Olimme minilomalla hetki sitten tyttäreni luistelukaverin äidin kesäasunnolla Tammisaaressa, ja kerroin siellä, että olen huomannut, että minun on pitänyt uudelleen alkaa opetella vaan olemaan. Jollain tapaa olen unohtanut niitä asioita, joita ennen minimimmiä tein – tai oikeastaan olen unohtanut, kuinka pysähdytään. Jopa vapun mokkapalan taisin syödä seisaaltani parilla haukulla. Muistelin, että saatoin vuosia sitten polkea pyörällä pitkänkin matkan, jotta pääsisin pötköttelemään viltille jonnekin – jotta pääsisin siis vain olemaan.
Kun olin parikymppisenä töissä Gran Kanarialla kaksi talvea kreikkalaisessa ravintolassa, minulla oli yleensä yksi vapaapäivä viikossa. Tuolloin tapasin aina kävellä asuntoamme lähellä olevalle minirannalle. Se oli poukamassa jyrkkien portaiden alla, joten siellä ei yleensä ollut ketään muita. Makoilin siellä usein ylhäisessä yksinäisyydessä pyyhkeen päällä ja kuuntelin, kun aallot löivät rantaan. Menin sinne yleensä tietoisesti nukkumaan päiväunet ja konkreettisesti lataamaan akkuja.
Vaikka täytyy myöntää, että nuorempana välillä agendalla oli myös puhdas auringonottaminen, olen aina kokenut auringon äärimmäisen rentouttavana, ja miten ihanilta auringonsäteet tuntuvat kasvoilla varsinkin keväällä pitkän talven jälkeen. Jostain syystä tyttäreni syntymän jälkeen olen vain unohtanut monia asioita – tai sen miten niistä nautitaan. Tyttärenihän täyttää jo 5 vuotta kesällä, joten olemme jo aikoja sitten menneet sen iän ohi, jossa vanhemmalta vaaditaan jatkuvaa nopeaa reaktiokykyä ja jatkuvaa huolenpitoa. Hän on ollut vauvasta saakka menevä tapaus ja kiersi jo 7 kuukautisena kävellen olohuoneen rahia ympäri aamusta iltaan. Vaikka olen aikoja sitten jo todennut, miten osaava ja pärjäävä neiti hänestä on kasvanut, jäin kai itse johonkin välitilaan.
Heittelevä yrittäjyys
Toki täytyy myös myöntää, että yrittäjyys ja maailman tilanteesta johtuva vaihteleva työtilanne ovat olleet myös syitä, miksi en ole aiemmin huomannut, että olen kadottanut tuon ”olemisen taidon”.
Kun perustin oman yrityksen vuonna 2021 moni asia meni niin vauhdilla eteenpäin, että itsekin mietin, miten pysyin tuossa vauhdissa mukana. Ensimmäiset vuodet olivat kiireisiä ja tekemistä riitti. Minulla oli paljon viestinnän asiakkuuksia ja samaan aikaan halusin kehittää ja lanseerata uusia naisten ja lasten merinomallistoja Kalla Activelle. Kova työ tuotti tulosta ja sain kasvatettua Kallaa.
Vuosi 2023 taas meni heittelehtien, sillä sota ja inflaatio haastoivat ihmisten toimeentuloa. Tuo kaikki luonnollisesti näkyi omassakin yrittäjän arjessa. Olen ollut aina todella hyvä sietämään epävarmuutta, mutta nyt ensimmäistä kertaa viime syksynä kyseenalaistin aika paljonkin työasioita ja sitä voittavatko yrittäjyyden hyvät puolet nuo negatiiviset piirteet. Huomasin myös, että mun kroppa alkoi fyysisesti oireilla ja minulla oli outoa sydämenpistosta rinnassa. Näin jälkikäteenhän on helppo päätellä pistoksen olevan stressiperäistä.
Stressaantunut ihminen toimii automaatio-ohjauksella, eikä se pysty kehittämään, kehittymään tai innovoimaan. (Nämäkin asioita, jotka yrittäjyyden hyvissä puolissa nostan todella korkealle) Tuossa automaatiotilassa omat voimat antaa lapselleen, eikä siinä jaksa analysoida omaa oloaan – tai ei se tule oikeastaan edes mieleen.
Edellisellä minilomalla Tammisaaressa kuitenkin tunsin pitkästä aikaa, että osaan jälleen vain istuskella ulkona ja siristellä auringossa samaan aikaan silmiä – siitäkin nimittäin pidän tosi tosi paljon. Tuon myötä lupasinkin nyt itselleni, etten enää kadota tuota tunnetta ja pakotan itseni pysähtymään tietyn väliajoin, jos en sitä automaattisesti tee.
