Elämä muokkaa käänteillään, ja analyyttisen ajatustavan avulla ihminen uskoo sen vieneen kohtalon lailla eteenpäin. Pyrimme usein löytämään asioille tarkoituksen ja selventämään sen avulla itsellemme miten on taas kokemuksia rikkaampi – tai ainakin yritämme selventää, että saisi helpotusta oloonsa. Vaikka asiat olisivat menneet ohraisesti, niin ainakin tuli taas opittua jotain. Niin on lohduttavaa ajatella. Aina se ei edes hyödytä. Turpaan tuli ja lujaa, vaikka sitä kuinka yrittäisi kaunistella ja muuttaa muuksi.

Ajan sanotaan kultaavan muistot. Vanhoista ajoista muistamme aina ne parhaimmat hetket, joissa tuntui, että kaikki on hyvin. Usein kuitenkin unohtaa sen miksi halusi jatkaa matkaa. Hyviä hetkiä saakin muistella, mutta paluuta niihin ei enää ole. Lähtöön oli aina jokin syy. Ehkä se kirkastui lähtijälle vasta myöhemmin selvemmin. Elämänvankiloita on erilaisia. Vasta vanhempana huomaa selviytyneesi niistä vapauteen. Osasta karkaaminen kesti kauemmin, sillä oven tiirikointi ei enää onnistunutkaan edellisen tavoin, vaan jouduit suunnittelemaan pakoa kauemmin ja rakentamaan seinään salakäytävän. Mutta entä ne paikat, joita et edes tunnistanut vankiloiksi? Ehkä huomasit jälkeenpäin eläneesi eristyksissä ja ihmisten pitäneen sinua otteessaan. Olit ollut eksyksissä. Jopa itseltäsi. Sanotaan, että erotilanteessa ihminen kasvaa eniten. Tämän kaltaisissa tilanteissa joudut rakentamaan itsesi uudelleen ja aloittamaan alusta. Samalla jätät yhden elämänvankilan taaksesi.

Tyhjä arpa kertoo sisukkaan Irenen matkasta läpi elämänvankiloiden. Kaikki tapahtumat ovat kasvattaneet ja muokanneet häntä, mutta elämäänsä läpi käydessä hän ei tajuakaan, miten syvälle selliin hän joutunut nykyisessä parisuhteessaan peliongelmaisen Asan kanssa. Kirja käsittelee peliongelmaisen ja hänen läheisen arkea. Se on täynnä häpeää, taistelua ja anteeksiantoa. Irene pitää kulissit pystyssä viimeisin voimin. Elämän kolhima Irene ottaa liiankin tottuneella tavalla vastaan Asan alamäet. Kuinka jaksaa uskoa suhteeseen ja siihen, että elämä vielä muuttuu? Voiko luovuttaminen olla rohkeampi päätös? Mikä saa Irenen jäämään huonoon suhteeseen, ja mikä herättää hänet vihdoin siitä sumusta?