytmiä. Nopeutan tahtia, mutta se ei auta. Alan uupua, mutta en pysty rauhoittumaan. Käyn niin ylikierroksilla, että mieleni tekisi puuduttaa itseni väkisin, etten tuntisi mitään. Ajatukset päässäni kiertävät ympyrää huvipuiston maailmanpyörän tavoin. Koko kroppani tärisee levottomuudesta. Olo on kuin mielisairaalan vangilla. Ahdistava pakkopaita ja köytettynä sänkyyn. Erona tosin on se, että kahleeni ovat näkymättömät, ja avain taitaa olla Asalla. Välillä vaan tuntuu, että etten edes jaksaisi puhua tästä enää kenellekään. Helpompaa olisi vain kadota maan alle vähäksi aikaa. Mutta auttaisiko se edes?

Vaikka elämme vasta elokuun loppua, ulkona sataa syksyisen kaatamalla. En haluaisi vielä sanoa hyvästejä tälle kesälle. Tuntuu, että happi loppuu taas. Tällä hetkellä tuntuu, että olen elänyt viimeisen puoli vuotta pelkkää maanantaita. Jostain syystä maanantai on aina ollut minulle erityisen vaikea. Eivät minua rutiinit ole ikinä pelottaneet vaan tietynlainen hyppy viikonlopusta. Ja tiedän, etteivät viikonlopun baarikierrokset tuota hypyn vaikeutta ole ainakaan helpottaneet. Kallion kadut näyttävät oudon tyhjiltä, sillä sade on ajanut hilpeimmätkin ihmiset katosten alle suojaan. Minulle sade taas tuo vapautuneen olon, ja yritän ajaa jokaiseen vastaantulevaan vesilätäkköön. Sade ja raitis ilma puhdistaa oloa. Lätäkön kohdalla nostan jalat ilmaan, ja laitan pyörään lisää vauhtia. Pyöräillessäni näen kaukana junan matkaavan eteenpäin. Pyöräilen junaradan vierestä. Nuorempana aina kun näin junan, toivoin istuvani siinä. Miten vapauttavaa olisi jättää nytkin kaikki asiat vain taakseen, vaikka tiedän, etten ole luovuttajatyyppiä. Life is too short to dance with assholes, sanoo Eevi aina. Ja siinä hän on kyllä oikeassa. Kun pääsen perille, Julia avaa oven, ja nauraa läpimärille vaatteilleni.

– Ire rakas. Onko kaikki hyvin?

– Ei. En tiedä mitä tehdä, sanon ja laitan märkiä vaatteita kuivumaan.

Nuorempana ystäväni Julia kutsui minua ilmapalloksi. Matkasin kuulemma liian lujaa ja aivan liian irti. Aina kateissa ja karkumatkalla. Välillä tiesin tarkkaankin, mihin olin menossa – välillä olin taas muiden vietävissä. Ehkä tuuli tarttui minuun paikoittain liian lujaa enkä tiennyt mistä havahdun, ja millaiset maisemat edestäni löydän. Asiat vaikuttivat välillä tosi ahdistavilta, ja helpointa oli katkaista vaan köysi ja lähteä. Tein niin aina, kun minua ahdisti. Nuorempana oli vaikea löytää paikka, jossa voisin olla paikoillaan. Jotenkin Asa sai minut muuttumaan.

– Mitä on tapahtunut? Kysyy Julia, kun huomaa ajatuksieni harhailevan. Julia kaataa minulle kupin teetä ja tuo viltin minulle.

– Ahdistaa, sanon ja käännyn katsomaan ikkunaa.

Ulkona sataa entistä lujempaa. Minun oma vauhti on aiemmin väsyttänyt minua. Parasta Asassa oli, että löysin kompromissin. Päätin, ettei ilmapallolle täydy olla lyhyt naru vaan se voi olla pidempi, kunhan tukikohta löytyy.

– Tämä liittyy Asan, eikö?

– Ikävä kyllä, sanon.

Levottomuus on piinaava vankila. Se on ollut minun elämäni suurin ahdistus. Ehkä tällä hetkellä olisi aika availla myös menneisyyden sellien ovet, ettei uusien kanssa elämä olisi niin raskasta. Tällä hetkellä minusta vaan tuntuu, että olen ihan lukossa. Julia on ihminen, joka on tuntenut minut lapsesta saakka, pitää minusta edelleen. Ja minä hänestä. Se on samaan aikaan palkitsevaa ja pelottavaa. Ihminen tietää sinusta kaiken, mutta silti pysyy luonasi. Julia suhtautuu asioihin intohimolla. Julia on aina ollut myös hiukan hajamielinen. Toisaalta se puoli suojelee häntä aika monelta asialta. Hän ei yksinkertaisesti vain muista murehtia asioista. Kun nuorempana pukeuduimme halloween-juhlissa naamiaisasuihin, Julia esitti kissaa. Ja kuinka arvata saattoi, hän myös veti roolinsa loppuun asti. Loppuillasta Julia liikkui viehkeän kissamaisesti eteenpäin ja kehräsi vastaantulijoille. Jopa penkille istumiset olivat kissamaisen villejä loikkia. Julia ei myöskään muista murehtia, mitä ihmiset hänestä ajattelevat.

Julian hajamielisyydestä kertoo myös se, että hänellä oli usein laukku, kukkaro tai koulukirjat kateissa. Hän kuului myös siihen porukkaan, joka saattoi vahingossa tulla kouluun ilman ulkotakkia. Ja miten monta kertaa me jouduimmekaan istumaan Julian ulko-oven edessä, kun Julia oli taas unohtanut koulureppunsa avaimineen eteiseen. Kun lähdimme Julian kanssa kirjoituksia edeltäneenä kesänä Rodokselle omien sanojemme mukaan oppimaan englantia, kaikesta viisastuneena hänen äitinsä oli piilottanut Julian tavaroiden sekaan kaksikymppisiä. Näin hän ennaltaehkäisi vahinkoa, eikä Julia päässyt kadottamaan rahojaan yhdessä päivässä. Viikon loman aikana päivittäisestä etsitään massia -rituaalista kehkeytyi mielenkiintoinen ohjelmanumero. Joka päivä Julian äiti laittoi tekstiviestin, jossa antoi vihjeen uuden kaksikymppisen sijainnista. Luulen, että Julian luonne sai nuorempana hänen äidilleen useita harmaita hiuksia. Kun saimme kännykät, hän kulutti usein päivässä 20 euron prepaid-saldon loppuun. Julia tosin sain matkapuhelimen puoli vuotta minua aikaisemmin, sillä itse sain kokea erilaisia kasvatusmetodeja. Minä ja papin poika olimme viimeisimmät seitsemännellä luokalla, jotka saivat puhelimet. ”Kun papin poika saa puhelin, niin saat sinäkin”, sanoi isäni näsäviisaasti, kun lisäilin jääkaapin oveen uusimpia Nokian 5110 mallin tarjouksia. Kaikkien yllätykseksi papin poika sai kun saikin puhelimen viimein, ja into piukeena raahasin häntä äitini eteen ruokakaupassa, ja pyysin häntä esittelemään uutta puhelintaan.

Kaivan laukustani esiin ruskean nahkavihon, jota olen kantanut viimeiset 15 vuotta mukanani. Se on henkilökohtaisin asia elämässäni, sillä siihen olen aina tiukan paikan tullen purkanut tunteeni. Ilman sitä pääni olisi räjähtänyt. Jos kotiimme iskisi tulipalo, tämä olisi se asia, joka saisi minut palaamaan liekkien keskelle. Kirjan ansiosta olen saanut unta, sillä sen avulla olen availlut elämäni vankiloiden ovia ja sulkenut ne perässäni. Usein iltasella, kun kirjoitin vihkooni, saatoin saman tien unohtaa, mitä olin sinne kirjannut. Nuorempana ahdistuin miehistä jatkuvaan syöttöön. Muistan tarinan, jonka kirjoitin teini-ihastuksistani. Vertasin siinä miehiä hedelmiin. Olisipa elämä vieläkin yhtä helppoa. Ja kunpa ongelmat olisivat vieläkin yhtä lapsen kengissä. Nykyään tarinat ovat vain muuttaneet muotoaan.

– Miten te tapasittekaan Asan kanssa?

– Me päädyttiin samoihin uudenvuoden kemuihin ja sanoin Eeville, joka oli juuri aloittanut seurustella Asan frendin Kasperin kanssa, että: ”Pitäisikö minun ottaa sitten toi sen frendi Asa?”

Rakettien lennellessä ja vuoden vaihtuessa Asa soitti minulle ja toivotti hyvää uutta vuotta. Asa ja sen kaverit olivat lähteneet alkuillan jälkeen käymään toisissa juhlissa. Ennen kun se lähti, se antoi kuitenkin minulle pikaisen pusun, ja olin ihan otettu sen oma-aloitteisuudesta.  Tiesin sen lähtiessä, että se tulee vielä takaisin ja niin Asa tulikin.

– Toi oli varmaan mukavaa vaihtelua kaikkien niiden miesten jälkeen, jotka eivät saa mitään aikaiseksi.

– Todellakin! Sen yön nukuimme vierekkäin halaillen, ja tuskin tiesinkään, mihin se johtaa.

– Oliko se rakkautta ensi silmäyksellä?

– Yleensähän minulle tyypillisenä olisin rakastunut tulisesti, mutta Asan kohdalla tykästyin, rakastuin ja aloin rakastaa.

– Ehkä toi oli parempi tapa aloittaa suhde?

– Niin aivan kuin se olisi ollut ensimmäinen aikuinen asia, jonka olin ikinä tehnyt.

Uuden vuoden jälkeen Asa lähti kolmeksi viikoksi Australiaan reissuun, ja viestittelimme sen koko ajan. Kun Asa tuli takaisin, ohitimme kokonaan alkututustumisen, ja siirryimme saman tien suhteeseen.

– Sinähän olet aina ollut heikkona miehiin, jotka osaavat kirjoittaa.

Pilkettä silmäkulmassa ja tarinaa kynässä. Sanoilla on aina suuri voima, ja varsinkin merkityksillä rivien välissä. Se tunne mahan pohjassa, kun puhelimeen tulee viesti. On jännittynyt ja innoissaan. Sen jälkeen jää yksin jännittämään, kun uskoo kirjoittaneensa erityisen näpsäkän paluuviestin.

– On pakko yrittää olla yhtä nokkela omassa vastauksessaan, kun hänkin on.

– Uskon. Toi on niin totta. Se on maailman ihanin fiilis. Taisit olla aika onnellinen, kun tapasit Asan? kysyy Julia, eikä edes odota vastausta.

Kun lähden Julian luota kohti kotia, kävelytän pyörää ja alan selaamaan puhelintani. Silmiini osuu myös yksi tekstiviestiketju Facebookissa niiltä ajoilta, kun seurustelumme Asan kanssa alkoi. Uuden vuotena saimme tietää, että Asa on muuttanut vuokrakämppäni lähelle Kallioon, ja vitsailimme Eevin mikä olisi oikea ruokakauppa stalkata häntä. Kun Asa palasi Australian reissulta, ja törmäsin häneen heti samana päivänä vahingossa S-marketin kassajonossa. En voinut uskoa silmiäni, kun tunnistin hänen takkinsa. Paskinta oli, että olin jättänyt stalkkauksen täysin läpän tasolle. Minulla oli pipo syvällä päässä, pärstä meikitön ja virtahevollekin mahtuva toppatakki päällä. En siis ollut ihan hehkeimmilläni, vaan pikemminkin pullamössöjantteri, jolla on ketsupit rinnuksilla. Sillä hetkellä ei edes enää naurattanut sanonta Pohjanmaan tytöistä ”Jos pohjalaisella flickalla on paskaa paidassa, hän ei välttämättä pyyhi sitä edes heti pois”. Kuitenkin kaikesta huolimatta en voinut missata tilaisuutta, vaan koputin häntä selkään, ja aloimme jutella. Vaihdoimme muutaman sanan kaupassa, ja jäin miettimään, kuinka saisin uuden tilaisuuden hurmata hänet. Tämä kerta taisi mennä vähän reisille. Julian äidin sanoin minulla oli täysin pökät housuissa Asasta.

Samana iltana päätin laittaa Asalle Facebookin kautta viestiä.

– Unohdin kaupassa sano, että onnittelut uudesta kodista! Kalliossa kyllä viihtyy, kirjoitin ensimmäiseen viestiin, ja jäin jännityksellä odottamaan tarttuuko hän syöttiin.

– Kiitos kiitos. Kallio on kyllä ihan huippu, ja oli hauska nähdä kaupassa, vaikka olinkin vähän jäissä.

– Luin sinun kasvoiltasi, että sinulla ei ihan heti leikannut, kun moikkasin. Mitäs kaikkea sinä remppailit siihen kämppään, ennen kuin pääsit muuttamaan? Minä olin ilmeisen tehokas kaupassa kävijä, kun jouduin äsken käymään uudelleen kaupassa, kun olin unohtanut vaikka mitä ostaa! Vain minulle voi käydä näin. En ole näköjään muuttunut kymmenessä vuodessa yhtään. Olin juuri silloin muuttanut ja aikomuksena oli silloin tehdä perus jauhelihakeitto. Keräsin tyytyväisenä kaikki aineosat kaupasta koriin, ja lähden kävelemään himaan päin. Matkalla muistan, että yhden asian unohdin ostaa. Kattilan! Eli ei näin.

– Hahaha välillä se kaupassakäynti on tuollaista – puolet jää matkalle. Ja olipahan ainakin kattila seuraavia keittoja varten. Kämpässä on tehty käytännössä kaikki uusiksi, ja ei tätä edes tunnistaisi samaksi, minkä faija osti. Sun pitäisi tulla kurkkaamaan. 

– Asunnon alkuhajottaminen oli varmaan terapeuttista! Joo enköhän ehdi vielä tulla kurkkaamaan, kun asun siinä niin lähellä. Heittelen sitten joku kerta kiviä ikkunaan, kun olen siinä alhaalla.

– Kämpän hajottaminen oli siistiä, mutta siihen se hauskanpito oikeastaan päättyi. Ei minulla ainakaan ihan hirveästi ollut annettavaa tuohon sisustuspuoleen, mutta pakko oli saada jotain aikaiseksi. Toi kivien heittely kuulostaa reilulta.

– Ei minun hennot heitot sinun ikkunoista läpi mene – korkeintaan kuulet sellaisen pienen rasittavan naputuksen vaan! Ja luulen, että sinulla voi loppuen lopuksi olla ihan hyvät sisustuskyvyt. Paras aikaansaannos syntyy, kun ei kelaile liikaa – vai oletko ihan toivoton muka eli perus Batman-pyyhe verhona?

– Ei ole vielä joutunut ottamaan Batman-pyyhettä verhoksi.  Ensimmäiset pari viikkoa vedin kyllä kunnon itsensäpaljastajana ilman verhoja, mutta sitten sain sen homman ratkaistua. Eniten tuossa sisustamisessa rassaa se, että ei hirveästi kiinnosta tai sitten ei vaan jaksa ottaa selvää, mitä kaikkea on edes olemassa. Mites sun päivä? 

– Alkoiko naapureilta tulvia ihailijapostia sinun muutaman viikon verhottomalla jaksolla?  Yritin ihan tosissani miettiä jotain mega kivaa kertoa, mutta elän niin hetkessä, joten ei tule muuta mieleen kuin a) tein super hyvää kanasalaattia äsken b) tuttu kävi askartelemassa vihdoin muutaman sähköjohdon, joten sain lampun kattoon c) kävin ihan fiiliksissä äsken lenkillä (sateessa), kun lääkärin kahden viikon sporttikielto loppui. Ryssin selkäni salilla. Eli siinähän niitä. Pienet on ilot.

– En tosin tiedä monta videota on uploadattu nettiin erikoisesta naapurista, kun minulla ei ollut niitä verhoja. Sinullahan on hienoja elämän iloja!  Kuulostaa hyvältä ja näin reissun jälkeen olen varsinkin aika kateellinen tuosta kanasalaatista.

– Täytyy ehkä alkaa seurailemaan you tubea, jos siellä olisi jotain materiaalia Kallion ikkunaviuhahtelijasta. Minulla on kohta nukkumatin kanssa deitit, joten täytyy ehkä mennä nukkumaan pikku hiljaa.  Kauniita unia ja palaillaan!

Lähestymisyritykseni siis onnistui. Siitä alkoikin strateginen peli nimeltä ”Tartu mun syöttiin”. Latasin viestejä viestin perään, mutta en halunnut vaikuttaa kuitenkaan liian innokkaalta. Viileä, mutta rento. Se minä olin. Tai ainakin halusin olla. Ja se toimi, mietin naureskellen. Seuraavana päivänä jatkoimme Asan kanssa viestittelyä, kun Asa laittoi minulle viestiä.

– Moi! Mitäs kuuluu?

– Vain hyvää! Olen saanut ihan sairaasti aikaiseksi tänään. Töitä ja käynyt salilla.

– Minä niin tiedän tuon, kun tuntuu, että on energiaa vaikka muille jakaa. Joskus taas vaan ärsyttää, kun yrittää tinkimättömästi skarpata. Pisteenä i:n päälle ostaa jopa hampurilaisen sijaan salaatin, mutta samaan aikaan ei voi olla miettimättä, miten paljon paremmalta se hampurilainen olisi maistunut. Näitä hetkiä onneksi tulee harvoin, sillä ehkä minä vaan en ole mikään skarppaaja. Jos ihan häikäilemättömästi veikkaan, sanoisin, että syy on se, että sinulla on ollut niin kivaa kirjoitella minun kanssa. Mutta lähempänä todellisuutta taitaa olla tuon auringonvalon lisääntyminen. Ainakin itse olen huomannut saavani koneiston paremmin käyntiin – ennen kaikkea outoa herätä aamulla, kun on valoisaa.

– En minä tässä lähde virtuaalikiistämäänkään mitään eli sinun kanssa kirjoittelu on kyllä yksi piristyksenlähteeni. Toinen on varmaan aurinko ja kolmas on vaan sellainen urheilemisen perusriemu. Musta tuntui tänään, kun kävelin töiden jälkeen kotiin, että haluaisin vielä mennä salille, vaikka olin jo aamulla käynyt. Eli minäkin käyn ylikierroksilla. Ehkä se on vaan siksi, että minulla on kohta syntymäpäivä.

– Onneksi olkoon jo etukäteen! Paljon sinä täytät?

– Minun piti oikein itsekin miettiä kuinka vanha minä. Olen varmaan lopettanut laskemisen, kun 25 vuotta tuli täyteen. Tulin siihen tulokseen, että täytän 29 vuotta eli olen ikinuori. Jos tulen yhtään meidän eläkkeellä olevaan mutsiin, tulen olemaan aika vauhtimummo vanhempana. Sillä on ihan rokki asenne.

– Uskon! Haluisitko muuten lähtee minun kanssa joku päivä kahville, teelle tai yhdelle jonnekin? Olisi ainakin jotkut muut treffit, kun nukkumatin kanssa, ja ei tarvitsisi pelkästään kirjoitella, ehdottaa Asa.

– Kyllä minulle kahvit tai muu hengaus käy! Nukkumatti saa kilpailijan! Millainen aikataulu sinulla on huomenna tai perjantai-illalla? Haluatko sinä toimia kapellimestarina ja päättää mitä tehdään?

– Hei, se käy hyvin. Minä järkkään. Torstai käy hyvin. Olisiko kello seitsemän ok?

– Käy! Tässä on minun numero, johon voit sitten soitella kännissä läähätyspuheluita.

– Kiitti numerosta ja läähätyspuhelumahdollisuuden antamisesta. Nähdään torstaina!

Kun on ihastunut, elämä on pelkkää hymyä. Nauraminen tuntuu vapauttavalta. Onnellisuus ja huolettomuus huokuvat. Hehkuin onnesta. Ihan kuin maailma olisi vaan meidän. Näissä tilanteissa maailman kokeminen pieneksi tuntuu vapauttavalta. Vihdoin minulla oli kiire kotiin. Asassa kaikki tuntui loksahtavan vähän liiankin helposti paikoilleen. Niinkin helpolla, että ihan pelotti. Tunsin, että Asaa olin juuri kaivannutkin elämääni. Hän oli se puuttuva pala. Se pala, joka oli aiemmin jättänyt palapelini vajaaksi. Asa jäi ajatuksiini, kun astuin hänen autoonsa. Kaverimaisuus karkasi hetkessä käsistämme, eikä paluuta entiseen enää ollut. Välillämme oli jo tapahtunut jotain. Asa vaan tuli elämääni. Niin oli tarkoitettu. Eihän tässä muuten mitään järkeä olisi ollutkaan. Se turvallisuuden tunne, jonka koin, kun hän silitti hiuksiani. Säikähdin aina, kun hän lopetti paijaamiseni. Hetkessä olin aivan kuin riippuvainen hänestä. Hän oli se rauhoittava lääke, jonka kainaloon kömmin öisin.

Aikaisemmat miesjuttuni olivat tyrehtyneet ennen, kuin olivat kunnolla edes alkaneet. Seinä oli tullut vastaan jo kiihdyttäessä. Tai ainakin osissa niistä. Osassa taas oli tullut muuten vaan turpaan ja lujaa. Kai se oli ollut se ikuinen seinä vastassa taas ja liian kova vauhti. Olen ollut aina ehkä liian vilkas. Jopa aikuisena se piirre ei ole hävinnyt minusta. Tosin se piirre on varmasti tasoittunut. Kun olin sinkku, minut usein ymmärrettiin väärin. Puhuin liikaa monien mielestä, tai saatoin huomaamattani viedä toiselta tilaa. He eivät ehkä aina ymmärtäneet, että nuo hetket saattoivat olla minullekin vaikeita. Kun asui yksin, ja on tottunut isoon perheeseen ympärillä, tuntuu, että sitä tarinaa vaan jää kertomatta päivän mittaan. Asan kanssa kaikki meni kuitenkin toisin. Asan rakasti tuota elämäniloista piirrettä minussa. Olin hämmästynyt kaikesta. Kaikki meni yhtäkkiä paljon helpommin, kuin olin osannut aavistaa – aivan kuin minun edellisellä juoksulenkkariostosreissulla. Yleensä olin maailman huonoin urheilukenkien ostaja. Onnistuin aina valitsemaan ne surkeimmat tapaukset, aivan kuten miehissäkin. Alussa olin aina innostunut uusista kengistä, ja lähdin hyppelehtien lenkille. Muutaman kilometrin jälkeen totuus yleensä paljastui, ja jalat verisiä rakkoja täynnä lyllersin kotiin pettyneenä. Nykyiset juoksukengät kuitenkin löytyivät sekunnissa. Olin palauttamassa ensimmäisiä virheostoksiani, ja selittäessäni myyjälle osoitin hyllyllä olevia kenkiä. Sokkoammunta tehosi, ja nuo kengät lähtivät mukaani kaupasta. En voinut kuin hokea päässäni: ”Näinkö helppoa se oli?” Palauttamani kengät kuulostivat teknisiltä ominaisuuksilta paremmilta, mutta mukaani lähteneet kengät vain istuivat minulle paremmin. Siksi edelleen mielestäni paras adjektiivi on sana sopiva. Sitä parempaa ei itselleen voi saada. Se sopii täysin. Vähän kuin pala palapeliin. Asa oli minun puuttuva pala.

Päivisin en pystynyt keskittymään töissä –  iltaisin en tiennyt, mitä tehdä, kun ajattelin vain Asaa. Kun puhuin Eevin kanssa puhelimessa, ja hän yritti rauhoitella minua.

– Hei hani! Miten menee?

– Hei muru! Lupasin raportoida sinulle Asasta. Perjantaina käytiin sen kanssa sushilla, ja sen jälkeen mentiin sen luo katsomaan leffaa.

– Ilmeisesti oli aika rentoa?

– Olen aika hämilläni, miten tämä menee näin helposti ja nopeasti eteenpäin – oli ihanaa vaan olla! Se laittoi meille teetä ja sen mutsin leipomia pullia. Siinä me istuttiin lattialla ja höpistiin.

– Uskon, että hämmentää. Mutta on se kyllä ihanaa, jos tuntuu helpolta.

– Apua, minä olen vaan tulossa hulluksi, kun tuntuu, että olen ihan liian ihastunut! Lauantaina se tuli minun luokse yöksi, ja sunnuntaina katsottiin leffaa sen luona. Ihan pelottaa, kun on niin kivaa –  samalla pelkään, että mokaan tämän jotenkin.

– Olet muru vaan oma ihana itsesi, niin mikään ei voi mennä pieleen. Taitaa Asakin olla ihastunut Pohjanmaan flickaan, kun noin tiiviisti haluaa hengata. Olet ansainnut tuollaista kivaa kaikkien niiden kökkö miesten jälkeen. Ihanaa, kun sinä olet ihastunut! Se on huippua!

– Mutta apua minulla on oma sähköhammasharjanpääkin ja pyyhe sen luona! Ihan sairasta miten nopeasti tämä menee! Jotenkin vaan minun jutut tapaa aina loppua ihan oudosti niin tosi vaikeaa uskoa, että tämä jatkuu.

– Vaikka sinulla on päättynyt monta juttua ihan tylsästi, niin parasta on se, että riittää, kun yksi juttu päättyy erilailla.

Elämä yhdessä tuntui kivalta. Ei mennyt kuin kuukausi, ja olin kerännyt tavarani ja muuttanut hänen isänsä ostamaan asuntoon aivan naapuriini. Koomisinta oli, että vaikka asunnossa oli monta huonetta, vietimme usein aikaa vain muutamassa huoneessa. Elimme niin tiiviisti, että meille olisi riittänyt muutama neliö asunnoksi.

Ensimmäinen puoli vuotta meni ihanan arkisesti.  Katsoin ja nauroin hänen ihmeellisille tavoille. Iltaisin hän naposteli jäistä piparkakkutaikinaa pakkasesta, ja aamiaisella söi leivänpäälliset erikseen. Nukkumaan mennessä hänellä oli kumma tapa riisuuntua – kuin kesästä innostunut koulupoika hän lennätti bokserinsa iltasella huoneen nurkkaan, ja hypähti ilkosillaan peiton alle. Muistan miten hyvälle tuulelle minä tulin jo pelkästään, kun näin hänen leveän hymynsä. Iltasella tapasimme aina maata sängyssä ja miettiä maailmanmenoa. Kävimme läpi päivän tapahtumia, ja teimme reissusuunnitelmia. Milloinkaan emme menneet nukkumaan ilman hyvän yön toivotuksia ja -suukkoja.

”Laita tyyny hyvin, ota uni syvin. Nähdään siellä, unien tiellä.”

Rakastin arkea ja kaikkea mitä se piti sisällään. Mahanpohjaa kipristää, kun Asa katsoi minuun. Niin ylpeänä. Hohtavat silmät, joista ei löytynyt pohjaa. Mietin usein voiko kukaan olla noin magneettinen sellaisenaan. Ikuinen oveluus yllätti minut päivästä toiseen.  Asa tapasi kesken yötä aina vetää minut lähelleen. Läheisyys tuntui hyvältä, enkä saanut siitä tarpeeksi. Se matkusteleva levoton huliviliakka oli poissa, ja tilalle oli tullut pullantuoksuinen kotirouva, joka hemmotteli miehensä piloille. Huvittavinta on näin jälkikäteen ajatella, että Asa lihoi ensimmäisen puolen vuoden aikana kymmenen kiloa. Helpostihan sitä, kun tämä leidi pyöräytteli joka toinen ilta pullataikinoita kohoamaan. Jos emme syöneet pullaa, söimme uuniomenoita. Tätini tapasi tuoda mukanaan hulluja määriä omenoita, joille oli mahdoton keksiä mitään käyttötarkoitusta. Mikään ei ollut parempi kiitos, kuin nähdä Asa onnellisena. Arki on kuitenkin se, joka luo elämän – muu tuo vain lisäarvoa. Parasta oli herätä Asan lähettämiin aamuviesteihin. Asa oli tuolloin lähtenyt jo töihin aikaisemmin, ja olin vaan kuullut oven käyvän. Kuitenkin herätessäni puhelimessani oli viesti.

”Hyvää huomenta Helsinki! Mahtavaa päivää! Miten voidaan?”

”Paras aamu ikinä! Hymyilit unissasi, kun lähdin.”

Nykyään, kun tuo piirre tulee esiin Asassa, sydämeni pakahtuu. Tuo on se ihminen, johon rakastuin. Sanotaan, että stressi syö ihmistä. Ainakin Asaa se on muutamassa vuodessa muuttanut. Suurin osa hänen energiastaan kuluu rahojen laskemiseen, jotta velkaa voidaan lyhentää. Oikeastaan en ihmettele, miten tuossa mielentilassa kadotus pelimaailmaan tuntuukin paremmalta vaihtoehdolta. Surullista on vaan se, että kun hän uppoutuu siihen maailmaan, häntä ei saa sieltä pois. Enkä edes enää välillä tiedä haluaako hän edes sieltä pois. Mitä kauemmin tämä jatkuu, sitä näkymättömämmäksi minä muutun.