Ilmat ovat jo kylmentyneet syksyisen talvisiksi. Ensimmäiset yöpakkaset ovat paukkuneet, ja aivan kuin ympärillä oleva maisema muuttuisi hiljalleen mustavalkoiseksi. Samanlaiseksi kuin elämäni on tällä hetkellä. Maisema on harmaa ja väritön kuin lonkero. Pienellä satsauksella Long Drink-juomat saisivat helposti purkkiin mainossarjan tässä maisemassa. En ole nukkunut viikkoihin. Harhailen peiton ja tyynyn kanssa ympäri asuntoa etsien nukkumispaikkaa. Kävelen ympäri aivan kuin olisin kadottanut jotain. Itseni. Tuolit, sohvat ja jopa lattiakin on käyty läpi. Tässä olotilassa on mahdoton nukkua. Silti, vaikka pakenen toiseen huoneeseen, kuulen raskaan hengityksen ja tuhinan. En pysty olemaan Asan lähellä. Enkä halua, että hän koskee minuun. Aivan kuin olisin allerginen Asalle. Säpsähdän heti, kun hän tulee lähelleni. Iltaisin alan helposti itkemään. Itken koko ajan. En edes tiedä miksi itken. Haluaisin paeta sinne maankolkkaan, jossa minua ei enää itkettäisi.

Kun saa tarpeeksi muistutuksia omista heikoista puolista, alkaa itsekin ajatella niiden olevan se ainut asia, josta koostuu. Asa käy kasvoni piirteet läpi piirre piirteeltä, vartaloni sentti sentiltä ja luonteeni, jossa ei ole mitään hyvää. Jossain vaiheessa vain muutuin hänen päässään palapeliksi, joka on täynnä vääriä paloja. Hänen mukaan olen lihava, puhun liikaa ja väärille ihmisille. Enkä edes hauskasti. Ei kukaan mies kuulemma sellaista voi huolia. Surullisinta on, että ihminen, jonka luulet olevan puolellasi satuttaakin minua eniten. Hän osoittaa, että oli väärin luottaa häneen. Hän tietää minun heikkouteni ja käyttää niitä minua vastaan. Tuon ihmisen edessä on haavoittuva, alaston ja ilman suojamuureja. Pahinta on, että murenen fyysisestikin. Hiukseni lähtevät edelleen, kalju kohta on jo melkein kymmenen senttiä leveä ja olen laihtunut entisestään. Kun kävin lääkärissä, sain kuulla, miten normaalia on, että naisilla tulee pälvi päähän ja painoa tippuu. Sellaisen vastauksen melkein odotinkin heiltä tulevan. Näytin samalla kylkeni, mutta sille lääkäri käski vain antamaan aikaa. Sitähän olen tehnyt nyt jo melkein vuoden. Yrittänyt ymmärtää ja jaksanut toivoa, että kaikki haavat paranevat, mutta Asa on edelleen kuin märkä mätivä haava, joka ei näytä parantumisen merkkejä. Päinvastoin sen tila vain huononee, eivätkä laastaritkaan enää auta. Tunnen itseni yksinäiseksi ja hylätyksi, mutta kuka minua edes uskoisi? Eihän Asan veli Jugikaan ottanut minua tosissaan. Olemme pitäneet kulissit kunnossa, joten muiden olisi mahdoton uskoa miten meillä oikeasti menee. Olen yrittänyt vähitellen osia asioita jakaa siskoilleni ja parhaimmille ystävilleni, mutta kukaan ei ikinä tule uskomaan mitä elämäni todellisuudessa on. Tunnen Asasta kaksi eri puolta. On Asa, joka muiden silmissä on lupsakka ja rento, ja on Asa, joka kostaa minuun epävarmuutensa ja epäonnistumisensa. ”Eihän tuo kuulosta yhtään Asalta”, kuulen ihmisten kommentoivan. Aivan kuin lääkäritkin sanoivat kaljusta ja mustelmistani ”Eihän tuo näytä yhtään pahalta” Pahinta tilanteessani on se, että ettei avunhuutojani kukaan ota tosissaan. Miksi siis edes yrittää pitää itsensä pinnalla, jos kukaan ei edes usko, että olen uppoamassa? Hyvää oloa ei saa takaisin. On mahdotonta jaksaa muistuttaa itseään siitä, että on hyvä ihminen. Asa purkaa kaiken minuun. Ehkä hän saa siitä itselleen paremman olon. Minulla ei ole enää hyvä olla. Olen vain liian väsynyt tekemään asialle mitään. Miten yksi ihminen voi saada minulle niin huonon olon? Ja vaikka hän kuinka loukkaa minua, muistan silti jokaisen hänen ilmeensä, eleensä ja hymynsä. Se tästä tekeekin niin vaikeaa. Eevi laittaa viestin puhelimeeni. Lähikuukausien aikana on tapahtunut niin paljon asioita, joista ei Eevilläkään ole aavistusta.

”Hei Iisakki, Äärimmäisen chillautunut ja hyvin syönyt Elmeri palaa pelipaikalle huomenna. Ilmoile, kun ehdit kaffelle ja lasilliselle. Ollaan menossa perjantaina kupposelle. Tule mukaan! Muuten kaikkien sitaattien kuningas ”the inspiraatio” Bodyguard tulee tänään televisiosta. Ne lentokoneet, pysäyttämiset ja sillai. Suukkoja.”

Kun perjantai koittaa, Asa ei ole vielä tullut kotiin. Olin töissä haamu. Söin evääni tietokoneen ääressä, enkä puhunut tervehdyksiä enempää Justukselle ja Millalle. Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa, joten luulen, että he ikävä kyllä alkavat jo tottua minun uuteen persoonaan. Olen vain niin loppu, etten jaksa jakaa ajatuksiani kenenkään kanssa. Olen nähnyt Juliaa muutaman kerran viimeisten viikkojen aikana. Häntä on vielä melko helppo nähdä, kun hänen kanssaan voi olla hiljaakin. Ehkä se pelkkä läsnäolon tunteminen onkin se missä he pystyvät minua auttamaan. Suurin pala minulle nousi kurkkuun, kun kirjoitin artikkelin alkoholismista. ”Alkoholismi – koko perheen sairaus” Haastattelin artikkelin kolmikymppistä Tuulaa, joka on miehensä alkoholismin vuoksi menettänyt kokonaan oikeuden elää omaa elämää. Hän kertoi, kuinka alkoholismin seuraukset ovat erittäin tuskallisia läheisille. He näkevät alkoholistin käyttäytymisen pakonomaisena, vastuuntunnottomana ja epärehellisenä. Läheiset kokevat usein, että alkoholisti valehtelee heille. He kokevat häpeää ja itsekin syyllisyyttä perheen tilanteesta. Alkoholistin juominen hallitsee heidän elämäänsä, ja alkoholisti muuttuu myös hyvin kriittiseksi ja syyttäväksi läheisiään kohtaan. Tuula kertoi myös viikonloppuisin laskevansa ruskeita pulloja jääkaapista, ja määrästä tietää kuulemma tuleeko hyvä vai huono viikonloppu. Usein niitä pulloja löytyy myös paljon muualta kuin jääkaapista, kuten pyykkikorista tai vaatekaapista – harvemmin siitä tulee hyvää viikonloppua. Tarinassa on jotain todella tuttua. Tunnistan Asan osaksi sitä. Epärehellisyys, valehtelu, syyllisyys ja häpeä.  Asa on sairas, ja tajuan olevani peliongelmaisten Tuula.

En muistanut vastata Eevin viestiin. Ulkona mietin, miltä tuntuu elää keskellä kulissia? Kiva koti, jossa on sisustuslehtien maalaisromanttinen beigevalkoinen värimaailma. Valkoisella sohvalla ei uskalla juoda punaviiniä eikä oikeastaan paljon muutakaan, ettei se likaantuisi. Iso keittiö, jossa on tilaa kokata, leipoa tai vaikka syöttää pieni armeija samaan aikaan. Tyhjiä huoneita pölyttymässä tulevia lapsia varten. Tyttö ja poika. Molemmilla yhtä paksut hiukset ja hurmaava hymy kuin Asalla. Suunnitelmissa koira. Tietysti täydellisesti käyttäytyvä ja terasseille otettava sosiaalinen suloisuus. Heti vaan, kun en ole enää allerginen. Menen siis vieroitukseen. Kyllähän vieroitus onnistuu. Onhan sitä tullut vieroitettua itsensä aikaisemmin muistakin jutuista, ihan ilman lääkärin apua. Me yhdessä. Kaikkien silmissä täydelliseltä vaikuttava pari. Olemme muiden silmissä aina hyvällä tuulella. Kukaan ei ole kuullut ikinä riitojamme. Kukaan ei tiedä millaiseksi Asa saattaa muuttua – vain minä tiedän, millaista todellisuus on. Kaikki on vain kulissia, joka ei edes itselleni tuo aitoa oloa. Elämäni on merkityksettömien aaltojen varassa. Jokainen aalto, joka minuun tarttuu, saa minut hakemaan entistä enemmän suuntaa, mutta ohjaudun joka kerta väärään paikkaan. Nautin silti rannassa olon sijaan liikkeestä. Aallot ovat kuin pieniä kosketuksia, mutta vievät minua liian lujaa eteenpäin. Pelkään aallon vauhdin loppuen lopuksi hidastuvan ja minun ajautuvan karille. En vaan jaksaisi palata takaisin taas palasina. Eikö sisimmässäni ole mikään pysyvää? Ikkunat ovat jatkuvasti auki ja ovikaan ei ole lukossa. Jopa ilmakin vaihtuu silmänräpäyksessä.

Näen Eevin, Kasperin ja Kuiviksen nurkkapöydässä.

– Hyvää päivää herrasväelle ja istun pöytään.

– Rakas! Minulla on ollut niin hirveä ikävä! huutaa hyvin päivettynyt Eevi.

– Mitäs lomalainen? Et saa lähteä enää ikinä noin pitkälle reissulle! Miten teidän reissu meni? kysyn Eeviltä ja Kasperilta.

– Välillä oltiin lentokentällä eikä meillä ollut käryäkään, minne oltiin menossa. Ainoat varmat paikat reissukartalla olivat Ateena ja Meksiko. Muut päätettiin fiiliksen mukaan, sanoo Kasper.

– Me käytettiin Ire sinun ja minun päätöksentekorituaalia eli otettiin suuntaa-antava aina tiukan paikan tullen.

– Eli? kysyy Kuivis.

– Bisse! Vaihtoaikoina välillä ei ollut ihan selkeitä säveliä, mihin jatkaa, sanon.

– Yleensä yhden oluen jälkeen tietää haluaako jäädä vai lähteä, selittää Eevi.

Alkoholi turruttaa minut. Sitähän tämä on. Tunteiden turrutusta. Mikään ei ole aitoa. Paitsi ystäväni. Pelkään, että kaikessa myrskyssä olen laiminlyönyt heitä. Tuntuu, kuin olisin ollut talviunessa, ja hiljalleen alan heräillä. Surullisinta on se, että kaiken sen aidon, joka aiemmin olin, vaihdoin nykyiseen elämääni. Missä on aito, iloinen maalaistyttö? Olen kadottanut hänet. Eikä siihen ole takaisin pääsyä. Kun pojat lähtevät ulos tupakalle, Eevi kääntyy puoleeni huolestunut ilme kasvoillaan.

– Onko kaikki hyvin? Olet niin kumman vaisu, sanoo Eevi.

– Ei oikeastaan ole.

– Minä ajattelinkin, kun olit jossain vaiheessa niin hiljaa, että Kuivis luuli, että sinä nukut, sanoo Eevi.

– Minun ja Asan tilanne on mennyt niin pitkälle, että sitä ei edes jaksa enää analysoida.

– Oikeasti? Voi ei.

– Siinä ei vain ole mitään järkeä.

– Mihin olet eniten turhautunut?

– Turhautumiseen on monta syytä. Olen vain kyllästynyt tähän oloon. Aivan kuin olisin uima-altaalla kauniin meren rannalla. Kuitenkin meri on kaukana, ja näen vaan likaisen paskan uima-altaan, jota olen väsynyt tuijottamaan.

– En minäkään haluaisi mitään paska-allasta koko loppuelämäni tuijotella.

– Elämäni pyörii niin pienessä ympyrässä Asan ongelmien ympärillä, etten osaa edes katsoa enää kauemmas. Ihan kuin eläisin jossain muussa maailmassa. Tuntui kuin olisin ulkopuolella, ja seurailisin vain tätä kaikkea.

Kun lähden, kävelen Eeville kautta, sillä minulle on jäänyt vahingossa Eevin lompakko. Jos olisin tiennyt paremmin, mitä yö tuo tulleessaan, olisin jäänyt Eeville. Ulkona sataa ensilumi, ja enkä saa päästäni Asan uhkauksia itsemurhasta. Olen yrittänyt ennakoida hänen liikkeitään ja ajatuksiaan, että pystyisin estämään hänen teot. Tuntuu, että emme ole aikaisemmin käyneet näin pohjalla. Ja aavistelen, ettei pohjaa ole vielä edes saavutettu. Alkoholi hänelle ainakin näyttää maistuvan. Asan örveltämistä on jatkunut monta kuukautta. Tuntuu, että hänen koko luonne huolehtivasta ja sympaattisesta miehestä on muuttunut rähjääväksi ukoksi, joka ensin masentuu ja miettii parasta tapaa kuolla, ja sen jälkeen purkaa pahan olonsa minuun. Tulen baarista kotiin peläten Asan olevan hereillä. Käännän avainta lukossa hiljaa, ettei hän kuule ja menen sisään. Asa istuu puolihereillä olohuoneen sohvalla, humalassa kun on. Livahdan olohuoneen ohi makuuhuoneeseen ja kuulen, kuinka Asa nousee ja kutsuu minua. Asa yrittää tulla halaamaan minua ja sopertelee, ettei koskaan haluaisi enää satuttaa minua. Kipeä mustelma käsivarressa kuitenkin muistuttaa sängystä heitosta, että en uskalla uskoa tuota lupausta. Sitä paitsi olenhan aiemmin kuullut ties mitä lupauksia. Hänestä ei ole siihen.

– Menen nukkumaan, sanon, kun hänen kätensä työntävät minut lujaa seinää vasten. Näen edessäni tutut kasvot, mutta vieraan katseen. Se katse on jäätävän kylmä ja tunteeton. Saan pyristeltyä itseni irti ja juoksen makuuhuoneeseen. Lukitsen oven takanani, ja jään istumaan lattialle. Oloni on kuin ainaisella juoksumatolla. Välillä halusin enemmän kuin mitään juoksumaton pysähtyvän tai edes hiljentävän tahtia. Voinko edes pysähtyä hetkeksi ottamaan raikasta ilmaa? Yritän pysyä maton tahdissa, mutta ajatuskin seuraavasta tasosta ja vauhdin kiihtymisestä ahdistaa minua. Toivottavasti vauhti ei kiihdy yllättäen, sillä rintakehästäni pistää jo nyt. Juoksumatossa ei ole hidastusta tai sitten en vain osaa käyttää sitä.

– Olitko sinä jonkun toisen miehen luona? Oletko sinä ottanut jonkun nuhapumpun minun tilalle, vai? huutaa Asa ja hakkaa ovea.

– Lopeta ja mene nukkumaan.

– Ota vaan joku tissiposki. Ethän sinä parempaa löydä, kun jonkun perus järvisimpukan.

Asa jaksaa hetken koputella ja potkia oveen, mutta kännisessä kunnossa väsyy nopeasti. Yksi isku tekee oveen halkeaman. Kaikuvat huoneet toistavat Asan sanoja, ja meidän yhteinen elämä kelautuu silmieni ohi. Ovi, joka on lukossa, on kuin korkea kivimuuri meidän välissä. En edes tiedä voiko sitä enää ylittää tai kiertää. Haluaisin lukita tuon oven ikuisiksi ajoissa. Aamulla ympärilläni on jäätävä hiljaisuus. Nousen sängystä. Näen viimeöisen kyhäelmäni vaatteita, lamppuja ja lipaston oven edessä. Olen lukinnut poikaystäväni oven toiselle puolelle. Kun ajattelen tätä, alan tärisemään ja itkemään hysteerisesti. Kuulen keittiöstä kopinaa, ja varovasti siirrän lipastoa syrjään. Hengittämättä hiivin keittiöön, jossa Asa on minua vastassa. Silmäsi kostuvat, vaikka kyyneleitä ei valukaan. Käännän pääni pois. En pysty katsomaan Asaa silmiin. Aivan kuin koko hetki olisi läpivalaistu. Olen liian väsynyt tuntemaan mitään. Kattolamppumme valaisee huoneen katossa kirkkaana. Se on kuin näyttämön lamppu. Valo osuu suoraan silmiini. Keittiömme muuttuu näyttämöksi. Elämämme on pelkkää näytelmää, jossa merkitsemättömiä vuorosanoja. Ilmeet ja eleetkin ovat kuolleet. Lunta sataa pyryttämällä, ja lumi peittää näkymän ikkunasta. Ihan kuin kaikki jäisi sen alle. Pyry tekee hetkestä vielä kylmemmän ja tunteettoman. Kuulen jopa oman hengitykseni. On melkein hiljaista. Omat ajatukseni voisivat soida taivaalla, mutta kukaan ei kuulisi niitä. Hätkähdän, kun Asa ottaa askeleen minua kohti. Huone käy meille liian ahtaaksi. En keksi mitään sanottavaa.  Asa katsoo minuun koiranpentu katseella ja yrittää ottaa minut syliinsä. Ahdistun jo pelkästä läsnäolosta. Ahdistun kun ahdistun Asasta.

– Älä koske minuun, huudan.

– Ire rakas, sanoo Asa, ja otan askeleen taaksepäin.

– Minä pelkään sinua! Mene pois! huudan ja otan eteisestä takkini ja laukkuni, ja lähden juosten pihalle.

Tällä kertaa Asa ei lähde perääni, vaan puhelimeni alkaa piipata saman tien kun pääsen ensimmäisiin valoihin. Muistan, kun näin landella unta, jossa toistin herätessäni vain lujaan ääneen: “Et sä voi tehdä mulle näin!” Kun havahduin, en muistanut unta, mutta tunsin vain, miten pahalta minusta tuntui. Nyt muistan unen. Se ei liittynyt enää yläasteaikojen kiusaamiseen.  Se oli Asasta. Todellisuudessa uni ei ollutkaan vain pelkkää unta, vaan suoraan elämästäni. En vain tiennyt, että olin taas onnistunut satuttamaan itseni niin pahasti. Kolhut mitä olen saanut, eivät ole muiden nähtävissä. Tällä hetkellä muiden nähtävissä on vaan räjähtänyt leidi, jolla on talvitakin alla yöpyjama. Takkini on onneksi niin pitkä, että kadulla tallaajat näkevät vain pienen vilauksen purppuranvärisiä sydämiä lahkeesta.

– Irene! Tule kotiin, Asa laittaa tekstiviestin.

En vastaa viestiin mitään. Sydämeni on kuin moottoritiellä kiihdyttävä auto, joka omalla ylinopeudellaan ohittaa muut autot. Tie on jatkuvaa moottoritietä, ilman mahdollisuutta poistua sieltä. Miten pääsen pois täältä? Edessäni on enemmän ja enemmän autoja, jotka haluan ohittaa, sillä en voi jäädä paikoilleni. En edes halua jäädä, sillä en koe oloani hyväksi. Vaikka olen väsynyt, yritän kiiruhtaa, enkä siinä kiireessä edes ehdi ajatella mihin olen menossa. Tunnen olevani niin vierailla teillä ja polut ovat vaikeakulkuisia. Miksi selkään on laitettu lisäpainoja? Tuntuu kuin en saa jalkojani nousemaan. Ainoat löytämäni virtalähteet vaan vievät voimiani. Joskus toivoisin voivani nukahtaa lopullisesti ja herätä jostain muusta elämästä.

– En pysty puhumaan tästä nyt. Jätä minut nyt vaan rauhaan, vastaan Asan soittaessa minulle, ja suljen samantien luurin.

Kaunis pinta ja kiillotus eivät tee autosta parempaa. Sisällä toimiva mekaniikkahan peltikasasta auton tekee, mutta entä jos joskus tuleekin sellainen hetki, ettei vain yksinkertaisesti jaksa mennä huoltoon? Mihin luottaa, kun rakkaus olikin pettymys?  Tuskin uskallan enää hypätä sen saman virran vietäväksi. En tiennyt, että niin ihanasta asiasta voi seurata niin suurta tuskaa. Ajatuskin sinusta. Ajatuskin meistä. Ajatuskin yhdessä. Miten paljon olisinkaan sinua voinut rakastaa.

Istahdan penkille, ja kaivan muistivihkoni esiin. Selaan aina iltaisin kalenteria ja toivon, että aika kuluisi. Kunpa päivät kuluisivat ja minulla olisi parempi olla. Mutta entä jos se ei helpotakaan oloani? Muuttuuko Asa?  Tähän saakka olen säästynyt sydänkohtaukselta, mutta en jos en jaksakaan myöhemmin? Jo nyt välillä minusta on tuntunut, että jokin painaa rintani kasaan – eivätkä hengenahdistukset lisänä helpota oloani. Muutaman tunnin kuluttua olen kirjoittanut vihkooni parikymmentä sivua. Kiertänyt korttelin useaan kymmeneen kertaan ja istunut usealla sadalla penkillä. Olen vuodattanut kirjoitelmieni aikana kymmeniä tuhansia kyyneleitä, ja hengittänyt sisään ja ulos. Jään istumaan Tokoinrantaan, ja avaan jälleen vihkoni. Kuinka raskasta sillä onkaan kantaa kaikki huoleni. Otan esiin runon, jota kirjoitin edellisellä penkillä, ja alan kirjoittamaan siihen jatkoa.

Se on sanomattakin selvää, ei helvetti, minä pelkään.

Ajelehdimme jäälauttojen tavoin, olisit edes ollut minulle avoin.

Kuin ajojäät, ongelmat kasautuvat päällekkäin, juuri äsken kävelimme rakastuneina käsikkäin.

 

Onko tämäkin taas vaan elämää? Suhteemme murenee kuin myrskyssä hajonnut ahtojää.

Jäiden puristuksissa en saa henkeä. Oi kunpa huominen päivä olisi selkeä.

Soitat minulle ja olet luuriin ilkeä. Kuka kuvittelet olevasi? Ihan yks paskantärkeä.

Eihän tässä ole edes järkeä, Pitikö minun sydämeni taas turhaa särkeä?

Kuinka taas turpaani saan, ja rukoilen, että tämä olisi unta vaan.

 

Miksi sinä saat näistä asioista päättää? Miksi sinä ratkaiset kuka jää ja kuka jättää?

Suljetko siis nyt minut tiukasti sinun syliin? Vai kommentoitko jotain taas ala-arvoiseen tyyliin?

Tuskin itsekään tajuat, mitä teet minulle. Hajoan, kun olen niin näkymätön sinulle.

Saat minulle jäätävän kylmän tunteen aikaan. Et ollut elämäni rakkaus, et lähimainkaan.

En voi käsittää, mitä kiksejä alun perinkään sinusta sainkaan. Eihän tässä helvetti ollut rakkautta lainkaan.

 

– Mikä on ahtojää? kysyy yhtäkkiä humalainen ääni.

En ole huomannut saaneeni seuraa. Ensin luulen muukalaisen olevan Tokoinrannan vakio nukkuja. Kun katson tarkemmin huomaan, että vieressä istuu erittäin sympaattinen oloinen kaveri. Ja ehkä vakio asukeilla ei olisi päällä frakkia ja juotavana shampanjaa.

– Miksi sinulla on frakki päällä?

– Wikipediassa lukee, että napaseuduilta ajelehtii jäälauttoja, joita sanotaan ajojäiksi. Ne kasautuvat usein päällekkäin ja särkyvät myrskyssä ahtojäiksi, sanoo kundi lukien tarkkaavaisella äänellä ja selaa puhelintaan samalla.

– Miksi sinä hengaat täällä puistossa? kysyn hämmästyneenä.

– Valitettavasti tuohon ei löydy wikipediasta vastausta. Haluatko shampanjaa?

– Kiitos, sanon ja otan pullosta kulauksen.

– Onko toi totta, mitä sinä olet kirjoittanut tuohon vihkoon? Oletko ahtojäillä?

– No melkein!

– Niin minäkin! Miten sinä sitten jaksat?

– En minä tiedä. En minä tiedä enää mistään mitään.

– Onko sinulla itselläsi muuten koiraa, kaloja tai muita lemmikkejä? kysyy humalainen ääni vieressäni.

Kysymys on jotenkin niin aidon höntti, etten voi olla vastaamatta siihen.

– Minulla ei ole lemmikkejä, mutta pienenä minulla oli Pohjanmaalla pupufarmi. Aina, kun äidin ja isän silmä vältti nostin ne puput pois häkeistään ja pidin niille juoksuskaboja. Yks kaks pupuja oli yhteensä 16. Faija repi totaalisesti pelihousunsa. Se ei lämmennyt minun pupufarmille.

– Voiko olla sattumaa, että minulla on ollut itsellänikin lemmikkikani pienenä! Nöpö-kanilla oli keväästä syksyyn takapihalla asuntona oma leikkimökki, minne rakensin vielä hänelle toisen kerroksen puupäreistä. Sellaiset kanit elää normaalisti 3-5-vuotiaiksi, mutta Nöpö eli 8-vuotiaaksi! Upea elämä hänellä. Ja kolme päivää ennen Nöpön kuolemaa prinsessa Diana menehtyi eli kaksi suurnaista lähti pois lyhyen ajan sisällä, kertoo muukalainen.

– Kuka sinä edes olet? Miksi sinulla on tuo frakki päällä? Nyt on kuitenkin aamu vasta ja vielä aika aikainen.

– Minä olen Sami Kusipää, ja minä olen elämäntapahassuttelija, sanoo känninen muukalainen murheellisella äänellä.

– Moi herra Kusipää. Minä olen Irene. Mitä on tapahtunut?

– Minä olen pistänyt kaiken itse paskaksi tai olen pistämässä.

Katson Samia, ja huomaan hänen olevan täysin sekaisin ei pelkästään viinasta vaan kaikesta muustakin. Me olemme ehkä koko Helsingin epätasapainoisin parivaljakko.

– Minäkin haluaisin pistää paskaksi kaiken, mutta en pysty. En uskalla vai uskaltaisinkohan?

– Olen myös noiden sinun kirjoittamien jäiden seassa enkä saa henkeä.

– Viimeisen kerran miksi sinulla on tuo frakki päällä?

– Minulla oli kihlajaiset. Meillä oli.

– Onneksi olkoon, sanon hämmentyneenä.

– Ei. Ei. Eiiii. Minä pistän sen kohta paskaksi. Minä en pysty. Nyt aamulla minä sen tajusin. Minun on pakko lopettaa tämä.

– Oletko miettinyt tuota jo kauan?

– Olen. Joka päivä viimeisen viiden vuoden aikana. Olemme olleet tyttöystävän kanssa 10 vuotta yhdessä. Kai tuo kihloihin meno oli jonkinlainen luonnollinen veto – ehkä ajattelin, että jokin muuttuu. Mutta mikään ei muuttunut. Ei hän ole minulle se oikea.

– Miten sinä tiedät?

– Ei me olla yhtään samanlaisia. Ei me olla samalla aaltopituudella.

– No täytyykö sitä olla samanlaisia?

– Irene, mikä sinun mielestä paras tuoksu koko maailmassa? sanoo Sami äkkiä vaihtaen kysyvä ilme kasvoillaan.

– Minun mielestä hyviä tuoksuja ovat kevään tuoksu, vasta-ajetun nurmikon tuoksu, jollain tapaa savun tuoksu, ja minun suksivoiteen tuoksu, joka on tervan tuoksuinen pitovoide.

– Vasta-ajettu nurmikko, meren kohinan ja meren tuoksun kombinaatiofiilis on mahtava, pullantuoksu ja terva.  Niitä on miljoonia! Tyttöystäväni ei osaa vastata tähän –  eikä moneen muuhunkaan kysymykseen. Onko sinulla sellaista salaista musiikkihullahdusta? jatkaa Sami tenttausta.

– Frendi osti minulle joululahjaksi Juha Tapion Tavastian keikalle liput ja sanoi, että suurin lahja on se, että se tulee minun messissä, kun ei kukaan muu minun frendeistä pysty uhrautumaan noin suuriin lukemiin. Minun lisäksi minun mumma on ainut, jonka tiedän tykkäävän Juha Tapiosta. Joka kerta, kun tuo minun fanittaminen tulee ilmi, se on minun frendien mielestä yhtä hauskaa.  Muuten kyllä olen ihan normaali musiikin suhteen. Melkein.

– Viime syksynä huomasin Tampereen yössä osaavani ihan liian monta Popedan biisiä ulkoa. Se oli jo huolestuttavaa. Ja Ilves-fanit ei selvästikään dikannut “Mää ja Tapparan mies”-biisistä. Tyttöystäväni ei osaisi vastata tähänkään kysymykseen. Välillä minä mietin, että ajatteleeko se yhtään mitään. Me ei jutella. Ei mistään. Ei ikinä. Minun on pakko lopettaa tämä. Minä en voi olla puolisoni kanssa, ja tuhlata aikaa enää, sanoo Sami kuulostaen rauhallisemmalta. Ihan kuin se vedenpitävä päätös olisi nyt saanut varmistuksen. Nyt se loppuu.

– Arvostan kyllä sitä, että kelailet asioita ja tunteita, sillä moni ei niin tee. Ja varsinkin, kun olen itse niin joko/tai-ihminen. Toisilla pelaaminen on aina paskamaista. Jos sinusta oikeasti tuntuu tuolta, niin sitten sinun pitää vaan pistää toi poikki. Ei se reilua sinun puolisoakaan kohtaan, jos se luulee, että kaikki on hyvin, sanon Samille.

– Kiitti, kun juttelet minun kanssani, ja ettet ihan täysin tyrmää. Olen oikeasti pahoillani tästä kaikesta, ja harmittaa koko tilanne. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut niin paljon. Muistan kyllä sen tytön, johon ihastuin pojan kloppina, mutta nyt se on ihan eri mimmi. Ihan vieras ihminen minulle. Me vaan riidellään koko ajan. En olisi ikinä halunnut loukata sitä. Minun on vaan pakko alkaa ajatella itseänikin välillä. En minä ole onnellinen sen kanssa.

– Ei sinun minulle tarvitse pahoitella.

Pitkässä juoksussa voi aina käydä miten vaan. Joskus pääsee maaliin saakka, joskus taas joutuu keskeyttämään, mutta ainakin hän katsoi tuon jutun loppuun saakka.

– Miksi sinä sitten täällä istut ja kirjoitat? Kuka tuo sinun runon paskantärkeä kundi on, joka kommentoi ala-arvoiseen tyyliin sinua? Minä en pirä sitä oikeen minään.

– Hassua, että sanoit noin, sanon hölmistyneenä.

Täsmälleen samaa lausetta isäni myös käyttää. Olen aina ajatellut, että ”Mä en pirä sitä oikeen minään” on pahin asia, jonka toiselle voi sanoa. Käytännössä siitä ei ole mihinkään.

– Se kundi on kusipää, jos ei tajua, miten helmi nainen sillä on. Kyllä kusipää kusipään tuntee.

– Minun on pakko nyt lähteä kotiin päin. Kaikki järjestyy parhain päin, sanon Samille.

– Muista mitä minä sanoin. Se kundi on kusipää, huutaa Sami vielä perääni.

Kun menen kotiin, Asa istuu edelleen samassa kohtaa keittiössä mihin hän jäikin. Olen niin väsynyt. Pitäisikö kaiken tämän jälkeen vielä jaksaa huutaa ja pystyä muodostamaan lauseita?

– Minä lupaan yrittää. Anna minun yrittää vielä. Anna anteeksi jälleen kerran, sanoo Asa ja tulee minua vastaan. Hän halaa minua, mutten pysty edes avaamaan käsiäni. Tuntuu, että sisälläni on kivimöykkiö, joka painaa ja tekee kulkemisesta raskasta. Hengästyneenä taaperran ja voimani ehtyvät entisestään. Normaalisti minun kuuluisi taistella ja vaan jaksaa kivien kanssa, mutta nyt olen yksinkertaisesti liian väsynyt. Uupuneena annan kivien litistää minut. En minäkään lopullisesti jaksa.