Istun rentoutuneena junassa. Lapsuudenkotiin on aina ihana mennä tai ainakin nykyään on, kun on tarpeeksi aikaa kulunut sieltä lähdöstä. Enää en lähde sieltä ahdistuksissani karkumatkalle, vaan matkustan sinne karkuun. Onkohan kaikilla lapsuudenkotiinsa viharakkaus-suhde? Vihan tunteen itselleni siitä toi vaan lähinnä kapeakatseinen ympäristö, joka yleisesti saattaa pienemmällä paikkakunnalla maalla vallita. Kateellisuus on eräs asia, jota en ole ikinä oppinut ymmärtämään. Totta kai jollain menee paremmin, jos hän on sen eteen töitä tehnyt. Ahkeralle ihmiselle suon sen, ja niin kuin sanonta kuuluu: ”Vain sanakirjassa menestys tulee ennen työtä.” Kun kunnioituksen eteen on tehnyt työtä, on sen ansainnut. Oma isänikin oli näköjään kyllästynyt kylän juoruihin, sillä vaihtaessaan autoa, hän osti aina samanmerkkisen ja -värisen tilalle. Näin puolet kylästä saatiin ainakin harhautettua. Eihän sitä tosin vanhempieni aikana rahaa saanut tuhlatakaan. Sitä mieltä vahvasti ainakin isoisäni oli, joka osti isälleni aikoinaan hiihtomonot, jotka ovat vieläkin liian suuret. Isoisäni ei tätä tarvinnut puolustella vaan tokaista vain: ”Mä luulin, että susta tuloo isoo miäs” Pohjanmaalla kaikki oli toki erilaista. Tästä oiva esimerkki on isomummuni, joka karanneen vangin varalta, nukkui kirves tyynyn alla. Pärjätäkseen täytyi olla vahva luonne.

Kotona Pohjanmaalla on kaikki kuin ennen. Pohjanmaan kaunis lakeus. Lakeus aukeaa joka puolelle ja vilja kasvaa. Jotenkin autoa ajaessa yleensä tuntee levollisen hetken, kuin katsoo eteensä eikä näe mihin saakka tie vie. Ainoa asia, jonka näkee, on kaukainen horisontti ja peltomaisema. Aikaisemmin tuo maisema sai minut ahdistuneeksi, mutta nyt jollain tapaa olen oppinut rakastaa sitä. Jopa hiljaisuuskin sopii korvilleni. Ennen kaikkea olen ehkä oppinut olemaan itsekin hiljaa. Talomme on kuin suoraan punainen tupa ja perunamaa -kuvailusta. Täällä ei laiteta ovia lukkoon, ja kylän ainoassa baarissa saa taatusti tappelun aikaiseksi. Kun saavun synnyinkotini pihaan, äiti ja isä ovatkin jo ulkona vastassa. Huomaan, että heidän päivänsä tähtihetki on juuri käynnissä. Päiväkahvit ja pullaa ulkona auringossa. Tuttuun tapaan hyysäävä äitini on tuonut ulos tarjottimella pullat ja vastakeitetyn kahvin.

– Oletko sinä laihtunut? kysyy äiti.

– Pitää syörä, ettei mee mättääseen, kommentoi isäni syömisiäni ja haukkaa pullaa.

Naurahdan isän sanonnalle, ja suurinta viihdettä meille siskojen kanssa yleensä onkin miettiä Pohjanmaan sanontoja. Varsinkin niitä, joita isä käyttää. Huumori on eräs pohjalaisen asenteen kulmakivistä. Vitsit saattavat joskus lähteä aivan väärille raiteille kenenkään huomaamatta, ja jutut saattavat vieraan korvaa kuulostaa välillä liiankin rajuilta. Itseironia on koko pohjalaisen vitsailukulttuurin perusta. Koskaan ei ole tarkoitus pilkata ja mollata toista, vaan kaikki lähtee omasta itsestä ja omista puutteista.Ajattelen usein, että lapsuuteni oli aika tavallinen. Leikin ulkona usein ojissa, kiipeilin puihin ja kesällä uimme joessa, joka virtasi omakotitalomme vierestä. Lapsena uimme niin paljon, että usein pidimme uimapukuja vaatteiden alla. Aina, kun moottorivene ajoi talomme ohi, jokainen pisti juoksuksi ja juoksi niin lujaa kuin jaloistaan, jotta ehti aaltoihin. Elämä oli yksinkertaista jaa hyvä niin. Olenkin aina ihmetellyt miten vanhempamme antoivat meidän lapsesta saakka huolehtia itsestämme.  Eräässä vanhassa kotivideossa äitiämme haastatellaan, ja monen sadan metrin päässä menee pieni hahmo eli minä taapertaen yksin pellon laitaa. Olemme tottuneet, että pärjäämme ilman apua. Kuitenkin jos apua joskus pyysi, äiti ja isä auttoivat mielellään.

Kilpaurheiluaikoina isällä on tapana kannustaa lauseilla: “Jouset pohjahan” ja “Urku auki ny”. Isän sanonnat ovatkin aina kaikuneet päässäni ja kaikuvat vieläkin – varsinkin kun olen pulassa. Ehkä hän jotenkin niiden avulla minua edelleenkin etäisesti tsemppaa ja ohjeistaa. Optimisti minussa kuitenkin ajattelee, että jaksamme taistella ja saamme joskus olla vielä onnellisia vai kuuluuko minun edes käyttää muotoa ”jaksan taistella”? Elämäni on muuttunut vankilaksi. Vaikka kuinka haluan pois, en ole vielä valmis antamaan periksi ja jättämään kaikkea. En vaan osaa antaa periksi. Lähden vasta sitten, kun kaikki kortit on katsottu ja lyöty pöytään, mutta mistä tiedän onko Asalla vielä ässä hihassa? Vai pelattiinko finaali jo, ja minä en vain tiennyt siitä?

Illalla aurinko painuu puiden taakse ja saunasta tupruttaa savua. Minulla on ollut ikävä siskojani. Tuntuu, että olisin kuhunkin siskooni tutustunut paremmin jonkun elämänkriisin kohdalla. Yksi siskoistani ei päässyt tällä kertaa landeilemaan kanssamme, sillä hänen lapsensa oli kipeä. Jokainen heistä on melkein asunut vierashuoneessamme tai on tullut tavaroiden kanssa itkien maitojunalla kotiin. Nuorimpana olin aina tarjoamassa seuraa noissa tilanteissa, sillä asuin vielä kotona.

– Toin sinulle oluen. Mennäänkö istumaan puutarhaan? huutaa siskoni talon portailta.

Minulla on tunne, että etten ole ehtinyt edes kunnolla puhua kaikesta tapahtuneesta hänen kanssaan. Muutama viikonloppu sitten avauduin baarissa vähän, mutta kerroin Asan ongelmista vain ne karkeat pääkohdat. Nytkin minun pitäisi kai pelätä mitä edessäni on, kun palaan Helsinkiin, mutta jotenkin surullisen hyvin onnistun blokkaamaan nuo pelot. Siinähän tulevat sitten ajallaan vastaan. Ainakaan mikään ei ole enää yllätys.

– Mitä Helsinkiin?

– Paska viikko. Mutta viikosta selvittiin, joten huomen menee taas sitten paremmin. Sellaista se elämä välillä on.

– Miten sinun ja Asan suhde?

– Aika epätodellinen olo kaiken suhteen. Sekavaa, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Jotta pysyisin eniten selväjärkisenä, niin helpoin vaihtoehtohan olisi jättää Asa. Mutta en pysty. Rakastan sitä liikaa, ja silloinhan vaan jättäisin sen pulaan.

– Kyllä sinä sen huomaat selkeänä merkkinä, kun on aika lähteä. Mutta sinut tuntien et jätä peliä kesken.

– Joo en kestäisi sitä loppuelämän jossittelua, sanon huokaisten, mutta silti en ole täysin varma valinnastani.

Järki ja tunne sanovat eri asioita. Niin usein olen ajatellut, että elämäni on vain saippuasarja. Mistä se johtuu, että minusta tuntuu, että vierailen vaan täällä, eikä mikään ole todellista. Minulle on annettu miesten suhteen vierailijatähden rooli.  Juoni menee eteenpäin ja kuviot vaihtuvat. Eihän kukaan katsoja jaksaisi seurata sarjan tapahtumia, jos joku kerrankin rakastuisi ilman draamaa ja eläisi elämänsä loppuun saakka. Niin tapahtuu vain lastensaduissa. Jokainen kerta olen tehnyt eri kulissista kotini. Kuivaa yksinkertaista elämää. Sitä haluaisin. Miksen voisi olla yksi päänäyttelijöistä? Eläisin vain täysin tyytyväisenä elämääni – mutta ei. Roolini oli vain yhdessä jaksossa tai korkeintaan yhdessä tuotantokaudessa, ja sen jälkeen sopimukseni päättyy ja minun täytyy taas jatkaa matkaa. Voinko sanoa sydämeni pohjasta olleeni onnellinen? Välillä minulla on vaan olo, että haluaisin jättää kaiken, mutta se olisi vaan seuraavaan kulissiin siirtymistä. Mutta mitä järkeä kulisseissa matkustamisessa on, jos mukana ei ole aitoa lämpöä? Levotonta sydäntäni ei tehdä sillä ehjäksi. Kauhukseni huomaan palasten välillä kovettuvan, ja se tekee kokoamisen vaikeammaksi. Entä jos palaset eivät enää sovikaan yhteen? Löytyyköhän koskaan sitä sarjaa, jossa minulle olisi tilaa?

Oluet vaihtunut uusiin, ja toinenkin siskoni istuu seuraksi.

– Aina, kun lapsena tulin koulusta, olit joka kerta meidän pihatien ojassa tekemässä majaa. Pää vain näkyi! Tai tuijotit isän kanssa urheilua.

– Sitähän se meidän lapsuutemme oli. Hääräilyä pihalla joko urheilun tai leikkien parissa, naurahdan ja mietin, että olin onnellinen lapsi, vaikka leikinkin paljon yksin. Omassa pikku päässäni minulla oli paljon ystäviä, ja rakensin hyvän mielikuvituksen voimin leikkimaailman. Ehkä jo varhaislapsuudessa koin, etten ole riippuvainen muista. Tästä taidosta on ollut jatkossa sekä hyötyä että haittaa. Se on totta puhuen saanut minut tuntemaan itseni välillä todella yksinäiseksi, mutta toisaalta tuo tunne voi nousta pintaan, vaikka ympärillä olisi miljoonia ihmisiä.

Haen sisältä meille ulos viltit, ja tuttuun tyyliin isä katsoo urheilua televisiosta. Välillä hän odottaa koko illan tärkeän nyrkkeilymatsin alkamista, ja h-hetken tullen hän nukahtaa.

– Asiaa, jota minun tosin olisi pitänyt kyseenalaistaa lapsena, oli isän terveyden heikkeneminen. Tämä antaa vertailukohdan sille, kuinka joistain asioista saa ja pitää valittaa.

– Muistan kuin eilisen sen päivän, kun isää lähdettiin viemään sairaalaan. Onni onnettomuudessa, mutta huonostikin olisi voinut käydä, kerron ja kaivan samalla pudonneen kärpäsen oluesta.

– Se, että hän ei voinut myöntää sitä, että siihen sattuu, oli viedä siltä hengen.  Kaikki tuo soti vaan isän luonnetta kohtaan. Ei saa valittaa turhasta.

Samassa sekunnissa alan miettiä Asaa ja meitä. Tuntuu, kuin elämässäni on vaihe, jolloin tottuneinkin soturi väistyy. Rankinta on huomata, että taistelut alkavat aina uudelleen ja uudelleen, vaikka yksi voitto saadaankin kotiin. Miekoista saadut haavat hidastavat elämää samoilla tavoin kuin pirstaleinen sydän, joka ei jaksa enää sykkiä yhtä lujaa. Jokainen kerta kuin vuotavan haavan yrittää saada tyrehdytettyä, se aukeaa uudelleen.  Tajuan olevani kuin isäni. Taistelen ja taistelen, mutta en pysty luovuttamaan. Olisiko tämä kuitenkin merkki minulle, että saan myös väsyä? Isä ei ole kuitenkaan ikinä määritellyt minulle missä on se hiuksen hieno ero, jolloin vielä sinnikkäästi yrittää ja missä vaiheessa saa luovuttaa –  tai missä vaiheessa kipu vie hengen, jos siitä ei kerro. Voiko tuota arjen asioiden korjaamista soveltaa siis arkielämäänkin. Onko lähteminen luovuttamista, jos itse ei ole onnellinen? Huomaan, että tuo sama kaava on toistunut enkä ole saanut sanotuksi tarpeeksi ajoissa, että minulla on paha olla – en ole osannut antaa periksi. Lapsuudessa ja nuoruudessa elin harhakäsityksessä, että koulukiusaus on normaalia.  Lapsuudessa oli paljon tilanteita ja velvollisuuksia, joissa oli oltava mukana. En tiennyt, että saan vielä myöhemmin ottaa oman paikkani. Kai minulle on välillä vaikeaa nykyäänkin ymmärtää mitä pitää sietää ja mitä ei.

Minä muistan selviä elämänjaksoja, joiden toivoi olevan ohi. Vuosi koostui niistä. Kun yksi jakso loppui, alkoi uusi. Ehkä siksi olen niin hyvä projektitöissä. Odotan innolla sen alkamista, mutta myös loppumista. Vuoden vaihtuessa sama rutiini tiettyyn vuoden aikaan toistui, ihan kuin syksykin saapui aina samaan aikaan. Tavallaan en edes uskaltanut tai osannut toivoa muutosta – samaan rytmiin oli kuitenkin tottunut, ja juuri tottumuksesta tiesi miten siitä parhaiten selvisi. Ehkä juuri tämän vuoksi olen myöhemmin kapinoinut kaikkea sitä vastaan ja etsinyt sitä omaa tapaani tehdä elämästä tasapainoista.

– Painaako Ire sinua vielä sinun menneisyys? Mietitkö usein kaikkea sitä, mitä olet joutunut kokemaan?

– Loppuen lopuksi totuin siihen huomioon, oli se sitten positiivista tai negatiivista.

Yläasteella, kun kateellisten haukkuminen meni todella törkeäksi, oikaisin vaan hartiani, ja nostin leuan pystyyn. En todellakaan tiedä, mistä ikinä sain aamuisin sen jääkuoren taiottua kasvoilleni. Näin jälkeenpäin muistellen kauheinta oli se, kun tulin aamuisin kouluun. Tieltä ei nähnyt sisäpihalle saakka. Aivan kuin se oli tarkoitettukin niin. Kolkko piha ja asfalttiviidakkoa. Yleensä käänsin nopeasti katseeni oikealla puolella olevalle röökipaikalle, jotta tiesin varautua. Helpotuksen tunne oli se, jos koulun pahimmat räkänokat olleet nälvimässä heti aamutuimaan.

Ilta alkaa jo hämärtää ja siirrymme sisälle. Halaan siskojani lujaa ja menen entiseen lapsuuden huoneeseeni. Sänky on vielä samassa paikassa. Samat katastrofaaliset tapetit, jotka sain itse alekorista valita. Vaihtoehtoina olivat ruhtinaalliset kaksi muuta rullaa: sininen ja ruskea kukkatapetti. Asa laittaa minulle viestin:

”Kauniita unia mun Ire-kullalle. Tää meidän sänky tuntuu taas suurelta ja kolkolta. Onneksi pääsen sun luokse unimaailmaan.”

Toivoisin kohtaavani Asan rauhallisessa unimaailmassa, mutta pahoin pelkään vanhan huoneeni nostattavan erilaisia muistoja mieleen. Lapsuudessa kaikki mikä liittyi öihin, oli ahdistavaa. Päässäni pyöri liikaa asioita, joista en päässyt öisin eroon. Tiesin jo etukäteen mitä yö tuo tullessaan. Pitkä yö, jota unet sekavoittivat entisestään. Välillä illan hämärrys oli pelastus, sillä koin pääseväni pakoon todellisuutta unimaailmaan. Ennen nukahtamista kuvittelin itselleni paremman elämän. Lisäsin siihen asioita, joita kaipasin. Kauhukseni huomaan tekeväni sitä vieläkin.

Juostessani puolimaratonin muutama vuosi sitten, minusta hassuin kannustushuuto oli ”jaksaa jaksaa”. ”Tottakai minä jaksan! Näytänkö siltä, etten jaksaisi?” Ehkä tuo ajatus on liiaksi kaiken pohjana elämässäni. Mutta tarvitseeko aina jaksaa? Upea tilanne oli viimeisellä juottopisteellä, kun paikallinen kuuluttaja letkauttaa kuinka matkaa maaliin on enää neljä kilometriä. Jätin viimeisen juoman juomatta, sillä ajattelin olevani aikaisemmin maalissa. Kun olen juossut kilometrin, vastaan tulee kyltti viisi kilometriä. Minulla on totaalisen kusetettu olo, ja päässäni soi Riki Sorsan kappale Haaveissa vainko oot mun. Tuo oli yksi kolmesta kohdasta puoli maratonilla, jolloin jalkojen nosto ei tuntunut sujuvan. Kuitenkaan mieleeni ei tullut luovuttaa vaan kaikkea muuta. Kokeilin vaihtaa juoksutyyliä, rentouttaa hartioita, ottaa lisää juotavaa ja miljoonaa muuta asiaa. There is no problem, there is just solutions. Niinpä niin. Totta joka sana, mutta tuolla ajatustavalla saan itseni poltettua loppuun ihan liian usein. Vedin kuitenkin sinnillä juoksun loppuun asti. Kaikki on ollut elämässäni minulle niin rutiinia, etten ehkä oppinut olemaan läsnä hetkessä. Kuinka kauan olenkaan syklittänyt jaksoilla vielä elämääni nuoruuden jälkeenkin? En ehkä ikinä oppinut katsomaan ulkoapäin itseäni ja sitä, että olisin lahjoillani voinut saada urheilusta ammatin. Urheilumenestykseni toi kateutta ja ongelmia, ja siksi usein salasin sen muilta. Jos jokin asia tuo niin paljon vihamielisyyttä kateuden muodossa muilta, minulla ei ollut ehkä ollut vain voimaa jatkaa. Miksi jatkaa, jos siitä joutuu vaan kärsimään muiden ihmisten taholta? Oli kai aika kokeilla jotain muuta. Myöhemmin vasta näin asioita selkeämmin ja ehkä jopa kaduinkin osaa niistä asioista, joista päästin irti.

Jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että kun pääsin ensimmäisestä vankilasta ulos, huomasin, että maailma oli minulle auki. En kokenut olevani mistään riippuvainen. Eikä edes oma elämäni, jota olin rakentanut riittänyt minulle paikoilleen asettumisen syyksi. Uneni heräsivät eloon ja sain mahdollisuuden juosta. Ne vähäisetkin juuret, joita luulin itselläni olevan, katkesivat. Maaseudun ahdistus jäi, ja olin kovaa vauhtia matkalla eteenpäin. Huomaamattani olin tiputellut palasia ja matkannut eteenpäin. Niin usein koin sen tunteen, että käteni ovat sentin päässä matkalaukusta, ja oveni on jo auki käytävään. Olin kuin huvipuistossa kiertävä tyttö, joka ei osannut päättää mihin tuhlaa viimeiset rahansa. Narunvedossakaan en osannut päättää, sillä täytyi valita yksi naru muiden joukosta. Ainoa strategia päättämättömyyden keskellä oli kiertää ja kokeilla kaikki laitteet. Kiireessä niistä ei ehdi edes nauttia ja kokeilemalla osa niistä saattaa olla liian pelottava. Parempi olisi ehkä ollut vaan pysähtyä paikoilleen ja miettiä pidänkö edes huvipuistolaitteista, mutta en minä osannut – en tiedä osaanko vieläkään. Itse asiassa välillä tuntuu, etten edes tunnista mikä laite Asa on. Ensimmäisen vankilan taakse jättäminen toi minulle mahdollisuuden aloittaa elämän uudelleen. Kuitenkin menneisyys palasi minua aina välillä kummittelemaan. Kuinka usein vangit tyytyvät saamaansa tuomioon ja entä ne, jotka lähtevät kapinoimaan sitä vastaan? Nyt tuntuu siltä, etten ikinä päässyt tuosta vankilasta kokonaan ulos. Vaihdoin vaan osastoa ja Asa on sellikaverini.

Kun istumme siskoni kanssa junassa matkalla takaisin Helsinkiin, mietin kaikkea tapahtunutta.

– Minun on pakko vaan uskoa, että Asa muuttuu. Pakko luottaa häneen. Jos en luota, niin olemme menettäneet pelin, ja se kaipaamani järki asioihin on totaalisen kadonnut.

– Sinulla on usein taipumusta olla ystävillesi ja varsinkin miehille psykiatri.

– Kuka antaa olkapäänsä minulle nojaksi, kun itse tarvitsisin apua? Asan kanssa en voi vaan olla heikko.

– Kumma, että olet vielä noinkin järjissäsi. Jostain syystä miehet ovat saaneet minusta esiin psykiatri-hoivaajan, joka ottaa harteilleen heidän asiansa.

– Elämä on ollut aamusta iltaan toisen tsemppaamista ja sirkustemppujen tekemistä. ”Jos et anna elämälle mitään, ei elämä anna sinullekaan”, hoin eräälle miehelle, jonka avovaimo oli jättänyt hänet kuin nallin kalliolle.

– Mutta sinä olet saanut ne ehkä ajattelemaan.

– Kuulostaa ihan minun unelmaduunilta.

Olen aina vihannut sitä, miten paljon ihmiset laittavat painoa menneisyydelle, ja antavat sen liiaksi määritellä ja ohjailla nykyhetkeä. On ihmisiä, jotka saavat paljon kusipäisyyttään anteeksi kovan menneisyytensä vuoksi. Itse en ole ikinä allekirjoittanut tätä.  Pohjanmaalla sanotaan, ettei asioita ei saa jäädä märehtimään vaan mennään eteenpäin. Kai olen itsekin vaan hammasta purren aina joutunut jatkamaan matkaa.

– Totta kai menneisyys muokkaa, mutta itse se suunta pitää päättää. Surullisinta olisi, jos antaisin sen vieläkin viedä minua ja odottaisin oikeaa elämää.

– Kaikilla on luurankoja kaapissa. Osa on vaan työntänyt ne syvemmäksi kaappiin, eivätkä uskalla avata kaapin ovea, osa taas on ihan ok asian suhteen. Olet kyllä uskomaton bongaamaan nämä tyypit, jotka tarvitsevat huolehtijan.

– Ensimmäisillä treffeillä mies on kaikkea mitä haluan ja vie jalat altani. Kun pieni ihastus syntyy, mies voi jo hyvällä omalla tunnolla avata sanallisen arkkunsa huonosta avo- tai avioliitosta, surkeasta isäsuhteesta ja petetyksi joutumisesta. Olemme suunnitelleet vitsillä Eevin kanssa apu-kansioita, jossa jokainen elämän alamäki olisi eriteltynä omana lohkona. Ensimmäisten deittien jälkeen mies saisi tutustua kansioon, ja sen jälkeen voisi ottaa yhteyttä toisten deittien toivossa. Olen väsynyt olemaan henkilö, johon ihmiset turvautuvat, sanon väsyneenä.

Aivan kuin olisin teltta, jonka viereen muut ovat pystyttäneet omansa. Nekin pysyvät pystyssä, mutta eivät niiden omien tukikeppien varassa. Niiden köydet on kiinnitetty omaani. Pystyssä pysyminen on minun varassa.

– Onko muuten Asa leikannut sinun hiuksiasi, kun sinun päälaella ei ole hiuksia?

– Mitä? Ei todellakaan! Kalju kohta?

– Joo sinulla on lähtenyt hiuksia sieltä. Sinun kannattaa käydä näyttämässä tuota lääkärissä.

Kun saavun kotiin, laitan ulko-oven hiljaa kiinni, sillä Asa nukkuu jo. Hän kertoi aiemmin päivällä olleensa kaksi yötä isänsä puolesta venevahtina satamassa, jossa heidän perheensä purjevene on. Kurkistan makuuhuoneen ovelta, ja hän näyttää nukkuvan niin sikeästi univelkojaan pois, että tuskin minun tarvitsee edes hiiviskellä huoneesta toiseen. Kun menen suihkuun huomaan, että kylpyhuoneen valkoinen lattia on täynnä tummia pitkiä hiuksia. Kokeilen sormellani takaraivoani, ja siellä on tosiaan täysin kalju pehmeä kohta. Hiusteni harominen lattialta saa minut säikähtyneeksi. Kävelen olohuoneen halki keittiöön hiustuppo kädessäni. Keräsin ne kaikki lattialta mukaani, ettei viemäri tukkeutuisi. Nielen kyyneleeni, ja päätän piilottaa harjani hetkeksi, sillä harja syö enemmän hiuksiani. Peitän kaljun kohdan pinnillä –  on sitä oudommistakin tilanteista selvitty. En vaan jaksaisi miettiä mitään ylimääräistä, kun tuntuu, että Asassa on jo tarpeeksi mietiskeltävää. Seison ikkunan luona, ja kurkotan puhelimeni ruokapöydältä.

– Julia! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut?

– No hei Ire. Mitä? Mitä?

– Minulla lähtee hiukset!

– Siis mitä? Lähtee hiukset?

– Joo minä kaljuunnun.

– Siis mitä?

– Minulla on päälaella kalju kohta.

– Voisikohan se johtua jostain vitamiinien puutteesta?

– Tämän täytyy liittyä siihen, että ruoka ei ole kovin hyvin lähiviikkoina pysynyt sisälläni. Jotenkin huono olo koko ajan.

– Eikö sinulle ole siis maistunut ruoka? Nyt lääkäriin!

– Olen aina vieroksunut lääkäriä, kun tuntuu, että sieltä ei ikinä loppuen lopuksi saa mitään apua.

– Sinun on pakko! Ei tuo nyt normaalia ole, että terveellä sporttisella mimmillä lähtee hiukset! Sun kroppa on jäänyt stressitilaan. Rakas, nyt menet nukkumaan! Kaikki järjestyy! Menet huomenna lääkäriin, ja illalla jutellaan lisää, kun nähdään Justuksen synttäreillä. Huomiseen! Puss puss, sanoo Julia ja sulkee puhelimen.

Auringonpaiste herättää minut aamulla, ja Asa siirtyy selkäni taakse makoilemaan ja halaa minua samalla. Rakastan viikonloppuaamuja, kun saa hyvällä syyllä laiskotella. En tietäisi parempaa tapaa herätä, kun Asan halaus. Aamulla unohdan kokonaan kaljuongelmani.

– Huomenta Irene Josefiina, sanoo Asa ja rutistaa minua lähemmäs häntä.

– Hyvää huomenta Akseli Sebastian, vastaan virallisesti ja suutelen häntä.

– Kuinkas arvon lady nukkui yönsä? jatkaa Asa samalla virallisella äänellä keskustelua.

– Aivan mahtavasti, mutta peittovaras nimikirjaimella A.S iski yöllä, sanon naurahtaen.

– Ei kai. Saitko sen kiinni itseteossa?

– Sain. Ensin minua harhautettiin halailemalla, ja kahden sekunnin murto-osassa peitto lähti sängyn toista puolta. Siinä ei ehtinyt edes hyvästejä sanoa. Mennäänkö me muuten käymään mutsilla ja faijalla tänään? Mutsi sanoi, että ne lähtevät faijan kanssa huomenna purjehtimaan, joten sitten menee taas muutama viikko.

– Mennään vaan. Eihän me nyt kuitenkaan siellä koko päivää olla.

Kun tapasin Asan äidin ensimmäisen kerran, hän kysyi minulta olenko ajatellut mennä armeijaan. Vieläkään en tiedä, olisiko tuo pitänyt ottaa kohteliaisuutena vai loukkauksena. Kai kohteliaisuutena.

– Äiti on pitänyt sinua Ire aina niin särmänä. Mun frenditkin kommentoi, että päätit tällä kertaa ottaa oikean naisen niiden pissisten sijaan.

– Ai särmänä? Otan tuon kyllä kohteliaisuutena ja naurahdan.

– Jotenkin on vaan aina niin nihkeää mennä sinne mutsille ja faijalle. Ellei siellä ole jo valmiiksi paska fiilis, niin faija onnistuu jollain tylsällä kommentilla pilaamaan joko minun tai mutsin fiiliksen. Faija alkaa muuten pikku hiljaa lämmetä sinun jutuille, sanoo Asa.

– Ai alkaa vai? Minä en ole huomannut mitään edistystä, sanon naureskellen.

– Mun vanhemmat ovat kyllä tosi erilaisia. Faija on vaan niin jäykkä. Ei se osaa keskustella, sanoo Asa.

Mietin, kuinka Asan isä on aika virallinen ja äiti on lempeä. Jostain ihmisistä vaan näkee, että arkielämä heille on liian raskasta. Hyvin hän kuitenkin pitää kulissit kunnossa. Hieno asuinalue, purjevene ja toimiva perhe – tai no melkein toimiva perhe. Viimeksi, kun kävimme muutama kuukausi sitten, kuulin vahingossa vessasta, kun Asan isä raivosi äidille. Surullista on se, että Asalla on niin suuret angstit isäänsä kohtaan. Ainoa asia, joka on toiminnassa edelleen heidän välillään, on rahaliikenne. Ikävä kyllä heistä ei edes olisi apua, vaikka Asa nöyrtyisikin sitä heiltä enemmän pyytämään. Hänen mukaansa hän myisi siulunsa pirulle. Luulen, että koko perheen pinnan alla kuhisee niin paljon, että Asan ongelmat ovat vain ongelmia ongelmien joukossa. Kun saavumme Asan vanhemmille, hänen äitinsä tulee meitä vastaan ovelle.

– Akseli ja Irene! Ihanaa, että tulitte! Voi muistatko Akseli, kun teinipoikana rikoit tuon lasin oven vierestä?

– Joo miten sen voisi unohtaa, kun muistutat siitä aina.

– Minä en olekaan kuullut tätä tarinaa. Mitä tapahtui?

– Akseli tuli teinidiscosta kotiin, ja oli unohtanut avaimensa kotiin. Äkkipikaisena hän otti terassilta kukkaruukun, ja rikkoi sillä oven vieressä olevan ikkunan, jotta pääsi sisään. Akseli on aina ollut niin äkkipikainen. Ruoka on pöydässä. Isä aloitti jo, sillä hänen pitää lähteä kohta.

– Ai faija lähtee?

– Oma firma on aina oma firma kuitenkin, nyökkää Asan isä ruokapöydästä, ennen kuin hän edes ehtii tervehtiä.

– Kai minä sitten ymmärrän. Sitähän se on viimeiset 30 vuotta ollut, sanoo Asa piikittelevästi. Mietin samalla, ettei tämä lauantai päivällinen ihan parhaiten alkanut.

– Antaa isän syödä, niin aloitetaan me ihan alusta alkumaljoilla, sanoo Asan äiti samalla, kun isä poistuu pöydästä sanomatta sanaakaan.

– Tiedätkö mihin siivooja on pistänyt matkalaukkuni? huutaa Asan isä yrmeänä eteisestä.

– Katsoitko jo sieltä missä yleensä säilytät sitä? Odotapas niin tulen näyttämään, sanoo Asan äiti ja on poistumassa ruokapöydästä.

– Et mutsi nyt mene. Kyllä faija nyt luulisi itse tietävän, missä laukkuansa säilyttää, sanoo Asa kielteisesti.

– Älä sinä nyt Akseli sekaannu meidän asioihin, huutaa Asan isä.

– Parhaani mukaan yritän olla sekaantumatta.

Kun lähdemme kotiin, Asa on huonolla tuulella eikä puhu autossa sanaakaan. Hän vie minut kotiin, ja lähtee itse kaverilleen Espooseen. Minun taas pitäisi alkaa virittäytyä illan juhlatunnelmaan. Justuksen syntymäpäivät ovat jokavuotinen spektaakkeli. Ikävä kyllä juhlijat tosin ottavat illan aina liian raskaasti ja heräävät joko uimarannalta tai kadulta. Viime vuonna jatkot olivat uimastadionilla, josta juoksujalkaa juhlaväki otti lähdön, kun vartijat ilmestyivät paikan päälle. Makaan sohvalla, ja pähkäilen voisinko laittaa Asan isoveljelle viestin. Hartioilleni tuntuu kerääntyvän entistä enemmän painoa. Mitä enemmän oma telttani heiluu, sitä enemmän tarvitsisin ihmisiä auttamaan pysymään pystyssä. Jos kertoisin hänelle asioiden oikean laidan, suostuisikohan hän auttamaan? Näppäilen puhelimeen viestin Asan veljelle.

”Hei Jugi. Halusin laittaa sinulle viestiä Asasta, toivoisin saavani sinulta apua. Peliongelmat eivät jääneet pelkästään teinivuosille, vaan ne ovat edelleen enemmän kuin ajankohtaisia. Asiat eivät ole hyvin, ja en tiedä kuinka kauan jaksan taistella yksin tämän asian kanssa. Asa tarvitsisi veljensä tukea enemmän kuin koskaan. Terveisin Irene”

Sydämeni hakkaa, ja en voi uskoa, että tein sen. Laitoin viestiä. Pyysin apua. Kerrankin. Toivon sydämeni pohjasta, että Jugi reagoi viestiin, ja voisimme yhdessä tehdä selviytymissuunnitelman, jolla saamme Asalle apua. Jugia Asa sentään kuuntelee. Välillä on päiviä, kun tarmokkaasti suunnittelen tulevaisuuttamme. Lasken montako vuotta on enää jäljellä maksuohjelmassa, että olemme omillamme. Sitten voisimme ostaa jonkun kivan kämpän. Paitsi, että Asa tuskin saisi lainaa kovin helpolla luottomerkintöjen vuoksi. Ehkä on parempi mennä päivä kerrallaan eikä suunnitella tulevaa. Kunpa Asa lopettaisi pelaamisen. Jo yksi päiväkin on meille erävoitto. Puhelimeni piippaa, ja Jugi vastaa viestiini.

”Hei Irene. Ikävä kuulla. Uskon, että selviätte! terveisin Jugi”

Olen niin pettynyt, että purskahdan itkuun. Ilmeisesti hänkään ei halua sekaantua veljensä elämään. Jugista ja hänen vaimosta en ikävä kyllä saanut joukkueeseen lisäpelaajia. En edes vaihtopenkille. Tuntuu, että pelkän viestin laittaminen vaati minulta niin paljon rohkeutta, ja tämä on Jugin vastaus! Surullisena ja voimattomana laitan kenkiä jalkaani. Puhelimeeni tulee viesti Eeviltä.

”Hei Iisakki! Reissua pukkaa. Teemana on ollut minibudjetti vai hengausta masseissa. Tähän asti olemme pyrkineet ensimmäiseen vaihtoehtoon ja jättäneet 5 tähden hotellit rauhaan. Viimeksi nukuttu 36 tuntia sitten. Pyörittiin Ateenassa koko päivä Cosmos-ghetossa. Kiivettiin Akpolis-kukkuloille ja hotla löytyi Larissasta. Punkku alle euron. Helmee! Ps. Voitin muuten Kasperin Yatzy-pelissä. Kelaa!”

Näen samalla eteisen hyllyllä Eevin tekemän Ruka-raportaasin viime talvelta, ja minulle tulee hirveä ikävä häntä. Nyt jos koskaan tarvitsisin Eeviä.

”Iisakki ja Elmeri Experience oli jälleen kerran täydessä vauhdissa Ruka-laskettelukeskuksen kantaravintola Pisteen kapeaakin kapeammilla kaiteilla. Noin kahden metrin korkeudelta he yllättivät aika ajoin viattomat kanssajuhlijat putoamalla yläilmoista heidän niskaansa. Myös Ismoksi ja Elmoksi kutsutut sankarit aiheuttivat lisäksi vakavia traumoja ja kompleseja Rukan hissimiehille, puhumattakaan muista laskettelijoista, jotka saivat kuunnella korvia särkevää rääkymistä Iren ja Eevin kutsuessa toisiaan. Kehotamme äärimmäiseen varautumiseen kyseisten perverttien läsnä ollessa.”

Hississä kyyneleet valuvat vielä poskiani pitkin, ja en viitsi edes avata puuteria, sillä se valuisi samantien kyynelten mukana pois. Nyt täytyy vaan pistää Iisakki ja Elmeri Experience pystyyn ilman Eeviä. Ulkona tuuli ravistelee kasvojani, ja vedän syvää henkeä. Tämä oli sitten tällainen päivä, ajattelen ja lähden kävelemään raitiovaunulle. ”Älä anna periksi, jaksaa jaksaa”, kaikuu päässäni isäni sanat, joilla hän aina kannusti minua nuorena urheilukilpailuissa. Väliaikatietoja huudellessa hän vain ovelasti ilmoitti sekuntimäärän, sillä luotti minun ratkaisukykyyni: ”Kaksi sekuntia jäljessä, tee mitä teet.” Ja niin tein. Kuroin sen kiinni ja niin päätän kuroa nytkin Asan kohdalla, enkä luovuta.

Mietin ironisesti, kuinka elämäni sirkus on taas loistossaan. Soluttautumiseni on ollut ammattimaista. Sirkuksen päätähtenä jälleen kerran. Enkä edes tiennyt, että kameleontteja esiintyy sirkuksessakin. Justus on vuokrannut kattoterassin syntymäpäiviään varten.

– Onnea rakas Justus! 30 vuotta! Vau! sanomme yhteen ääneen Julian kanssa.

– Pitäisikö tässä nyt sitten aikuistua, vai? kysyy Justus naureskellen.

– Rakkaat ihmiset ottakaa lasi käteen ja kuunnelkaa hetki! Haluan sanoa muutaman sanan teille mielettömille tyypeille, aloittaa Justus ja jengi alkaa huutaa ”Puhe, puhe, puhe”.

– Hyvä Justus. Missä jatkot? huutaa Kuivis kattoterassin perältä.

– Nyt se tulee. Pieni puhe tähän alkuun, huutaa Justus ja availee ääntänsä.

”On se aika taas vuodesta, kun pitää laskeutuu näille leikatuille polville, ja ottaa sitä hattua vuoden vanhemman aikuisen miehen käteen. Iso kiitos muistaneille, teidän kauniit sanat todella suutelivat tämän aamulla sängystä heränneen sammakon prinssiksi!

Henkilökohtainen osavuosikatsaus on pakkasen puolella, mutta eteenpäin on menty.  Itselle on ollut suuri juttu huomata, miten monta aitoa ja välittävää ihmistä on ympärillä. Nöyrä kiitos siis siitä!

”Konstit on monet sano akka kun kissalla pöytää pyyhki”- sananlasku sopii moneen tilanteeseen elämässä, ei tosin tähän millään tavalla.  Tämä on se päivä, joka herkistää korskimmankin miehen. Kuitenkin sellaisella helvetin miehekkäällä tavalla. Kiitos!”

Aplodit raikuvat ja musiikin volyymitaso nousee. Milla ja Justus tulevat istumaan pöytäämme, ja laulamme vielä kerran Justuksen kunniaksi syntymäpäiväonnittelu-laulun.

– Kiitos mimmit laulusta, sanoo Justus ja kumartaa.

– Jos tuota nyt laulamiseksi voi sanoa. Aikamoista rääkymisestähän se oli, sanon nauraen.

– Minä en ehkä vieläkään ole päässyt yli siitä miten me Justus ollaan tavattu, hihittää Julia.

– Olenko minä kuullut tämän aiemmin? kysyy Milla.

– Olet varmaan. Muistatko sinä Ire?

– Voi kunpa voisinkin unohtaa, sanon nauraen.

– Silloin oli Halloween, ja Ire ja Julia oli tällännyt itsensä naamiaisasuihin, ja nättejä olittekin, kertoo Justus virne kasvoillaan.

– Miten te olitte pukeutuneet? kysyy Milla.

– Julialla oli musta kissapuku ja Ire oli plussapallo.

– Plunssapallo? Sepä oli naisellinen asu! nauraa Justus

– Arvaa oliko vaikea kävellä, kun jäi koko ajan ovenrakoihin jumiin. Julia veti tuon naisellisen roolin, selitän nauraen.

– Se eläytyi sen kissa asuun niin paljon, että jossain vaiheessa, kun istuttiin jätkien kanssa bissellä baarin nurkkapöydässä, näin vaan kun musta hahmo hypähti minun syliin istumaan.

– Eläydyin tosiaan. Muistan kun minun liikehdintäkin oli sellaista kissamaista, sanoo Julia.

– Mikä vuosi te olitte sitten Eevin kanssa niitä kaljakeijuja? kysyy Justus.

– Sitä seuraavana vuonna. Se oli helppo asu. Ostimme vain sairaasti olutta, ja teippasimme oluiden laatikkona olevaa pahvia ympäri vartaloa, kerron ja nauran.

Juhlat alkavat päättyä, ja ilmassa on jatkojen tuntua. Lähdemme Hakaniemen suuntaan. Otamme vanhan pienipyöräisen Kombi Lux-pyöräni, jonka olen aikoinani saanut Asan mummolta, ja lähden ajamaan. Kyyditsen Justusta pyörän perällä.

– Minä en muuten enää voi päiväsaikaan liikkua tuolla meidän kerroksessa, sanon Justukselle mongertaen.

– No, kun tulin treenin jälkeen pukuhuoneeseen, otin normaalisti vaatteet pois ja kävelin rennosti suihkuun. Suihkussa ei sillä hetkellä ollut ketään muita, kun sellainen isompi korskea kaveri, mutta en jotenkin edes kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota. Minulla oli saippua mukana ja ihan omissa ajatuksissani tiputin sen lattialle. Saippua lensi kaaressa lähemmäs sitä äijää. Menin hakemaan sitä saippuaa, kumarruin ja nostin sen. Kun menin takaisin suihkun alle, se mies totesi, että onneksi ei olla vankilassa.

– Apua, sanon nauraen.

– Joo en oikein osannut todeta tuohon muuta kuin onneksi, kun olin niin hämmentynyt.

– Justus, sinä olet kyllä erittäin kehityskelpoinen yksilö, sanon yhtäkkiä.

– Mitä vittuiletko sinä?

– Ei, vaan tuo oli kohteliaisuus! Usko minua. Sinä olet aikuistunut. Eikä tämä siis liity millään tapaa tuohon suihkutarinaan. Tuli vaan mieleen.

– Miten tuon voi ottaa kohteliaisuutena?

– Sinä et ole enää sellainen tissiposki, joka sinä olit, kun tutustuin sinuun yliopistossa. Ihan kuin olisit vapautuneempi sellainen omantien kulkija, sanon hengästyneenä, kun yritän polkea samaan aikaan. Pyörässä on niin pienet pyörät, että kahden ihmisen paino pyörässä alkaa hapottaa jalkoja.

– No kiitos arvon neiti Ire. Sinä olet vain kaunistunut. Yliopistossa olit se, kenet haluttiin tyttöystäväksi, nyt sinut halutaan vaimoksi. Hyvä suunta siis!

– Vaimomatskua siis, sanon, kun jalkani alkavat väsyä polkemiseen.

– Jaksatko sinä? Tiedän, että sinä taistelet, mutta jos sinulla on oikeasti jalat ihan hapoilla, niin hyppään pois pyörän kyydistä, sanoo Justus järkevän kuuloisena, vaikka onkin nakit silmillä.

– Kyllä minä jaksan tai hyppää pois, huudan Justukselle ja samassa minusta tuntuu kuin tonnin paino olisi poistunut jaloiltani. Ehdin huutaa vaan ”Jee vapaus!” ennen kuin tärähtää ja lujaa. Törmään tienvieressä olevaan mainosaitaan. Justus nostaa minut pystyyn ja raahaa minut toimistollemme, ja nauraa kuset housuissa sloganilleni.

– Iren kuuluisat viimeiset sanat. ”Jee vapaus!”, selittää Justus kaikille jatkoilla.

– Olen kuullut legendaa, että kannat tuota sinun vihkoasi aina mukana, mutta en ajatellut sen pitävän paikkansa, sanoo Justus.

– Tämä vihko on minun elämä. Se on minulla aina mukana. Minä kirjoitan tänne kaiken. En ikinä tulisi toimeen ilman tätä, sanon ja rutistan vihon syliini.

Kun pääsen kotiin aamuyöstä, Asa tulee vastaan keittiössä kännissä.

– Missä sinä olet ollut? Eikö meidän pitänyt illalla katsoa vielä niitä velka-asioita, kysyy Asa.

– Sori. On ollut aika rankka päivä. Olin Justuksen synttäreillä, sanon väsyneellä äänellä, ja mietin, miksi hän on vielä hereillä.

– Pitääkö sinunkin nyt juosta tuolla yöelämässä vaan ihan edustamassa? Kävitte perus näyttäytymässä vai? Tarvitseeko sinunkin kaikkien kanssa jäädä aina juttelemaan? Ei oikeasti tarvitsisi.

– Tarvitsin vaan raitista ilmaa, sanon Asalle, ja mietin mistä nyt tuulee. Olen niin väsynyt koko päivästä, etten tiedä mitä sanoa.

– Siellähän sitä raitista ilmaa on, tuhahtaa Asa.

Huomaan selvästi, että häntä häiritsee, että olen ollut ulkona ilman häntä. Kai hän on epävarma, sillä luulee minun puhuvan meidän asioita kaikille mahdollisille ihmisille. Toinen varma veikkaus on, että hän on hävinnyt suuren määrän rahaa juuri. Hirveintä on, että suostun ottamaan nuo kommentit vastaan, vaikka rahojen menettäminen ei liity millään tavalla minuun.

– Mikä nyt on? Oletko noussut vasemmalla jalalla sängystä, kun olet noin super huonolla tuulella?

– Elämä on niin feikkiä. Kaikki on feikkiä. Meidän suhde on feikkiä. Tajuatko, että sinunkin elämä on feikkiä? En vaan jaksa enää. En jaksa oikeasti elää.

– Se, että sinä itse et jaksa uskoa elämään, ei tarkoita, että muutkin ovat luovuttaneet.

– Ihan sama, jos menisin hyppäämään nyt sillalta. Ei minulla ole mahdollisuuksia mihinkään.

– Nyt jos pystyt lopettamaan ja paranemaan peliriippuvuudesta, jää tuo pelivaihe vain yhdeksi – ehkä jälkeenpäin ulkopuolelta katsottuna jopa – pieneksi vaiheeksi elämässä, joka on täynnä kaikkea muuta merkittävää.

– Mutta mieti tätä! Kun olin Casinolla tänään pelaamassa, säästin kahta euroa taskussa bussia varten. Ei onnistunut sekään, ja pelasin senkin! Arvaa vituttiko, kun kävelin kotiin. Ei hyvää päivää.

– Nyt kun ollaan täällä velkojen ja riippuvuuden suossa ei tunnu siltä, että täältä noustaisiin helposti. Kyllä me noustaan, sanon ja teen voileipiä samalla.

– Vastikään voitin 30 000 euroa kertapamauksella, ja maksoin pahimmat pelivelat pois.

– Oikeasti? kysyn ja tajuan Asankin olevan aika jurrissa avautumisesta päätellen. Omat silmäni pilkkivät niin, etten jaksaisi tätä keskustelua. Kello on melkein viisi aamuyöstä.

– Monta kertaa olen ollut kauheassa kusessa, lisäksi pelannut kaiken vanhempieni minulle myöhempää elämää varten varaaman omaisuuden ja menettänyt elämässäni monta tarttumisen arvoista tilaisuutta. Kuinka ihminen voi olla näin sairas? Sanoo Asa ja haroo hiuksiaan taakseen.

– Ei se peleistä irrottautuminen helppoa tule olemaan, mutta se on mahdollista. Usko minua, sanon kuin automaationa.

Aivan kuin olisin harjoitellut tuota yhdessä kymmenen muun cheerleaderin kanssa Kisahallilla koko viime vuoden. Kaikki mukaan: A-S-A mikä se on Asa! Go Asa go! Sehän minä olen, Asan henkilökohtainen tsemppipelaaja. En ole ilmeisesti paikalla, kun näitä rooleja jaettiin. That sucks.

– Tuon viimeisimmän voiton jälkeen ajattelin jälleen kerran, että nyt irti peleistä ja pärjään omillani. Niinpä niin, parissa päivässä pelasin loput 15 000, ja taas on rahat lopussa.

– Siihen lopettamiseen on vain uskottava, että se on mahdollista. Muuta vaihtoehtoa ei ole, sanon Asalle ja halaan häntä lujaa. Ei kai hän oikeasti ole tekemässä itselleen jotain? Kun sammutan yövalon, Asa yrittää ottaa minut jälleen kainaloonsa. Huomaan, etten osaa enää olla rentona hänen lähellä. Jokin hänen lähellään tuntuu oudolta. Jos hänen kanssa ei pysty nukkumaan, niin onko jokin pielessä? Ajatukset juoksevat päässäni, ja mietin, miten olen itseni tähän tilanteeseen saanut. Syyttämällä minua ongelmista hän saa minut uskomaan olevani vastuussa tilanteesta ja näin ollen uskomaan, että minunkin huonosti kohtelu on oikeutettua. Tuntuu, että Asa myös eristää minut uhkauksilla kotiin. Tällöin hänen on helppo kontrolloida minua. Sain hänet jopa kiinni puhelinnumeroiden peukaloinnista. Hän oli vaihtanut siskoni puhelinnumeroksi toisen numeron. Ilmeisesti ei halua minun olevan yhteydessä ja kertovan asioistamme. Yöllä herään räsähdykseen.

– Sanoit ääneen sen ex-poikaystäväsi tyttöystävän nimen, huutaa Asa. Asa on työntänyt minut vauhdilla alas sängystä ja makaan lattialla sängyn vieressä vatsallani kylki kipeänä.

Hetken mietinnän jälkeen alan änkyttämään ja yritän esittää unista, enhän voi myöntää nähneeni juuri entisestä poikaystävästäni unta.

– Näin ihan kauheaa unta! Minun unessa seurustelit exäni tyttöystävän kanssa, valehtelen paniikissa, ja kömmin takaisin sänkyyn. Niin kylmältä sänky ei ole vielä kertaakaan tuntunut aiemmin. Käsivarteeni sattuu ja päätäni jomottaa. Todellisuudessa en muista mitä unta näin, ja miksi puhuin unissani. Unissa puhumista jos mitä on vaikeaa hallita. Nyt en pysty edes kunnolla makaamaan, sillä kylkeeni sattuu niin. Tulipahan lääkäriin lisää asiaa. Voin kaljuuntumisen lisäksi esitellä myös runnotun kyljen.