Olen vuokrannut kahden opiskelukaverini Millan ja Justuksen kanssa Hakaniemestä toimistotilan. Ylimmästä kerroksesta on levollista katsoa Hakaniemen torin kuhinaa ja markkinoiden metakkaa. Nautin seurata melskettä, jos tiedän, että itselläni ei ole kiire minnekään. Jotenkin se tekee levollisen olon. Tutustuin heihin yliopistoaikoina. Yliopistoon saapuminen oli hyvin sykähdyttävä kokemus. Se toi mukanaan suuria muutoksia: muutto, asettumista uuteen asuntoon, tutustumista uusiin kavereihin ja tottumista yliopiston ilmapiiriin. Kun meidät jaettiin omiin fuksiryhmiin, tarkastelin ryhmäämme, enkä aluksi löytänyt kovin montaa hengenheimolaista. ”Jos sinä olisit koira, minkä rotuinen sinä olisit”- tyyppiset keskustelut eivät hirveästi houkutelleet, ja mietinkin, mihin olin joutunut. Onneksi pian katseeni osui Millaan. Hän makasi nurmikolla vatsallaan, ja heilutteli rennosti ja välittömän oloisesti jalkojaan. Ajattelin heti, että tuo on leppoisa ja tuon peesiin minä lähden.

Justukseen taas törmäsin yhtenä haipakkana viikonloppuna opiskelijabileissä, kun olimme tanssilattialla Millan kanssa irrottelemassa. Biisin vaihtuessa tuntematon taulapää tuli haastamaan minut tanssi-battleen. Yltiöpäisenä wannabe-bilehileenä ja biisistä innostuneena lähdin kokeilemaan taitojani. Battlen lopputulosta ei muistaakseni koskaan ratkaistu, sillä jano yllätti meidät kesken kappaleen. Siitä hetkestä saakka Justus oli minun leirissä. Siitä alkoikin minun, Millan ja Justuksen aikakausi. Silloin minulla oli vielä vatsalihakset tikissä. Nauramisesta. Kaikesta parasta tuossa ajassa oli se, ettei ollut vastuullinen mistään. Kunhan hoiti koulun, aina pystyi puksuttamaan eteenpäin. Minun ja Millan motto koko yliopiston oli nyhjää tyhjästä. Jostain me aina saatiin hankittua opintopisteitä, ja vaikka välillä perseiltiinkin, aina me kuitenkin hoidimme velvollisuutemme. Yksi Millan parhaimmista puolista on, ettei hän ikinä valita. Hän ei elämän alamäkiin käytä aikaa yhtään sen enempää kuin tarve vaatii. Hän pyrkii menemään eteenpäin elämässä, eikä hirveästi jää tapahtuneita asioita vatvomaan. Totta puhuen olen vain kerran kuullut hänen valittavan, ja sekin oli ravintolassa, kun tarjoilija kaatoi hänen päälleen vahingossa shampanjapullosta. Silläkään hetkellä Milla ei harmistunut siitä, että hänen mekkonsa oli yltä päältä shampanjassa, vaan siitä, että hyvää juomaa meni hukkaan.

Hyväntahtoinen Justus on kerran hypännyt liikkuvasta junasta takiamme. Oikeastaan kaiken syyn voi vierittää Millan ja hänen suklaahimonsa niskaan, sillä Milla viime minuuteilla keksi lähteä hakemaan Kismet-suklaapatukkaa. Justus jäi odottelemaan tavaroidemme kanssa junaan. Kun meitä ei junan lähtiessä hiljalleen liikkeelle kuulunut, Justus raukka polkaisi pystyyn ja avasi oven. Seisoimme Millan kanssa jäykkänä asemalla Kismet-kädessä, ja näimme tavaramme tippuvan yksitellen junasta. Viimeisenä kuormasta maahan laskeutui Justus, joka katsoi meitä epäuskoisena tapahtuneesta.

Freelancerina voisin tehdä töitä kotonakin, mutta näin on parempi. En vie kirjoitelmiani ja projektejani kotiin, ja Asa olisi kuitenkin tielläni. Tai ainakin luovuuden tiellä. Entinen esimieheni aina varoitti sotkemasta luovuutta ja arkea. Asa on töissä isänsä yrityksessä, mutta hän tekee erittäin epäsäännöllistä työviikkoa. Välillä, kun itse ajattelen repäistä ja lähteä jo puolen päivän jälkeen, törmäänkin Asaan kotona.  Milla ja Justus käyttävät vuokramaamme tilaa niin kirjoitustilana kuin muunakin projektitilana. Koska ympärillä on pelkkiä liiketiloja, olemme vahingossa ottaneet tavaksi tulla tänne usein baarin jälkeen jatkoille. Siitä tavasta olen yrittänyt päästä eroon, mutta taidan olla senkin suhteen kultakala. Viime jatkoilla päätimme, että pitäisimme keittiön kaapeissa aina muutaman pullon viiniä, mutta emme ole ainakaan vielä onnistuneet tässä ylivoimaisessa tehtävässä. Niinhän siinä aina käy. Ainoa häiriötekijä, jolle me Millan kanssa nauramme, on Justuksen innostus viheltelyyn. Välillä hän ei itsekään huomaa sitä. Uskomatonta on se, että jokaisen Justuksen amatöörimäisen vihellyksen yleensä kuitenkin tunnistan. Tänään Justuksen omasta jugeboksista ovat tulleet jo laulut vaarilla on saari ja liehuva liekinvarsi. Jälkimmäisestä jäi levy päälle, sillä sama biisi oli käynnissä ennen ja jälkeen lounaan.

– Justus! Miten rakkauden kesä on mennyt? huudan avokonttorin halki.

– Ihan hyvin. Paremmin, kuin yleensä. Minut on dumpattu vaan kaksi kertaa, sanoo Justus kuulostaen melkein yhtä optimistilta kuin Milla yleensä jutuissaan.

– Sinulla on ollut kuitenkin vipinää? Hyvä! Oletko sinä muka vienyt sinne sinun sotkuiseen kämppään jonkun lyylin? kysyn Justukselta hymyillen.

– Olen sanonut, että minulla on edelleen muuttoprosessi päällä.

– Niin kuin sinulla on ollut viimeiset pari vuotta.

– Siistiä. Sinulla on mennyt sitten ihan putkeen.

– Älä nyt! Minä olen myös tietoinen omasta markkina-arvostani. Ainakin yritän. Isä aina sanoi, että älä ota naista, jota et pysty kuvittelemaan tulevien lastesi äitinä. Minä olen nyt vaan tällainen joviaali kundi, enkä aio riehua viikonloppuna. Sitä paitsi minun kalenterissa lukee vaan, että yksityinen tapaaminen, mutta ei kenen kanssa. Joten käytännössä minulla ei ole suunnitelmia, kun en ole tajunnut merkitä muuta infoa eli missä ja kenen kanssa. Ehkä sitten vaan istuskelen, ja kauhulla odotan kuka soittaa ja sanoo, että olen myöhässä.

– Joviaali?

– Hyväntahtoinen, leppoisa, lupsakka. Kyllä kaikilla suomenruotsalaisilla pitää olla yksi suomalainen sivistyssana, jolla päteä.

– Se toimii, nauran Justukselle ääneen. Se on kyllä totta. Justus jos kuka osaa olla ylpeä itsestään. Hauskinta on, että hän tekee sen niin itseironisella tavalla, ettei kukaan voi ärsyyntyä siitä. Kuitenkin hänestä huokuu itsevarmuus ja itsetietoisuus.

– Jos nyt rehellisia ollaan, oikea syy miksi en lähde ulos on, että löin vetoa 1000 eurosta, että pystyn olemaan kuukauden juomatta, kertoo Justus.

– Miksi ihmeessä sinä löit vetoa? kysyn uteliaana.

– Tajusin yhtenä viikonloppuna, kun heittelin nousuhumalassa Märskyn uimahallissa kuntouimareita nakeilla, että minun elämä kaipaa jotain muuta sisältöä. Onhan tässä tullut ali- ja ylilyöntejä suoritettua, kieltämättä. Mutta hyvitin sen nyt viime viikolla. Minulla on ollut aikaa nyt selvinpäin ajatella ja olen aloittanut uuden puhtaan elämäntavan. Kävin pitkästä aikaa viime viikolla pelaamassa jalkapalloa. Tänään pystyi vasta ensimmäistä kertaa kävellä normaalisti.

– Miten sinä hyvitit nakkikostajan teot?

– Silloin nakkien heittelemisen aikaan minut heitettiin aika nopeasti ulos uimahallista. Päätin kuitenkin kirjoittaa Facebook-sivuilleni avoimesti, että jos joku “kloorinakkiuhri” lukee tämän statuksen, niin olen tiettyyn kellonaikaan tiettynä päivänä uimassa. Olen ansainnut nakkisateen. Kukaan ei silti tullut kostamaan.

– Koska selkäranka napsahtaa? kysyy Milla.

– Hyvin menee. Kohta kolme viikkoa juomatta, ja lisää jalkapalloa luvassa, kunhan saan lihakset palautumaan ensin tuosta ensimmäisestä kerrasta.

– Tekisi kyllä hyvää minullekin. Siis toi juomattomuus. Itse olen aukonut korkkia jo liikaakin ja Mr. Morgan on jo vakiovieras. Miten sinun vakiovieraasi? kysyy Milla.

– Minun kalenterissa lukee vaan ”Juo Eevi” eli se on varmaankin merkintä siitä, että ollaan lähdössä mökille.

– Minun viime viikonloppuiseen morkkis-listaan kuuluvat reissun päältä esimerkiksi kadonnut kukkaro, revennyt paita, hotellin käytävän jääkoneeseen räjähtänyt viinipullo, shotti-myrsky ja kaksi pojua, jotka me olimme raahanneet meidän hotellihuoneeseen. Kukkaro löytyi ennen kuin lähdettiin hotellihuoneen minibarin sisältä. Olin laittanut käteiset jäihin. Siellähän se masisteli yksinään tyhjässä jääkaapissa. Kaikki muu me oltiinkin sieltä kumottu. Toinen kundeista oli suomalainen ja toinen australialainen. Kun heräsin sen suomi-pojun vierestä, se sanoi minulle, että olen hauskin vanhempi ihminen, jonka olen koskaan tavannut.

– Kuinka nuori se sitten oli? huutaa Justus ja nauraa.

– No en minä tiedä. Kai se oli joku kymmenen vuotta minua nuorempi. Ehkä juuri joku alle kaksikymppinen, sanoo Milla ja yrittää piiloutua pöytänsä taakse.

– No sattuuhan noita. Ei ikää pysty enää kovin tarkkaa arvioimaan, yritän lohduttaa Millaa.

– Meillä oli periaatteessa ihan rento aamu, kun se minun frendin vieressä nukkunut aussi-kundi soitti kitaraa ja lauloi. Paitsi, että koomista oli, että se aloitti laulamisen sanoen: ”I wrote these songs, when I was living in a forest.” Tämän vuoksi aion siis sulkeutua viikonlopuksi minun 25 neliön häpeälaatikkoon ja suljen puhelimen.

Havahdun, kun puhelimeni soi.

– Viikonloppu, huutaa Eevi puhelimessa, ja katson kelloa.

Olemme suunnitelleet mökkiviikonloppua. Lasken jo minuutteja, että voin lähteä töistä. Teen vielä muutaman asian valmiiksi, ettei maanantaina tarvitse aloittaa aamua hiustenrepimisellä. Ja sitä paitsi luulen aivotoiminnan olevan mökkireissun jälkeen sen verran hitaampaa, että suosiolla pähkäilen muutaman jutun julkaisukuntoon. Minun ja Asan lisäksi reissuun ovat lähdössä Eevi, Kasper ja lauma ystäviämme.

– Ehkä pieni maisemanvaihdos tekee Asallekin hyvää, sanon Eeville puhelimeen.

Asa hakee minut töistä, ja hyppään innostuneena etupenkille. Välillä huomaan, että saan positiivisuuteni Asaankin tartutettua. Matkalla mökille huudamme kurkkusuorina vanhoja Leevi and the Leavingsin klassikoita. Mökkireissulla kuuluukin kuunnella vanhoja hittejä. Asa ajaa keskittyneesti, mutta huomaan hänen kasvoillaan kainon hymyn, kun hän ottaa kädestäni kiinni. En haluaisi päästää siitä ikinä irti. Nyt meillä on taas hyvä olla. Koko painostava tilanne on saanut aikaan sen, että nautin sekunneistakin, kun meillä menee hyvin. Tai oikeastaan, kun emme ajattele raha- ja peliongelmia. Koko sydämeni elää tuota hetkeä. Voi kunpa kaikki olisi aina hyvin.

– Onko sinulla yhtään käteistä? kysyy Asa, kun pysähdymme huoltoasemalle.

– Minulla ei ole kuin kymmenen euroa.

– Minun rahat ovat ihan finito. Kai sinulla on tilillä?

– Joo on vähän. Saan palkan ensi viikolla.

– No lainaa korttiasi! Maksan nämä bensat sillä.

– Sinähän sait juuri palkan! Mitä sille kävi?

– Älä edes kysy, sanoo Asa ja kääntää katseensa poispäin minusta.

– Pelasitko sinä sen koko palkan samantien? huudan Asan perään, kun hän sulkee autonoven. Hiljaisuus on myöntymisen merkki. Näin nopeasti meidän rahat saavat kyytiä.

Kun saavumme mökille, siellä on jo täysi kuhina päällä. Ihmiset sullovat kauppakassien sisältöjään jääkaappiin, ja ruokamäärästä päätellen näyttää siltä, että olemme jäämässä tänne viikoksi. Osa pojista täyttää katiskat oluilla ja heittää ne mereen, että edes jotain kylmää olisi saunajuotavaksi. Nukkumapaikkoja ei ole riittävästi, ja otamme Asan kanssa saunamökin perältä lattiapaikat. Grillauksen jälkeen keittiön tiskipöytä alkaa jo uhkaavasti täyttyä tyhjistä viinipulloista. Avatessani uutta pulloa mieleeni tulee Eevin jättämä viesti minulle, kun olimme vielä kämppiksiä.

”Rakas avovaimo, tajusin vasta nyt, miten tärkeä olet minulle, kun huomasin, etten saa yksin viinipulloa auki.”

Ilta alkaa hämärtyä, ja istumme Eevin kanssa terassilla. Saunasta tupruttaa vielä savua ja ilta alkaa hämärtyä. Auringon laskiessa valtaa yleensä levollinen olo. Aivan kuin se olisi merkki, että selvisin taas tästä päivästä, ja olen nyt oikeutettu lepäämään.

– No niin arvon ladyt! Saanette siirtyä sisäpuolelle, jossa Chef Masterit Kasper ja Asa ovat luoneet teille herkkuillallisen, sanoo Kasper oven luona pelkkä valkoinen essu päällään.

– Kukas tuossa känkkypatjalla nukkuu? kysyy Eevi osoittaen olohuoneen nurkassa näkyvää patjaa.

– Musta tuntuu, että Kuivis on jurreista päätellen ottanut sen patjan jo haltuun. Ainakin se veti jo muutamat välikuolemat jo saunan jälkeen, sanoo Asa nauraen.

– Kasper, ette te kyllä Kuiviksen kanssa ihan serkuksilta vaikuta! Minä en näe mitään yhteistä, naurahdan Kasperille.

Yömyöhään istumme Eevin kanssa rantakivillä ja heittelemme kiviä mereen. Levollisin tunne on se, kun meri on tasoittunut yhdeksi massaksi, ja tuuli on lakannut.

– Haluatko siiderin? kysyn Eeviltä ja esittelen taskujani, joihin olen sullonut siideritölkit.

– Juuri mietinkin, että täytyykö tässä ottaa vene alle ja lähteä tarkistamaan katiskat, mutta onneksi tajusit ottaa juomaa mukaan.

– Millainen on sinun ihannemies? Eevi kysyy minulta.

– Minun ihannemuotti on aina melkein ollut samanlainen, sanon Eeville.

Minä olin aina lapsena henkeen ja vereen isän tyttö, ja kauhukseni huomaan etsiväni samoja piirteitä minun miehestäkin. Kai se lapsuuden rooli voi tulla näin vahvana aikuisena esiin. Sellaisia piirteitä, joita arvostaa omassa perheessään, etsii myös lähipiiristä. Ja varsinkin poikaystävästä. Outoa on, että tunnen jopa joskus olevani pettynyt itseeni tai häpeissäni ellen ole pysynyt muotissani. Haluan olla miehestäni ylpeä, ja minun on pakko pystyä katsomaan häntä ylöspäin. En ole sellainen tyyppi, joka ei katsoisi tuota korttia loppuun asti. Eipähän tarvitse jälkeenpäin harmitella. Totta puhuen Asan kohdalla tiesin poikenneeni muotista, mutta ajattelin, että näin oli tarkoitettu. Ehkä tämä kortti on vaan pakko katsoa.

– Oletko muuten kuullut niitä Justuksen kliseisiä vonkauksia baarissa? Satuin olemaan baarissa ihan Justuksen vieressä, kun se sanoi tuon yhdelle tytölle. Tytön ilmeestä päätellen se luuli, että Justus on nirhaamassa sen nyt saman tien.

“Oi, onpas sinulla suuret.. kauniit.. pyöreät.. ihanat… silmät. Saanko katsella niihin vielä hetken?”

“Miltä tuntuisi maata meidän sukuhaudassa?”

– Voi ei!

– Te olette muuten Kasperin kanssa seurustelleet vähän kauemmin kuin me. Mikä sen iskurepliikki oli?

– Kasper heitti minulle itsevarmasti Tavastialla, kun kävelin sen ohi: ”Sitä saa mitä tilaa.”

– Sinähän et lämmennyt oikein tuolle Kasperille tykitykselle?

– Joo vuoden ajan se sai minua pommittaa paremmilla lauseilla, naurahtaa Eevi.

– Oletko vielä yhtä rakastunut siihen kuin kolme vuotta sitten? kysyn Eeviltä, kun katselen Kasperin ja Kuiviksen säätämistä rantasaunan terassilla.

– Joo olen minä, ellen enemmänkin. Se on just sellainen rokkarirenttu, niin kuin minun mieheni pitää ollakin. Se hoivaa ja huolehtii – joskus jopa liikaakin. Kai se sillä jotenkin merkkaa sen reviirin.

Kaikella tuolla Kasper paikkaa omaa hajamielistä piirrettään. Kasperhan on ollut aina tosi levoton sielu. Se saattaa kadota välillä muutamaksi päiväksikin, eikä edes osaa ajatella, että joku voisi olla siitä huolissaan.

– Muistatko vielä Ire, kuinka me tehtiin minun ja Kasperin suhteen alkuaikoina meidän suhteesta SWOT-analyysi?

– Voi ei, apua! En voi uskoa, että sellaiseenkin meillä on joskus ollut aikaa, sanon nauraen.

– Niinpä. Vahvuuksia, heikkouksia ja mahdollisuuksia me löysimme useitakin, mutta muistatko mitä uhkien kohdalle tuli?

– Muistan. Siihen tuli ainoastaan saattaa häippästä, sanon ja mietin, kuinka omallekin kohdalle on usein osunut juuri näitä miehiä.

Olemmekin nauraneet usein kuinka minulla ja Eevillä ovat lapsuuden bardileikit käyneet toteen. Eevin kotona ei ollut yhtään Ken-nukkea, vaan miesbarbina oli Michael Jackson -nukke. Edelleenkään hänen käsitys miehen roolista ei ole stereotyyppinen Ken, vaan Kasperin kaltaiset oman elämänsä rokkitähdet. Minun kotonani isosiskoni otti aina talon ainoan miesbarbin. Jostain syystä emme edes kapinoineet tätä vastaan, vaan tyydyimme tähän kohtaloon. Vanhemmalla kun oli oikeus valita ensin. Toinen siskoni sai barbinsa mieheksi käden kokoisen Juhani-nuken. Juhanilla oli risainen t-paita ja toinen silmä vähän ulkona. Kun Juhani-nukellekin oli kysyntää, ei minun barbille enää riittänyt miestä. Olinhan nuorin, joten kaikkea ei vaan aina voinut saada. Yritin ehdottaa leikeissä usein siskolleni, että barbini mieshän voisi olla kuollut. Hän ei kuitenkaan hyväksynyt ehdotustani, vaan kerta toisensa jälkeen korjasi: ”Ei, miehesi on vain matkoilla.” Jostain syystä tämä on käynyt toteen. Kaiken maailman etäsuhteiden jälkeen nykyinen mieheni Asa on kyllä fyysisesti vieressäni, mutta henkisesti hän on matkoilla. On ollut jo kauan.

– Voi kunpa joku pitäisi musta kerrankin huolta. Niin usein kaipaan ihmistä, joka järjesti asiat kuten isäni. Asasta ei ole järjestämään meidän asioita, vaan sen täytyy olla aina minä.

– Niinpä! Mistä mies, joka pystyy toimimaan? Siihen liittyen muistatko Ire leffan Bodyguard? Kevin Costner ei toiminut! Ei yhtään. Jäätävyys on asia, jota en voi sietää, sanoo Eevi tuhahtaen.

– Kevin oli ihan lääpällään Whitney Houstoniin, mutta ei voinut sanoa sanaakaan hänelle, kun hän nousi elokuvan lopussa lentokoneeseen ja lähti. Mimmi joutui itse pysäyttämään koneen ja juosta suutelemaan entistä henkivartijaansa.

– Minä haluan miehen, jonka vuoksi ei tarvitse pysäyttää lentokonetta, sanoo Eevi.

– Minä haluan miehen, joka herättää minut vasta kun ollaan perillä.

Siskoni kertoi aikoinaan tarinan sen entisestä poikaystävästä, joka oli aika saamaton lapanen. Joka kerta, kun he olivat lähdössä reissuun, systerin piti hoitaa kaikki. Kun siskoni tapasi uuden miehen, asiat menivät onneksi erilailla. Kun kartturina kerran vahingossa nukahti, hänen poikaystävänäs herätti hänet vasta perillä. Kun tulemme Eevin kanssa rannasta horjahdellen mökille, terassilla on varsinaiset lavatanssit käynnissä. Tunnelmaa luovat kynttilät ja sopivan hämärä kesäyö. Pojat ovat kiinnittäneet jopa puihin valot. Kauempaa kuuluu lintujen ääntä, ja musiikki pauhaa täysillä. Kasperilla on perus vauhti päällä. Muutama harha-askel suuntaa jos toiseen tuo pirteää vaihtelua tanssiaskeleisiin.

– Hymy on kaunein korusi, kuiskaa Asa korvaani.

Hymyilen ja halaan Asaa lujaa.

– Minä lämpenen sinusta, jatkaa Asa.

– Niin minäkin sinusta, vastaan jurrisen onnellisena. Musta tuntuu niin hyvältä, että ihan nenää kipristää. Välillä jopa unohdan, miten hyvältä Asa tuntuu.

– Mites toi Kuivis? Kannattaisikohan se siirtää tuosta nurmikolta sinne känkkypatjalle? kysyy Kasper nauraen.

– Siinähän saa raitista ilmaa. Kyllä se sinne sisälle vielä löytää! sanoo Asa ja ottaa Kuiviksen kädestä avatun bissetölkin ja alkaa juoda sitä.

– Onko sen oikeasti turvallista nukkua tuossa? kysyn ja ajattelen, kuinka harmiton koheltaja tyyppi Kasperin serkku on.

Kuivis on yleensä vain ihan liian jurrissa. Siirrämme hänet pihassa olevaan telttaan nukkumaan. Se on ainakin parempi paikka kuin terassin edessä oleva nurmikko. Kaadan uuden lasin punaviiniä viinitonkasta, ja samaan aikaan lasini pärähtää paloiksi ja punaviini päälleni. Aamulla Asan nousee varhain, eikä ole saanut unta. Kuulen rapinaa ja näen hänen hääräilevän terassilla. Hiivin hänen taakseen ja halaan häntä takaapäin. Asa hymyilee. Mietin miksen jäänyt taka-alalle katsomaan tuota söpöä suhaajaa. Täällä hänestä kuoriutuu täysin eri mies. Ja ehkä minäkin olen erilainen. Näin on hyvä olla. Kun menemme sisään, näemme Kasperin nukkumassa olohuoneen patjalla.

– Kasper the friendly ghost, huutaa Asa olohuoneeseen.

– Sinä olet valkoinen kuin lakana! Onko huono olo? kysyn Kasperilta.

– Kysytkin! Minulla on niin hirveä olo! Enkä edes pysty nukkumaan.

– Miten sinä olet sinne känkkypatjalle joutunut? kysyn Kasperilta.

– Eevi heitti minut ulos meidän huoneesta, kun kuulemma kuorsasin liian lujaa.

– Hei please, sitä ei voi edes kutsua pelkäksi kuorsaukseksi. Se oli kokonainen sinfoniaorkesteri, huutaa Eevi heidän huoneestaan.

– Huomenta sinnekin, sanon Eeville ja avaan huoneen oven kunnolla.

– Missä Kuivis on? kysyy Asa, ja samaan aikaan Kuivis tulee ovesta sisään.

– Ette ikinä arvaa missä minä olen ollut? huutaa Kuivis.

– Mitä on tapahtunut? jengi hämmästelee yhteen ääneen.

– Putkassa

– Mitä?

– Joo joo! Se oli karsea paikka, sanoo Kuivis.

– Siis mitä?

– No joo joo. Putkassa putkassa. Ne päästivät minut äsken lähtemään, ja otin taksin takaisin. Onko kukaan muuten nähnyt minun kukkaroa? Minun täytyy mennä maksamaan tuo taksi, joka odottelee tuossa pihassa.

– Minä hoidan, sanoo Kasper ja menee ulos.

– Siis kerro nyt alusta saakka. Mitä tapahtui? kysyn Kuivikselta.

– Heräsin yöllä tai niin musta ainakin tuntui, että heräsin. Nousin ja lähdin etsimään juomaa. Oli aika hämärää. En nähnyt kunnolla, ja heti alkumetreillä kompastuin teltan naruihin. Lähdin kävelemään, ja kävelin vissiin aika pitkän matkan – tai  en edes muista, kun olin niin humalassa vielä. Joka tapauksessa luulin etsiväni lisää juomaa ja musta tuntui, että olen kohta perillä. Pian luulin löytäneeni tämän meidän mökin kellarin, johon muistaakseni olin laittanut muutaman bissen, jotta ne pysyisivät kylminä.

– Miten niin luulit? Mihin sinä sitten menit? kysyy Eevi.

– Olin ilmeisesti mennyt mökkinaapurin kellariin, sanoo Kuivis.

– Mitä! kaikki sanovat yhteen ääneen.

– Joo, mutta ei tämä vielä tässä. Kun menin sinne kellariin, se ovi pamahti kiinni, ja siellä oli pilkkopimeää. Arvaa iskikö paniikki?

– Miten sinä sait sen oven auki? kysyn Kuivikselta.

– En saanut sitä ovea sisältäpäin auki. Kun lähdin tutkimaan, löysin sieltä pimeästä kellarista rautakangen. Tein ainakin vartin duunia, ja otin vauhtia. Aina lujempaa ja lujempaa. Kun viimein pääsin ulos oikein mojovalla vauhdilla, kytäthän siinä oli minua vastassa.

– Mitäs ne?

– Smurffit pistivät minut kyttäautoon, ja sitten lähdettiin reissuun. Naapurimökin omistaja oli luullut minua murtovarkaaksi. Sovimme aamulla naapurin sedän kanssa, että homma sovittu, jos korvaan sen minun rikkoman oven, selventää Kuivis.

Viikonloppu meni nopeasti jälleen kerran saunoessa ja sekoillessa. Kaikesta huolimatta Kuivis on kuitenkin hengissä. Automatkalla mietin, miten hyvä minulla on olla. Minulla oli ihana viikonloppu. Vatsalihakset ovat kipeät nauramisesta, ja Asan kainalossa on minulle sopiva paikka. Mökillä olimme taas kuin kaksi päiväkotilasta, jotka ihastuivat toisiinsa mitään sen kummempaa ajattelematta.

Maaseudun tuulahdus toi uutta virtaa arkeen, ja maanantai töissä sujui kerrankin ilman tuskan hikeä. Jos tarkastelee kaupungilla ihmisiä, on helppo analysoida heidän luonteitaan ihan pelkän pienen tekemisen perusteella. Osa ihmisistä luovuttaa saman tien jo kaukaa, jos uskoo valojen vaihtuvan pian. ”Ei me kuitenkaan ehditä, ” näen jo ajatuskuplan heidän yllään. Osa taas kiihdyttää vähän vauhtia ja uskoo ehtivänsä. Ja niin nuo optimistit yleensä ehtivätkin. Itse ehdin aina. Tai niin olen ainakin aina aikaisemmin ajatellut.

Kun lähden ylittämään tietä, vanha vaari hymyilee minulle leveästi.

– Olettepa te kaunis, sanoo vaari nyökytellen. Vastaan kohteliaasti kiitos ja hymyilen takaisin.

– Älä minua kiitä, kiitä äitiäsi, sanoo vaari ja jatkaa eri suuntaan. Naurahdan papan lauseelle, ja mietin, miten pienillä asioilla on merkitystä. Kasvoni valtaa vielä maireampi hymy. Äitini ja isäni hymyilevät paljon. Huomaan hymyillessäni omien silmieni piirtyvän viiruiksi isäni silmien tavoin. Kun purskahdan nauruun, näytän täysin häneltä. Lapsena parhaimpia muistoja minulla on viikonlopuista. Heti herättyäni menin yleensä alakertaan. Tuttu radion ääni oli yleensä vastassa. Muistan kuinka isä makasi keittiön sohvalla lehteä lukien ja äiti leipoi korvapuusteja. Pullat olivat aina kolmen pullan kokoisia – ainakin hyvällä omallatunnolla pystyi sanomaan, että söi vain yhden pullan. Oli perjantaipullia, synttäripullia, lomapullia ja ihan vaan pullia, mutta silti ne maistuivat aina yhtä hyvälle. Mielestäni meillä oli aina aamuisin rento tunnelma, ja kuulin usein naurua yläkertaan saakka. Tuossa muistossa myös aurinko paistaa. Katsoin aina piirrettyjä, ja äitini toi minulle kaakaota ja leivän. Niistä päivistä asti olen ajatellut, että muiden tekemät leivät maistuvat aina parhaimmilta. Ja varsinkin äidin. Huomaavaisuuden lisäksi olen aina ihaillut äitini positiivisuutta.

Elämiseen vanhempani ovat parhaimpia esikuvia. He luovat arjesta elämää. Muissakin asioissa toki asiat periytyvät omilta vanhemmilta. En pysty olemaan miettimättä pystyisikö Asan vanhemmat auttaa Asaa hänen ongelmissaan. Asa ei kuitenkaan halua ottaa vanhemmiltaan rahaa, sillä he ovat kuulemma pelastaneet niin monesti hänet nuorempana velkapulasta. Tosi asiassa hän ei kehtaa myöntää miten rappiolla hän on. Samallahan hän joutuisi myöntämään, ettei ole oppinut mitään aikaisemmista mokailuista. Muutaman kerran, kun olemme istuneet kahdestaan teellä heidän ruokailusalissa, olen yrittänyt vihjailla meidän ongelmista Asan äidille, mutta turhaan – hän ei minua varmaan edes uskoisi, jos kertoisin sanasta sanaan asioiden oikean laidan.

Koulussa psykologian tunneilla korostettiin jatkuvasti miten suuri vaikutus onnellisella ja tasapainoisella lapsuudella on ihmisen henkiseen kasvuun. Kaunis ja tyylitelty lause, mutta tottahan se on. Olen usein sisarusteni kanssa miettinyt, miten päällisin puolin hyvän tien vanhempani meille rakensivat. Isäni oli tehnyt sille alun lapiollaan. Tämän jälkeen hän ojensi minulle sen, ja olin itse vastuussa tiestäni, ja millaiseksi sen haluan.  Mitä paremman lähdön saa, sitä suurempi todennäköisyys on tulla voittajana maaliin. Kun lapsi kasvaa, vanhempien on vain luotettava, että juuret ovat vahvat ja siivet kantavat.

Havahdun ajatuksistani, ja astun ravintolan ovesta sisään. Siellä on ruuhkaa. Näen Julian, ja menen hänen kanssaan tilaamaan kahvit. Nauran kun hän kertaa myyjälle tilaustaan. ”Yksi cholate chip frappucino. Ei kermavaahtoa. rasvattomalla maidolla. Ääh ei sittenkään. Perus kahvi.” Huomaan hänen kriiseilevän tilauksen kanssa aloittamansa kuntokuurin vuoksi. Viime kuntokuurin aikaan päädyimme vahingossa kuolaamaan grillille hampurilaisia. Hän ehti muuttaa omaa tilaustaan moneen otteeseen ja käydä läpi eri hampurilaisversioita. Kun tilausaika koitti, grilli oli onneksi ehtinyt mennä kiinni. Viime viikolla sushihimoissaan Julia pohti, kuinka monta päivää hän katuu, jos dietiltään tilaan sushia kotiin. Onneksi google tiesi vastauksen, ja en voinut olla nauramatta, kun hän kopioi googlen vastauksen minulle viestiinsä.

“En ymmärrä, miten susheista edes saisi epäterveellisiä, kun ne:

a) sisältävät kalaa

b) sisältävät aika usein merilevää

c) maksavat niin saatanasti, että ei ole edes varaa syödä ähkyä”

Samaan aikaan katseeni harhautuu kahvilassa minua nuorempaan tyttöön, joka pui asioitaan kovaan ääneen puhelimeen. Nykyään ihmissuhteelle on monia eri määritelmiä. Tyttö sanoo tulleensa juuri hoitonsa luota ja jatkaa “Kyllähän sitä aina pitää jotain juttua olla!” Samaan hengenvetoon korviini ajautui noin kymmenen muuta käsitettä suhteesta tähän miespuoliseen olentoon. Miten tuoreessa suhteessa edes pysyy kärryillä käsitteissä? Tuntuu, että ennen suhteet olivat yksinkertaisempia – ilman turhia käsitteitä. Poika ja tyttö kohtasivat, poika otti tyttöä kädestä kiinni ja vuoden päästä vietettiin häitä.  Tarina kaikessa yksinkertaisuudessaan. Jollain tapaa haluaisin, että omat asianikin olisivat yhtä simppeleitä. Tytön ongelmat kuitenkin tuntuvat niin pieniltä minun ja Asan ongelmien rinnalla, mutta eihän niitä voi verrata. Jokaisella meistä on omat demonimme.

– Miten sinun uudessa työpaikassa on mennyt? Eikö sinulla ole nyt kolme kuukautta takana?

– Olen aika puhki, sillä olen tehnyt nyt 14 tunnin työpäiviä joka päivä. Anteeksi tämä avautuminen. Olen ihan loppu, ja meidän firman yrityskulttuuri on vain jotain ihan uskomatonta.

– Pomo vai?

– Sekin, mutta tuntuu, että siellä ei pääse etenemään, ellei suostu liiskaamaan ihmisiä alleen ja ellei puhu samaa epäkohteliasta kieltä. Ihan kuin minä olisin jossain yläasteella ja olisin koulukiusattu, sanoo Julia, ja huomaan hänen ilmeestään, että kaikki ei tosiaankaan ole hyvin.

– Niinpä. Ei se palaute, vaan miten sen sanoo.

Luulin, että vanhemmiten ihmiset aikuistuvat, eivätkä ole enää niin tunteiden vietävissä kuin he olivat lapsena. Lapsenahan saattoi rehellisesti myöntää ja näyttää tunteensa, kun naapurin lapsen lelu on hienompi kuin hänen, ja mököttää siitä loppupäivän. Jotkut ihmiset eivät kasva koskaan.

– Välillä minun tarvitsee herätellä itseäni ja muistaa olevani hyvä ja osaava työntekijä, koska ei sitä kukaan tuolla minulle tule sanomaan. Päinvastoin.

– Sinä rokkaat! Älä välitä!

– Kiitos Ire! Mitä muuten sinulle ja Asalle kuuluu?

– Normia, vastaan lyhyesti, sillä en vain jotenkin jaksa enää päivitellä meidän ongelmia.

Mielestäni työtä ja suhteita voi verrata toisiinsa. Vaikka jättää työpaikan tai suhteen taaksensa, ei aina välttämättä osaa määritellä, mikä se asia on, jota haluaa. Kuitenkin eron jälkeen tai työpaikan vaihtohetkellä osaa kuitenkin sanoa, mitä ei halua. Kauhukseni huomaan olevani samassa tilanteessa – en työolosuhteiden kautta vaan parisuhteen kautta. Kun lähden kävelemään kotiin päin, jään vielä miettimään Juliaa, ja miten hän tuntee kadottaneensa itsensä. Työpaikasta on tullut hänen väliaikainen vankila. Normaali ihminen muuttuu hetkessä sulkeutuneeksi moisen liiskaamisen jälkeen. Helpointa on turruttaa itsensä, etteivät piikittelyt enää toisi pahaa oloa. Samalla mietin, kuinka vahvasti olen turruttanut itseni Asan kanssa.

Kun tulen kaupungilta kotiin, huomaan Asan nukkuvan oman sängyn puolensa ihan reunalla. Hän on kääntänyt selkänsä ja peitto yltää korviin saakka. Aivan kuin hänen kehonkieli kertoisi, etten saa koskea häneen. Haluaisin olla lähellä, mutta hän ei päästä minua. Jopa hänen tyynynsä ja peittonsa on mytyssä, etten vahingossakaan hipaisisi niitä nukkumaan mennessäni. Aamulla ilmapiiri huoneessa on raskas. Asa on edelleen sängyn toisella puolella.  Olen jälleen kerran säpsähtänyt hereille. Takaa-ajajani eivät saavuttaneet minua unessa, ja sydämeni pomppii tuhatta ja sataa. Huoneessa tuntuu olevan niin kylmä, että vesi voisi jäätyä. Patterit paahtavat kuitenkin täysillä. Pakkaan työlaukkuani, ja kerään papereita mukaani makuuhuoneesta. Asa makaa vielä sängyssä, vaikka hän ollut varmaan kauemmin hereillä kuin minä.

– Minä en pysty enää tähän, sanoo Asa ja rikkoo hiljaisuuden.

– Me voidaan silti aloittaa kaikki alusta.

– Lopeta. Ei meillä ole toivoa. Ei tämä lopu ikinä.

– Eivät ne velat ole maailmanloppu. Ulosotto vie omansa, mutta me pärjätään, vaikka koko palkka menisi velkojen maksuun.

Minulta kesti kauan aikaa tajuta, että miten peliriippuvuus on sairaus. Mikset vaan lopeta, mietin monesti. Aivan kuin sinun pitäisi alkaa karkkilakkoon.

– Minä hävisin äsken niin paljon rahaa, että me oltaisiin voitu aloittaa uusi elämä puhtaalta pöydältä, Asa sanoo kyyneleet silmissä.

– Sinä et voita tuolla mitään, jos surkuttelet mennyttä. Me selvitään! Tänään on nyt taas vaan yksi paskoista päivistä. Huomenna on uusi päivä.

– Me oltaisiin voitu maksaa velat, ostaa talo ja lähteä pitkälle reissulle. Ei tarvitsisi asua tässä faijan ostamassa kämpässä. Minä vihaan tätä tunnetta, että olen sen vuoksi sille koko ajan vähän muka auki jotain, sanoo Asa masentuneena.

– Lopeta! Sitä ei saa enää takaisin. Totta kai välillä kelailee, miten asiat voisi olla, mutta se ei kannata.

– Ei tämä ole elämää, huutaa Asa.

Miten minä en ikinä näe Asaa pelaamassa? Kyllähän minä sen tiedän, että hän pelaa, kun Asa ei vastaa puhelimeen, mutisin raivoissani.

– Minä pelaan päivisin, iltaisin ja öisin. Kun sinä olet poissa. Sitten, kun sinä olet frendiesi kanssa.

– No millä kaavalla se sinun ilta sitten etenee? Onko se vähän kuin pankkiryöstöä suunnittelisi? Tiedät tekeväsi pahaa, mutta jännitys viehättää. Tuntuuko sinusta, että sinä pettäisit minua, kun sinä teet sitä minun selän takana?

– Ei minulla ole mitään kaavaa. Se tuntuu pahalta, mutta en voi sille mitään.

– Nyt aloitetaan uusi elämä niillä korteilla, jotka meille on jaettu. Ei surkutella, sanon Asalle ja katson häntä intensiivisesti. Yritän vaikuttaa päättäväiseltä, mutta en usko, että onnistun siinä sataprosenttisesti. Oma uskonikin alkaa horjua.

– Joo kai, sanoo Asa mietteliäänä ja tulee viereeni istumaan osoittaen sillä, että taistelurintama on jälleen yhtenäinen ja jatkamme eteenpäin.

– Olisi kivaa, jos tulisit tänään siihen ennakkonäytökseen, josta puhuin sinulle viime viikolla. Minä sain sinne liput. Eevi ja Kasperikin tulevat. Olisi kiva vielä nähdä kunnolla ennen kuin he lähtevät kuukauden reissuun.

– Joo kyllä minä tulen, kun olen kerta luvannut, sanoo Asa samalla, kun nousen ja puen takin päälleni.

– Nähdään illalla Asuli, sanon ja suutelen Asaa pitkään.

Työpäivä menee nopeasti, ja ennakkonäytöksen ulko-ovilla käy kuhina. Olen saanut muutaman mediakutsun työni kautta, ja Kasper taas hankki lippunsa hänelle ja Eeville tuttujen kautta. Kasper on ollut mukana elokuvamusiikkiprojektissa.

Kun odotamme aulassa, Asa soittaa.

– Moi Irene, sanoo Asa hiljaisella äänellä.

– Moi! Missä menet?

– Minä olen himassa. Minä olen vaan himassa tänään.

– Miten niin sinä olet himassa? Etkö tulekaan tänne?

– En.

– Selvä. Olisi ollut kiva. Miksi sitten lupasit alun perin tulla?

– En tiedä. Ei olisi pitänyt alunperinkään.

– Selvä, sanon pettyneenä.

Taas Asa teki tämän. Toisaalta voinko hänen mihinkään lupaukseen luottaa.

– Ei vaan kiinnosta lähteä minnekään.

– Oletko sinä jotenkin huonossa paikassa, kun sinä kuulostat niin oudolta?

– No miten minä voisin olla huonossa paikassa, kun olen himassa?

– Ei, kun kuulostit vaan siltä.

– Sori, en nyt kyllä jaksa lähteä minnekään, sanoo Asa ja sulkee puhelimen.

– Voi sissus! Aivan kuin olisin tottunut siihen, että Asa peruu suunnitelmamme, sanon Eeville, kun olen sulkenut puhelimen.

– Onko kaikki hyvin? kysyy Kasper.

– Joo on, Asa nyt oli väsynyt tai jotain, sanon ja revin toisen lipuistani.

– Ei kun oikeasti. Onko teillä kaikki hyvin? kysyy Kasper vielä uudelleen.

– No voisihan sitä asiat paremminkin olla, mutta kyllä tämä tästä.

Samaan aikaan tekisi vuodattaa ja kirota ääneen kaikki Asan feidaamiset ja se, että hän tartuttaa pahan olon minuunkin. Se olen aina minä, joka joutuu selittelemään, miksei hän ole vaivautunut paikalle. En jaksa enää selitellä. En vaan jaksa. Kun Kasper menee hakemaan popcornia, Eevillä on mietteliäs ilme.

– Siis mitä ihmettä se nyt taas säätää?

– En tiedä. Kai se hakkaa himassa pokeria.

– Mikset sinä sanonut sille, että nyt sinä tulet sieltä?

– Minä olen jotenkin huutanut sille jo tarpeeksi, että nykyisin en jaksa enää.

Ennakkonäytöksen aikana puhelimeeni on tullut muutama puhelu Asalta. Soitan hänelle takaisin, kun seisomme teatterin ulkopuolella Kasperia odottaen.

– Hei Ire!

– Moi, sanon vielä hieman pettyneen kuuloisena.

– Miten menee? kysyy Asa.

– Ihan hyvin. Toi leffa oli tosi hyvä. Missä menet?

– Himassa. Teen juuri sinulle ruokaa. Meksikolaista. Sun lempiruokaa.

– Okei, sanon hämmentyneenä.

Olen melkein yhtä hämmentynyt kuin kuukausi sitten, kun Asan kaverit soitti baarien mentyä kiinni. He pyysivät minua ottamaan Asan samaan taksiin kotiin, sillä hän oli umpitunnelissa ja tiedoton. Noin tunnin taksiajelun jälkeen löysin Asan, ja taksikuljettajan kanssa laitoimme hänet yhdessä takapenkille. Kun saimme raahattua kuljettajan kanssa Asan rappuja ylös kotiimme, Asa heräsi hiukan ja yritti ottaa housujaan pois eteisessä. Taksikuljettaja lähti, ja samaan aikaan Asa kaatui puoliksi roikkuviin housuihin, ja jäi nukkumaan eteiseen. Väsyneenä illasta jätin hänet sinne nukkumaan – olinhan saanut hänet turvaan neljän seinän sisään. Aamulla hän kömpi kuin nallekarhu häntä koipien välissä viereeni. Jostain asioista hänelläkin tulee vielä huono omatunto.

– Ajattelin soittaa, ja pyytää anteeksi, että olin ihan urpo. Sellainen perus suomalainen juntti urpo, joka ei osaa puhua.

– Ei se mitään. Olisi kiva, että ensi kerralla ilmoitat ajoissa, ettet ole tulossa.

Kun lopetan puhelin, Eevi katsoo minua uteliaana. Siirrymme katoksen alle, kun ulkona alkaa sataa.

– Mitä Asa sanoi?

– Se on tekemässä minulle ruokaa himassa ja pyysi anteeksi.

– Ai tekemässä ruokaa?

– Minua ärsyttää. Miksi sen pitää olla tuollainen?

– Me kaikki ollaan välillä urpoja.

– Pelaaminen on Asan kohdalla aika usein syy asioiden peruuntumiselle, ja pelaaminen ja addiktio vievät nopeasti sanavarastosta me-sanan.

– Mökilläkin huomasi ihan selkeästi, miten paljon se sinua rakastaa.

– Huonona puhujana teoilla se yleensä nimenomaan sen osoittaakin.

– Huomaan sen Asan katseesta. Sinä olet parasta mitä sille on tapahtunut – ilman sinua se ei varmaan tuota pelirumbaa jaksaisi.

– Mökillä sanottu lause: ”Minä lämpenen sinusta” saa minut hämilleen, mutta Asan tuntien hän ei pysty sanallisesti parempaan. Aika raukkaa, että se kuitenkin yrittää enemmän ja enemmän puhua.

– Niinpä! Periksi ei anneta!

– Niin ei muutama kolhu itsetunnossa tai sydämessä tunnu missään, kun minulla on tuollainen mestari lohduttaja, kun sinä! sanon Eeville ja halaan häntä.

– Samoin Iisakkini!

– Miten minä pärjään kuukauden ilman sinua. Onko sinun pakko pitää nyt sinun loma ja lähteä kiertelee maailmaa? Tehtäisiin vaan perus Ruka-reissu niin kuin vanhoina hyvinä aikoina?

– En haluisi jättää sinua, mutta muuten loma kyllä houkuttelee. Ikävä tulee.

– Sinä olet yksi minun elämän vakikalustoa. Tule pian takaisin.

Kasper tulee sisältä, ja halaamme kaikki vielä hyvästiksi katoksen alla. En tajua, miten pärjään ilman Eeviä kuukauden.

– Kasper, tuo Eevi elävänä takaisin, huikkaan vielä kauempaa ennen kuin hyppään raitiovaunuun.

– Hei Ire! Tule syömään, sanoo Asa, kun avaan asuntomme oven.

– Kiitos, minulla onkin ihan hirveä nälkä.

– Niin ei niistä poppareista kunnon ravinnoksi ole.

– Ja varsinkin kun vetää loppuun ne jo alkumainosten aikana – leffan loppuajan voi vaan voida pahoin.

Asa on kattanut pöydän, laittanut kynttilät ja taustalla fiilistely-listamme soi Spotifysta. Asa osaa kyllä lepytellä ja hämmentää minua. Välillä tuntuu, kuin olisin keskellä sirkusta, jossa illan pääesitys hoidettaisiin vaan pois alta ilman päänäyttelijöiden harjoittelua. Päätähdet marssitettaisiin vain yhtä aikaa lavalle, ja jokainen yrittäisi säheltää jotain omaan tahtiinsa.

Kun katselen Asaa ja kynttilöitä, tuntuu, että nyt tuo sirkus on hetkeksi aikaa rauhoittunut – tai sitten se on saanut paremman tirehtöörin johtamaan joukkoa. Ihan kuinka vaan. Viihdyn näin paremmin.

– Maistuuko samalta kuin ne sinun syömäsi tortillat Mexicossa? kysyy Asa hymyillen.

– Joo ihanan tulista. Minä rakastan näitä. Ja sinua, sanon hymyillen ja suu täynnä ruokaa. Koomista on miettiä, miten hehkuttaja-tyyppi itse olen ja Asalle pieni mukava sana vaatii niin paljon töitä. Aika usein sanavarastooni eksyy sana rakastan, vaikka kyseessä olisi vain päivällisen yksi ainesosa.

”Rakastan tätä kastiketta”

”Rakastan tätä salsaa..”

– Haluatko viiniä?

– Yes sir, sanon ja ojennan innokkaana lasini.

– Minä olen oikeasti pahoillani, että olen välillä niin urpo. Minä en vaan jotenkin osaa. Ja samalla toi pelaaminen. Minun on pakko nyt oikeasti skarpata, sanoo Asa.

– Joo kyllä me selvitään! Miten toi kaikki on oikein alkanut?

– Minulla on tosi vaikea puhua tästä. En ole ikinä puhunut tästä kenellekään.

– Aloita jostain.

– Lapsena pistin aina kaikki rahani peliautomaatteihin. Faijalla oli hyvä duuni, ja kai meidän perheellämme oli ihan kivasti rahaa. Faijan firmasta tuli rahaa joka kuukausi munkin tilille, jotka sitten tuhlasin muutamassa tunnissa. En tiedä, missä vaiheessa se muuttui säännöllisemmäksi, mutta sitten kun viikkorahat alkoivat mennä koneiden kurkusta alas, olin jo selvästi koukussa.

– Voititko paljonkin?

– Aivan älytöntä toimintaa sinänsä. En koskaan oikeastaan edes voittanut mitään ehkä sataa markkaa isompaa summaa kerrallaan. Hävinnyt kylläkin. Häviämiseenkin voi koukkuuntua.

– Missä vaiheessa siirryit nettiin?

– Yhtenä päivänä näin jonkun nettikasinon mainoksen ja ajattelin et kokeillaanpas piruuttaan satasella. Voitin tietenkin tonnin, ja sen jälkeen alkoi pitkä helvetti. Kävin muuten AG-sivuilla vastaamassa heidän esittämiinsä 20 kysymykseen. Joka ainoaan vastasin kyllä. Seitsemän kyllä-vastausta kuulemma riittää peliriippuvuuden toteamiseksi.

– Kyllä sinä vielä alat hallitsemaan tuota!

– Pelaajan elämä on helvettiä. Ei pysty kontrolloimaan, ei millään. Osaan todennäköisyyslaskelmat, tiedän palautusprosentit, tunnen pelien numerot ja kasinon edgen. Sillä ei ole merkitystä. Pelaan silti vailla järjen hiventä. Se on kuin heroiinia suoneen.

– Joo minä tiedän, että mennyttä en voi saada takaisin ja tämä saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta elämällä on vielä paljon annettavaa, sanon kannustaen.

– Ikävä kyllä tämänhetkinen tilanteeni on aika säälittävä ja epätoivoinen. Nyt minun on aivan pakko lopettaa, ja siis lopettaa, ei mitään “lopettaa”, sanoo Asa puoliksi itselleen.

– Älä menetä toivoa! sanon Asalle ja menen hänen kainaloonsa.

Aina, kun olen Asan kanssa, jaksan tsempata häntä. Mutta onneksi Asa ei tiedä, miten paljon itse horjun tämän suhteen, kun hän ei ole lähelläni. Suurin pelkoni on, että väsyn ja menetän toivoni. Kuka sitten on tukemassa?