Äitiys arkistot – Sivu 3 3:stä

25/10/2021 Äitiys, Koti, Kotikeittiö, Perhearki

Inkiväärishotti tuo syksyn

Monella vuosi alkaa vuoden vaihteesta – minulle uusi vuosi on pyörähtänyt käyntiin aina syksyllä. Nuorempana tähän tunteeseen vaikutti suuresti se, että kilpaurheilukausi alkoi virallisesti syksyllä. Syksy saattoi tuoda mukanaan myös uuden luokan, koulun tai muuton.

Hiukan vanhempana minulla oli melko usein tapana ns. vetää itseni piippuun kesän aikana. Reissasin pitkin Suomea ja ulkomaita koko kesälomani, ja viimeisillä viikoilla suorastaan rukoilin, että arki koittaisi taas pian. Tuolloin henkinen kesänpäätökseni oli elokuun puolessa välissä, kun Flow festivaalit järjestettiin. Tuon jälkeen hautasin kesävarusteeni ja aloin etsiä syysvaatteita – sekä pistin itseni lataukseen.

Rauhoittuminen ja tekemättömyys kuuluivat syksyyn ilman huonoa omatuntoa – ainakin sen muutaman päivän, jonka tarvitsin voimien keruuseen. Nykyään tuota nollasta sataan -ilmiötä ei enää onneksi ole noin vahvana. Täysi tekemättömyys ei myöskään kuulu lapsiarkeen. Toisaalta hyvä niin. Kun kesällä ei vedä itseään piippuun, jaksaa hyvin muutkin vuodenajat tasaisesti häärätä.

Syksyn puuhia

Syksyisin ruukkikylissä on ihan omanlainen tunnelma ja ajan patina korostuu entisestään. Niissä myös usein järjestetään sadonkorjuuteemaisia markkinoita, joista voi löytää ihania vuoden aikaan sopivia tuotteita, kuten lähituotettua hunajaa, viinimarjamehua tai kynttilöitä.

Minulta kysyttiin myös äskettäin, että joko on sienet kerätty ja marjat pakkasessa? Kun tajusin tämän jääneen puolitiehen, päätin jälleen kerran, että tyydyn taas kaupan pakastealtaan tarjontaan.

Valitettavasti muistan edelleen kuin eilisen, kun muutama vuosi sitten hain laatikoittain mustikoita ja mansikoita Hakaniemen torilta. Pakastin ne ja annoin itselleni ison olalle taputuksen ahkeroinnista. Iltasella, kun katsoin televisiota, aloin ihmetellä ”sateen ropinaa”. Pakkanen oli omiin nimiin sulattanut koko marjasadon, eikä uudelleen pakastaminenkaan tullut kysymykseen, sillä marjat olisivat löysiä kuin spagetti. Ei auttanut itku markkinoilla, vaan aloin purkki kerrallaan syödä marjoja pois. Ei siis mennyt tämä talvea varten varastointi kuin Strömsössä ja aiheutin siinä samalla itselleni hetkeksi pienen ällötyksen myös marjoihin.

Mitä syksyyni kuuluu?

Syksyllä meidän kohdallamme ei ulkoilu varsinaisesti lisäänny – se vain muuttaa muotoa. Leikin lapsena paljon ulkona, ja huomaan lapseni olevan samanlainen. Käymme sisällä syömässä, ja usein lähdemme ennen pimeän tuloa vielä ulos metsäretkeilemään, pyöräilemään tai potkulautailemaan – tai muuten vain haahuilemaan. Asumme ison puiston vieressä, joten matka sinnekään ei ole ongelma.

Moni sanoo, että odottaa, että puiden lehdet muuttuvat värikkäiksi ja ulkona on syksyinen tunnelma. Itse pidän myös Suomen neljästä vuoden ajasta. Itselläni ehkä eniten syksyinen fiilis tulee kylmän ilman tuoksusta sekä ensimmäisistä kuurankukista aamuisin.

Kerrospukeutuminen on asia, jonka liitän automaattisesti syksyyn. Minusta on ihana etsiä jälleen lämpimät varusteet kaapista. On mahtavaa, kun ei palele – niin hassulta, kun se kuulostaakaan. Yllättäen nautin nyt tästä vielä enemmän, kun minulla on ollut pian myyntiin tulevista Kalla Activen merinovillavaatteista mallikappaleet käytössä. Lisäksi suurta iloa on nyt tuottanut uudet The North Facen veden kestävät syksykenkäni. Siskoni suositteli kyseisiä kenkiä ja pistin ne jo heti keväällä tilaukseen. Suoraan sanottuna on ollut masentavaa välillä kulkea märissä sukissa ja olenkin välillä soimannut itseäni, kuinka vielä tämänkään ikäisenä en osaa pukea. Nyt kuitenkin asia on reilassa.

Helppo ohje inkiväärijuomaan

Olen kirpeän ystävä. Kun olin raskaana, suurin intohimoni oli limevesi. Syksyn tullen jääkaappimme täyttyy inkiväärijuomasta. Vanhan kansan mukaan shotti päivässä pitää flunssan loitolla. En tiedä uskonko tähän, mutta hyvää se mielestäni on, ja juonkin sitä enemmän kuin shotin päivässä ihan vain sen maun vuoksi.

Syksyllä myös huomaa, että alan nauttia ihan erilailla taas kimppukukista. Eräs päivä puolisoni toi yllätyksenä kukkia. Sanoi, että olen kuulemma tsempannut hyvin. Miten pieni ele voikaan tuntua niin suurelta?

Mitä teidän syksystä tekee syksyn?

Inkiväärishotti

08/10/2021 Äitiys, yrittäjyys

Onko raskasta yrittää?

Välillä huomaan, että olen suuren luokan yksinpuurtaja. Tähän havahtuu vasta, kun saa tarpeeksi monia ”Mitä kuuluu työrintamalle” -kysymyksiä. Yks kaks tuohon ei pystykään vastaamaan muutamalla sanalla, vaan tajuaa, että ollaan kipitetty jo monien välisteppien ohi.

Päivittäisten viestinnän ja markkinoinnin töiden lisäksi odotan kuin kuuta nousevaa, että saan vihdoin Kalla Active merinovillatuotteiden verkkokaupan auki. Tämä polttelee nyt enemmän ja enemmän, sillä se voi realistisesti tapahtua jo kuukauden sisällä.

Faktahan on se, että tuotanto on viivästynyt paljon koronan vuoksi. Merinovillaa on ollut haastavaa saada, ja sanoinkin alusta asti puolisolleni, että en jaksa pahoittaa mieltäni tämän vuoksi – verkkokauppa aukeaa sitten, kun se aukeaa. Toki luonnollisesti olisi ollut ihana tuoda tuotteet myyntiin jo syksyn alussa – lähinnä senkin vuoksi, että kokisi, että se olisi eräänlainen palkkio kaikelle tähän mennessä tehdylle työlle, mutta onneksi talvi on vielä edessä.

Nyt kun olen itse hillunut elokuusta asti mallikappaleet päällä, mukavinta on todeta, että oikeasti itsekin odottaa tuotteita, jotta voisi ottaa ne käyttöön. Mikä sen parempaa kuin tarve? Sama tarve minulla on itse asiassa myös taaperollemmekin. Viime talvena turhauduin etsimään hänelle haluamiani merinovillaisia tuotteita. Jos satuin löytämään mieleisen, siitä oli aina koot loppu.

Tekeminen ja siitä tykkääminen

Sain yksi päivä kysymyksen: Onko raskasta yrittää? Tuohon voin vastata käsi sydämellä, että ei ole. Olen aina tykännyt tehdä. Kirjoitusjuttujen lisäksi en malta odottaa, että saan alkaa laittaa Kalla Activelle enemmän aikaa. Sosiaalista mediaa olen pitänyt jo keväästä saakka elossa, mutta varmasti tekeminen konkretisoituu, kun ensimmäinen iso tuote erä saapuu ja verkkokaupan saa auki.

Mallikappaleet ovat olleet ahkerassa käytössä, ja ystäväni ovatkin suostuneet minulle malleiksi. Alussahan myyntiin tulevat merinovillaiset legginssit, vetoketjullinen takki, neule ja lasten välihaalari. Marraskuun puolella myyntiin tuleva lasten UTU-välihaalari on tehty 100% merinovillaneuleesta. Värivaihtoehtoina ovat rosa ja mustikka. Välihaalaria tulee neljässä eri koossa: 68/74, 80/86, 92/98, 104/110. Haalarin kokoa voi säätää resorien avulla: ne voi joko pitää sellaisenaan tai taittaa siistin näköisesti, mikäli hihat tai lahkeet ovat liian pitkät. Naisten sinisestä neuleesta on jo nyt tullut niin paljon kyselyitä, että tuon myyntiin myöhemmin myös harmaan version.

Yrittäjyys ja lapsen sairastuminen

Toki aikaa vieviä asioita välillä vaan tulee eteen, ja kun näitä selvittelee, päivä tuntuu menevän sekunnissa. Ja kukapa meistä ei olisi välillä iltasella aivan puhki? Haastavinta varmasti yrittämisessä on, jos lapsi sairastuu. Olen edelleen melko huono yhdistämään työntekoa sekä äitiyttä, jos lapsi esimerkiksi kipeä ja poissa päiväkodista. Kun lapseni syntyi, tein päätöksen, että silloin kun olen hänen kanssaan, haluan olla läsnä oleva. En halua muuttua äidiksi, joka hokee päivästä toiseen läppäri kourassa omissa ajatuksissaan: ”Mä teen vielä yhden jutun.” Mutta joskus vain asioita täytyy hoitaa.

Jo heinäkuussa, kun silloin 2-vuotias taaperoni oli päiväkodista kesälomalla, huomasin, kuinka työasioiden hallinnointi ja narujen pitäminen käsissä onnistui kyllä samalla, kun lapsi oli kotona, mutta esimerkiksi kirjoittaminen oli haastavaa. Tuntui, että tunnin päiväunien aikana ehti juuri ja juuri avata läppärin. Yleensä teinkin illalla kahdeksan jälkeen päivän aikaa ja keskittymistä vaativat työt. Päivä kulutti voimia aivan erilailla.

Kun olin lapsi, äitini oli paikallisen vanhainkodin johtaja. Koska isäni oli maanviljelijä, hän oli usein meitä odottamassa kotona, kun pääsimme koulusta. Muistan kuitenkin ihmetelleeni yhtä epäkohtaa jo silloin. Se liittyi lapsen sairastumiseen. Jos meistä lapsista joku oli kipeänä, äitini ei voinut olla poissa töistä hoitamassa meitä, vaan koska isäni oli kotona, hänen oletettiin hoitavan. Epäkohdan tästä siis teki se, että kyllähän maanviljelijälläkin on omat velvollisuuteensa ja vielä tiettynä aikana vuodesta. Mutta koska hän oli yrittäjä, hänen uskottiin selviävän näistä haasteista. Vaikka usein ennen kouluikää isä ottikin meidät mukaan esimerkiksi puimaan tai äestämään, ei hän meitä luonnollisesti kipeänä traktoriin kantanut.

Samallalailla itsekin mietin hoitokuvioita, kun taaperoni sairastui alkuviikosta. Koska teen vuoden kestävään hankkeeseen viestintää ja markkinointia, siitä on sovittuna sidosryhmätapahtumia, joita ei lapseni flunssan vuoksi siirretä.

Nyt hänelle ovat jo kovin tuttuja äidin merinovilla neule- ja kangasnäytteet, sillä on niillä leikkinyt sänkymme päällä, kun olen vastaillut sähköposteihin. Toki varmasti helpottaa, kun taaperoni kasvaa, sillä silloin hän alkaa viihtyä omissa leikeissään kauemmin.

Kuinka muut yrittäjät hoitavat hoitokuviot? Olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia.

Uusia ideoita ja uusia tarpeita

Vaikka ensimmäinenkään pulla ei ole tullut vielä virallisesti ulos uunista, uusia merinovillaisia mallistoja naisille ja lapsille on jo suunnitteilla ja protoversiot menivät juuri tekoon.

Itsellä ehkä isoin muutos on tapahtunut pään sisällä mallistojen suhteen. Alussa olin kiven kovaa odottamassa ensimmäisen erän saapumista, ja sen jälkeen vasta siirtymässä eteenpäin. Ehkä oma luonne pyrki viestittämään, että hoida yksi asia ensin loppuun, äläkä siirry seuraavaan. Tein kuitenkin aivan päinvastoin.

SELJA-mallisto tulee yhdistämään simppelin kotiasun ja klassisen työasun. Aina ei tarvitsekaan vaihtaa vaatteita heti kotiin saavuttua. KUURA-mallisto taas tuo merinovillan lasten jokapäiväiseen pukeutumiseen. Suunnitteilla on paitaa, legginssejä, villatakki, sivutaskuhousuja ja asusteita. Näistä kuitenkin enemmän myöhemmin.

04/10/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Miten sinua on kannustettu elämäsi varrella?

Vähättelevä kasvattaja leikkaa lapselta siivet sen sijaan, että kasvattaisi niitä.

Siskoni jakoi minulle päivityksen LinkedInistä, ja aloimme sen myötä keskustelemaan pieleen menneestä varhaiskasvatuksesta. Muistelimme vanhaa ala-asteen opettajaamme, jolla oli mm. tapana kommentoida ja keskeyttää laulumme musiikintunnilla toteamalla: ”No tämä nyt ei ainakaan mene yhtään nuotilleen.”

Ei hän tuolla hänelle ominaisella tyylillään mitään isoa viiltoa itsetuntooni tehnyt, mutta tappoi kyllä varmasti kaiken kiinnostuksen musiikkiharrastusta kohtaan, ja yllättäen kukaan meistä sisaruksista ei myöskään kiinnostunut soittamaan mitään instrumenttia.

Toinen siskoni muistaa tapauksen ala-asteelta, jolloin ekaluokkalainen tyttö oli vahingossa potkaissut luokkakaveri poikaa munille välitunnilla. Poika itki kivusta vielä tunnillakin, johon opettaja oli tokaissut: “Hyi, miehet eivät itke“.

Vastaan tuli myös eräs toinen ala-aste kokemus: ”Halusin pienikokoisena nappulana työntää kuulaa koulujen välisessä kilpailussa. Opettaja sanoi, että sovin korkeintaan Hippo-hiihtokilpailuihin, koska olin niin rääpäle. Pitkän väännön ja luokkakaverieni suostuttelemana opettaja antoi kuitenkin luvan osallistua kuulantyöntö kilpailuun. Ja hopeinen poika tuli kotiin kisoista.”

Tyhjä violetti vihko

Siskoni jakamassa päivityksessä kerrotaan näin:

“Lapsi aloittaa eskarissa ja alku on hieman vaikeaa. Hän on joulukuun lopussa syntyneenä nuorin eskarissa. Hänelle on uutta eskarin päivärytmi ja käytänteet ja harjoittelemista niissä, koska tulee suoraan kotoa eskariin. Hänellä on alkuun harjoittelemista ryhmässä toimimisessa verrattuna muihin, jotka ovat olleet yhdessä jo päiväkodin ajan. Hänellä on alkuun haasteita opettajan ohjauksen hyväksymisessä, ja asioista pitää sanoa useamman kerran. Vertailussa muihin lapsi on opettajan mielestä paljon huonompi, näitä vertailuja ja moitteita vanhemmat saavat kerta toisensa jälkeen kuulla hakiessaan lastaan eskarista.

Opettaja ehdottaa yhtenä syksyisenä päivänä kannustavaa ratkaisua:

”Sovitaanko, että otetaan teidän lapsellenne käyttöön tällainen vihko, johon laitetaan tarra jokaisesta onnistumisesta?”

Nämä muistot tulivat mieleen, kun keskustelin meidän esikoisemme kanssa hänen aloittaessaan kolmatta vuottaan lukiossa. Hän muistaa eskaristaan violetin vihon, jonka opettaja antoi hänelle keväällä eskarin loppuessa. Tyhjän violetin vihon. Siis tämä 6-vuotias pikkumies ei ollut saanut yhtään onnistumista koko vuonna?”

Lukiessani tätä juttua aloin miettiä, miten jokaisessahan lapsessa on jotain hyvää. Toinen lapsi muistaa hienosti puhaltaa ruokaa, jos se on liian kuumaa, toinen taas laittaa kengät itse jalkaan. Arkisista onnistumisistahan tämä elämä koostuu. Pienet onnistumiset kasvavat isoimmiksi ajan myötä.

On hirveää ajatella, jos ei koskaan saa kiitosta pienistä onnistumisista, miten lapsi voi jatkossa asettaa itselleen uusia tavoitteita?

Kannusta – älä masenna

Kannustaminen ja vielä enemmän kannustamatta jättäminen jäävät kyllä usein mieleen. Koska näitä ”tunnelman droppaajia” ainakin omassa lapsuudessani oli ympärillä paljon (esim vanhan liiton opettajat), olen pyrkinyt oman lapseni kohdalla tekemään kaiken päinvastoin.

Viime vuonna päiväkodissa hakuhetkellä kuulin vahingossa, kun päiväkodin varhaiskasvattaja tuhisee taaperolleni (silloin 1v 5kk): ”TAAS KAATUI, EI ONNISTUNUT TAASKAAN.” Lapseni opetteli juomaan nokkamukista ja istui murheissaan, kun oli kaatanut maidon vahingossa pöydälle. Ällistyin tilanteesta ja kysyin, miksi lasta pitää muistuttaa siitä edellisestäkin epäonnistumisesta? Aivan kuin mikään ei muka onnistuisi.

On tavallista kokea epäonnistumisen tunteita välillä elämässä. Jos kuitenkin alituiseen joku muistuttaa vain epäonnistumisista, positiiviset kokemukset ja yritteliäisyys jäävät kaiken alle. Muistetaanhan tsempata toisiamme niin lapsia kuin aikuisia, eikö?

19/08/2021 Äitiys

Kannattaako synnytyskertomuksia lukea etukäteen?

Meitä on moneen lähtöön – lähes yhtä paljon on erilaisia raskaus- ja synnytyskokemuksia. Kun aloin melkein 3 vuotta sitten odottaa taaperoamme, silmiini osui monia bloggareiden ja julkimoiden synnytyskertomuksia ja jopa youtube-videoita. Ennen tätä en ollut moisiin törmännyt, sillä selkeästi en ollut aikaisemmin ollut näiden kohderyhmää.

Moni tankkaa tietoa synnytyksen kulusta ja siitä, kuinka voisi siihen itse vaikuttaa. Kuulin itse monesti lauseen: ”Muutu mielessäsi passiivisesta synnyttäjästä aktiiviseksi synnyttäjäksi.”

Toki ymmärrän, jos henkilöllä on vahva synnytyspelko – ehkä asiaan perehtyminen saattaa tätä pelkoa hieman lievittää. Omalla kohdallani taas kävi melkein päinvastoin. Ajattelin, että vaikka kuinka asiaa miettisin, tuskin tilanne omien suunnitelmien mukaan kuitenkaan menee. Se tulee, mitä on tullakseen.

Sanoin usein neuvolassa, kun he asiasta kysyivät: ”Luotan ammattilaisten taitoon.” Tällä viittasin lähinnä synnytyksen kulkuun – ammattilaiset osaavat varmasti tiettyjä toimenpiteitä suositella tietyssä vaiheessa synnytystä.

Yllättäen mutta hitaasti

Taaperomme syntyi viikon etuajassa heinäkuussa 2019. Kannoin jo keväästä saakka neuvolavihkoa mukanani, sillä ajattelin, ettei näin ei ainakaan tapahtuisi mitään yllättävää. Eihän ikinä silloinkaan ala satamaan, jos poimii sateenvarjon kerrankin mukaan.

Supistukset alkoivat aamulla kuuden aikaan. Kävimme kääntymässä sairaalalla, mutta he kotiuttivat minut vielä. Illalla menimme takaisin. Supistuksia tuli tiheäänkin. Aika kului ja sama homma jatkui.

Vaikka synnytykseni ei lievästi sanottuna edennyt alkuunkaan ja säännöllisiä supistuksia oli tullut jo yli puolitoista päivää, olin vain 3cm auki. Kätilö ehdotti epiduraalia, jotta saisin kerätä voimia. Nukuttuani pari tuntia lääkäri tutki minut. Kohdunsuu oli alkanut umpeutua. Kätilö kysyi myös, olenko ollut joskus jossain onnettomuudessa.

Lääkäri ihmetteli, kuinka kestin kovatkin supistukset aina vaan uudelleen ja uudelleen, huolimatta siitä, että mitään konkreettista tilannetta helpottavaa ei tapahtunut. Aikaa supistusten alkamisesta oli kulunut jo 48,5 tuntia. En kuitenkaan osannut pelätä tilanteessa. Eihän minulla ei ollut mitään tilannetta, johon verrata. Koin myös koko ajan, että minulla oli turvallinen, rauhallinen ja asiantunteva kätilö ja lääkäri.

Kiireellinen keisarileikkaus ei ollut minulle pettymys. Saimme pienen lumoavan tytön, jolla oli painoa 2660g ja pituutta 48cm.

Täpötäysi sairaala

Olin kerran aikaisemmin jutellut henkilön kanssa, jolle oli myös tehty sektio. Hän koki kateutta niitä naisia kohtaan, joiden synnytys oli mennyt hyvin. Hän myös koki, että alateitse synnyttäneet eivät pitäneet sektiota ”oikeana synnyttämisenä”. Itse en kokenut mitään tähän liittyvää, mutta ymmärrän, että me ihmiset saatamme kokea asiat erilailla.

Vaikka minulla oli sektiohaava ja ihmiset muistuttelivat, että täytyy ottaa rauhallisesti, otin nopeasti liiankin aktiivisen roolin. Sairaalalla hoitajat päivittelivät, kuinka hoidin alusta asti lastani. Näin jälkeen päin ajateltuna en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Hoitajani vaihtui koko ajan, enkä jollain tapaa enää jaksanut selostaa seuraavalla hoitajalle asioita uudelleen ja uudelleen. Puolisoni ei saanut jäädä sairaalle yöksi, sillä siellä ei ollut tilaa. Minulla oli sellainen kuva, että sairaalalla oli kiire, ja myöhemmin se fiilis osoittautui oikeaksi. Noiden neljän sairaalassa vietettyjen päivien sisällä oli syntynyt ennätyksellinen määrä lapsia.

Kerroin myös lapsuuden ystävälleni, joka oli kätilönä sairaalassa (ei kuitenkaan hoitanut minua), että olin hieman pettynyt lääkärin vauvalle tekemään loppututkimukseen. Vaikka luonnollisesti tiesin, että vauvamme oli pieni ja paleleva, minulle ei missään vaiheessa neljän päivän aikana kerrottu huolesta, jonka lääkäri möläytti, kun olimme lähtemässä kotiin. Näissä tilanteissa huono ja myös samaan aikaan tyly kommunikaatio jäävät vain vaivaamaan.

Aktiivirooli jatkui kotona

Jotkut pitävät edelleen synnytystä asiana, josta vain selvitään. Neuvolassa kuitenkin kyseltiin paljon, jäikö minulle synnytyksestä traumoja. Noin parilla prosentilla synnyttäjistä kokemus on kuulemma niin voimakas, että seurauksena on traumaperäinen stressihäiriö. Synnytys tai sen jälkeen kokema yksinäisyys voivat traumatisoida.

Aktiivirooli jatkui kotona, sillä en nähnyt tilanteessa muuta vaihtoehtoa. Ymmärrettävästi sisaruspuolet saivat uudessa elämäntilanteessa isältään seuraavan vuoden kaiken mahdollisen tuen ja ajan.

Tuttavani juuri kertoi, kuinka raskasta heidän uusperheessään on, kun aikaisempien suhteiden lapsien sopeutuminen laitetaan aina etusijalle. Kun he olivat tulleet uuden vauvan kanssa kotiin, sisaruspuolten äiti oli yhtäkkiä tuonut lapset isälleen, eikä ollut antanut aikaa uuteen arkeen tottumiseen.

Monet kuvaavat vauvavuotta sanoilla: ”Väsynyt, mutta onnellinen.” Itselläni tuo ensimmäinen vuosi vauvan kanssa oli väsynyt, onnellinen ja koko ajan liikkeessä. Hain varmaankin sitä rauhaa muualta, jota en kotoa saanut ja liikuinkin paljon ulkona vauvan ja vaunujen kanssa.

Olin ja olen edelleen uskomattoman onnellinen lapsestamme ja siitä, millainen ilopilleri hän on ollut syntymästä asti. (Edelleen muuten mietin päivittäin, mitä hyvää olen tehnyt, että sain juuri hänet elämääni.)

Kaikesta tästä huolimatta olisin kaivannut enemmän ymmärrystä ympäriltäni. Uusperheasiat eivät varmaan ikinä ole yksinkertaisia, mutta tuntuu, että varmasti muutkin hakevat omaa paikkaansa tällaisissa tilanteissa – eivät ainoastaan lapset entisistä liitoista.

Ihmisillä kokemukset onneksi vaihtelevat kaiken suhteen, ja mutta välillä tuntuu erityisen hyvältä, jos kuulee jostain lauseen: ”Mulla on ollut ihan tuota samaa.”

05/08/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Saako äiti tuntea päiväkoti epävarmuutta?

Saako vanhempi tuntea epävarmuutta päiväkotiin liittyvissä asioissa? Sitähän se vanhemmuus on: asioiden pähkäilyä. Usein vain huomaan, että monien mietteet ovatkin samanlaisia kuin omani. Ehkä näistä mietteistä pitäisi siis enemmän puhua ääneen, kuin pähkäillä yksinään oman pään sisällä.

Toinen vuosi käyntiin

Päiväkoti alkoi taas, ja pikkuiset kiiruhtavat päiväkodin porteista sisään. Vuosi sitten, kun taaperomme oli 1v 1kk, hän aloitti päiväkodin. Muistan, että olin enemmän pihalla tutustumisviikolla, kun hän. Kerroin myöhemmin, että olisin kaivannut etukäteen enemmän ohjeita, miten vanhemman suositellaan käyttäytyvän tutustumisviikolla, jotta siitä on eniten apua lapselle ja hänen sopeutumiseen ja niin, ettei vanhempi ole muun ryhmän tiellä. Luultavasti siis tähän ei ole yhtä ainoaa vastausta.

Mikä siinä sitten oli niin vaikeaa? Olin ainut vanhempi tuolla tutustumisviikolla, sillä taaperomme aloitti hiukan muita myöhemmin kesän lopulla. Yritin olla näkymätön, mutta samaan aikaan en halunnut olla välinpitämätön. Ryhmän lapset myös halusivat usein kiivetä syliini ja juttelin heille normaalisti takaisin. Sain myös haukut, kun lähtiessämme vilkutimme taaperon kanssa ryhmälle. Siitäkin varhaiskasvatuksen opettaja juoksi perääni ja tylytti. Minä kun ajattelin, että me kasvatamme samaan aikaan sosiaalisia yksilöitä. Tuon jälkeen myös mieltäni jäi kaivertamaan varhaiskasvatuksen opettajan viestintätyyli vanhemmille. Kauhukseni huomasin hänen olevan tyly myös lapsille. Hajota ja hallitse -tyyli jatkui vuoden mittaan.

Hassua on, että tuossa vaiheessa kukaan vanhemmista ei myöntänyt omia epävarmuuksiaan, jos esimerkiksi juttelimme puistossa. Vasta myöhemmin sain kuulla, että monella muullakin oli ollut samanlaisia ajatuksia. Ehkä itse ajattelin, että asiat sumpliutuvat kunhan menee vaan päivä kerrallaan – ja eihän minulla ollut mitään, mihin verrata.

Lapseni onneksi pian löysi suosikkinsa kolmesta hoitajasta. Lisäksi ryhmän muut lapset olivat aivan ihania – tai heihin oikeastaan rakastuin jo tutustumisviikolla.

Viihtyykö lapsi?

Hain lapseni lähes koko vuoden hiukan aiemmin, joten usein ryhmässä oli uloslähtöaika ja täysi hässäkkä päällä. Tuossa ajassa usein sain nopeat vastaukset: ”Syöty ja nukuttu on hyvin”, jos kysyin asiasta. Toisaalta ymmärrän, että taaperoiden kanssa päivät ovat hektisiä. Vaikka varhaiskasvattajana toiminut henkilö moneen kertaa vakuutteli, että “Aina ehtivät kertoa päivästä”, niin se ei pitänyt paikkansa. Loppukeväästä sovimme, että saan soittaa perjantaisin päiväuniaikaan, ja kysellä joltain hoitajista hiukan viikon kuulumisia. Minusta oli kiva, että pystyin myötäelämään viikon hetkiä, kun lapsen oma puhetaito ei vielä riittänyt niistä kaikesta itse kertomaan. Usein kuitenkin tuntui, etteivät he edes tunne lastani. Siitä tuli tottakai surullinen olo.

Tulin kerran sattumalta tilanteeseen, jossa varhaiskasvatuksen opettaja tuhisi lapselleni siitä, että maito oli kaatunut (hän oli juuri alkanut opetella nokkamukista juontia). Lapsi istui kumarassa häpeissään.

Mietin asiaa melkein viikon ja se jäi selvästi vaivaamaan minua. Pyysin varhaiskasvatuksen opettajaa päivän päätteeksi juttelemaan. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa kovin hyvin. Kerroin, että tilanne särähti pahasti korvaani. Hän sanoi, ettenhän voi tietää, mitä tilanteessa tapahtui ja etten ole kuulemma koskaan tykännyt hänestä. Tuohon totesin, että toivon, että edes aikuiset eivät puhu tuolla tapaa toisilleen. Toivon, että kaikkia lapsia kannustetaan. Onhan pienillä vielä paljon opittavaa – osa asioista on helppoja ja osa vaikeita.

Tuona päivänä, kun tulimme kotiin, lapseni vain itki sylissäni. Tajusin, että oli ollut päiviä, jolloin hän oli tehnyt samoin. Koska ei osannut vielä kertoa sanoin, hän purki päivää halaamalla lujaa ja itkemällä. Jos lapseni reagoi näin, miten voin luottaa siihen, että hänestä pidetään huolta?

Sanoja hänellä alkoi tulla paljonkin kotona, mutta päiväkotitätien mukaan hän ei päiväkodissa puhunut hoitajille juurikaan. Mietin, että onpa erikoista – toisaalta jälleen ajattelin, että sehän saattaa olla yleistäkin. Tähänkin varhaiskasvatuksen opettaja huusi kaikkien kuulleen käytävällä omaan tuttuun puhetyyliinsä: “Ei se täällä mitään puhu.” Moni vanhempi on nyt myös kertonut, että kokevat, että tuo vanhemman ja lapsen nolaava puhetyyli ei ole ammattimaista käytöstä.

Koin viime vuoden todella raskaaksi, sillä tapauksia tuli lisää, vaikka muutamaan otteeseen varhaiskasvattajana toimineen henkilön kanssa keskustelinkin. Syy, miksi kukaan vanhemmista ei ole vienyt asiaa eteenpäin, on pelko, että oma lapsi joutuu silmätikuksi. Jollain tavoin, syy myöskin aina saatiin kohdistettua vanhempaan.

Vuosi lusittiin. Lapseni suosikki täti sanoi, että hän ei pienestä hätkähdä, hääräilee ahkerasti ja tykkää jumppailla. Mutta kuten muutkin vanhemmat, mietin silti välillä, miten lapseni todellisuudessa päiväkodissa viihtyy ja niin hirveältä kuin se kuulostaakaan, onhan hän turvassa.

Millainen vuosi nyt edessä?

Kun päiväkoti alkoi taas viikon alussa, mietin, millainen vuosi nyt on edessä. Tiesin, että hänellä vaihtuvat kaikki kolme hoitotätiä ja ryhmäkin menee melko uusiksi.

Loppuen lopuksihan en tiedä täysin syytä, mutta tuntuu, että taaperomme on nyt täysin eri ihminen ja on ”oma itsensä” päiväkodissa. Nauravainen höpsöttäjä.

Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten helpottunut olen. Uudet hoitajat ottavat meidät aikuisetkin tasa-arvoisesti ja empaattisesti vastaan. Tämän myötä havahduin myös entistä enemmän viime vuoden epäkohtiin varhaiskasvattajana toimineen henkilön kohdalla. Alueen teinit jopa puhuvat hänestä nimellä ”rage” eli raivo. Nämä kaikki aikana kuulemani asiat vahvistavat jo viime vuotista käsitystäni, että hänen arvelluttava käytös ja ”hajota ja hallitse” -kasvatustyyli eivät ole enää tätä vuosikymmentä.

Muutaman päivän aikana olen kuullut hänen nykyisiltä hoitajilta tosi kivoja kommentteja, jotka kuvaavat tarkalleen lapseni luonnetta ja ennen kaikkea sitä, miten itse hänet näen. He ovat siis jo oppineet tuntemaan hänet. Se jos mikä on arvokasta.

20/04/2021 Äitiys, Koti, Perhearki

Näinä hetkinä olen onnellisin

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Olen aina ollut arkinörtti. Vaikka olen rakastanut matkustella, olen silti vastapainoksi ollut aina varsinainen himailija. Olen nauttinut kotona olosta sekä siitä, että arki sujuu tietyssä rytmissä. Varsinkin vanhempana arvostaa myös sitä arjen perusrytmiä sen vuoksi, että huomaa sen avulla jaksavan niin paljon paremmin – ei pelkästään henkisesti vaan myös fyysisesti.

Jos saan päivään mahdutettua sopivan määrän työntekoa, sporttia, perheen kanssa oleilua sekä perusulkoilua, se antaa myös energiaa. Nautin tämän kaltaisista päivistä, enkä halua missata näitä asioita olemalla väsynyt. Arki antaa voimaa – niin kuivalta, kun se kuulostaakin. Väsyneenä ei edes jaksa iloita asioista, sillä kaikki energia menee päivästä selviämiseen. Ehkä osaksi tämän vuoksi ihmisillä välillä asiat ympärillä muuttuvat itsestään selviksi – jostain syystä ei jaksa tai ymmärrä antaa arvoa asioille. Eihän sitä voi iloita, jos ei itsekään tiedä, mistä iloitsee?

Toki huonosti nukutuille öille ei voi mitään, mutta en halua tarkoituksella terrorisoida seuraavaa päivää. Oletteko ikinä huomanneet, että väsyneenä myös luovuttaa asioissa helpommin? Eihän silloin ole energiaa, että edes jaksaisi kiinnostaa. Olen nyt vienyt erästä työprojektia eteenpäin ja ihan alkutekijöissä mennään, mutta huomaan, että normi energisenä kaikki asiat ovat mahdollisia. Ihan kaikki! Väsyneenä tunnen tyytyväni vain siihen mukavuusalueeseen – mikä ei kuulosta näissä asioissa yhtään minulta. Onneksi näitä hetkiä ei kuitenkaan kovinkaan usein tule, sillä pidän siitä puolesta itsessäni, että polvet eivät helposta tutise.

Arkisten asioiden fiilistelyä

Arkinörtteilystä johtuen olen myös aina ollut henkilö, joka fiilistelee pienen pieniä arkisia asioita. Tämä onkin ollut ystävieni mielestä hassua. Keväisin on mahtavaa kuulla linnunlaulua, ja kesäisin haistaa vastaleikatun nurmikon tuoksu.

Kukapa ei fiilistelisi auringonpaistetta? Ruokahetket tuovat monelle myös arkeenkin iloa. Eniten olen aina nauttinut aamiaisesta. En tiedä mitään parempaa! Siihen jos lisää vastaleivotut sämpylät – avot.

Minulle onnellisuutta tuo myös se, että minulle tärkeät ihmiset lähentyvät Sohvin kanssa. Koronan ulkoilutreffit ystävien kanssa ovat olleet niin minulle kuin Sohville merkityksellisiä.

Tasavertaisuus ja tuki

Väsyneenä saattaa usein jäädä helposti myös puolison huomiointi ja halaaminen väliin. Eihän se siellä sumussa heti ensimmäisenä kyllä tulekaan mieleen.

Kun päivä on pulkassa ja lapset nukkuvat, mielestäni on ihana istua sohvalla kainalossa. Ehkä se on se hetki, kun mietin usein, että nyt ei tarvitsekaan jaksaa – nyt saa vain olla. Ja kiva, että toinen sallii sen. Tuo olo tekee minut samaan aikaan myös onnelliseksi. Ehkä samalla myös se muistuttaa minua siitä, että olen ensimmäistä kertaa suhteessa, jossa tuo olotila sallitaan myös minulle. Aikaisemmissa minä olen aina ollut se kantava voima, joka läpi harmaan kiven kannattelee toista. Tasavertaisuus tuo onnea ja se, että molemmat tukevat toisiaan.

Vitsailimmekin usein ystäväni kanssa siitä, kuinka olen kautta aikojen ollut nuoruuden suhteissa terapeutti. Minulla olikin tapana aina sanoa, kun väsyin tähän ilmiöön että: ”Haluan miehen, joka herättää minut vasta perillä.” Eli vertauskuvannollisesti itse saisin laskea kartan kerrankin hetkeksi maahan ja sulkea silmät hetkeksi, jos nukuttaa.

Hömpän pömppä

Joskus aamuisin, Sohvi huutelee jo 06.30 sängystään: ”Äitiiii” ja silloin haen hänet meidän väliin pötköttelemään. Sohvi usein sanoo minulle: ”Moi” sängystä, katsoo minuun hymyillen sekä halaa. Tässä hetkessä olen usein sanoin kuvailemattoman onnellinen. Toki jokainen äiti varmasti pitää lastaan arvokkaana, mutta tuossa hetkessä erityisesti koen olevani niin onnekas, että saan olla Sohvin äiti.

Sanon usein hänelle iltaisin ennen nukkamaan menoa: ”Äiti ja isi rakastaa sua.” Tähän hän aina levittää kätensä ja huutaa: ”Näiin”. Tällä hän tarkoittaa, että näin paljon me häntä rakastetaan.

Sohvi imitoi minua usein. Viimeksi tänään aamulla, kun haukottelin, hän aukoi suutaan ja nauroi räkäsesti päälle tietäen, että tämä on hassua. Usein nauran näille itsekin ihan kippurassa, ja mietin, kuinka hauska tyyppi hän on.

Nämä ovat pieniä arkisia hetkiä, mutta ne tuntuvat ihanan isoilta, jos vaan malttaa pysähtyä siihen hetkeen.

25/01/2021 Äitiys, Koti, Kotikeittiö, Leipominen, Perhearki

Helpot kaurakeksit makeanhimoon

Kuinka usein sinulla on makeanhimo? Olen itse enemmän suolaisen perään, ja en voisi kuvitella parempaa kuin juustolautanen. Välillä tosin makeakin uppoaa. Kaurakeksit ovat simppeleitä makeanhimon sammuttajia, jos kaapista ei löydy muuta – tai ainakin meillä ne tekevät kauppansa. Toki makuasioista ei voi kiistellä.

Hyvä ystäväni on kerran myöhästynyt Vaasa-Helsinki -junasta Kismetin vuoksi. Kun hän palasi suklaaostoksilta, hän näki junan liikkuvan. Eikä tässä vielä kaikki. Junassa odotti yhteinen ystävämme laukkujen kanssa, ja kun hän näki, että juna alkoi hiljalleen liikkua ja suklaaristiretkeilijä ei ehtinyt junaan, hän tiputtautui laukkujen kanssa junasta. (Ei varmaan olisi enää mahdollista, mutta aikoinaan vanhasta taajamajunasta tämä onnistui)

Myönnän olevani levoton, ja usein pakenenkin tätä kaikenlaiseen puuhasteluun. Puuhastelun ei kuitenkaan tarvitse olla suurta – päinvastoin. Tämä ohje tuskin auttaa juna-asemalla makeanhimoon, mutta jos haluaa täyttää keittiössä päivästään 10 minuuttia, suosittelen ottamaan kohteeksi helpot kaurakeksit. Nimen pitäisi oikeastaan olla maailman helpoimmat kaurakeksit, sillä niiden tekemisessä ei kauaa nokka tuhise. Muutamalla käden heilautuksella pellillinen on valmis, sillä lusikalla tehnyt kasat leviävät uunissa. Kypsymistäkään ei tarvitse tylsistymiseen saakka odottaa, vaan noin 5 minuutin kuluttua vatsa kiittää. Gluteeniton ja maidoton resepti löytyy blogin alta.

Levottomuus supervoimana

Olen huomannut, että olen elämäni aikana kääntänyt oman levottomuuteni voimavaraksi – sen avulla olen itseasiassa aikaansaavin. Ehkä tuon vuoksi aikoinaan sovinkin hyvin yrittäjäksi – aina riitti tekemistä. Joskus jos luuli saaneensa hommat pakettiin, jostain puskista löytyi kokonainen projekti aloitettavaksi.

Tein nuorempana töitä tarjoilijana. Kun asuin parikymppisenä pari talvea Kanarialla, silloinen kämppikseni nauroi aina, miten paljon hääräsin työvuoroissani. Aina löytyi astioita kannettavaksi tai muuta siivottavaa. Jos nämä hommat olivat paketissa, viihdytin ravintolan asiakkaita. Olin usein opetellut kaikista kielistä vähintään muutamia lauseita (Nämä tuskin olivat niitä tärkeimpiä). Jos esimerkiksi puolalaisia turisteja tuli syömään, nauratin heitä kertomalla kaiken, mitä osaan puolaksi. Tämä usein olikin hyvä jäänmurtaja, ja pöytään jäikin hyvä määrä tippiä.

”Äiti tekee äkkiä vaan tämän yhden jutun”

Lapsen saannin myötä olen oppinut menemään levottomuuden suhteen tietynlaiseen on/off -tilaan. Aina kun olen Sohvin kanssa, en pyrikään tekemään mitään minulle tyypillisiä extrahommia ja normaaleissa kotiaskareissa otan Sohvin mukaan hääräämään. Hän onkin nykyään oiva pikku apulainen niin keittiössä, pyykinpesuhommissa kuin ulkotöissäkin. Toki esimerkiksi tiskikoneen tyhjääminen kestää kauemmin, kun pikku apulainen on apuna, mutta saapahan oma kärsivällisyyskin treeniä. (En muuten ole ollut ikinä kovinkaan kärsivällinen, ja puolisoni nauraakin aina, kun leffoja katsellessa kärkyn leffaan liittyviä vastauksia ja juonenkäänteitä. Usein hän sanookin vain: ”Eiköhän se vielä selviä.”) Saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta Sohvin myötä olen oppinut hidastamaan tahtia. Tästä konkreettisin esimerkki on jo pelkkä kävelytahti.

Jokainen äiti toki tekee ja kasvattaa niin kuin parhaimmaksi näkee eikä tässäkään asiassa ole yhtä ja oikeaa tapaa. Tiesin vain, että Sohvi jää ainoaksi lapsekseni, joten en halunnut olla äiti, joka ei ole läsnä ja joka toitottaa vain aamusta iltaan lapselleen läppärin tai puhelimen ääressä: ”Äiti tekee äkkiä vaan tämän yhden jutun.” Tämä oli myös yksi syy, miksi myin osakkuuteni markkinointiviestintätoimistosta ennen koronaa. Tiesin, että tuossa firmassa oleminen ja 24/7-työnkuva olisi vienyt myös aikaa liikaa Sohvilta, ja olisin katunut sinne jäämistä myöhemmin. Olin varma, että arkeen löytyy parempikin resepti.

Tuosta lapsen kanssa yhteisestä hääräilystä puheenollen, minua tuli vastaan 80-vuotinen Harvard Grant Study -tutkimus, jossa tuotiin esiin kotitöiden tekemisen merkitys lapsen kehittymiseen ja menestykseen. Kotitöiden avulla lapselle voi opettaa selviämään askareista, tiimityötä ja sitä, että jokaisen on tehtävä osansa. Oikeastaan vanhemmat tekevät vain karhunpalveluksen, jos kävelevät lastensa perässä ja tekevät kaikki asiat heidän puolestaan. Faktahan on, että pieni lapsi vasta opettelee asioita ja luonnollisesti lähdetään alkutekijöistä liikkeelle, mutta välillä tulee vastaan tapauksia, joille ei ole annettu edes mahdollisuutta oppia.

Taapero tarmonpesä

Sohvi on nyt 1,5-vuotias. Tuo tarmonpesä on painanut oikeastaan koko elämänsä huoneesta toiseen, ja varsinaisia hengähdystaukoja ei ole ollut. Kun olemme puolisoni ja Sohvin kanssa kolmestaan, viikot menevät usein melkein samalla kaavalla. Huomaan lapsiviikoilla, kun puolisoni lapset tulevat, olevani aina hetken kateissa. Vaikka pyrimme pitämään kiinni arjen rutiineista silloinkin, aina löytyy muuttuvia tekijöitä.

Sohvi on nyt viimeisen puolen vuoden aikana myös alkanut puuhastelemaan enemmän siskopuolten kanssa, ja usein itselle tuleekin sellainen fiilis, että haluan antaa tuon yhteisen ajan ja tirskumiset heille. Tuo välitilaolo on minulle haastavin, sillä yritän vaivihkaa siirtyä hiukan takavasemmalle, mutta olla kuitenkin lähellä. Tosiasiassahan Sohvi vielä tarvitsee moneen asiaan esimerkiksi kerrossängyn tikkaita pitkin kiipeämiseen aikuisen back upia, vaikka itsevarmasti lähteekin kipuamaan. Lapset kasvavat ja kehittyvät, joten ykskaks huomaan pian, että tuokin välitilavaihe on historiaa.

12/01/2021 Äitiys, Perhearki

Mitä pelkoja äitiys tuo mukanaan?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Rakkauteen liittyvän huolen kanssa täytyy tulla toimeen, vaikka se voi vaatia ponnisteluja. Terve huoli ja pelko kuuluvat luonnollisina asioina elämään, mutta millaisia pelkoja itselle äitiys toi mukanaan?

Raskausajan pelot ja pelottelut

Kun olin raskaana, luin kauhutarinoita, joissa varoiteltiin, että äitiys tekee arjesta yhtä kaaosta. Seuraavaa päivää voi olla mahdotonta suunnitella, sillä aikataulu elää jatkuvasti. Valtava vastuu saattaa jonkun mukaan tuoda mukanaan kaipuun entisiin “hyviin” aikoihin.

Hyvä ystäväni sai lapsen hiukan yli puoli vuotta ennen minua. Juttelimme kerran ajankohdasta, ja molemmat totesivat, että ei tässä vaiheessa ikää (yli 35 v) oikeastaan enää jaksanut jännätä. Asioita oli myös ehtinyt tehdä ja nähdä – sekään ei painanut enää vaakakupissa – myös sellainen nuoruuden haparointi oli ollut jo kauan aikaa poissa.

Lapsethan ovat erilaisia sekä äitiyskokemukset vaihtelevat laidasta laitaan. Omalla kohdalla en kokenut, että arki olisi mitenkään lähtenyt pikakelauksella, eikä minulla ei ollut kaipuu entisiin aikoihin – päinvastoin. Elämänhän kuuluukin mennä eteenpäin. Vaikka Sohvi syntyi todella pienenä, arki hänen kanssaan oli alusta saakka jossain määrin rutinoitunutta. Toki tuohon pieneen kanankoipeenkin meni aikansa tutustuessa – niin kuin keneen tahansa ihmiseen.

Pelko on normaali tunnetila

Viime vuosina olen päässyt vain kerran talvessa lumilautailemaan. Olenkin aiemmin sanonut puolisolleni, että nuorena en osannut pelätä mitään. Kun ikää on tullut enemmän mittariin, ”ratsaille hyppääminen” on aina jollain tapaa jännittänyt, vaikka taito tuleekin selkärangasta. Muutama vuosi sitten, kun olimme Lapissa, muistan ensimmäistä kertaa ajatelleeni: ”Vitsi, jos nyt kaadun, minuun sattuu niin lujaa”. Jotta pääsi kaukana oleville hisseille, yhdessä mäessä täytyi vauhti pitää lujana.

Pelkoni yritti kertoa minulle, että kannattaisi hidastaa vauhtia, muuten käy köpelösti. En kuitenkaan kaatunut ja pääsin hisseille, mutta huomasin, etten ole enää se nuoruuden hurjapää.

Pääsin muutama vuosi sitten laittamaan HIFK:n jääkiekkojoukkueen varusteet päälle ja Suomen naisten olympiajoukkueen treeniin Helsingin jäähalliin. Rehellisesti sanottuna olin aluksi kusi sukassa. Vanhemmiten pelkää oman kroppansa kestävyyttä, ja yhden polvileikkauksen kokeneena tiesin, etten ole teräksestä. Heti kun sain hiukan tuntumaa jäähän, olo kuitenkin helpottui.

Sanotaan, että lasten saamisen seurauksena nuoruuden kaikkivoipaisuuden tunne usein katoaa – minulla se oli onneksi kadonnut jo aiemmin. Hengästyn pelkästä ajatuksesta, että viilettäisin tuolla samalla lailla kuin 10–15 vuotta sitten. Useammassa tapauksessa pelko siis on tervettä ja se suojelee, ja jos pelkoihin ei liity liikaa ahdistusta, niistä ei tarvitse olla huolissaan.

Millaisia pelkoja äitiys aiheuttaa?

Monet pelkäävät onnettomuuksia tai vahinkoja, joita lapselle arjessa voisi tapahtua – jollain saattaa vaivata yksinkertaisesti huoli siitä, osaako hän ylipäätään hoitaa omaa lastaan tarpeeksi hyvin. Yksikin äiti kertoi, että pelkää kuollakseen, että joku jättää päiväkodin portin auki, ja hänen lapsensa juoksee pihalta auton alle. Toinen taas pelkää, että hänelle tapahtuu jotain, ja lapsi joutuu hätään.

Monesti näistä ”hulluista” peloista ei viitsi puhua liikaa ääneen, koska joku voi vaikka luulla, että puhuja on hullu. Toisaalta pelkotiloja on miljoonia, vaikka ne eivät liittyisikään omaan lapseen. Esimerkiksi lentopelkojen vuoksi jotkut eivät voi lähteä työmatkoille varsinkaan ulkomaille, koska pelkäävät liikaa, että juuri se lentokone putoaa.

Muistan lapsuudestani videopätkän. Serkkuni haastattelee äitiäni videokameralle, ja samaan aikaan takana noin 20 metrin päässä näkyy pieni juokseva hahmo. Kävelen kaukana yksin pellon laitaa. Jossain vaiheessa tulen ”moikkaamaan” äitiäni ja lähden takaisin puuhastelemaan. Olen tuolla videolla 2-vuotias pikku seikkailija.

Ehkä vanhempamme jollain tapaa kasvattivat meidät rennommalla otteella kuin nykyvanhemmat. Toisaalta emme myöskään asu maaseudulla, jossa voisi vapaammin juosta. Olen yrittänyt pitää tämän mielessä, mutta miettiä silti Sohvin kohdalla kultaista keskitietä.

Mitä itse toivon Sohvin elämään?

Oikeastaan en ole peloissani, että Sohville tapahtuu jotain, vaan eniten toivon, että lapsestani kasvaa reilu muita kohtaan. Tämä voi kuulostaa kliseiseltä, ja sen voi varmasti tulkita monella tapaa. Kirjoitin hetki sitten runon: Toiveeni lapselleni. Jostain syystä minun oli helpompi avata tämä runon muotoon.

Kuinka kasvattaa myötätuntoiseksi ja reiluksi, mutta sellaiseksi, että hän ei kuitenkaan salli muiden kohdella itseään tai rakkaitaan väärin. Sohvi usein lohduttaa paijaamalla, jos jollain lapsella on paha mieli. Kuinka tukea lasta, että hänen avoimuutensa ja empaattisuutensa säilyy? Nämä eivät ehkä ole varsinaisia pelkoja, mutta asioita, jotka arkisten pelkojen sijaan ponnahtavat usein mieleeni.

Kuten moni muukin vanhempi toivoo lapselleen, toivon Sohville onnellista ja hänen näköistään elämää. Jollain tapaa rukoilen, että hän olisi levollisempi kuin minä – toisaalta nuoruuden elämän nälkä kasvatti itseäni eniten. Miten kasvattaa lapsi, joka on samaan aikaan rohkea ja peloton, mutta osaa olla varuillaan? Emme pysty suojelemaan lapsiamme jokaiselta takaiskulta – voimme kuitenkin opettaa heitä nousemaan ylös kaatumisen jälkeen ja jatkamaan eteenpäin. Monet vanhemmat eivät edes täysin ymmärrä, miten vahvasti oma asenne elämään periytyy lapselle. Jos vanhemmalle kivi kengässä on maailman isoin juttu, ja hän jaksaa asioista voivotella, lapsihan ottaa tästä mallia.

Olen sanonut tämän jo siskoni lasten kohdalla, ja ajatus palasin jälleen mieleeni. Mahtavinta on huomata lapsen persoonallisuuden ja huumorin kehittyminen. Hassua, miten taapero voi olla niin vitsiniekka, vaikka ei osaa edes kunnolla vielä puhua.

Äitinä olen vakuuttunut, että Sohvi tulee klaaraamaan eteensä tulevat haasteet. Olemme niissä toki tukena, ja teen parhaani, että rakennan hänelle hyvän polun alun, jota hänen on helppo lähteä kulkemaan. Risteyksissä hän voi sitten myöhemmin valita, mihin suuntaan haluaa elämässään lähteä kulkemaan. Täytyy vaan itse tehdä parhaansa ja luottaa siihen, että hänen siipensä kantavat. <3

31/12/2020 Äitiys, Juhlat, Perhearki

Vuosi 2020 – miten meni noin omasta mielestä?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Vuosi 2020 paketissa! Tuttuni, joka sai vauvan kuluneen vuoden aikana, kirjoitti Facebookissa joulun aikaan: ”Monille kulunut vuosi on ollut hämmentävän haasteellinen, mutta jollekin se on ollut ensimmäinen ja ihmeellinen.”

Jollain tapaa samaistuin tähän, sillä Sohvi kehittyi vauvasta taaperoksi hurjaa tahtia, ja se ilon määrä, mikä tuosta häärääjästä lähti, oli käsin kosketeltava – vastaan tuli paljon uusia ihmeellisiä juttuja. Parasta oli, että näistä osasta tuli Sohvin ”omia juttuja”, ja ne jäivät osaksi hänen arkeansa. Ja miten paljon eri vuodenajat tekivätkään häneen vaikutuksen – puhumattakaan lähitalojen jouluvaloista! Nyt joulun alla Sohvista kuoriutui myös talvifiilistelijä. Hän haluaa pukea aina kun mahdollista välihaalarin, kaulurin, pipon ja hanskat ja pitää niitä sisällä illasta toiseen. Ja ei, meillä ei ole kylmä sisällä.

Vietin myös itse ensimmäistä äitienpäivää äitinä, ja tämäkin tuntui hyvällä tapaa ihmeelliseltä.

Tyhjiä lupauksia

Kirjoittelin vuosi sitten vuoden vaihteessa:

“Nyt kun vuosi on jo pyörähtänyt hyvin käyntiin, en ole taaskaan tässä parin päivän aikana keksinyt mitään uudenvuodenlupauksia. Seurailin kuitenkin Sohvin meininkiä tänään, ja mun uudenvuodenlupaus on ottaa siitä mallia!

Elää enemmän hetkessä ja riemunkiljahdella, jos siltä tuntuu.
Elää kultakalana. Antaa harmitusten mennä sekunnissa ohi.
Laittaa välillä himassakin jotain ”kivempia kuteita” päälle.”

Skarppasin toden teolla näiden lupausten kanssa – tai ainakin yritin. Kun “maailma pysähtyi” koronan iskiessä ja elinpiiri kutistui, arkea piti alkaa katsoa hiukan eri tavalla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä oli ihana vuosi juuri tämän takia. Niinhän sitä sanotaan, että asenne ratkaisee niin monessa asiassa.

Yritin muuttua harmitusten osalta kultakalaksi, ja täytyy myöntää, että tämä oli edelleen liian haastavaa minulle. Jos minulle ollaan ilkeitä tai minua loukataan, jään usein miettimään sitä liiaksi. Vaikka yleensä ajattelen heti: ”höpö höpö – eteenpäin nyt vaan”, asiat saattavat silti putkahtaa uudelleen mieleeni seuraavana päivänä. Otan siis tämän kultakalahomman uudelleen agendalle tänä vuonna.

Kun kirjoitin vuosi sitten nuo lupaukset, ihailin samaan aikaan Sohvin vauvanvaatteita. Normi bodyissakin oli hauskoja röyhelöitä, ja ne voittivat 6-0 omat himakalsarini. Samaan hengen vetoon täytyy todeta, että en tainnut himassa vaatteilla kovinkaan paljon vuoden aikana koreilla. Ei sillä, että tarvitsisikaan – normaalia arkea varmasti vain saattaisi joskus piristää jokin mekko niiden normi himakalsareiden sijaan. Laskeskelin, että käytin vuoden aikana yhteensä seitsemät urheilutrikoot puhki.

Sohvin vuosikatsaus

Olen kirjoittanut Sohville koko hänen elämänsä ajan (1,5 vuoden) ”kirjeitä” lahjaksi saamaani mustaan kirjaan. Sinne on myös kirjoittanut perheeni sekä ystäväni. Tuosta kirjasta on myös helppo kurkkailla menneen vuoden tapahtumia.

Kun vuosi 2020 vaihtui, olin vielä äitiyslomalla. Tammikuussa minun 6 kuukautinen vauva kasvoi ”isoksi”, sillä hän muutti omaan huoneeseen ja alkoi istua ilman tukea. Miten paljon maailma avartui, kun ei tarvinnut enää pötkötellä matolla. Ryöminen ja konttaaminen eivät häntä jaksaneet kauaa kiinnostaa. Alkutalvi oli minulle ja puolisolleni ns. kipeän selän aikaa, sillä Sohvi pomppasi pystyyn ja halusi, että häntä kävelytetään ympäri taloa.

Huhtikuussa, kun Sohvi oli 9 kuukauden ikäinen, olin siinä ja siinä, että menin hakemaan varastolta minun vanhat lenttispolvisuojani. Koin usein olevani surkea futismaalivahti, joka syöksyi liikkuvan maalitaulun perässä ja koitti viimeiseen asti ”pitää pallon pelissä.”Sohvi sen sijaan purskutti kovalla itseluottamuksella eteenpäin. Onneksi tämäkin aika oli muutamassa viikossa ohi ja ei ole väärin sanoa, että harjoitus tekee mestarin. Olimme kevään aikana niin paljon puistossa, että Sohvi moikkaili siellä jo kuin vanha tekijä puistokamuja.

Sohvi täytti kesällä vuoden, ja siihen mennessä hänestä oli kuoriutunut palloja rakastava empaattinen hassuttelija ja meidän perheen halinalle. Viimeiset kuukaudet hän oli ollut höyryjuna, joka juoksi heti herättyään huoneesta toiseen tuhatta ja sataa (kiire elää.) Luulen hänen ajatelleen jo silloin: ”Miksi kävellä, kun juokseminen on niin paljon siistimpää.” Nämä teemat ovat säilyneet tähänkin asti.

Menikö jotain asioita pakkasen puolelle?

Mitä asioita ei tule ikävä? Muistan nuoruudessani, kun ihmiset toivoivat elämältä terveyttä. Koska pidin itseäni nuorena ja jaksavana, en oikein ymmärtänyt, mikä voisi mennä vikaan.

Tänä vuonna unettomuuteni vei fyysisiäkin voimia ja niveleni nostivat metelin. Kun imetin Sohvia, sain kipeytettyä aikalailla ranteeni. Polveni alkoivat myös paukkua. Ranteiden kipu on onneksi hävinnyt jo aika päiviä sitten, mutta polvieni varaan en vieläkään pysty täysillä luottamaan. Jos teen loikkia ylämäkeen, pitkänkin alkulämmön jälkeen joudun vielä testailla uskaltaako polven päälle varata painoa – välillä uskaltaa ja välillä ei.

Olen kuitenkin kuullut, että hormonien vuoksi raskauden ja synnytyksen jälkeen on kuulemma yleistä polvien ja ranteiden kipeytyminen, joten vielä en suostu hyvästelemään hyppytreenejä, vaikka polvet saattavat karsia välillä tiettyjä liikkeitä kokonaan pois.

Vuosi sitten jouduin myös todeta, ettei sen hetkinen yrittäjyys sovi omalla kohdallani vauva-arkeen ja etten voi palata samalla roolilla aikaisempaa työpaikkaani. Myin siis juuri ennen koronaa osakkuuteni markkinointiviestintätoimistosta. Vaikka ajoitushan oli mitä loistavin, sillä korona toi moneen yritystoimintaan haasteita, irtautuminen yrityksestä jätti monia asioita auki.

Alun perin minulla oli tarkoitus aloittaa uudet työt syksyllä, mutta aloitus viivästyi, joten menneinä kuukausina olen jonkin verran tehnyt eri tahojen viestinnän ja markkinoinnin juttuja. Ensi vuosi tuo siis uutta tälläkin saralla, kunhan pyörät alkaa ensin kunnolla pyöriä.

Ensimmäistä kertaa elämässä minulla on myös aikaa kirjoittaa muutakin kuin työjuttuja. Ja miten paljon olen nauttinut luovempien tekstien, kuten runojen kirjoittamisesta. Salainen haaveenihan on aina ollut kirjoittaa laulun sanoituksia.

Pieniä irtiottoja ja arjen juhlaa

Moni varmaan oppi arvostamaan kuluneen vuoden aikana kotimaan- sekä lähimatkailua. Vietimme heinäkuussa viikon lapsuudenkodissani. Suomi on niin kaunis, ja jokin avasi myös silmäni kotimaisemissa. Puhumattakaan, miten paljon arvostaakaan nykyään hyviä keskusteluita ja puistodeittejä.

Hotel Rantapuisto oli myös täydellinen viikonloppu get away -kohde. Eniten kuitenkin ehkä nautin siitä, että ei tarvinnut tehdä ruokaa ja sai istua rauhassa ilman, että spurttaa juoksevan palosammuttimen perässä. Hotelli oli lähestulkoon tyhjä, joten uskaltauduimme käyttämään saamamme lahjakortin.

Kun koronan vuoksi suurimmaksi osaksi kyläilyt jäivät, aloimme viettämään enemmän naapuriperheiden kanssa pihallamme aikaa. Skoolasimme vappua, sadonkorjuujuhlia, Halloweenia ja itsenäisyyspäivää meidän taloyhtiömme pihalla. Piristävää ajanvietettä kaikille, kun lapset saavat leikkiseuraa ja aikuiset höpötellä. Olenkin kiitollinen tästä yhteisöllisyydestä, ja uskon Sohvin saaneen itselleen myös elämän mittaisia kavereita naapureiden lapsista.

Kiitos ja kumarrus vuosi 2020 – olen valmis uuteen vuoteen! <3

08/12/2020 Äitiys, Koti, Perhearki

Kun uusperheeseen syntyi vauva

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Kuinka monella on sisaruksia? Itse koen ison perheen ympärillä vain rikkaudeksi, mutta millaisia muutoksia perhe kokee, kun siihen syntyy uusi perheenjäsen?

Olen itse isosta perheestä sekä lapsikatraan neljäs ja nuorin. Vanhempien parisuhteen muodostumisen jälkeen perinteisessä perhemallissa vanhemmat askel kerrallaan muodostavat suhteen heille syntyneisiin lapsiin. Jokainen ihmissuhde saa oman aikansa ja tilansa rakentua pala palalta. Uusperheessä tuo aika niputetaan ja saattaa tuntua, että suhteet täytyy rakentaa kerralla. Mitä jos tähän päälle syntyy vielä uusi jäsen perheeseen?

Nykyään löytyy niin monenlaisia perhekokoonpanoja. On kyseessä ydinperhe tai uusperhe, perheet muodostavat omanlaisensa tien kulkea.

Miten valmistaa lasta vauvan syntymään?

Sanotaan, että ikä vaikuttaa siihen, miten aikaisessa vaiheessa vauvasta kannattaa kertoa. Yleensä viimeistään muutama kuukausi ennen laskettua aikaa. Kun aloin odottaa Sohvia, odotimme useamman kuukauden ennen kuin kerroimme siskopuolille uudesta tulokkaasta. Hänen teini-ikäisille lapsillensa olimme jo kertoneet paljon aikaisemmin. Vaikka lapsen on vaikea hahmottaa ajankulua, oli helppo raskausaikana jo sanoa, että vauva syntyy kesällä. Kun Sohvi syntyi, puolisoni pienimmät tytöt olivat 3- ja 4-vuotiaita.

Yritimme parhaamme mukaan ottaa tyttöjä mukaan odotukseen. Kun olin raskaana, tuntuu, että perheemme hiukan läheni. Juttelimme usein tyttöjen kanssa tulevasta vauvasta, ja he kokeilivat vauvan liikkeitä.

Yritimme myös valmistaa tyttöjä siihen, että vauvasta ei heti saisikaan leikkikaveria – aluksi hän tulee vain syömään ja nukkumaan. Muistelimme myös yhdessä tyttöjen vauva-aikaa, katselimme vanhoja valokuvia ja videoita, joista oli helppo selittää, että hekin ovat olleet pieniä tuhisevia pötköjä, jotka tarvitsivat enemmän hoitoa ja huolenpitoa.

Sisaruksen tärkeä rooli

Luonnollistahan on, että vanhemman sisaruksen tunteet vauvaa kohtaan voivat olla vaihtelevia. Me muistuttelimme Sohvin sisarpuolille usein, kuinka tärkeitä he ovat meille ja Sohville. Isompi siskopuolista kiintyi vauvaan nopeammin ja sai meiltä usein kehuryppään, kun osoitti kiinnostusta Sohvia kohtaan: ”Osaatpa sinä paijata hienosti.”

Meidän kohdallamme onneksi Sohvi oli ns. sopeutuva vauva, eikä edelleenkään turhista möksähdä. Olen yrittänyt olla käyttämättä ilmaisua “helppo vauva”, sillä se ymmärretään usein väärin. Sohvilla ei ollut ylimääräisiä vatsakipuja ja hän nukkuikin hyvin. Hän on perusluonteeltaan nauravainen ja onnellinen lapsi. Vauhti on kova, ja välillä kaatuukin lujaa, mutta nousee nopeasti ylös ja jatkaa matkaa.

Sohvi alkoi noin 8 kuukauden ikäisenä jo ottaa askeleita, joten tämä varmasti helpotti matkan varrella hiukan. Hän usein varauksettomasti meni ja halasi siskojaan ja tekee sitä vieläkin.

Vanhempi tukena

Omassa lapsuudessani saimme aina apua vanhemmiltamme. Tosi asiahan on, että lapsen on vaikea kertoa tunteistaan ja harmituksistaan, mutta en täysin myöskään allekirjoita lausetta: ”Aina saa itkeä, jos itkettää.” Kaikki tunteet ovat luonnollisesti hyväksyttäviä, mutta miten niitä näyttää on eri asia.

Välillähän lapsi ei edes tiedä, mistä paha olo tulee, mutta kertomista voi alkaa pikku hiljaa harjoitella, ennen kun pistää talon sileäksi. Aina on tervetullut syliin, vaikka jokin asia harmittaakin.

Hömpötyskolmikko

Nykyään Sohvilla ja siskoilla on täysin omat juttunsa, ja he hömpöttävät keskenään paljon. Sohvihan on jo iso taapero (melkein 1,5v). Alusta saakka olemme pyrkineet parhaamme mukaan luomaan sisaruksille yhteisiä rutiineja, kuten hyvänyöntoivotukset, aamuhalit, kylpyhetket ja nyt viimeisimpänä joulukalenterin avaus.

Tytöt myös lähestulkoon kisailevat siitä, miten he saavat Sohvin helpoiten nauramaan. Kaikkein pienimmät ja yksinkertaisimmat asiat merkitsevät lapselle usein eniten.

13/11/2020 Äitiys, Blogit, Perhearki

Ihana kamala äitiys

Onhan se ihan sanomattakin selvää, että meitä on joka lähtöön. Jos aikuisia on erilaisia, luonnollisesti myös lapsiakin on – puhumattakaan raskausajan kokemuksista. Vaikka tämä kuulostaa itsestäänselvältä, jollain ihmisillä tuntuu olevan omat ennakkokäsityksensä ja mielipiteensä niin raskaudesta kuin äitiydestä – ja tuovat tämän mielellään myös julki. Elämän varrella onneksi olen jollain tapaa onnistunut suodattamaan epäasiallista kommentointia asiasta kuin asiasta, mutta myönnettäköön välillä vaan kommentit jäävät soimaan päähän. Kuinka moni samaistuu tähän?

Itse vielä usein ”jäädyn” näissä tilanteissa, eli en osaa sillä hetkellä vastata mitään nasevaa takaisin. Kun lähden tilanteesta, alan vasta käydä läpi epäuskoisena, mitä korvani kuulivatkaan. Toisaalta, jos nyt ihan rehellisiä ollaan, jäätyminen on hyvä asia – parempi vaan jättää moukkamaisuudet omalle tasolleen, mutta silti en pääse siitä mihinkään, etteikö kommentit välillä aiheuttaisi hämmennystä tai pahimmassa tapauksessa pahan mielen.

Arvatkaa, kuinka moni muu äiti on saanut osakseen näitä tuntemattomien, puolituttujen tai tuttujen ns. elämänohjeita? Laitoin viestiä tuntemilleni äideille, ja sain 30 äidiltä heidän mietteitään niin raskauteen kuin äitiyteenkin liittyvistä kommenteista.

Eikö jo olisi aika?

Ennen raskautta on yleistä ihmetellä kovaan ääneen, tuleeko niitä lapsia vai ei. Niin kuin monessa muussakin asiassa tällainen kommentointi on todella tulenarkaa – eihän koskaan voi tietää, onko lapsettomuus oma valinta vai eikö lapsia vain ole mahdollista saada.

”Säästyin raskausaikana aika hyvin kommentoinnilta, mutta aiempina vuosina kyllä kuultiin, eikö olisi teidänkin jo aika. Se sapetti hirveästi. Alkuun ärsytti muiden kommentointi asiaan, eihän ne tiennyt oliko se oma valinta, ettei meillä ollut lapsia. Alkuun se oli, mutta myöhemmin ei enää ollutkaan, ja silloin se vasta pahalta tuntuikin. Lapsiasiat eivät todellakaan kuulu muille”, kertoo yksi äiti.

Mielestäni samalla lailla välillä kommentoidaan seurustelua: ”Eikö sunkin nyt olisi aika jo rauhoittua?”, sanoi vanhempi nainen minulle opiskeluaikojen päätyttyä. Vastasin tähän: ”Juurihan laitoin sen edellisen pihalle”. Ärsyynnyin hänen kommentistaan ehkä sen vuoksi, että tosiasiassahan olin silloin vuoden sisällä eronnut. Vaikka itse laitoin tuolloin suhteen poikki, eroaminenhan aina harmittaa – eihän se kenenkään mielestä varmaan kivaa ole. Voin kuvitella, miten paljon tuollainen kommentointi voi satuttaa ihmistä, joka todellisuudessa ei muuta haluaisikaan kuin puolison ja perheen, mutta ei ole vain tavannut sellaista ihmistä, kenen kanssa voisi jakaa elämän.

”Oletpa sä iso”

Vatsan seutu oli monen äidin mielestä raskausaikana vapaata riistaa. ”Raskaana ollessa vatsaani oli koko ajan joku taputtelemassa. Mietin itsekseni monta kertaa, että mitä nämä taputtelijat tekisivät, jos taputtaisin takaisin?” kyselee eräs äiti.

Monet kokivat oudoksi myös sen, että heti kun on raskaana, tuntuu, että muut ovat oikeutettuja kommentoimaan tulevan äidin ulkonäköä tai -muotoa. ”Eräs kollega töksäytti, että oletko ihan varma, ettei tuolla ole kaksi, kun sulla on jo nyt niin iso maha”, kommentoi eräs äiti.

Toiseltakin äidiltä oli tivattu: ”Oletko varma, että vauvoja on vain yksi?” Vatsan koko kommentteihin tämä äiti sanoo vastanneensa aina samalla lauseella: ”Nykytekniikalla tämän saa kyllä helposti selvitettyä.” Samaiselle äidille oli naispuoleinen kollega töissä päivitellyt, kuinka iso odottava äiti nykyään on. Tähän kuitenkin toinen kollega oli vastannut odottavan äidin puolesta: ”Ei tuleva äiti tässä iso ole, vaan se on vauva, joka tässä on kasvanut.”

Eräs äiti oli myös saanut töissä osakseen tätä imartelua:

”Sinulle on ilmeisesti tulossa tyttö?”, johon hän oli vastannut: ”Kyllä, mistä päättelit?”

”No, tytöt kyllä vievät äidiltään kaiken kauneuden.”

”Nuku nyt, kun voit”

Moni äiti allekirjoittaa sen, miten raskaana ollessaan saivat iänikuisia neuvoja, kuinka nyt kannattaa nukkua sekä käydä elokuvissa/ravintolassa/reissuissa/ostoksilla/jumpassa, kun vielä voi. Tämä neuvo koettiin lähinnä koomisena, sillä eihän elämä lopu lapsen saannin myötä. Kaikkihan riippuu siitä, miten asioihin suhtautuu.

”Raskaana ollessa ärsytti se, kun siihen suhtauduttiin monesti niin negatiivisesti, että jaahas nyt sitten kaikki muuttuu täysin. Jotenkin ihan kuin elämä loppuisi sen lapsen saannin jälkeen”, kertoo eräs äiti.

Erään äidin elämän varmaan ajateltiin päättyneen saman tien, kun hän tuli raskaaksi, sillä sen jälkeen hän ei enää saanut kutsuja esimerkiksi töiden illanviettoihin.

”Töissä harmitti, kun kollegat eivät kutsuneet mukaan afterworkeille, sillä he ajattelivat varmaan, että eihän raskaana oleva voi baariin tulla. Olisihan mä tullut, ja olisin voinut tilata jonkin holittoman”, kertoo yksi äiti.

Itsekin kuulin näitä neuvoja – toki arki muuttuu, mutta lapsi menee monessa mukana. Jollain tapaa ajattelin kaiken olevan ”uutta normaalia”. Rehellisesti sanottuna siirryin innokkaana tämänlaiseen perhearkeen Sohvin myötä. Elämä kuitenkin koostuu erilaisista elämänvaiheista. Kun tietty elämänvaihe tulee päätökseen, on aika siirtyä seuraavaan.

Kauhistelut ja kasvatusneuvot

Monella ihmisellä on vahvat mielipiteet, miten mikäkin asia kuuluisi mennä, ja näistä myös monet äidit ovat saaneet osansa.

”Naapurin täti sanoi, että puhun lapselle liian nätisti. Pitäisi kuulemma selvästi käskeä lasta, että lapsi ymmärtää, mitä pitää tehdä”, kertoo eräs äiti.

Myös toinen äiti on saanut neuvoja: ei saa korottaa ääntään, ei kannata antaa tuttia, muuten imetys ei suju, lapsi ei opi itsenäiseksi, jos nukkuu liian pitkään vanhempien huoneessa. Samaan hengen vetoon oli taivasteltu, miten isä jaksaa töissä, vaikka kotona on huonosti nukkuva vauva – eikä kukaan kysellyt äidin jaksamisesta.

”Monet kauhistelee, jos tehdään jokin asia eri lailla – jos esimerkiksi ei imetä tai lopetetaan aiemmin imetys”, sanoo eräs äiti.

Ihmetystä voi myös tulla omasta lähipiiristä. Koetaan myös, että asioista tehdään negatiivisia, vaikka ne tosiasiassa välttämättä ole. Piruja maalaillaan välillä turhaan seinille.

”Jonkinlainen muiden ihmisten asennoituminen eli negatiivisuus yleisesti vauva-aikaa kohtaan. Musta se oli tosi ihanaa aikaa pienistä ajoittaisista haasteista huolimatta. Koko vauvavuoden ajan sain kuulla ihmetteleviä kommentteja mun omalta äidiltä hyvin sujuvasta täysimetyksestä. Kuulemma ei tutuilla kellään ole riittänyt maito montaa kuukautta, ja ei tule onnistumaan multakaan. Joka kerta, kun äiti soitteli, vakiokysymys oli, vieläkö sä imetät ja riittääkö maito, pitäisikö antaa korviketta nyt kuitenkin. Koko ajan sai olla puolustelemassa imetystä, mikä oli aika turhauttavaa”, kertoo yksi äiti, jolla imetys väheni itsestään 1 v. 2kk mennessä lapsentahtisesti.

Monet yleistykset tuntuvat monen äidin mielestä myös koomisilta. Jotkut kommentoijat kertovat totuutena, miten asiat tulevat menemään, vaikka tosiasiassa jokainen raskaus tai lapsi ovat erilaisia.

”Ai sulla on kylmä, odota vaan, kohta sulla on hiki koko ajan” – ei tullut missään vaiheessa, kertoo eräs äiti. ”Ai teillä on toi ikä nyt meneillään. Joo se on pahin, sitten helpottaa” – mun mielestä tämä on kyllä kiva ikä, kommentoi eräs äiti.

Erästä äitiä huvittaa, kun on saanut kahden vuoden aikana jatkuvasti samoja kommentteja liittyen nukkumiseen/ikään/syömiseen jne. Aina on ollut kuulemma vaikeimmat ajat edessä.

”Jos kerroin jollekin, että on mennyt tosi hyvin – lapsi on rauhallinen ja nukkuu hyvin, sain aina kommentin: ”Odota vaan, kun vauva on 4kk/6kk/9kk jne”. No odotin ja odotin, mutta eipä mikään muuttunut. Jos joku tuttuni kertoisi minulle, että heillä menee hyvin ja lapsi nukkuu hyvin, en ikinä vastaisi hänelle: Odota vaan, kohta kaikki menee huonosti ja nukkuu 20 minuuttia kerrallaan.”

Uraäiti vai kotiäiti?

Itse en henkilökohtaisesti ymmärrä, miksi nämä pitää niin usein laittaa vastakkain – jokainen tekee ratkaisun, jonka parhaimmaksi näkee. Osa pitää lyhyemmän äitiysloman, osa palaa töihin äitiysloman jälkeen, kun toiset taas aidosti nauttivat ajasta lasten kanssa kotona. Välillä omien valintojen arvostelu tuntuu kuitenkin epäreilulta. Ei ole yhtä tapaa olla äiti.

”Ai sä viihdyt kotona? Mä en jotenkin vaan jaksa elää vaan niitä lapsia varten – mä koen, että haluan toteuttaa myös niitä omia haaveita ja tavoitteita.” En siis loukkaannu näistä enkä ota itseeni, mutta mua vaan lähinnä huvittaa nämä kommentit”, sanoo eräs kotiäiti.

Samanlaisia ajatuksia tuli myös toiselta kotiäidiltä: ”Ikään kuin aikuisen täytyisi kaivata jotain älyllistä virikettä koko ajan, ja on daiju, jos viihtyy kotona. Unohdetaan se, kuinka paljon lastenkin seurassa on mahdollista kehittää itseään – käydä museoissa, kirjastoissa, lukea, kuunnella äänikirjoja, kun tekee kotitöitä, opetella, mitä tahansa uusia taitoja yhdessä lasten kanssa (instrumentti, maalaaminen, u name it). Sitä paitsi monet työt, jopa esimerkiksi kirurgin työ, on lopulta aika rutinoitunutta – samoja leikkauksia tehdään päivästä toiseen. Harvassa työssä lopulta pääsee koko ajan oppimaan uutta tai kehittämään itseään.”

Moni itsensä uraäidiksi nähnyt nainen taas on mielellään jäänyt äitiyslomalle ja nauttinut tuosta ajasta kotona. Itseni kohdalla en aluksi ymmärtänytkään, kuinka hyvää tuo tulee tekemään minulle. Faktahan on, että en ollut oikeastaan ikinä ollut valmistumisen jälkeen noin pitkään pois työelämästä.

Joissain tilanteissa joillain ei ole mahdollisuutta jäädä lapsen kanssa kotiin. Eräs äiti sai lapsen hoidon aloituksesta tyhjentävän kommentin: ”Laitoit sitten toisen lapsen, vaikka ei ole rahaa. Et kai sä nyt lasta samantien hoitoon laita?”, sanoo eräs äiti.

”Olen kohdannut arvostelua siitä, miten olen jo palannut töihin, vaikka lapsi on niin pieni. Olin kuitenkin normi äitiysloman kotona”, kertoo eräs äiti.

Joidenkin mielestä lapsen saaminen poissulkee menestyksen.

”Yksi sijoittaja kysy multa, olenko valmis hylkäämään mun lapset, jotta voin kasvattaa yritystä. Varmaan sanomattakin selvää, etten ottanut tätä sijoittajaa mukaan rahoituskierrokselle”, kertoo eräs yrittäjä-äiti.

Minulta itseltäni kysyttiin jopa suoraan, että miten saan tämän toimimaan, kun tulen palaamaan takaisin töihin. Jäin oikein miettimään, että minkä? Kyllähän monet äidit käyvät töissä. En kuitenkaan pitänyt siitä asetelmasta, että vertaillaan muiden äitien toimintaan.

Äitiys ja ymmärryksen puute

Omalla kohdallani minulta meni kauan, ennen kuin ymmärsin alkaa miettiä omaa hyvinvointiani ja opin suodattamaan tiettyjä kommentteja.

Ensimmäisen 6 kuukautta Sohvi söi öisin kolmen tunnin välein ja heräsi prikulleen samoihin aikoihin öisin. Hän syntyi suht pienenä (2,6kg), joten vauvavuotena saimme hyvin kirittyä painoa kohti ”normi” painoa. Omalla kohdalla yövalvominen eniten määritti seuraavan päivän toimintakyvyn – tai lähinnä se, miten pystyi nukahtamaan imetysten välissä. Itse en pystynyt nukahtamaan, ja saatoin valvoa pitkiäkin pätkiä – välillä kun katsoi kelloa ja tajusi, että kas Sohvin seuraava herääminen lähestyy, en edes yrittänytkään enää nukahtaa.

Faktahan on se, että lapsi on niin kauan aika kiinni äidissä, kun häntä imetetään. Monet suosivat sekä pulloa, että imetystä – toiset taas vain jompaakumpaa. Jollain ei onnistu imetys, vaan lapsi siirtyy samantien pulloon – tapauksia siis riittää ja kukin tekee sen, minkä parhaaksi näkee. Meidän tapauksessamme Sohvi ei huolinut tuttipulloa kuin ensimmäisen kerran noin 5 kuukautisena. Tämäkin oli pitkän väsytystaistelun lopputulos, ja ei ole tapaa, jolla en olisi yrittänyt sitä hänelle tarjota. Syy miksi aloimme tarjota pulloa hänelle, oli se, että imetys alkoi 4kk kohdalla takuta.

Lapsen kohdalla onneksi asioissa mennään niin hurjaa vauhtia eteenpäin, ja jos yksi vaihe tuntuu raskaalta niin siitä onneksi aina selvitään. Minulle tärkeää oli oppia huomaamaan, milloin omia voimavarastoa piti täydentää ja jättää suosilla iltapäivän ruuhkabussiseikkailut ja muun ylimääräisen päiväohjelman väliin. Olen aina ollut varmaan tiettyjen asioiden suhteen liiankin tunnollinen, enkä välttämättä ole osannut sanoa ei. Kesti useamman kuukauden ennen kuin ymmärsin laittaa itseni etusijalle, jos oli huono yö tai viikko alla. Tuon jälkeen jouduin myös opetella suodattamaan tiettyjä kommentteja.

”Koita totuttaa se elämään. Ihan itses takia. Oot liian jumissa siihen”, oli ehkä ihmeellisin kommentti. Vasta tuon jälkeen ymmärsin jättää nuo kommentit omaan arvoonsa, ja päästää elämäämme vain sellaisia ihmisiä, jotka tuovat virtaa eivätkä vie sitä.

Teemana voivottelu

Klassinen muiden ihmisten voivottelu on tullut monelle tutuksi. Moni kuitenkin huokausten ja voivottelun sijaan toivoisi normaalin ihmisen kohtelua. Mukava tapahan olisi vaikka aloittaa kuulumisten kyselyllä.

”Huh on siinä teillä hommaa.”

”Ai teillä on vielä taaperokin?”

Eräs kaksosten äiti oli näiden lisäksi kuullut vielä kommentin: ”Osanottoni”.

”Meillä ainakin möläytyksiä riittää varsinkin kaksosten kanssa liikkuessa. Näissä ei ehkä sillee mitään ihmeellistä, mutta välillä vaan ei oikein jaksa näihin vastailla. Tuntuu siltä, että kun noiden tuplien kanssa liikkuu, ihan kenellä vaan on pokkaa tulla sanomaan ihan mitä vaan. Osanottojen sijaan voi vaikka tarjota apua, syliä tai kysyä muuten vaan mitä kuuluu”, sanoo tuo äiti.

”Susta näkyy tosi hyvin, että oot väsynyt – ei ole varmaan helppoa toi uusioperhearki”

Olen kuullut, että välillä tämän tyyliset kommentoijat puolustautuvat lauseella: ”Totuus satuttaa.” Vielä suuremmalla syyllä, jos kommentoija tietää tämän, miksi pyrkii tarkoituksella satuttamaan? Sen sijaan tuo äiti tai kuka tahansa ihminen arvostaisi halia, tsemppausta tai apua.

Yksi ystäväni sanoi, että tuli ihan vihaiseksi, kun alkoi miettiä näitä saamiaan kommentteja. Suoraan sanoen olin aika monttu auki joistain äideille tulleista kommenteista. Osa huvitti – osa taas kauhistutti. Kommenteista päätellen, emme me ihmiset kauhean reiluja aina kanssa ihmisille kyllä osaa olla.

On mahtavaa, että maailman mahtuu mielipiteitä tai tapoja tehdä, mutta eräänlaista älykkyyttä on myös pitää jotkut mielipiteet omanaan. Ja jos nyt välttämättä haluaa asiat sanoa ääneen, niin sosiaalisesti lahjakas ihminen tai yleensäkin ihminen, jolla on pelisilmää, miettii ensin, ennen kuin töksäyttää. Fiksuja ihmisiähän me kaikki ollaan! Puss <3