Kategoria: Perhearki

23/02/2022 Äitiys, Perhearki

Elämän ne pienet tärkeät asiat

Olen neljän vuodenajan ihminen, ja huomaan, että jokaiselle vuodenajalle osuu aina omanlaisia juttuja, joita erityisesti silloin fiilistelen.

Pakkanen saa uskomattomia värejä aikaan taivaalle talvisin. En tiedä, kuinka tukka putkella olen aikaisemmin ryskyttänyt maita ja mantuja, kun minusta nyt vasta kuoriutunut kauniin taivaan pällistelijä. Toki lapsena muistan, että makoilimme viltillä ja yritimme bongata taivaalta samalla eläinten muotoisia pilviä, mutta näin aikuisena olen oppinut pysähtymään eri tavalla.

Ostin aikoinaan järkkärin sen vuoksi, että se motivoisi enemmän tarkkailemaan ympäristöä ja pysähtymään kuvatessa. Täytyy ehkä muistinvirkistykseksi alkaa kantamaan jälleen kameraa mukana. 

Tästä ikäkaudesta nautin eniten

Toki samat fiilisteltävät kestosuosikit kulkevat mukana kesät ja talvet ja mutta jotkut ovat taas kytköksissä selkeästi pikku neitimme ikään. 

Tuttavani juuri sanoi, että arkipäivien piristävin hetki on se, kun hän hakee pienen lapsensa päiväkodista. Lapsi yleensä näkee jo kaukaa, kun hän saapuu ja juoksee hymyssä suin portille vastaan. 

Pikku neitimme täyttää heinäkuussa 3 vuotta. Se on hassua, miten monta kertaa olen miettinyt, että tämä ikäkausi on erityisen mukava – kuitenkin edessä tulee aina uusi kausi, josta nautin enemmän. 

Tuttavani kertoi, että hänen lapsensa oli kysellyt kotona äidiltään, että mistä isi ja hänen työkaverinsa puhuvat teams-kokouksessa. Äiti oli vastannut: ”He puhuvat tärkeistä asioista.” Johon lapsi on hämmästyksissään todennut: ”Puhuuko ne minusta?”

Samallalailla haluan iskostaa pikku tytölleni, että hän on tärkeä. Erityisen onnelliseksi minut tekee hänen lauseensa iltaisin: ”Äiti, olet tärkeä”, johon yleensä vastaan, että niin sinäkin olet meille. 

Arkipäivän helmet

Kuinka monella on omia pikku tapoja, jotka muodostuvat erityisen tärkeiksi tiettynä vuodenaikana tai tiettyyn aikaan päivästä?

Puolisolleni on erityisen tärkeä hänen kylpytakki tai erityisesti se, että voi laittaa sen illalla suihkun jälkeen päälle. Hän otti sen jopa helmikuun alussa Rukalle laskureissuun mukaan. Takkia ei kuitenkaan ollut kovin kätevää tuoda lennolla takaisin, joten se matkasi pari viikkoa myöhemmin hänen ystäviensä mukana autolla pääkaupunkiseudulle. Oli kuulemma kurja odotella takkia ja istua märällä pyyhkeellä, ennen kuin iloinen jälleennäkeminen takin kanssa koitti. 

Yksi oma arkipäivän helmeni on niinkin simppeli asia kuin aamupala. Isosiskoni on minun teediileri ja hän tuo minulle usein uskomattoman hyvää vihreää teetä. Teen kanssa syön joko puuroa tai Yosan Greek style -kaurajugurttia (lempparini, joka on aina kaupoista loppu), leipää ja limevettä. Olen aina ollut aamupalafiilistelijä ja mikään ei ole parempaa, kuin aloittaa työpäivä rauhassa syöden ja lukien meilejä.

En ole muuten pystynyt juoda enää syksyn jälkeen kahvia. Sairastimme lapseni kanssa yhtä aikaa oksennustaudin, jolloin hän oksensi 5 päivää ja minä 1,5 päivää. Jostain syystä tuon jälkeen ei ole kahvi enää maistunut. 

Näin talvella ei voi korostaa tarpeeksi sitä, miten ihana ulkona on puuhailla. Olen aina ollut lapion kanssa heiluja ja olemme vääntäneet naapuriperheiden kanssa ties minkälaista mäkeä ja linnaa taloyhtiön pihaan.

 

Vaikka ulkolajit vetävätkin talvella pidemmän korren, pakko näin koronasulkujen jälkeen tuoda esiin myös kuntosalien ihanuus. Kerroinkin juuri, että minun kuntosali on nyt viimeiset kaksi vuotta ollut meidän olohuone. Siellä jumppailu 12kg kahvakuulalla ja yhdellä tuosta ohi kasvaneella juoksevalla ”painolla” liikkeet on sujuneet ihan hyvin. Jo puretulta Vähänkyrön yläasteen 20m2 äijäpuntilta ponnistaneena totuin, ettei se ole ikinä tilasta kiinni. 

Mutta silti pakko todeta, miten paljon nautin taas, että vaihteen vuoksi voi mennä ihan oikealle salille. Kävin nyt testaamassa Vallilan Elixian (ei maksettu mainos) ja fiilistelin ihan extra paljon uuden tilan ja saunan tuoksua. 

Oli myös pakko ottaa todistusaineistoa, kun testasin, toimiiko Kalla Active -takki lämmittelytakkina. Ohut merino toimi tosi hyvin ja takkina varsinkin kätevä. 

16/02/2022 Mietteet, Perhearki, yrittäjyys

Parhaat parisuhdevinkit – onko niitä edes olemassa?

Ystävänpäivänä muistetaan ja juhlitaan ystävien lisäksi elämänkumppania. 

Ja pakko näin heti alkuun todeta, että mitään varsinaisia kaiken kattavia parisuhdevinkkejä ei ole olemassa. Me ihmiset olemme niin erilaisia, että olisi mahdottomuus saada kaikki asiat toimimaan kaikilla samalla tavalla. Toinen toimii toiselle, toinen taas ei. 

Helmikuun ystävänpäivänä saadut kukat saivat minut miettimään, mitä asioita itse arvostan ja millaisten ”oivallusten” avulla olemme saaneet pidettyä tämän paketin kasassa. 

Tarinan alku

Faktahan on se, että me emme varsinaisesti valinneet sitä helpointa tietä. Kun päädyimme puolisoni kanssa yhteen, hänen nuorimmat lapsensa olivat 2- ja 3 -vuotiaat ja meidän yhteinenkin lapsi syntyi melko nopeasti, joten totuttelua oli varmaan kaikilla. Olenkin joskus kirjoittanut uusperheen tuntemuksia Uusperheen haasteet -blogiini. Kaikesta huolimatta jotenkin silti tiesin tehneeni oikean päätöksen. 

Tuolloin kirjoitin, että raskainta oli, kun huomasi, että olemme ottaneet takapakkia ja, että emme olekaan edistyneet ja seuraavalla viikolla käymme läpi samoja uusperheeseen liittyviä asioita, kun olemme koko edellisen vuoden käyneet. Näitä päiviä on onneksi nykyään vähemmän. Syy mikä teki näistä erityisen raskaita päiviä, oli se, että ne vaikuttivat myös meidän yleiseen ilmapiiriin sekä parisuhteeseen. Olin usein myös henkisesti aika yksin, sillä puolisoni aika kului hänen isompia lapsia tukiessa.

Mikä kannattelee?

Vahvan fiiliksen nykyään tekee se, että uskon ja toivon, että olemme aikaisemmista tapahtumista keränneet niin ison työkalupakin, ettei asiat vaikuttaisi enää niin vahvasti ja osaisimme olla paremmin tiiminä toistemme tukena. Tuo tiiminä oleminen varmaan kuuluu jonnekin yleispäteväänkin ohjeistukseen. Sitäkin on vaikea ymmärtää ennen, kuin itse tekee päinvastoin kumppanin kanssa. 

Tiimiytymisessä varmaan avainasemassa on ollut, että olemme oppineet kommunikoimaan paremmin. Olen huomannut, että jos ei kommunikoi, asiat pahenevat nopeasti ja kerääntyvät paskapuntariin. Jos tuota puntaria ei tyhjää säännöllisesti puhumalla, ei sitä joku päivä saakaan enää tyhjäksi vaan puntari painuu maahan. 

Nyt kun tuohon puntariin aloin verrata, niin samallalailla yritän täyttää sitä puntarin toista eli ”hyvää” puolta.  Jos se pysyy koko ajan täydempänä, ei se paskakaan lävähdä maahan niin painavana. Joku on joskus sanonut, että joka päivä kannattaa pysähtyä ainakin kerran ja halata pitkään. Meillä tämä ei varmaankaan toteudu, mutta olen kyllä samaa mieltä. Pikainen pusukin jonnekin väliin täyttää pikku hiljaa hyvän puntaria. 

Kelpaan näin

Olen lukenut monesta paikasta, että hyvässä suhteessa voi olla oma itsensä. Muistan, kun yliopistoaikoina erosin silloisesta poikaystävästä ja tähän hänen ystävänsä oli kommentoinut: ”Se Jenni olikin ehkä liian puhelias.” Tiedän täysin, että käyn välillä hiukan ylikierroksilla ja minulla on kymmenen rautaa tulessa, mutta ajan myötä olen oppinut kääntämään tämän omaksi voimavaraksi ja vahvuudeksi. Tämän ansiosta saan paljon aikaiseksi – olisi hirveää, jos puolisoni ei tätä hyväksyisi vaan kokisi tuon puolen minussa jotenkin häiritsevänä. 

Laitoin juuri eilen viestin perhe-chattiin siskoilleni ja äidilleni: 

”Mua naurattaa, kun järkkäsin (taas) eilen Kalla Activen kuvaukset meillä ja M alkaa nykyään pikkuhiljaa tottua rooliinsa kuvausten “yleismies-Jantusena” 🤣 Ei ainakaan näytä enää niin kyllästyneeltä.”

Olen ylpeä ja kiitollinen puolisostani, että auttaa minua arjen jutuissa ja näin samalla tukee mun yrittäjyyttä. Vaikka tiedän, että hän ei varsinaisesti viihdy kuvauksissa, hän silti auttaa minua monessa käytännön asiassa. 

ps. En ole tottunut saamaan kukkia. Sen vuoksi varmaan yllätyn vieläkin usein juhla- tai muuna merkkipäivänä, kun puolisoni niitä minulle yllätyksenä ostaa. 😀

11/02/2022 Äitiys, Perhearki

Kun päiväkoti aiheuttaa huolta

Syksyn alussa kirjoitin blogiin siitä, miten helpottunut olin, kun pikku tyttöni tämän vuoden päiväkotihoitajat olivat niin lämpimiä ja kannustavia sekä ottivat niin lapset kuin aikuisetkin tasa-arvoisesti vastaan. Hoitajat myös ensimmäisen viikon jälkeen tuntuivat tuntevan taaperoni paremmin kuin edelliset hoitajat koko vuoden jälkeen. Hoitajien vaihtuessa viime elokuussa tajusin, että miten pielessä kaikki olikaan ollut ensimmäisenä päiväkotivuotena. 

Moni on kysellytkin edelleen, miten asia eteni ja tuliko viime vuotiselle varhaiskasvatuksen opettajalle jonkinlaisia seuraamuksia. Koko ensimmäinen vuosi päiväkodissa ja sen jälkeen viime syksyn selvittelyt olivat äärimmäisen raskaita ja aiheuttivat huolta entisestään, mutta olen ylpeä, että lähdin asiaa selvittämään. Jotenkin en jaksanut enää syksyn lopulla asiaa täällä blogissa avata, mutta toisaalta asia vaatii ehkä jonkinlaisen päätöksen täälläkin. Moni myötäeli tätä tilannetta silloin kanssani. Kiitos siis siitä! 

Mistä kaikki lähti liikkeelle?

Vaikka tiesin pikku tyttöni (silloin vielä taapero) ensimmäisenä vuotena koko ajan, että kaikki ei ole kohdillaan, asiaa oli vaikea lähteä purkamaan. Lapsenikaan ei vielä osannut tuolloin puhua. Tytölläni ei ollut vaikeuksia sopeutua, mutta suurta huolta aiheuttivat varhaiskasvattajana toimineen kasvatusmetodit. Eniten korviini osui aina hänen tapansa puhua lapsille. Parhaimmillaan hän iloisuuden perikuva, mutta skaala siihen punaisena huutavaan persoonaan oli liian laaja. 

Muutamiin konkreettisiin tilanteisiin satuin tulla vahingossa paikan päälle, kun hain lapseni joka päivä tuntia aikaisemmin. Tällöin kuulin hänen huutavan joko omalle tai toiselle ryhmän lapsista. Yksi tällainen tilanne oli aikaisemmin mainitsemani kauramaidon kaatuminen, jolloin tyttöni (silloin noin 1,5v) opetteli juomaan nokkamukista. Lapsi istui kumarassa häpeissään ja menin lohduttamaan häntä: ”Ei se rakas haittaa, harjoitellaan yhdessä.” Varhaiskasvatuksen opettaja tuhisi hänelle edelleen siivotessa maitoa: ”Kun ei taaskaan onnistunut.” Mietin asiaa melkein viikon ja se jäi selvästi vaivaamaan minua. Tilanne pitää pystyä hoitamaan kannustavasti – varsinkin kun kyseessä on pieni ihminen. On tavallista kokea epäonnistumisen tunteita välillä elämässä. Jos kuitenkin alituiseen joku muistuttaa vain epäonnistumisista, positiiviset kokemukset ja yritteliäisyys jäävät kaiken alle.

Pyysin tämän jälkeen jutella varhaiskasvatuksen opettajan kanssa muutamaankin otteeseen, mutta hänen käytöksensä ei muuttunut. Syy usein käännettiin myös vanhempaan ja tästä jäi hämmentynyt olo.

Viimein elokuun blogini myötä uskaltauduin avata suuni, ja tämän jälkeen moni vanhempi jakoi oman kokemuksensa liittyen samaan varhaiskasvatuksen opettajaan. Ikäväkseni hänen käytös oli laajalti alueella asuvien tiedossa. Vaikka en maininnut hänen nimeään enkä edes päiväkotia, moni blogini lukenut tiesi kenen kasvatusmetodeista kirjoitan. Alueen teinit jopa puhuvat hänestä edelleen nimellä ”rage” eli raivo. Nämä kaikki syksyn aikana kuulemani asiat vahvistivat jo viime vuotista käsitystäni, että hänen epätasapainoinen käytös ja ”Hajota ja hallitse” -kasvatusmetodi ei ollut enää tätä vuosikymmentä. 

Kirjoitimme seuraavan ikäluokan ryhmästä olevan äidin kanssa kirjeen niin päiväkodin johtajalle ja aluevastaavalle. Tuolla äidillä oli myös samanlaisia kokemuksia. Suurin huoli meillä molemmilla oli kaikista lapsista, sillä vastaavanlainen käytös ei voi tehdä hyvää lapsen itsetunnon rakentuminen ja minä-kuvan muodostumiselle. 

Suurin jännitys ikinä 

Toinen äiti ja hänen puoliso kävivät tahollaan juttelemassa heidän näkemyksiään varhaiskasvatuksen opettajan ja päiväkodin johtajan kanssa. Meillä puolisoni ei töiden vuoksi päässyt. Minua ei ole koskaan jännittänyt yhtä paljon, kun lähdin yksin kävelemään päiväkodille päin – kyse on kuitenkin omasta lapsesta. 

Luojalle kiitos, että olen pitänyt aikaisemmissa töissäni kriisi- ja mediaviestinnän koulutuksia, sillä olin kauhusta kankeana. Koulutuksessa neuvon usein henkilöä miettimään jännittävään tilanteeseen turvasanat, joiden avulla hän pääsee takaisin asiaan, jos eksyy asiasta tai tulee black out. 

Luin kertauksen vuoksi aamulla aikaisemmat sähköpostikeskustelut ja loin niistä itselleni mind mapin päähäni. Kävin päässäni läpi turvasanat ja aikajärjestyksessä asioita, joita halusin tuoda esiin ja harkinnalliset perustelut niiden perään. En halunnut, että annan tunteen vallata ja näin pakka hajoaa. Vaikka koin monen asian todella epäreiluna, en myöskään halunnut antaa vihan tai katkeruuden nostaa päätään. Asia oli niiiiiin tärkeä, etten halunnut, että mitään jää sanomatta.

Kun saavuin päiväkodille jäin käytävälle seisomaan päiväkodin johtajan oven luo ja kuulin varhaiskasvatuksen opettajan ja johtajan jo keskustelevan ilman minua asiasta. Jollain tavalla sain kuitenkin kerättyä itseni ja astuin sisään. Mielestäni tämä oli huonoin mahdollinen alku asialle ja ehkä hieman myös kiusallinen heille, että he selkäni takana puhuivat jo asiasta. (Hekin olivat silmin nähden noloina asiasta)

Keskustelimme lähes tunnin ja kävin läpi aikajärjestyksessä viime vuotta. Sanoin loppuun, että toivon sydämeni pohjasta, ettei asiasta tarvitse enää keskustella. Jollain tapaa minulle jäi sellainen olo, että varhaiskasvatuksen opettaja ymmärsi, että lapset eivät voi kannatella hänen tunteitaan eikä raivoaan. He ovat kuitenkin pieniä ja ansaitsevat kannustavan ilmapiirin.

Ainakin hän myönsi, ettei viime vuosi ollut ihanteellinen. Vähättelevä kasvattaja leikkaa lapselta siivet sen sijaan, että kasvattaisi niitä. Elämä koostuu arkisista onnistumisista. Pienet onnistumiset kasvavat isommiksi ajan myötä. Vahvistamme lapsessa sitä, mihin kiinnitämme hänessä huomion. Keskittymällä lapsen vahvuuksiin, vahvistetaan hänen itseluottamusta sekä onnistumisen kokemuksia. Ensimmäisen vuoden tapahtumat siis käsiteltiin hänen ja päiväkodin johtajan kanssa ja toivon, että muutos pitää. 

Tärkeintä kuitenkin on, että nykyiset hoitajat ja varhaiskasvatuksen opettaja ovat ihania ja ottavat huomioon nuo arjen pienet onnistumiset. Nykyinen varhaiskasvatuksen opettaja oli tällä viikolla sanonut 2,5-vuotiaalle tytölleni: “Oletko sinä sellainen pieni kultakimpale?“, johon hän oli vaatimattomasti vastannut: “En, olen iso kultakimpale.”

25/01/2022 Äitiys, Kalla Active, Perhearki, yrittäjyys

Entä jos kaikki on ihan hyvä näin?

Huomaan oman vanhenemisen niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin, että väsyy herkemmin. Moni muukin on varmaan huomannut saman? (hehe)

Kun tämä vuosi alkoi, tuntui, että hyppäsin liikkuvaan junaan. Se ei onneksi haitannut minua, sillä olin ehtinyt parantua jo keuhkoputkentulehduksestani ja jouluisesta sairauskierteestäni. Pikku tyttömmekin oli onneksi vihdoin tervehtynyt. Totesin moneen kertaan, miten onnellinen olen, kun normaali arki toimii, ilman mitään sen kummempaa säätöä, jota koko syksy oli. (Koputin toki moneen kertaan puuta, etten mene maalailemaan piruja seinille)

Asenne ja hampaanpureminen

Sanotaan usein, että asenne ei paranna sairaudesta, mutta kun kuume nousee korkealle ja huonoa oloa pukkaa, ilman asennetta ei arkea saa pyörimään. Kun syksyllä moneen kertaan tyttöni kanssa sairastelimme (usein yhtä aikaa) en jostain syystä tunnistanut itseäni lainkaan. Kaikki vähätkin voimat meni päivistä selviämiseen. Totta puhuen vihaan tuota olotilaa. 

Kun joulun jälkeen yksi antibioottikuuri oli taas syöty, rukoilin, että vuosi 2022 menisi terveemmissä merkeissä. Toki tällä hetkellä moni muukin elää varmasti samassa tilanteessa – osa sairastaa päiväkodin tauteja, osa taas koronan eri volyymilla.

Somessa joku juuri totesi, että ihmetteli ennen äidiksi tuloa, miksi joku haluaisi juoda kofeiinipitoista juomaa, kuten Finrexin kuumeeseensa – silloinhan on juuri parasta vain kaivautua peittojen alle ja nukkua koko päivä. Nyt hän kuulemma ymmärtää lääkkeen käyttötarkoituksen paremmin. 

Jaksaminen ja tuki

Useinhan en oikein osaa edes myöntää, etten jaksa ja voimat loppuvat. 

”Tuolle lapsen sairastelulle ei vaan voi mitään ja valitettavasti siinä se kotona tekevä yrittäjä joutuu kärsimään”, sain viimeksi toteamuksen, kun uskaltauduin toteamaan, että meidän koko syksyn sairauskierre vie omatkin voimat – puhumattakaan työnteon vaikeudesta. 

Oletteko ikinä miettineet, kenelle te sen uskallatte myöntää tai näyttää? Kenen kanssa on turvallista olla hauras? Lievästi sanottuna minulle on tyypillistä käydä terveenä hieman jopa ylikierroksilla. Tämä on kuitenkin hyvä juttu, sillä yleensä olen myös aikaansaava. Normaalisti ajattelen, että mikään ei ole mahdotonta. 

Mieleeni tulee heti kaksi konkreettista tilannetta, joissa olen saanut tukea – ja miten hyvältä se onkaan tuntunut. Kävin yli kymmenisen vuotta sitten silmäleikkauksessa, ja olin todella jännittynyt tilanteessa. Hoitaja oli kuitenkin maailman ihanin ja heti alkumetreiltä saakka tuntui, että olen turvassa. Kun operaatio alkoi, hän otti minua kädestä ja rauhoitti sillä entisestään minua. Toinen tilanne oli lapseni syntymä. Vaikka hänen syntymä kesti 48,5 tuntia, kätilö omalla uskollaan minuun sai minunkin sinnikkyyden kasvamaan. 

Elämä on hyvä näin

Olen muuttanut niin moneen kertaan, että en välttämättä ikinä enää jaksaisi muuttaa. Totesin jo noin 5 vuotta sitten, etten aloittaa koko elämän rakentamista alusta. Nuorempana se oli jännittävää, kun sai lähteä tutkimaan, millaisia kahviloita naapurikulmilta löytyy ja mistä löytyy lähikauppa. Puhumattakaan kaikista niistä uusista ihmisistä, joita toivoin tapaavani. (Olen mm. muuttanut Turkuun 18-vuotiaana, sillä se oli melkein ainut kaupunki Suomessa, jota en tuntenut kovin hyvin.) 

Elämän rakentaminen alusta tuli itselleni mieleen syksyn aikana, kun olin huonossa kunnossa. Jotenkin siinä kuumeessa ja heikossa kunnossa aloin miettiä, miten työlästä tuo kaikki olisi. Jopa tuo kaikki työ, jota olen Kalla Activen eteen tehnyt (ilman vaatealan kokemusta) hirvitti jollain tapaa, sillä voimat olivat niin vähissä. Ehkä noina hetkinä kannattaa vaan yrittää hoitaa päivä läpi ja mennä ajoissa nukkumaan, eikä turhaan miettiä.

Faktahan on kuitenkin se, että kun kuume laski ja me parannuimme, minulla oli miljoona uutta ideaa päässäni. (ei onneksi kuitenkaan muuttojuttuja, sillä olen aidosti onnellinen täällä meidän nykyisessä yhteisöllisessä kuplassamme) 

23/01/2022 Äitiys, Mietteet, Perhearki, yrittäjyys

Operaatio “oman itsensä päivitys”

Luin somessa julkaisun, jossa nainen lapsen saannin jälkeen tunsi kadottaneensa itsensä. Hän kehotti ihmisiä vielä miettimään ovatko valmiita hankkimaan lapsen, sillä sen jälkeen mikään ei enää entisensä. 

Ymmärrän, että ihmiset kokevat asioita eri lailla, mutta mieleen tuli samalla myös toteamus, jonka kuulin, kun opiskelin yliopistossa. Henkilö kehotti nauttimaan opiskeluajoista ja vinkkasi, ettei kannata liian aikaisin mennä työelämään, sillä sen jälkeen mikään ei ole enää entisensä. 

Tuolloin jo muutaman vuoden jatkuvan yöjuoksun jälkeen mietin, että Jumalalle kiitos, ettei mikään ole entisensä, vaan siirtyminen työelämään tuo itselleni uuden vaiheen elämään. Kaikesta siitä juhlimisesta huolimatta (onneksi) valmistuin ennätysajassa ja innolla hyppäsin kohti uusia seikkailuja. Muutos ei siis aina ole huono, vaan ehkä se tuokin mukanaan asioita, joita ei edes tiennyt kaipaavansa. 

Muutosten tuulet

Aikoinaan, kun aloimme jutella puolisoni kanssa lapsen hankinnasta, olin täysin tietoinen, että se tulee tuomaan uuden sivun elämääni. Toki tiesin tuon sivun tuovan myös univelkoja ja muita kompromisseja, mutta ennen kaikkea olin innoissani tuosta muutoksesta. Ilomielin hyppäsin taas eteenpäin. Nyt kun pikku tyttömme on 2,5 vuotta, en voisi olla kiitollisempi tuosta kaikesta muutoksesta. 

Jotkut harmittelevat, että oma treenaaminen ei enää lapsensaannin jälkeen kulje. Itselläni kilpailuajat ovat jääneet taakse jo aikapäiviä sitten, eivätkä kovimpien treenien loppuminen omalla kohdallani liity millään tavalla lapsen saantiin. Faktahan on se, että jokaisella ikä tulee vastaan jossain vaiheessa. 

Itselläni taas meni hetken, että hyväksyin sen, että omat urheiluvammat tulevat hidastamaan joka tapauksessa omaa urheilua tulevaisuudessa. Kun tuon asian hyväksyin, oli aika vain löytää sellaisia urheilumuotoja, joita polveni kestävät. Edelleen kuitenkin rakastan liikkumista, treenaamista ja ulkoilua kaikessa muodossa – eli onneksi niistä ei ole tarvinnut kokonaan luopua – liikkuminen vain muutti muotoa.

Tällä hetkellä Ganglion-kysta eli hyytelörakkulakasvain ei alkusyksyn polveni tyhjäyksen jälkeen ole oireillut, joten olen saanut liikkua normaalisti. Nivelkierukan rappeumaani ei välttämättä leikkauksella pysty korjata, joten kystakin palaa aina uudelleen ja uudelleen tyhjäyksen jälkeen omiin uomiinsa. Asia kuitenkin elää koko ajan ja sen vuoksi en ole sitä jaksanut murehtia.

Oman elämänsä päivittämistä

Mielestäni elämä on täynnä oman itsensä päivittämistä – ja tuo ei ainoastaan liity lapsen saantiin. Sinänsä tuo itsensä kadottaminen on varmaan monelle äidille tuttu tunne. Luonnollisesti jos on pari vuotta ollut lapsen kanssa kotona, ja olisi aika palata töihin, sitä miettii omaa itseään: kuka nyt on ja miten uuden roolinsa äitinä yhdistää työminään.  

Mutta päivittäminen saattaa liittyä myös opiskeluaikoihin, työpaikan vaihdokseen, urheilu-uran loppumiseen, eläkkeelle siirtymiseen, avioeroon tai muuten vain elämässä eteenpäin menemiseen. Mitä ottaa vanhasta minästä mukaan, millainen nykyminä on ja mikä nykyminän tekee onnelliseksi?

Minulla on ollut viimeisen parin vuoden aikana monella lailla “päivitys” menossa. Päivitän kuka olen nykyään – äitinä, ystävänä, puolisona ja yrittäjänä. Lähtökohtaisesti olen vain halunnut entisestään miettiä, mikä on oikeasti minua ja mitä haluan kantaa mukanani jatkossa.  

Tavaran paljous on aina tehnyt minut levottomaksi ja ahdistuneeksi. Tämän vuoksi olen pyrkinyt panostamaan laatuun eikä määrään. Minusta on ollut kiva ajatella, että koko prosessissa on auttanut minun työ Kalla Active -merinovaatteiden parissa. On paljon freesimpi olo, jos kotonakin on kivat vaatteet päällä. (eikä ne hompsuiset rikkinäiset lökärit)




30/12/2021 Äitiys, Kalla Active, Mietteet, Perhearki, yrittäjyys

Vuosi 2021 paketissa – käteen jäi antibiootteja ja verkkokauppa

Kohta saadaan jälleen vuosi pakettiin. Kun aloin miettiä, mitä vuodesta jäi käteen, en jostain syystä aluksi erottanut vuosia toisistaan. Mietin tapahtumia ja usein lapseni iän puolesta pystyin jakamaan ne omiin lokeroihin. 

Kuluneena vuotena hänestä kasvoi pieni neiti. Viime talvena hän oli 1,5-vuotias ja hän sai elämänsä ensimmäiset sukset. Se olikin mieleinen puuha, ja usein hän juoksikin aina hakemaan ne itse varastosta. Oli myös ennätys paljon lunta, joten rakensimme pihan täyteen linnakkeita ja mäkiä. On ihana huomata, että tyttöni pitää ulkoilusta yhtä paljon kuin minäkin. Hän oli jo vauvana hassuttelija, mutta hauskaa on ollut nyt kuluneen vuoden aikana huomata, miten huumorintaju on entisestään kehittynyt. 

Koska saimme kokea kerrankin ”kunnon talven”, minusta tuntui usein siltä, kun asuisin Lapissa. Tietyllä tapaa se toi myös levollisen tunteen, mutta samaan aikaan muistan pähkäilleeni työasioita. Aikoinaan, kun jäin äitiyslomalle, en tiennytkään, etten enää palaisi samaan paikkaan töihin, vaan myisin osuuteni yrityksestä pois ja tuo valinta vaikuttaisi vielä viimekin vuonna. 

Eksyksissä viidakossa

Luopuminen ei kuitenkaan aiheuttanut tyhjää tunnetta, vaan enemmän olin valintojen viidakossa. Viime talvena muistan pähkäilleeni, mihin suuntaan otan liaanin. Kävin muutamassa työhaastattelussa, johon haettiin viestinnän esimiestä. Kun jäin molemmissa kakkoseksi, ajattelin sen olevan selkeä merkki siitä, että suunta on toinen. 

Viime talvena aloin kirjoittaa liiketoimintasuunnitelmaa merinovaateyritykselleni. Siinä vaiheessa en tosin tiennyt, että otan suunnitelmani niin nopeasti käytäntöön. Jopa siskoni kysyi, kun näytin sitä hänelle: “Missä välissä sä olet tämän tehnyt?” Myönnettäköön, että naputtelin suunnitelman ehkä enemmän siinä uskossa, että se päätyy jonnekin pöytälaatikkoon, josta sitten ”sopivan hetken tullen” otan sen sitten esiin ja alan viemään sitä käytäntöön. (Ja mikä on edes ”sopiva hetki”?) Loppu onkin historiaa ja monen selvittelyn jälkeen vuosi 2021 toi mukanaan uuden brändin, jonka tuotteita kuluttajatkin ovat jo saaneet käyttää. (Kaikki on otettu mahtavasti vastaan – kiitos teille!)

Tuo työ oman brändin kanssa oikeastaan yhdistää kaiken, mitä olen aikaisemmissa töissäni viestinnän ja markkinoinnin saralla tehnyt. Mukavaa on nyt vain tehdä sitä itselle. Vaateala on itselle vieläkin uusi, mutta olen luottanut omaan visioon, millaisilta haluan, että Kalla Activen vaatteet näyttävät ja millaisia käytännön ratkaisuja niissä on. 

Terveys ja sen tärkeys

Nuorempana muistan aina ihmetelleeni, kun ihmiset toivoivat terveyttä. Täysin terveenä, mietin, että mikä nyt voisi mennä vikaan? Vanhemmiten olen toki tämän ymmärtänyt ja viime vuoden jälkeen täytyy todeta, että vuoteen mahtui yllättävän paljon sairastelua ja lääkärissä käyntejä. Ehkä minulla on jonkinlainen kuuden vuoden sykli näissä – vuonna 2o15 olin nimittäin yhteensä kolmessa leikkauksessa ja minulla oli jatkuvasti keuhkoputkentulehdus. 

Tähän vuoteen on mahtunut yksi polvioperaatio, yksi virtsarakon operaatio tutkimuksineen, korvaoireiden tutkiminen ja kaikki ne taudit, jotka pikku tyttärelläni oli syksyn aikana, mukaan lukien oksennustauti. Luonnollista varmaan onkin, että vanhempi sairastaakin usein samat taudit muutaman päivän viiveellä. Itselläni on aikakin selkeä kierto. Usein, jos lapseni on kipeä ja kuumeinen, hän nukkuu huonosti. Muutaman valvotun yön jälkeen omakin vastustuskyky laskee ja tauti iskee itsellenikin.

Lapsuudestani muistan, että olin usein 2-3 päivää maksimissaan kipeänä. Nyt onkin ollut outoa, kun tyttäreni on usein vähintään viikon tai 1,5 viikkoa kipeä, josta kuumeessa viitisen päivää. Onkohan muistini vain väärä vai iskevätkö pöpöt nykyään pahemmin? Hänenhän vastustuskyky toki kehittyy koko ajan lisää. Toivonkin ensi vuodelle meille kaikille terveyttä.

Oikein mukavaa uutta vuotta kaikille! 

19/11/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

”Sun täytyy opettaa sun lapsi elämään” ja muu kiireen ihannointi

”Ootko pahassa paikkaa?”, kysyn usein, kun soitan jollekin. En toki halua kysymykselläni mitenkään lietsoa kiirettä, vaikka usein sanotaankin, että sanat luovat todellisuutta.

Syy miksi kysyn näin on se, että inhoan, kun ihminen on huonossa paikkaa ja silti hän yrittää keskittymättä ”hoitaa puhelua”. Tuota vastaan on vaikea lähteä kilpailemaan – enkä toisaalta halua omaakaan aikaa tähän tuhlata. Silloin tuntuu, että asiat eivät menee maaliin saakka, eikä mitään jää toisenkaan korvien väliin. Mielummin siis sovin molemmille hyvän ajan rupatella.

Pakko tehdä ja muut sanavalinnat

Olisi hyvä, jos arjessa hyödyntäisimme enemmän sellaisia sanavalintoja, joita ympäristössämme toivomme myös näyttäytyvän toiminnan tasolla. Tähän liittyen pyrin olla käyttämättä pakko tehdä -ilmaisuja. Olen aina ihmetellyt sitä, miksi jotkut vanhemmat selittävät eteenpäin esimerkiksi ”Nyt mun on pakko mennä töihin/ pakko tehdä töitä.” 

Tuskinpa kaikki sinne töihin juoksujalkaa lauleskellen menevät, mutta jos itsellä on jostain syystä angstit omaan työpaikkaansa tai yleensäkin työntekoon, ei sitä negatiivisuutta kannata noin suoraan omalle lapselleen siirtää perintönä eteenpäin.

Kiire on pään sisällä

Muistan, kun parikymppisenä olin opiskeluiden ohessa baarimikkona ja menin vahingossa sanomaan vanhemmalle konkari kollegalle, että oli ollut todella kiireinen ilta. Tähän hän katsoi minua silmät suurena ja totesi, että: ”Paskat! Meillä ei mikään kiire ollut. Ei ne asiakkaat minnekään katoa.” Siinä hän oli periaatteessa oikeassa – oikeastaan suurin kiire oli vain pääni sisällä. Asiakkaat eivät todellakaan kadonneet minnekään janoisina ja oma ahkera tahti olisi aivan hyvin riittänyt. 

Kiire syntyy ihmisen tavasta toimia ja ajatella. Kuulin juuri, että eräs mummo oli vastannut lapsenlapselleen puhelimessa: “Minulla kun on se muisti mennyt, en tiedä milloin minulla on ollut kiire ja milloin ei.”

Muistan, että joissain aikaisemmissa työpaikoissani nuorempana välillä hävetti, jos olikin saanut hoidettua hommat ennen neljää. Näissä paikoissa jollain tapaa kiire oli hyvän työntekijän mittapuu. Harva uskalsi ääneen myöntää, että työaika riitti oikein hyvin – sehän on sama kuin julistaisi, että on laiska ihminen ja töitä liian vähän. 

Eräs kollegani myös sai kerran tunnustuksen siitä, että hän on omistautunut työntekijä ja aina toimistolla ahkerana painamassa hommia kello kuuteen saakka illalla. Toki hän oli pätevä työssään, mutta johto ei ilmeisesti tiennyt, että olimme sopineet tiimin sisällä, että minä tulen ”aamuvuoroon” ja hän vasta kello 10.00. Näin siis hänen ns. normaali työaika määriteltiin kestävän kuuteen. 

Kiireen syyt löytyvät usein työoloista, johtamisesta ja kiirettä ihannoivista asenteista. Nykyään olen onneksi moisesta kiirettä ihannoivasta kulttuurista päässyt eroon, ja ennen kaikkea olen oppinut sanomaan joillekin asioille ”Ei”.

Perhe- ja työelämän yhdistäminen

Moni yhdistää kiire-sanan perheen ja työelämän yhdistämiseen – ja tätä en toki kiellä. Tokihan lapset tuovat sen ns. lisä palikan viikon palettiin. Kaikkia asioita ei olekaan niin helppo enää tehdä, kuin aikaisemmin. Mikään ei ole mahdotonta, mutta moni asia vaatii luonnollisesti enemmän sumplimista. 

Omassa tekemisessä olen kuitenkin huomannut sen, että kiire syntyy paikasta toiseen säntäilystä. Moni hankkii liikaa harrastuksia, jotkut taas sopivat muuten vain kalenterin liian täyteen ja kipuilevat oman jaksamisen kanssa.

Vaikka sain kuulla aikoinaan lauseen: ”Sun täytyy opettaa sun lapsi elämään”, olen onneksi ymmärtänyt näissäkin asioissa sanoa välillä ”Ei”. Ja onneksi myös työjuttujakin on mahdollista muuttaa – niin kuin kaikkea muutakin elämässä. Sain siis kuulla tuon lauseen aikoinaan äitiysloman alkuaikoina, kun ehdotin muuta palaveriaikaa toimistolle. En halunnut sopia palaveria keskustaan enää viideksi, sillä pienen vauvan iltatoimet alkoivat jo kuuden aikaan. Ja totta puhuen yölliset kolmen tunnin välein imettämiset veivät myös tunnin bussilla matkustamismatkat aika nopeasti pois mielestä. Alkukuukausina huomasin myös, että siinä on syynsä, miksi kannustetaan elämään vauvakuplassa – ihan vain yksinkertaisesti, että jaksaa. Toki vauvat ovat erilaisia, joten tätäkään ei voi yleistää.

Kuitenkaan lähtökohtaisesti elämästä ei kannata tehdä väkipakolla vaikeaa. Vanhemmiten onneksi osaa olla hyvällä tapaa itsekäs ja ainakin yrittää tehdä parempia valintoja kaiken suhteen koko perheen jaksamisen rajoissa. Ainakin tunnen, että tähänastiset päätökset ovat onnistuneet työelämän saralla ja olemme myös viimeisen 2,5 vuoden aikana menneet uusperheessämmekin askeleita eteenpäin – tai ainakaan en ole hetkeen ollut näin onnellinen. 

03/11/2021 Äitiys, Lapsuusmuistot, Mietteet, Perhearki

Muistatko lapsuuden kehuja vai tuleeko mieleen vain negiskommentit?

Kirjoitin aikaisemmin blogitekstin, joka käsitteli negatiivisia kommentteja ja palautteita, jotka olivat lapsuudesta jääneet mieleen. Se sai monet keskustelemaan aiheesta ja valitettavasti näitä tuli enemmän esiin, kun ajattelinkaan. Halusin nyt kääntää asetelman päälaelleen, ja aloin miettiä niitä positiivisia toteamuksia. 

Kun juttelimme tästä ystävieni kanssa, yllättäen positiiviset kommentit eivät olleet jääneet mieleen samallalailla kuin negatiiviset – ja totta puhuen itsellenikin tuotti aluksi tuskaa lähteä purkamaan tätä aihetta. 

Positiivisen kommentin voima

Äitini kertoi, että hänen ikäluokkaansa ei niinkään kehuttu ja muistan omastakin lapsuudestani, että vallalla oli jonkinlainen käsitys, että liiasta kehumisesta ylpistyy. Nykyäänkin huomaan, että osa vanhemmista pelkää jotenkin kehuvansa väärin tai ehkä ohjeita on vaan tullut liikaa, esimerkiksi ”Ei saa korostaa liiallista reippautta.” tms. Osa pelkää niin paljon kehuvansa väärin, että jättää kokonaan kehumatta. 

Itse olen sitä mieltä, että harvemmin kehuilla voi pahaa tehdä, joten tässä tapauksessa parempi kuitenkin kehua, kuin jättää kehumatta. Kuitenkin haluan uskoa, että positiivisella kommentilla on suurempi voima kuin negatiivisella. Se parhaillaan voi määritellä tulevaisuuden suunnan ja osan identiteetistä. Usein myös kehu jää elämään ja vuosien saatossa vaan kasvaa. 

Äitini muistaa, kun lukiossa äidinkielen opettaja oli kehunut hänen ainettaan.  Se sai aikaan sen, että hän innostui, alkoi kirjoittamaan enemmän ja kehittyi entisestään. Hän myös mainitsi, että kai hänen vanhemmat olivat hiljaisesti “ylpeitä”, että hän oli mennyt lukioon, päässyt ylioppilaaksi ja jatkoi opiskelemaan.  

Itsekin muistan lapsuudesta ja nuoruudesta, ettei kehuja kuormalavallisia tullut. Menestyin kilpaurheilussa, joten tyypillisin kehu oli: ”Kova likka hiihtämään, kova likka juoksemaan, kova likka lyömään palloa.” 

Jollain tapaa olin kuitenkin itse enemmän otettu urheilussa hetkistä, jolloin koin, että minulle annettiin luottamusta. Muistan edelleen, kun olin 9-vuotias ja minut valittiin Pohjanmaalta edustamaan nuorten juoksun SM-kisoihin Helsinkiin. Voitin oman matkani, vaikka jäinkin lähtöviivalla parisen metriä, sillä en tiennyt, että lähettäjä ampuu paikoillanne-sanan jälkeen, jättäen valmiit-sanan kokonaan pois. Kun tajusin tilanteen, säikähdin ja juoksin muut kiinni ja ohi Run Forest run -meiningillä. Seuraavana päivänä sain kunnian aloittaa maakuntien välisen viestijuoksun, ja muistan olleeni siitä enemmän ylpeä, kuin voitostani, sillä joukkueemme vanhemmissa ikäluokissa juoksi juoksijoita, jotka ovat edelleen Suomen huipulla. 

Millainen kommentti jää mieleen? 

Siskoni kertoi minulle, että hänelle on jäänyt mieleen lähinnä joidenkin deekujen hassut kommentit. Kuten Kokkolan Prisman kassajonossa vielä viime vuosituhannen puolella, kun hän sai kehut silmistään. Kun hän olin kiittänyt, vastaus oli ollut: “Älä mua kiitä, kiitä äitiäs.”

Onhan se niin, että erikoisempi tai persoonallisempi kehu saattaa jäädä helpommin mieleen. Toisaalta välillä on täysin mystistä arpoa, miksi jokin mitättömämpikin asia muistuu mieleen. Kun olin alle parikymppisenä yhden kesän Kyproksella töissä, muistan kuinka eräs ruotsalainen poika, joka oli ystäväni, sanoi kerran vilpittömän kuuloisesti, kuinka kauniin erikoisen vihreät silmäni ovat. Hassua tästä muistosta tekee sen, että muistan tämän, mutta en muista esimerkiksi yhdenkään entisen poikaystäväni kehuja. 

Samaisen reissun jälkeen muistan, kun palasin Suomeen, ja äitini totesi, kuinka kiva on, että minulla on joka suunnalla kavereita. Muistan ottaneeni tuon silloin suurena kehuna, sillä se jollain tapaa myös määritti itseäni ns. ”hyvänä tyyppinä”. 

Ystäväni myös muistaa samankaltaisen esimerkin: ”Muistan isäni tokaisun, kun lähdin opiskelemaan ja itkua tihrustin, että entä jos en saakaan kavereita. Isäni vastasi, että jos sinä et saa kavereita, niin ei kukaan. Mun lapsuudessa ei hirveästi kehuttu, ehkä sen vuoksi tuo on jäänyt niin mieleen.”

Puhuimme noin kymmenen vuotta sitten isäni kanssa siitä, kuinka innokkaana halusin aina oppia uusia juttuja enkä ollut halunnut apua ylämäkihiihtoon. Tämän muiston jälkeen hän totesi: ”Sulla on ollut kaikki niin selvää pienestä pitäen.” Tämä on jäänyt mieleeni ja pidän sitä edelleen suuressa arvossa.

Mieltäni lämmitti eilen, kun hain taaperoni, kun päiväkodin varhaiskasvattaja sanoi, että hänestä on päivittäin suuri apu niin aikuisille kuin lapsillekin. Hän pitää pienemmille ovea auki, auttaa ottamaan muilta hanskoja pois ja kannustaa muita syömään. Hänestä myös kuulemma huomaa, että häntä kehutaan kotona.

Positiiviset kommentit ovat monelle pikku juttuja, mutta mielestäni niistä kannattaa tehdä iso numero, varsinkin lasten kohdalla. Lapsi rakentaa omaa elämän pohjaansa, joten toivon auttavani rakentamaan tuota pohjaa tukevammaksi arjen positiivisilla kommenteilla – ja miten hyvä mieli positiivisesta kommentista aikuisellekin tulee, eikö totta? 

25/10/2021 Äitiys, Koti, Kotikeittiö, Perhearki

Inkiväärishotti tuo syksyn

Monella vuosi alkaa vuoden vaihteesta – minulle uusi vuosi on pyörähtänyt käyntiin aina syksyllä. Nuorempana tähän tunteeseen vaikutti suuresti se, että kilpaurheilukausi alkoi virallisesti syksyllä. Syksy saattoi tuoda mukanaan myös uuden luokan, koulun tai muuton. 

Hiukan vanhempana minulla oli melko usein tapana ns. vetää itseni piippuun kesän aikana. Reissasin pitkin Suomea ja ulkomaita koko kesälomani, ja viimeisillä viikoilla suorastaan rukoilin, että arki koittaisi taas pian. Tuolloin henkinen kesänpäätökseni oli elokuun puolessa välissä, kun Flow festivaalit järjestettiin. Tuon jälkeen hautasin kesävarusteeni ja aloin etsiä syysvaatteita – sekä pistin itseni lataukseen. 

Rauhoittuminen ja tekemättömyys kuuluivat syksyyn ilman huonoa omatuntoa – ainakin sen muutaman päivän, jonka tarvitsin voimien keruuseen. Nykyään tuota nollasta sataan -ilmiötä ei enää onneksi ole noin vahvana. Täysi tekemättömyys ei myöskään kuulu lapsiarkeen. Toisaalta hyvä niin. Kun kesällä ei vedä itseään piippuun, jaksaa hyvin muutkin vuodenajat tasaisesti häärätä. 

Syksyn puuhia

Syksyisin ruukkikylissä on ihan omanlainen tunnelma ja ajan patina korostuu entisestään. Niissä myös usein järjestetään sadonkorjuuteemaisia markkinoita, joista voi löytää ihania vuoden aikaan sopivia tuotteita, kuten lähituotettua hunajaa, viinimarjamehua tai kynttilöitä.

Minulta kysyttiin myös äskettäin, että joko on sienet kerätty ja marjat pakkasessa? Kun tajusin tämän jääneen puolitiehen, päätin jälleen kerran, että tyydyn taas kaupan pakastealtaan tarjontaan.

Valitettavasti muistan edelleen kuin eilisen, kun muutama vuosi sitten hain laatikoittain mustikoita ja mansikoita Hakaniemen torilta. Pakastin ne ja annoin itselleni ison olalle taputuksen ahkeroinnista. Iltasella, kun katsoin televisiota, aloin ihmetellä ”sateen ropinaa”. Pakkanen oli omiin nimiin sulattanut koko marjasadon, eikä uudelleen pakastaminenkaan tullut kysymykseen, sillä marjat olisivat löysiä kuin spagetti. Ei auttanut itku markkinoilla, vaan aloin purkki kerrallaan syödä marjoja pois. Ei siis mennyt tämä talvea varten varastointi kuin Strömsössä ja aiheutin siinä samalla itselleni hetkeksi pienen ällötyksen myös marjoihin.

Mitä syksyyni kuuluu?

Syksyllä meidän kohdallamme ei ulkoilu varsinaisesti lisäänny – se vain muuttaa muotoa. Leikin lapsena paljon ulkona, ja huomaan lapseni olevan samanlainen. Käymme sisällä syömässä, ja usein lähdemme ennen pimeän tuloa vielä ulos metsäretkeilemään, pyöräilemään tai potkulautailemaan – tai muuten vain haahuilemaan. Asumme ison puiston vieressä, joten matka sinnekään ei ole ongelma.

Moni sanoo, että odottaa, että puiden lehdet muuttuvat värikkäiksi ja ulkona on syksyinen tunnelma. Itse pidän myös Suomen neljästä vuoden ajasta. Itselläni ehkä eniten syksyinen fiilis tulee kylmän ilman tuoksusta sekä ensimmäisistä kuurankukista aamuisin. 

Kerrospukeutuminen on asia, jonka liitän automaattisesti syksyyn. Minusta on ihana etsiä jälleen lämpimät varusteet kaapista. On mahtavaa, kun ei palele – niin hassulta, kun se kuulostaakaan. Yllättäen nautin nyt tästä vielä enemmän, kun minulla on ollut pian myyntiin tulevista Kalla Activen merinovillavaatteista mallikappaleet käytössä. Lisäksi suurta iloa on nyt tuottanut uudet The North Facen veden kestävät syksykenkäni. Siskoni suositteli kyseisiä kenkiä ja pistin ne jo heti keväällä tilaukseen. Suoraan sanottuna on ollut masentavaa välillä kulkea märissä sukissa ja olenkin välillä soimannut itseäni, kuinka vielä tämänkään ikäisenä en osaa pukea. Nyt kuitenkin asia on reilassa. 

Helppo ohje inkiväärijuomaan

Olen kirpeän ystävä. Kun olin raskaana, suurin intohimoni oli limevesi. Syksyn tullen jääkaappimme täyttyy inkiväärijuomasta. Vanhan kansan mukaan shotti päivässä pitää flunssan loitolla. En tiedä uskonko tähän, mutta hyvää se mielestäni on, ja juonkin sitä enemmän kuin shotin päivässä ihan vain sen maun vuoksi.

Syksyllä myös huomaa, että alan nauttia ihan erilailla taas kimppukukista. Eräs päivä puolisoni toi yllätyksenä kukkia. Sanoi, että olen kuulemma tsempannut hyvin. Miten pieni ele voikaan tuntua niin suurelta?

Mitä teidän syksystä tekee syksyn?

Inkiväärishotti

Ainekset:

Kokonainen inkivääri
Lime
Hunajaa

1. Raasta kokonainen inkivääri kuorineen
2. Kaada kiehuvaa vettä päälle ja sekoita liraus hunajaa kuumaan veteen
3. Anna jäähtyä
4. Siivilöi kuoret pois vedestä ja puserra limemehu seokseen
5. Nauti kylmänä

04/10/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Miten sinua on kannustettu elämäsi varrella?

Vähättelevä kasvattaja leikkaa lapselta siivet sen sijaan, että kasvattaisi niitä.

Siskoni jakoi minulle päivityksen LinkedInistä, ja aloimme sen myötä keskustelemaan pieleen menneestä varhaiskasvatuksesta. Muistelimme vanhaa ala-asteen opettajaamme, jolla oli mm. tapana kommentoida ja keskeyttää laulumme musiikintunnilla toteamalla: ”No tämä nyt ei ainakaan mene yhtään nuotilleen.”

Ei hän tuolla hänelle ominaisella tyylillään mitään isoa viiltoa itsetuntooni tehnyt, mutta tappoi kyllä varmasti kaiken kiinnostuksen musiikkiharrastusta kohtaan, ja yllättäen kukaan meistä sisaruksista ei myöskään kiinnostunut soittamaan mitään instrumenttia. 

Toinen siskoni muistaa tapauksen ala-asteelta, jolloin ekaluokkalainen tyttö oli vahingossa potkaissut luokkakaveri poikaa munille välitunnilla. Poika itki kivusta vielä tunnillakin, johon opettaja oli tokaissut: “Hyi, miehet eivät itke“.

Vastaan tuli myös eräs toinen ala-aste kokemus: ”Halusin pienikokoisena nappulana työntää kuulaa koulujen välisessä kilpailussa. Opettaja sanoi, että sovin korkeintaan Hippo-hiihtokilpailuihin, koska olin niin rääpäle. Pitkän väännön ja luokkakaverieni suostuttelemana opettaja antoi kuitenkin luvan osallistua kuulantyöntö kilpailuun. Ja hopeinen poika tuli kotiin kisoista.”

Tyhjä violetti vihko

Siskoni jakamassa päivityksessä kerrotaan näin: 

“Lapsi aloittaa eskarissa ja alku on hieman vaikeaa. Hän on joulukuun lopussa syntyneenä nuorin eskarissa. Hänelle on uutta eskarin päivärytmi ja käytänteet ja harjoittelemista niissä, koska tulee suoraan kotoa eskariin. Hänellä on alkuun harjoittelemista ryhmässä toimimisessa verrattuna muihin, jotka ovat olleet yhdessä jo päiväkodin ajan. Hänellä on alkuun haasteita opettajan ohjauksen hyväksymisessä, ja asioista pitää sanoa useamman kerran. Vertailussa muihin lapsi on opettajan mielestä paljon huonompi, näitä vertailuja ja moitteita vanhemmat saavat kerta toisensa jälkeen kuulla hakiessaan lastaan eskarista.

Opettaja ehdottaa yhtenä syksyisenä päivänä kannustavaa ratkaisua:

 ”Sovitaanko, että otetaan teidän lapsellenne käyttöön tällainen vihko, johon laitetaan tarra jokaisesta onnistumisesta?”

Nämä muistot tulivat mieleen, kun keskustelin meidän esikoisemme kanssa hänen aloittaessaan kolmatta vuottaan lukiossa. Hän muistaa eskaristaan violetin vihon, jonka opettaja antoi hänelle keväällä eskarin loppuessa. Tyhjän violetin vihon. Siis tämä 6-vuotias pikkumies ei ollut saanut yhtään onnistumista koko vuonna?”

Lukiessani tätä juttua aloin miettiä, miten jokaisessahan lapsessa on jotain hyvää. Toinen lapsi muistaa hienosti puhaltaa ruokaa, jos se on liian kuumaa, toinen taas laittaa kengät itse jalkaan. Arkisista onnistumisistahan tämä elämä koostuu. Pienet onnistumiset kasvavat isoimmiksi ajan myötä.

On hirveää ajatella, jos ei koskaan saa kiitosta pienistä onnistumisista, miten lapsi voi jatkossa asettaa itselleen uusia tavoitteita? 

Kannusta – älä masenna

Kannustaminen ja vielä enemmän kannustamatta jättäminen jäävät kyllä usein mieleen. Koska näitä ”tunnelman droppaajia” ainakin omassa lapsuudessani oli ympärillä paljon (esim vanhan liiton opettajat), olen pyrkinyt oman lapseni kohdalla tekemään kaiken päinvastoin.

Viime vuonna päiväkodissa hakuhetkellä kuulin vahingossa, kun päiväkodin varhaiskasvattaja tuhisee taaperolleni (silloin 1v 5kk): ”TAAS KAATUI, EI ONNISTUNUT TAASKAAN.” Lapseni opetteli juomaan nokkamukista ja istui murheissaan, kun oli kaatanut maidon vahingossa pöydälle. Ällistyin tilanteesta ja kysyin, miksi lasta pitää muistuttaa siitä edellisestäkin epäonnistumisesta? Aivan kuin mikään ei muka onnistuisi.

On tavallista kokea epäonnistumisen tunteita välillä elämässä. Jos kuitenkin alituiseen joku muistuttaa vain epäonnistumisista, positiiviset kokemukset ja yritteliäisyys jäävät kaiken alle. Muistetaanhan tsempata toisiamme niin lapsia kuin aikuisia, eikö?  

28/09/2021 Äitiys, Perhearki

2-vuotiaan syksyn lempipuuhat

Minulta kyseltiin somen puolella, millaisia ovat 2-vuotiaan taaperomme lempipuuhat näin syksyisin. Virallisestihan ikää mittarissa on 2 vuotta 2 kuukautta. Niin hullulta kun se kuulostaa, minusta tuntuu, että mukanani ei enää puuhaile taapero, vaan kasvanut pikku neiti. Jopa omien sanojensakin mukaan hän on ”iiiiso tyttö”. 

Toki tähän vaikuttaa, että sen myötä, kun ihminen kasvaa, myös hänen valmiutensa paranevat: puhe ja kehonhallinta kehittyvät. Meillä konkreettisesti on ollut muistuttamassa vauvatuolin siirto varastoon ja siirtyminen istumaan ruokapöydässä normaalille tuolille. Konkreettiset eteenpäin menemiset ovat luonnollisesti aina iso mittapuu lapselle. Voi sitä hänen ylpeyden määrää, kun sai isoon sänkyynsä viime viikolla normaalin kokoisen tyynyn ja peiton. 

Tarina leikkien taustalla

Eniten kuitenkin tämän kasvun tunteen saa aikaan se, että puuhailu ei ole enää epämääräistä hääräilyä, vaan taustalla alkaa olla enemmän ja enemmän jokin agenda. Minusta on niin hauskaa huomata, miten leikkien taustalle kehittyy tarina tai miten jokin aikaisemmin juteltu asia onkin seuraavalla kerralla opittujen asioiden listalla. 

Huomaan, että yksi selkeä merkki lapsen kasvamisesta on myös oman jännityksen poistuminen. En tarkoita, että arjen jutuissa olisi tarvinnut jännittää, vaan lähinnä tilanteita, joissa olen selkeästi huomannut, että ne on tarkoitettu isommille lapsille, kuten tietyt kiipeilytelineet. Mutta jos siskopuolet menevät edellä, onhan sitä itsekin mentävä. 

Neitimme innostui jo viime kevättalvella kovasti potkupyöräilystä, ja ensimmäiset kierrokset vedettiin taloyhtiön pihalla lumien aikaan. Kun alkukesästä puiston pyöräilyramppi tuli eteen, olin saada sydärin jokaisella laskulla. Hän ei kuitenkaan kaatunut, vaan muutaman laskun jälkeen huomasin, että parhaiten tuen häntä pysymällä kaukana. 

Ulkoleikeistä sisäleikkeihin

Potkupyöräily, potkulautailu ja pyöräily tukipyörillä on ehdottomasti syksyn ulkopuuhien kärjessä. Listan jatkona on toki myös metsäseikkailut, keinuminen ja muu puistoilu – näitä perus jokaisen perheen puuhia. Keinumisesta on myös löytynyt nyt uusia elementtejä, sillä vihdoin saa ottaa kunnon vauhdit: ”Äiti, lisää vauhtia!”. Rengaskeinun päällä myös seisominen ja vauhdinotto ovat jännää.  

Sisäleikeissä on meneillään palapelihuuma. Pahvikotelossa oleva muumipalapeli on ehdoton suosikki. Vaikka palapelissä on 24 osaa, palat ovat suuria, joten kokonaisuus on kuitenkin pienelle mahdollista hahmottaa. Viime viikonloppuna teimme palapelin noin sata kertaa. Kirjat, ruuanlaitto- ja nukkekotileikit vievät sisällä myös suurimman osan ajasta. 

Hänestä oli myös viime viikolla varhaiskasvatussuunnitelmakeskustelu päiväkodissa ja erityisesti mieltä lämmitti kuulla asioita, jollainen hän on kotonakin. Koska viime vuonna suurin osa palautteista oli lähinnä: ”Syönyt ja nukkunut hyvin”, olin aidosti hämmästynyt, kuinka hyvin tämän vuoden hoitajat ovat hänet oppineet tuntemaan. Ja kukapa vanhempi ei olisi onnellinen, jos omaa lastaan kuvataan empaattiseksi, joka auttaa mielellään muita lapsia. 

05/08/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Saako äiti tuntea päiväkoti epävarmuutta?

Saako vanhempi tuntea epävarmuutta päiväkotiin liittyvissä asioissa? Sitähän se vanhemmuus on: asioiden pähkäilyä. Usein vain huomaan, että monien mietteet ovatkin samanlaisia kuin omani. Ehkä näistä mietteistä pitäisi siis enemmän puhua ääneen, kuin pähkäillä yksinään oman pään sisällä.

Toinen vuosi käyntiin

Päiväkoti alkoi taas, ja pikkuiset kiiruhtavat päiväkodin porteista sisään. Vuosi sitten, kun taaperomme oli 1v 1kk, hän aloitti päiväkodin. Muistan, että olin enemmän pihalla tutustumisviikolla, kun hän. Kerroin myöhemmin, että olisin kaivannut etukäteen enemmän ohjeita, miten vanhemman suositellaan käyttäytyvän tutustumisviikolla, jotta siitä on eniten apua lapselle ja hänen sopeutumiseen ja niin, ettei vanhempi ole muun ryhmän tiellä. Luultavasti siis tähän ei ole yhtä ainoaa vastausta. 

Mikä siinä sitten oli niin vaikeaa? Olin ainut vanhempi tuolla tutustumisviikolla, sillä taaperomme aloitti hiukan muita myöhemmin kesän lopulla. Yritin olla näkymätön, mutta samaan aikaan en halunnut olla välinpitämätön. Ryhmän lapset myös halusivat usein kiivetä syliini ja juttelin heille normaalisti takaisin. Sain myös haukut, kun lähtiessämme vilkutimme taaperon kanssa ryhmälle. Siitäkin varhaiskasvatuksen opettaja juoksi perääni ja tylytti. Minä kun ajattelin, että me kasvatamme samaan aikaan sosiaalisia yksilöitä. Tuon jälkeen myös mieltäni jäi kaivertamaan varhaiskasvatuksen opettajan viestintätyyli vanhemmille. Kauhukseni huomasin hänen olevan tyly myös lapsille. Hajota ja hallitse -tyyli jatkui vuoden mittaan.

Hassua on, että tuossa vaiheessa kukaan vanhemmista ei myöntänyt omia epävarmuuksiaan, jos esimerkiksi juttelimme puistossa.  Vasta myöhemmin sain kuulla, että monella muullakin oli ollut samanlaisia ajatuksia. Ehkä itse ajattelin, että asiat sumpliutuvat kunhan menee vaan päivä kerrallaan – ja eihän minulla ollut mitään, mihin verrata. 

Lapseni onneksi pian löysi suosikkinsa kolmesta hoitajasta. Lisäksi ryhmän muut lapset olivat aivan ihania – tai heihin oikeastaan rakastuin jo tutustumisviikolla. 

Viihtyykö lapsi?

Hain lapseni lähes koko vuoden hiukan aiemmin, joten usein ryhmässä oli uloslähtöaika ja täysi hässäkkä päällä. Tuossa ajassa usein sain nopeat vastaukset: ”Syöty ja nukuttu on hyvin”, jos kysyin asiasta. Toisaalta ymmärrän, että taaperoiden kanssa päivät ovat hektisiä. Vaikka varhaiskasvattajana toiminut henkilö moneen kertaa vakuutteli, että “Aina ehtivät kertoa päivästä”, niin se ei pitänyt paikkansa. Loppukeväästä sovimme, että saan soittaa perjantaisin päiväuniaikaan, ja kysellä joltain hoitajista hiukan viikon kuulumisia. Minusta oli kiva, että pystyin myötäelämään viikon hetkiä, kun lapsen oma puhetaito ei vielä riittänyt niistä kaikesta itse kertomaan. Usein kuitenkin tuntui, etteivät he edes tunne lastani. Siitä tuli tottakai surullinen olo.

Tulin kerran sattumalta tilanteeseen, jossa varhaiskasvatuksen opettaja tuhisi lapselleni siitä, että maito oli kaatunut (hän oli juuri alkanut opetella nokkamukista juontia). Lapsi istui kumarassa häpeissään. 

Mietin asiaa melkein viikon ja se jäi selvästi vaivaamaan minua. Pyysin varhaiskasvatuksen opettajaa päivän päätteeksi juttelemaan. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa kovin hyvin. Kerroin, että tilanne särähti pahasti korvaani. Hän sanoi, ettenhän voi tietää, mitä tilanteessa tapahtui ja etten ole kuulemma koskaan tykännyt hänestä. Tuohon totesin, että toivon, että edes aikuiset eivät puhu tuolla tapaa toisilleen. Toivon, että kaikkia lapsia kannustetaan. Onhan pienillä vielä paljon opittavaa – osa asioista on helppoja ja osa vaikeita. 

Tuona päivänä, kun tulimme kotiin, lapseni vain itki sylissäni. Tajusin, että oli ollut päiviä, jolloin hän oli tehnyt samoin. Koska ei osannut vielä kertoa sanoin, hän purki päivää halaamalla lujaa ja itkemällä. Jos lapseni reagoi näin, miten voin luottaa siihen, että hänestä pidetään huolta?

Sanoja hänellä alkoi tulla paljonkin kotona, mutta päiväkotitätien mukaan hän ei päiväkodissa puhunut hoitajille juurikaan. Mietin, että onpa erikoista – toisaalta jälleen ajattelin, että sehän saattaa olla yleistäkin. Tähänkin varhaiskasvatuksen opettaja huusi kaikkien kuulleen käytävällä omaan tuttuun puhetyyliinsä: “Ei se täällä mitään puhu.” Moni vanhempi on nyt myös kertonut, että kokevat, että tuo vanhemman ja lapsen nolaava puhetyyli ei ole ammattimaista käytöstä.

Koin viime vuoden todella raskaaksi, sillä tapauksia tuli lisää, vaikka muutamaan otteeseen varhaiskasvattajana toimineen henkilön kanssa keskustelinkin. Syy, miksi kukaan vanhemmista ei ole vienyt asiaa eteenpäin, on pelko, että oma lapsi joutuu silmätikuksi. Jollain tavoin, syy myöskin aina saatiin kohdistettua vanhempaan.

Vuosi lusittiin. Lapseni suosikki täti sanoi, että hän ei pienestä hätkähdä, hääräilee ahkerasti ja tykkää jumppailla. Mutta kuten muutkin vanhemmat, mietin silti välillä, miten lapseni todellisuudessa päiväkodissa viihtyy ja niin hirveältä kuin se kuulostaakaan, onhan hän turvassa.

Millainen vuosi nyt edessä?

Kun päiväkoti alkoi taas viikon alussa, mietin, millainen vuosi nyt on edessä. Tiesin, että hänellä vaihtuvat kaikki kolme hoitotätiä ja ryhmäkin menee melko uusiksi. 

Loppuen lopuksihan en tiedä täysin syytä, mutta tuntuu, että taaperomme on nyt täysin eri ihminen ja on ”oma itsensä” päiväkodissa. Nauravainen höpsöttäjä. 

Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten helpottunut olen. Uudet hoitajat ottavat meidät aikuisetkin tasa-arvoisesti ja empaattisesti vastaan. Tämän myötä havahduin myös entistä enemmän viime vuoden epäkohtiin varhaiskasvattajana toimineen henkilön kohdalla. Alueen teinit jopa puhuvat hänestä nimellä ”rage” eli raivo. Nämä kaikki aikana kuulemani asiat vahvistavat jo viime vuotista käsitystäni, että hänen arvelluttava käytös ja ”hajota ja hallitse” -kasvatustyyli eivät ole enää tätä vuosikymmentä. 

Muutaman päivän aikana olen kuullut hänen nykyisiltä hoitajilta tosi kivoja kommentteja, jotka kuvaavat tarkalleen lapseni luonnetta ja ennen kaikkea sitä, miten itse hänet näen. He ovat siis jo oppineet tuntemaan hänet. Se jos mikä on arvokasta. 

11/07/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Uusperheen haasteet

Uusperheen haasteet on aiheena vaikea. Kun ydinperheen ulkopuolella on myös henkilöitä, joita meidän arki koskee, täytyy koko ajan miettiä, mitä saan sanoa tai kirjoittaa ja mitä en. Luonnollisesti en halua ketään loukata enkä myöskään halua kirjoituksillani loukata ketään myöhemmässäkään vaiheessa, kun aika menee eteenpäin. Kuten me kaikki tiedämme asiathan jäävät verkkoon. 

Kuitenkin uusperheen arki on suuri osa elämääni. Todellisuudessahan kaikissa perheissä on omanlaisia haasteita, oli perhemalli sitten mikä tahansa, millä tahansa kokoonpanolla. 

Aikoinaan, kun aloimme seurustella puolisoni kanssa, sain välillä ihmetystä ihmisiltä. Usein heidän ensimmäinen reaktio oli: ”Ai hänellä on neljä lasta? Kaksi teiniä ja kaksi alle kouluikäistä?” Laitoin aina kuitenkin nämä hämmästykset suoraan toisesta korvasta ulos. En antanut asian häiritä, ja nythän olemme jo kulkeneet pitkän tien. Sekoitimme hieman vielä pakkaa, kun kaksi vuotta sitten taaperomme Sohvi syntyi. 

Perheen sulautuminen

Jokainen ihmissuhde vaatii aikansa rakentua ja elämien sulautua edes jollain tasolla samalle viivalle. Lisäksi toivottavaa olisi vielä, että yhteinen suunta lähtisi ylämäkijohteisena eteenpäin eikä ottaisi samantien syvää kuoppaa suunnaksi. Jostain täytyy aina aloittaa, eikä prosessi ole käytännössä koskaan valmis. 

Muistatteko itse ajan, kun muutitte esimerkiksi nykyisen puolison kanssa yhteen? Vaikka tunsitte puolisonne, hänestä saattoi paljastua silti yllättäviä asioita. Osa saattoi olla koomisia, osa yllättäviä puolia. Talon tapoja saatettiin liikutella suuntaan ja toiseen sekä yritettiin tehdä kompromisseja. Toisilla pareilla töitä oli enemmän, toisilla prosessin alkutaipale oli mutkaton. Joka tapauksessa ihmissuhteet vaativat aina työtä. Lisätkää tähän mukaan lisähenkilöitä, joiden ajatusmaailma on teille vieras tai vielä keskeneräinen. 

Uusperheen säännöt saattavat olla häilyviä. Totta kai kaikkien odotetaan ja toivotaan noudattavan samoja sääntöjä kuin muidenkin. Muutenhan se on aika epäreilua talossa koko ajan asuville. Jos perheessä käy harvemmin, konflikteja voi tulla siitä, kun ei tiedä perheen rutiineja – tavat eivät välttämättä istu osaksi perheen tapoja. 

Lähtöpisteestä kaukana

Huomaan aiheen olevan arka itsellenikin, sillä en ole itsekään varma olemmeko jo voiton puolella. Välillä on ainakin päiviä, kun huomaan, että olemme ottaneet raskaasti takapakkia. Se on ehkä kuluttavinta, kun huomaa, että emme olekaan edistyneet ja seuraavalla viikolla käymme läpi samoja asioita, kun olemme koko edellisen vuoden käyneet – juuri kun luulin, että vihdoin asia olisi loppuun käsitelty. Aivan kuin maailmanpyörä olisi jäänyt kiertämään ympäri ja reaktiot ovat täsmälleen samat, mutta niistä ei kuitenkaan opita mitään. 

Luin juuri, että uusperheen kehitysvaiheet kestävät tutkimusten mukaan neljästä jopa viiteentoista vuoteen. Samaisella sivulla oli myös muitakin kiinnostavia piirteitä ja ajatuksia perheen kehitysvaiheista. Esimerkiksi kehitysvaiheiden välillä voidaan myös taantua, mutta mitä pidemmällä kehitys on, sitä nopeammin taantumuksesta noustaan ja näiden ”taantumusten” kautta käsitellään asioita jälleen astetta syvemmälle ja ne hiovat perhettä yhä enemmän heidän näköiseksi.  

Moni bonusvanhempi on sanonut kokevansa ulkopuolisuuden tunnetta. Jälkeen päin ajateltuna olin vauvamme synnyttyä todella yksin, sillä puolisoni aika kului hänen isompia lapsia tukiessa. Keskitin varmasti eniten energiani vauvaan, sillä huomasin niin itse jaksavani vähillä unilla parhaiten. Melko nopeasti myös huomasin olevani vauvamme kanssa hyvä tiimi. Ehkä tuo auttoi siihen ulkopuolisuuden tunteeseen. Minulla oli ja on edelleen tiimiläinen, joka kikattelee kanssani. Halit ovat parasta lääkettä. 

Täyttynyt työkalupakki

Yleisesti hyvä asia on huomata, ettemme ole enää uusperheenä lähtöpisteessä. Olemme kulkeneet pitkän matkan ja toivon, että mitä kauemmaksi kuljemme, sitä enemmän meillä on työkaluja aiemmista läpikäydyistä asioista uusiin tuleviin asioihin. 

Edelleen vaalin meidän kaikkien yhteisiä ruokailuhetkiämme. Se on paras paikka aina kerrata päivän seikkailuja.

05/07/2021 Matkustaminen, Perhearki

Uudenmaan alueen kotieläintiloja ja eläinihmetystä

Haltialan tila on pyöräilymatkan päässä kodistamme, joten saatamme usein ihan extempore lähteä siellä iltapäivisin taaperomme kanssa pyörällä käymään. Sohvilla on paljon maatila-aiheisia kirjoja, joten ihmetys oli aluksi suurta, kun hän näki ensimmäisen kerran kirjojen sankarit ihan livenä. 

Haltialan tilalla pääsee maksutta ihastelemaan maatilan menoa, ja se on lisäksi mukava paikka viettää kesäpäivää. Tilalla on myös leikkipaikka sekä ravintola-kahvila Wanha Pehtoori.

Haltialan tilan Pikku Pehtoori-jäätelökioski on Sohville tämän kesän tuttavuus. Hän on päässyt siellä maistamaan kahta vegaanista jäätelöä (maitoallergikko). Maut ovat minttusuklaa ja vanilja-passion. Suuret suositukset! Pakko muuten kehua myyjätärtä samalla. Olimme viime viikolla Sohvin kanssa pyöräilemässä ja pistäydyimme tilalla. Kävin myös hakemassa meille jäätelöt kioskista. Ennen kun Sohvi ehti lipasta jäätelöä, se tippui ylösalaisin maahan. Eihän siinä itkua tullut, mutta iso: ”Oho”. Myyjä näki tilanteen, ja antoi Sohville pienen jäätelöannoksen tilalle. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Kirjoittelin alle myös muita Uudenmaan alueen kotieläintiloja. Kannattaa tosin käydä heidän verkkosivuillaan tai sosiaalisessa mediassa katsomassa aukioloajat ja pääsymaksu, ennen kuin reissaatte paikan päälle. Osa paikoista on ilmaisia, osaan pääsymaksu on aikuiselta 8-10€ luokkaa.

Fallkullan kotieläintila

Malmilla sijaitseva Fallkullan kotieläintila on sympaattinen, ja siellä pääsee ihastelemaan possuja, kanoja, lehmiä, vuohia, ankkoja, hevosia ja kaneja. Kotieläintila on perustettu vuonna 1989, ja monet eläimistä ovat perinteisiä suomalaisia alkuperäisrotuja. Siellä palvelee myös pieni kahvila. 

Fallkullan kotieläintila toimii oivana päiväretkikohteena. Tilalla on myös pieni leikkipaikka sekä puueläimiä, joiden päälle meidän taaperomme ainakin innostui kiipeilemään. 

Pieni Kotieläintila ja Kahvila Onni

Tuusulassa Pieni Kotieläintila ja vanhassa tallirakennuksessa sijaitseva Kahvila Onni ovat auki kesäisin. Kahvila toimii kahdessa kerroksessa ja ulkona on terassi. Alueella on myös leikkipaikka ja grillausmahdollisuus. Tilalla viihtyy helposti koko päivän.

Maatilalla asustelevat sen vakioasukkaat: Onni-koira, Kaveri ja Toveri kissat, Lyyli ja Lilli aasit, Ruuti, Martti, Demppa ja Mirri ponit, Sandra hevonen, Ilona, Milona ja Romeo kanit, Pipsa, Pamela ja Pirkko lampaat, Saara, Siiri sekä seitsemän muuta kanaa, Aatu-kukko, Tähti, Pernilla ja Amor vuohet.

Kungsbackan kotieläinpiha

Kungsbackan kodikkaalta kotieläinpihalta löytyy lampaita, vuohia, kaneja, minipossuja, villasikoja, tavallisia sikoja, poroja, poneja, hevosia, laapakoita, kukkoja, kanoja kalkkunoita, viiriäisiä, emolehmiä ja sonni, aaseja ja kissat Peikko ja Hiisi. Toki pääsee ihastelemaan myös traktoreita ja työkoneita niin kuin monella muullakin tilalla. Pääsymaksu sisään on aikuisilta 10 euroa.  

Ali-Ollin Alpakkatila

Klaukkalassa sijaitsevalla Ali-Ollin Alpakkatilalla asuu 25 alpakkaa. Niiden lisäksi tilalla on poneja, kaneja, deguja, aaseja, ankkoja ja kissa. Eläimiin pääsee tutustumaan pääsymaksusta joka kuukauden ensimmäinen sunnuntai. Tilan emäntä Heidi on viljellyt Ali-Ollin sukutilaa 20 vuotta.

Hennolan kotieläinpiha

Jos hiukan pidemmälle Helsingistä lähtee ajelemaan, suosittelen piipahtamaan Hennolan kotieläinpihalla. Vihdin Ojakkalassa sijaitseva kotieläinpiha toimii maatilan yhteydessä, ja siellä pääset pääsymaksulla tutustumaan niin perinteisiin kuin hieman erikoisempiinkin kotieläimiin. Aluella järjestetään myös erilaista maksullista ohjelmaa, kuten kiertoajelua yms. 

Alueella sijaisevassa Cafe Hanhiemossa pääsee niin herkuttelemaan kuin ostamaan mukaan Hennolan kotileipomon leivonnaisia, kuten ruisleipää, ohrahiivaleipää ja pullaa. 

Ketolan strutsitila

Puolen tunnin matkan päässä Helsingistä sijaitseva Ketolan strutsitila ja kesäkahvila ovat auki kesäisin. Tilavierailun pääsymaksu aikuiselta on 8€. 

Tila järjestää myös yksityistapahtumia. Tilapuoti, tilausravintola, juhlatilat, kokous- ja saunatilat ovat toiminnassa ympäri vuoden sopimuksen mukaan. Hauska kokemus kaikin puolin on strutsisafari ja erityisesti isojen strutsiurosten näkeminen läheltä. Armeijan maastokuljetusvaunuun mahtuu kerrallaan 15 aikuista. Kierros kestää 30-45 min. Safarin hinta aikuiselle 10€ ja lapsille 7€. 

27/04/2021 Äitiys, Perhearki

Muuttaako lapsi perheen päivärytmiä?

Usein sanotaan, että säännöllinen päivärytmi sekä rutiinit muodostavat lapsiperheen arjen rungon, mutta miten päivärytmi muodostuu? Tuleeko lapsi osaksi perheen päivärytmiä vai muuttaako lapsi sitä?

Muistan lapsuudestani, että meidän perheessä oli selkeä päivärytmi. Söimme ja ulkoilimme tiettyihin aikoihin. Koska isäni oli maanviljelijä, hän hoiti minua ennen kouluikää kotona – toisin sanoen otti mukaan peltohommiin sekä muihin askareisiin. Saatoinkin hääräillä usein tuntikausia metsissä, kun isäni esimerkiksi kylvi peltoja. Äitini toimi tuohon aikaan vanhainkodin johtajana, ja kun äitini saapui viiden aikaan töistä, ruoka oli valmiina ja koko perhe kokoontui syömään päivällistä. Usein päivällisen jälkeen matka jatkui minulla ja siskoillani urheilutreeneihin sekä treenien jälkeen söimme iltapalaa. 

Mistä lapselle päivärytmi?

Olen siis jo pienestä pitäen tottunut päivien jaksotuksiin, joten en kokenut sitä oman lapseni kohdalla mitenkään oudoksi. Toki tiesin, että vauvan kasvaessa, hänen päivärytminsä muuttuu sen mukana. 

Aika nopeasti moni äiti onneksi oppii tuntemaan vauvansa, ja näin myös jonkinlainen rytmikin muodostuu arkeen. Jokainen lapsi on erilainen, ja heillä saattaa sopia erilaiset rytmit. Osa nukkuu enemmän, osa taas vähemmän. Olen koko Sohvin elämän saanut ihmettelyä Sohvin unista niin neuvolasta kuin tutuilta ja tuntemattomilta. Hänen päiväunensa olivat usein ihmisten mielestä liian lyhyitä, ja se aiheutti kummastelua. Itse vaan totesin usein tähän: “Hän panostaa yöhon” ja annoin ihmettelyiden mennä toisesta korvasta ulos. Niin kauan kuin hän on nukkunut yönsä hyvin ja on jaksanut päivisin puuhailla, olen kokenut, että päiväunista ei tarvitse murehtia.

Kun sain Sohvin, tulin ensimmäistä kertaa äidiksi. Olin luonnollisesti hetken ymmälläni, kuinka vauvan kanssa eletään – ehkä eniten mietin osaanko tulkita hänen tarpeensa. Toki Sohvin kohdalla esimerkiksi painon nousun suhteen olin aluksi miettiessäni, sillä hänen syntymäpaino oli vain 2660g. Ajattelin siis, että imetän häntä aina vain, kun sattuu maistumaan – näin ehkä painokin nousee ja nousi.

Ja kuvitelkaa ensimmäiset 4-5kk hän jaksoi olla hereillä vain tunnin kerrallaan. Hän nukkui noin 4-5 päiväunet päivän aikana ja meni yöunillekin jo klo 19.00 aikaan. Ensimmäisille unille hän meni jo ennen aamuyhdeksää, ja usein nuo unet olivatkin ne pisimmät noin 2,5 tuntia. Seuraavat unet olivat usein vain tunnin mittaisia. Vähitellen unikerrat vähentyivät yksinkertaisesti siitä syystä, että hän jaksoi olla kauemmin hereillä.

Taaperon päivärytmi ja tunnin ”akun lataus”

Niin kuin monella muullakin taaperolla, Sohvin peruspäivärutiineja ovat aamutoimet, ruokailut, ulkoilut, iltatoimet ja nukkumaanmeno. 

Tuntuu, että Sohvilla nukuttu yhteistuntimäärä vuorokaudessa on melkein vuoden ajan ollut nyt noin 12 tuntia. Jos jostain syystä yö menee plörinäksi, hän ottaa unen päivällä takaisin. Jos yö on normaali 11h, päiväunet ovat päivällä kotioloissa noin tunnin mittaiset. 

Esimerkki taaperon (kohta 1v 10kk) päivä kotona on seuraavanlainen. Toki runko elää myös, mutta tuo on suuntaa-antava. 

Päivärytmi

07.15 Sohvi herää
07.30 aamutoimet: pottailu, hampaidenpesu, pukeminen ja hiusten harjaus (kyllä, Sohvi haluaa aina harjata aamulla hiukset = haituvat)
08.15 aamupuuro
08.30 sisäleikit
10.00 ulkoleikit
11.15 lounas
12.15-13.30 päikkärit
14.00 välipala
14.15 sisä- tai ulkoleikit
16.30 päivällinen
17.00 sisä- tai ulkoleikit
18.30 kylpy ja yökkäreiden vaihto
19.00 iltapuuro
19.15 muut iltatoimet: hampaiden pesu, pottailu yms.
19.30 iltasatu, päivän kertaus ja sänkyyn
20.00 nukahtaa (Sohvi usein nukahtaa aikalailla tarkalleen kahdeksan aikaan)

Lapsen siirtymävaiheet

Kun Sohvi oli noin 11kk, hän alkoi nukkua kaksien päiväunien sijaan yhdet. Toki tuostakin välillä joustettiin, jos hän heräsi esimerkiksi liian aikaisin aamulla. Näinä aamuina hän nukkui pikapäikkärit, jotka olivat pituudeltaan noin 20-30 min kello 09-10.00 välillä, mutta meni sitten pidemmille päiväunille kello 12-13 aikoihin.

Tuo siirtymäkausi kaksista päikkäreistä yksiin kesti muutaman kuukauden, ja 1v 1kk iässä välipäikkäreille ei enää ollut tarvetta. Silloin pystyi aidosti luottamaan, että vaikka hän heräisikin aikaisin, hän jaksaa valvoa sinne puoleen päivän päikkäreille asti. Alussa nuo yhdet päiväunet olivat pituudeltaan 1h 45 minuuttia, mutta nykyään sillä tunnin ”akun lataamisella” kotioloissa mennään. 

Hassua ajatella näin jälkikäteen, että näissä unissakin on välillä joutunut kikkailla. Kikkailua siis vaati se, etteivät päiväunet venyneet liian myöhäiseen iltaan, ja näin verottanut yöunia. Lapsi on kuitenkin lapsi, ja päivät vievät virtaa, mutta pidin ehkä tärkeämpänä hänen yöuniaan.

Jos palaan vielä alkuperäiseen kysymykseen muuttaako lapsi perheen päivärytmiä, olen asiasta kahta mieltä. Toki aina ennen Sohvia ajattelin, että lapsi tulee osaksi perheen rytmiä ja tapoja, mutta Sohvin kohdalla näin ei kyllä ensimmäiseen 10 kuukauteen tapahtunut. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan luonnollista. Lapsi kasvaa ja kehittyy niin hurjassa tahdissa tuossa ajassa – näin myös heidän päivärytminsäkin elää. Helpoitenhan päivät menevät, jos lapselle löytää kokeilemalla hänelle parhaiten sopivan rytmin. Tämä auttaa myös vanhempaa jaksamaan. Sehän vasta tärkeää onkin.

Viimeisen vuoden Sohvin on elänyt meidän muun perheen kanssa samaa rytmiä esimerkiksi ruokailujen ja ulkoilujen suhteen. Ainahan myös se, että lapsi syö samaa ruokaa muun perheen kanssa helpottaa päivän kulkua. 

22/04/2021 Perhearki

Boksit-ongelmanratkaisupeli lasten illan kohokohta

Usea teistä on varmaan edes kerran elämässään käynyt suorittamassa jonkinlainen escape room -pakohuonepelin? Näissähän idea on, että pelaajat suorittavat erilaisia tehtäviä ja ratkaisevat arvoituksia päästäkseen huoneesta ulos määräajassa. Pakeneminen vaatii nokkeluutta ja päättelykykyä.

Olin innoissani, kun saimme kotiimme testiin lapsille tarkoitetun ns. pakohuonemaisen ongelmanratkaisupelin nimeltään Boksit. Pelissä pääsimme osallistumaan eläintarhan asukkaiden pakomatkalle. Se oli hyvää ajanvietettä näin lapsiviikolla, ja puutarhamme toimi hyvänä pelikenttänä (tässä tilanteessa jopa parempana kuin sisätilat).

Mikä ihmeen Boksit-peli?

Boksit-peli on toiminnallinen peli, jonka saa tilattua kotiin, ja siinä pääsee ratkomaan arvoituksia. 

Peli on suunnattu 6-10 -vuotiaille lapsille, ja sen suositeltava ryhmäkoko on 2-6 lasta. Saimme jo etukäteen tiedon, että yhden aikuisen on hyvä ohjata peliä eteenpäin. Oikeastaan näin on parempikin, sillä näin lapset saavat rauhassa keskittyä peliin. Aikuinen voi toimia samalla vihjeiden piilottajana. Meillä “ryhmän vetäjinä” olivat puolisoni teinarit.

Boksit-pelin mukana tulee ohjeistus, jota seuraamalla peliä viedään eteenpäin. Pelin ensimmäisessä osassa pelaajat etsivät piilotetut vihjeet ja toisessa osassa he yrittävät vihjeiden avata lukot ja ratkaista arvoituksen. 

Mikä oli parasta? 

Hauskinta oli seurailla, kun lapset puhalsivat yhteen hiileen – oli kivaa myös nähdä lasten oivaltamisen riemu sekä ennen kaikkea auttaa eläintarhan eläimiä hädässä. Vaikka meidän taaperomme oli vielä hiukan maskotin roolissa pelihetkessä, hän silti eli tarinan mukana pelin loppuun asti, ja sympatiaahan hänellä riitti eläintarhan eläimille. 

Mielestäni Boksit-peli sopii hyvin lapsiperheeseen, mihin tahansa hetkeen ajan kuluksi. Ehkä tilaamme sellaisen seuraavan kerran myös jonnekin reissuun mukaan. Toisaalta kaikessa yksinkertaisuudessaan se toimii hyvänä sadepäivienkin ohjelmana. 

Peli olisi hauska ohjelmanumero myös synttäreillä. (Mikäli korona-ajan jälkeen pääsemme takaisin normaaliin synttärikulttuuriin.) Suosittelen siis kokeilemaan! Pelin rekvisiitta jaksoi myös kiinnostaa vielä seuraavanakin päivänä. Mukava lisä oli myös värityskuvat, jotka pelin ratkaisijat saivat omakseen.

*Tuote saatu perheemme testiin

20/04/2021 Äitiys, Koti, Perhearki

Näinä hetkinä olen onnellisin

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Olen aina ollut arkinörtti. Vaikka olen rakastanut matkustella, olen silti vastapainoksi ollut aina varsinainen himailija. Olen nauttinut kotona olosta sekä siitä, että arki sujuu tietyssä rytmissä. Varsinkin vanhempana arvostaa myös sitä arjen perusrytmiä sen vuoksi, että huomaa sen avulla jaksavan niin paljon paremmin – ei pelkästään henkisesti vaan myös fyysisesti. 

Jos saan päivään mahdutettua sopivan määrän työntekoa, sporttia, perheen kanssa oleilua sekä perusulkoilua, se antaa myös energiaa. Nautin tämän kaltaisista päivistä, enkä halua missata näitä asioita olemalla väsynyt. Arki antaa voimaa – niin kuivalta, kun se kuulostaakin. Väsyneenä ei edes jaksa iloita asioista, sillä kaikki energia menee päivästä selviämiseen. Ehkä osaksi tämän vuoksi ihmisillä välillä asiat ympärillä muuttuvat itsestään selviksi – jostain syystä ei jaksa tai ymmärrä antaa arvoa asioille. Eihän sitä voi iloita, jos ei itsekään tiedä, mistä iloitsee? 

Toki huonosti nukutuille öille ei voi mitään, mutta en halua tarkoituksella terrorisoida seuraavaa päivää. Oletteko ikinä huomanneet, että väsyneenä myös luovuttaa asioissa helpommin? Eihän silloin ole energiaa, että edes jaksaisi kiinnostaa. Olen nyt vienyt erästä työprojektia eteenpäin ja ihan alkutekijöissä mennään, mutta huomaan, että normi energisenä kaikki asiat ovat mahdollisia. Ihan kaikki! Väsyneenä tunnen tyytyväni vain siihen mukavuusalueeseen – mikä ei kuulosta näissä asioissa yhtään minulta. Onneksi näitä hetkiä ei kuitenkaan kovinkaan usein tule, sillä pidän siitä puolesta itsessäni, että polvet eivät helposta tutise. 

Arkisten asioiden fiilistelyä

Arkinörtteilystä johtuen olen myös aina ollut henkilö, joka fiilistelee pienen pieniä arkisia asioita. Tämä onkin ollut ystävieni mielestä hassua. Keväisin on mahtavaa kuulla linnunlaulua, ja kesäisin haistaa vastaleikatun nurmikon tuoksu. 

Kukapa ei fiilistelisi auringonpaistetta? Ruokahetket tuovat monelle myös arkeenkin iloa. Eniten olen aina nauttinut aamiaisesta. En tiedä mitään parempaa! Siihen jos lisää vastaleivotut sämpylät – avot. 

Minulle onnellisuutta tuo myös se, että minulle tärkeät ihmiset lähentyvät Sohvin kanssa. Koronan ulkoilutreffit ystävien kanssa ovat olleet niin minulle kuin Sohville merkityksellisiä.

Tasavertaisuus ja tuki

Väsyneenä saattaa usein jäädä helposti myös puolison huomiointi ja halaaminen väliin. Eihän se siellä sumussa heti ensimmäisenä kyllä tulekaan mieleen. 

Kun päivä on pulkassa ja lapset nukkuvat, mielestäni on ihana istua sohvalla kainalossa. Ehkä se on se hetki, kun mietin usein, että nyt ei tarvitsekaan jaksaa – nyt saa vain olla. Ja kiva, että toinen sallii sen. Tuo olo tekee minut samaan aikaan myös onnelliseksi. Ehkä samalla myös se muistuttaa minua siitä, että olen ensimmäistä kertaa suhteessa, jossa tuo olotila sallitaan myös minulle. Aikaisemmissa minä olen aina ollut se kantava voima, joka läpi harmaan kiven kannattelee toista. Tasavertaisuus tuo onnea ja se, että molemmat tukevat toisiaan. 

Vitsailimmekin usein ystäväni kanssa siitä, kuinka olen kautta aikojen ollut nuoruuden suhteissa terapeutti. Minulla olikin tapana aina sanoa, kun väsyin tähän ilmiöön että: ”Haluan miehen, joka herättää minut vasta perillä.” Eli vertauskuvannollisesti itse saisin laskea kartan kerrankin hetkeksi maahan ja sulkea silmät hetkeksi, jos nukuttaa.

Hömpän pömppä

Joskus aamuisin, Sohvi huutelee jo 06.30 sängystään: ”Äitiiii” ja silloin haen hänet meidän väliin pötköttelemään. Sohvi usein sanoo minulle: ”Moi” sängystä, katsoo minuun hymyillen sekä halaa. Tässä hetkessä olen usein sanoin kuvailemattoman onnellinen. Toki jokainen äiti varmasti pitää lastaan arvokkaana, mutta tuossa hetkessä erityisesti koen olevani niin onnekas, että saan olla Sohvin äiti. 

Sanon usein hänelle iltaisin ennen nukkamaan menoa: ”Äiti ja isi rakastaa sua.” Tähän hän aina levittää kätensä ja huutaa: ”Näiin”. Tällä hän tarkoittaa, että näin paljon me häntä rakastetaan. 

Sohvi imitoi minua usein. Viimeksi tänään aamulla, kun haukottelin, hän aukoi suutaan ja nauroi räkäsesti päälle tietäen, että tämä on hassua. Usein nauran näille itsekin ihan kippurassa, ja mietin, kuinka hauska tyyppi hän on. 

Nämä ovat pieniä arkisia hetkiä, mutta ne tuntuvat ihanan isoilta, jos vaan malttaa pysähtyä siihen hetkeen.

14/04/2021 Äitiys, Perhearki

Kuinka moni muistaa slämyn? Tässä omat vastaukseni!

Blogeissa on kiertänyt nyt jo jonkin aikaa ystäväkirjahaaste, ja kun se osui nyt kohdalleni, ajattelin ottaa sen vastaan. Blogissa nyt siis tärkeitä ja ei niin tärkeitä kysymyksiä ja vastauksia niihin. Voi taivas, kuinka moneen slämy-vihkoon tuli yläasteen aikana vastailtua! Teen nyt julman tempun, ja muutan tämän haasteen nimeksi nostalgisesti slämy. 

Ikäsi? 

Ikäni on 35 vuotta. Toukokuun 27.päivä mittariin tulee 36 vuotta. Olen muuten mestari unohtamaan oman ikäni ja vastaankin tähän usein väärin. Ennen kuin täytin 30 vuotta, täytin monta putkeen 27 vuotta, sillä menin vuosissa sekaisin. 

Pituutesi?

177cm

Silmien ja hiusten värisi?

tumman vihreät ja tumman ruskeat

Koulusi?

Lukion jälkeen päädyin monen mutkan kautta Vaasan Yliopistoon opiskelemaan viestintätieteitä. Sivuaineinani olivat johtaminen ja markkinointi. Luin vielä myöhemmin urheilumarkkinoinnin erikoistumisopinnot, mutta se onkin jo eri tarina.

Lukion ja yliopiston välissä tein kaikenlaisia töitä, kuten baarimikkona, tarjoilija ja promotyöntekijänä sekä luin avoimessa yliopistossa viestinnän perusopinnot. Asuin pari talvea Gran Canarialla ja yhden kesän Kyproksella. Tein muuten Kanarialla avoimen verkko-opintojen tenttejäni ravintolan omistajan työhuoneessa. Olin töissä kreikkalaisessa ravintolassa nimeltään Greek Taverna. Opin tuona aikana tusinan kreikkalaisia lauluja, sillä meillä soi aina sama cd-levy ravintolassa.

Keskiarvosi? 

Olen aina ollut perus kasin/ysin oppilas. Reaaliaineet olivat enemmän mieleeni kuin matemaattiset aineet. Kemia ja fysiikka eivät olleet millään tapaa vahvuuksiani. Liikunta totta kai oli suosikkini. Sytyin myös historiasta ja psykologiasta lukiossa.

Viihdyitkö koulussa? 

Jo yläasteelta saakka suoritin kursseja todella itsenäisesti etänä, sillä olin usein 1-2 viikkoa Lapissa hiihtoleireillä. Lukiossakin otin suuren osan myös itsenäisenä, sillä halusin enemmän aikaa treenata. Tämän toimintatavan vuoksi yliopisto-opiskelu sopi hyvin minulle, sillä kurssisuunnitelman sai itse tehdä ja suorittaa omassa tahdissa. Valmistuinkin suht nopeasti, sillä priorisoin aina kurssit ja tunneilla istumiset kurssisisällön mukaan.

Oliko sinulla kotieläimiä?

Minulla oli MONTA pupua lemmikkinä lapsena eli minusta tuli vahingossa pupufarmari. Luulen isäni repineen jossain välissä pelihousunsa, kun niiden lukumäärä vain kasvoi. 

Lempi värisi?

Vaikea sanoa yhtä, sillä olen mieltynyt moneen. Pidän murretuista sävyistä, kuten murrettu sininen, navy vihreä ja rosa. Sisustuksessa pidän harmaasta ja ruskeasta. Rakastan myös puumateriaalin eri värejä ja koivukaarnaa. 

Sisaruksesi?

Minulla on kolme isosiskoa. He ovat minua 4, 7 ja 9 vuotta vanhempia. 

Oletko läheinen sukulaistesi kanssa?

Perheeni on aina ollut tiivis, ja olemme paljon tekemisissä. Haluaisin, että Sohvikin olisi tulevaisuudessa yhtä paljon yhteydessä serkkuihinsa. 

Mitä harrastat?

Olen nuorempana kilpaurheillut paljonkin, joten kaikenlainen treeni on sieltä jäänyt edelleen arkeen. Pelasin lentopalloa, kilpahiihdin ja yleisurheilin. Tätäkin nuorempana pelasin vielä pesäpalloa kahdessa eri joukkueessa, mutta se tippui ajanpuutteen vuoksi ensimmäiseksi kuormasta. 

Rakastan edelleen liikkua ja käynkin paljon lenkillä, loikkimassa ja hyppimässä portaissa. Kuntosalikorttini on ollut nyt korona-ajalla tauolla, mutta teen usein arkiaamuisin 20-45min (perinteisesti sanottuna) kuntopiirin. Minulla on apuna 12 kg kahvakuula, joka on monipuolisesti apuna myös. Minulla ei ole siis mitään kuntotavoitteita, mutta olen huomannut, että päivä lähtee paljon paremmin liikkeelle. 

Lempi vuodenaikasi?

Olen kevään lapsi, ja se on ehdottomasti lempi vuodenaikani. Minulla on myös eniten virtaa silloin. Ystäväni aina nauravatkin, kun käyn ihan ylikierroksilla, kun kevään ensimmäiset lämpimät säät tulevat. 

Paras lukemasi kirja? 

Pidän Anna-Leena Härkösen tavasta kirjoittaa, ja olenkin lukenut kaikki hänen kirjansa. Minulla on selkeitä ns. lukukausia, silloin lue paljon ja saatan lukaista jopa yhden kirjan parin päivän aikana, jos vaan siihen annetaan mahdollisuus. Vastavuoroisesti on aikoja, jolloin en lue yhtään. 

Lempi elokuvasi?

Suosikkejani ovat edelleen vanhat elokuvat, kuten Sleepers – katuvarpuset ja Rita Hayworth avain pakoon.

Lempi tv-sarjasi?

Varsinaisia lempisarjoja televisiosta minulla ei ole, mutta katsomme erinäisten palveluiden kautta sarjoja. Ehdoton suosikkini on The Blacklist, jossa päähenkilö Reddingtonilla on hullun vahva karisma. Vanha klassikko Frenditkin jaksaa vieläkin naurattaa, jos ei keksi muuta katsottavaa. Vaikka jaksot muistaa ulkoa, tarinaa silti elää mukana, sillä hahmoista on helppo pitää. 

Lempi juhlapyhä? 

Minulla ei ole varsinaista lempi juhlapyhää. Aikaisempien vuosien pääsiäiset ja joulut ovat olleet mukavia Pohjanmaalla. Nuorena myös vappuna jaksoi Kaivopuistossa viilettää. Tavallaan pitäisi enemmän alkaa miettiä juhlapyhien kaavaa ja perinteitä, jotta voisimme vuosien kuluessa myös luoda yhteisiä perinteitä Sohvin ja muun poppoon kanssa. 

Lempi jäätelö? 

Suosikki jäätelöni on aina ollut vanhan ajan suklaa. Nykyään pidän Oatlyn suklaa kaurajäätelöstä.

Lempi maa? Paras reissu? 

Huippu reissuja on ollut paljon ja toki reissun onnistuminen on paljolti riippunut siitä, mitä on lähtenyt hakemaan. Usein kaupunkilomilla kävelemme paljon, ja istahdamme tauoille söpöihin pikku kahviloihin ja aurinkoisille terasseille. Mukavia kaupunkeja ovat olleet mm. Berliini ja Barcelona. 

Olemme muutaman kerran myös perheeni kanssa vuokranneet viikoksi villan esim. Kroatian tai Espanjan rannikolta. Tuolloin olen rehellisesti sanottuna vain nauttinut takapihan uima-altaasta ja pötkötellyt auringossa tekemättä mitään. 

Kokonaisuudessaan ajallisesti pisin ”reissu” on ollut Meksikon vaihto noin 8kk, jolloin tuli koettua ja nähtyä paljon lyhyessä ajassa. 

Lempi yhtyeesi tai laulajasi?

Olen musiikin suhteen niin laaja-alainen kuluttaja, että minun on mahdotonta sanoa vain yhtä. Tämäkin riippuu niin fiiliksestä. Minuun kolahtaa sadepunkku-fiiliksellä mies & kitara -tyyppinen musiikki. Lenkkimusana taas menee nopeampi. Välillä huomaan taas fiilisteleväni lattaribiisejä. 

Monella artistilla tai yhtyeellä on hyviä lauluja, mutta harvalla on koko levyllinen omia lempi biisejä. Tämän vuoksi tätä on vaikea määritellä. 

Lempi artisteja esim. Adele, James Blunt, John Legend. Näistä myös jokainen on ollut huikea livenä. James Blunt ja John Legend esiintyivät aikoinaan Porin Jazzeilla ja Adelen keikalla olimme Dublinissa. 

Olen myös Juha Tapio -fani, ja jostain kumman syystä olen aina kuunnellut hänen biisejään, kun olen muuttopakannut. 

Mikä biisi soi nyt? 

Kun aamulla alan kirjoittamaan työjuttuja tai blogiani, laitan usein radion päälle tai musiikin soimaan. Meillä soi Suomipop -kanava tai puolisoni kuuntelemat podcastit. Hän kuuntelee usein Kimanttia-podcastia, kun tekee ruokaa. 

Jos ihastun johonkin lauluun, minulla on ikävä tapa kuunnella se puhki. Tällä hetkellä kotona on soinut repeatilla Mariskan Minä liityin sinuun, Stigin Pojat ei tanssi ja Haloo Helsingin Piilotan mun kyyneleet. 

Mitä rakastat? 

Tämä on niin monitulkinnallinen kysymys. Välillä rakastan kaikkea! Perheeni lisäksi, minulla usea läheinen ystävä. On myös paljon asioita, joita rakastan tehdä, kuten avantouinti, kaikenlainen kirjoittaminen ja urheilu puhumattakaan arjen pienistä asioista. 

Hyvä ruoka tuo todellakin hyviä hetkiä, ja limevesi on edelleen yksi suosikeistani. Sitä voin todellakin sanoa rakastavani! Kun olin raskaana minulla kehittyi tietynlainen riippuvuus kylmään veteen, johon on puristettu limeä. Tämän kohdalla en edes ajattele mitään terveysvaikutuksia, vaan aidosti rakastan sen makua. 

Parasta kuitenkin tällä hetkellä on Sohvin höpötys ja vitsit. Nauran niille välillä ihan kippurassa. 

Mitä inhoat? 

Inhoan tosi paljon epäoikeudenmukaisuutta ja huonoa käytöstä. Näen heti punaista, jos näen, että jotain syrjitään tai kiusataan. Tätä tapahtuu myös aikuisten maailmassa. Teen kaikkeni, että Sohvista tulisi reilu kaikkia kohtaan. 

Mistä unelmoit?

Välillä en tiedä, mitä unelmointi tarkoittaa. Minulle unelmointi on aina merkinnyt jollain tapaa tavoitteita eli olen päättänyt tehdä tai hankkia jotain, ja loppuen lopuksi se on toteutunut, jos olen vain tarpeeksi tehnyt töitä sen eteen. Joskus toki aikaa on mennyt useampikin vuosi. Tavallaan unelmoin nuorempana monestakin eri asiasta, ja moni niistä on toteutunut. Uskon, että siinä vaiheessa, kun asian myöntää ääneen itselleen, laittaa ensimmäisen osan perustukseen. Tämän jälkeen ei voi enää perääntyä, vaan alkaa huomaamattaan tehdä asioita saavuttaakseen unelmansa.  

Nyt voisin esimerkiksi sanoa, että unelmoin kesämökistä. Tuon unelman olen tietoisesti laittanut oman kuplaansa leijailemaan taivaalle – ei ehkä ihan eläikään asti, mutta ainakin 10 vuoden päähän. Uskon, että sellainen tilaisuus tulee vastaan, kun sen aika on. Nyt siihen ei olisi edes aikaakaan. 

Paheesi? 

En rehellisesti sanottuna koe mitään asiaa niin negatiiviseksi, että nimeäisin sen paheeksi. Minulle suht terveellinen syöminen ja kotiruoka ovat normaalia syömistä. Välillä taas herkutellaan, enkä silloin mieti sen kummemmin.

Talvisin lasi punaviiniä on poikaa, mutta senkin suhteen olen joutunut alkaa etsiä muita vaihtoehtoja, kun huomasin olevani jollekin asialle punaviinissä allerginen. Luultavasti siis tanniinit ja sulfiitit aiheuttavat hengitysvaikeuksia.  

Kadutko jotain?

En voi sanoa, että varsinaisesti katuisin mitään. Kaikista asioista on elämän varrella oppinut oman läksynsä. Ehkä vanhemmiten on tiedostanut enemmän asioita, joista oikeasti nauttii, eikä enää haaskaa aikaa. Samalla uskaltaa myös rohkeasti mennä niiden ”omien juttujen suuntaan”. Nuorempana välillä tyytyi liian vähään – oli kyse sitten parisuhteesta tai työpaikasta. Lisäksi nuorempana on sietänyt liikaa ilkeää käytöstä.

Mitä haluaisit muuttaa itsessäsi? 

Jokaisenhan meistä (toivottavasti) vielä aikuisenakin kasvaa ja kehittyy ainakin henkisesti. Toivon siis, että itsekin jaksan mummuksi saakka tehdä töitä sen eteen enkä ala pitämään asioita liian itsestään selvyyksinä. 

12/04/2021 Äitiys, Perhearki

Taaperon lempi jutut keväällä

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Olen itse kevään lapsi, ja nautin ehdottomasti tästä vuodenajasta eniten. Sohvistakin huomaa, että kevät on hänen mieleensä. Vaatteet vähenevät, juoksu nopenee ja raskaat talvikengät muuttuvat lenkkareiksi. 

Sohvi koitti jalkaansa yksi päivä hänen tulevia kesätennareitaan, ja näin jo sieluni silmin, että nuo jalassa mennään kohta ja lujaa. Puolisoni kysyikin häneltä: ”Sohvi onko nuo ne nopeat kengät?” ja tähän neiti vastasi: ”Jooooooo.”

Sohvilla tuli juuri 1 vuotta 9 kk täyteen. Iso mimmi siis! Sain kysymyksen somessa, mikä on Sohvin lempi puuhaa näin keväisin ja mitä hääräilemme, kun kuulemma tuntuu, että olemme ulkosalla koko ajan. Kerroinkin juuri, että siitä päivästä alkaen, kun Sohvi syntyi, minun sanavarastossani ei enää ollut käsitettä huono ilma. Toisaalta olen kyllä aina ajatellut, että nämä ovat vain pukeutumiskysymyksiä, mutta nyt vasta olen ymmärtänyt täysin pukeutumisen merkityksen. 

Tässä hiukan kevään taaperohuumaa.

Potkupyöräily

Voi tämä on ollut ehdottomasti paras juttu. Haimme torista käytetyn potkupyörän Sohville, ja yllättävän nopeasti taaperot tuon eteenpäinmenotaktiikan ymmärtävät. Kierrämme pihapiiriä ja talojen välissä meneviä pikku teitä. Sohvi pysähtyy talojen kohdalle ja kertaamme, kuka missäkin talossa asuu. Luonnollisesti, mitä enemmän pyöräilemme, sitä enemmän juoksuaskeleitakin on täytynyt ottaa hänen peräänsä. 

Kiipeily ja keinuminen

Kunhan hanskat tästä hiukan vielä kevenee, luulen, että Sohvi tulee riemastumaan. Hän välillä huutaakin, kun hänellä ei ole hanskoja: ”Eiiiii” ja nauraa. 

Sohvi on päässyt nyt maistamaan isompia kiipeilytelineitä, ja voi pojat. Nyt on vaikea enää tyytyä pienempiin telineisiin. Sama homma keinujen suhteen. Kun tottuu keinumaan rengaskeinulla, ei vauvakeinut enää jaksa kiinnostaa.

Vesileikit

Kukapa taapero ei tykkäisi vesileikeistä? Parasta on, kun saa laittaa kura-asun päälle ja läträtä oikein kunnolla. Välillä lätäköitä on ollut niin vähän, että Sohvi ja naapurin kamu ovat olleet jonossa hakemassa meidän ulkovesipisteeltä lisää vettä: ”Lissääääää!”

Hiekkaleikit

Kun lunta oli vielä hiukan maassa, kakkuja tehtiin lumesta. Nyt olemme siirtyneet jälleen tuttuun ja turvalliseen hiekkaan. Miten se onkaan niin kivaa lapioida ja siirtää kiviä, hiekkaa, multaa, keppejä, käpyjä ja kaikkea materiaalia maan ja taivaan väliltä maasta sankoon ja sangosta toiseen astiaan? 

Hyppynaru

Siskopuolet ovat ottaneet Sohvin aina hyvin mukaan hyppynaruleikkeihin. Hänellä toki on oma tapansa, ja se on juosta narun yli pienesti hyppäämällä. Yksinkertaista, mutta aina yhtä hauskaa!

Katupiirtely

Taloyhtiömme pihat ovat aurinkoisina päivinä täyttyneet mitä hienommista taideteoksista. Naapureiden lasten kanssa on ollut kiva tuoda väriä harmaaseen asfalttiin. 

Saippuakuplakone

Tämä on jokaisen kesän suosikki. Nyt kuitenkin aurinkoiset säät ovat saaneet meidät kaivamaan sen jo nyt esiin. Kukapa ei rakastaisi suunnatonta määrää kuplia ja niiden rikkomista?

Koirien kyttääminen

Meidän naapurustossa on paljon koiria, ja aina kun liikumme taloyhtiömme pihassa, käymme jokaisen oven kohdalla läpi, kuka talossa asuu. Joka toisessa talossa asuu koira, joten niiden talojen kohdalla keskusteluille ei näy loppua. 

Voi kun sitä itsekin osaisi iloita yhtä pienistä asioista!

07/04/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Miten tukea lapsen itsetuntoa?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Liitän kuulluksi tulemisen vahvasti lapsen itsetunnon rakentumiseen. Jos lapsi kokee, että esimerkiksi kotona, päiväkodissa, koulussa tai harrastuksissa hänet otetaan huomioon ja hänet hyväksytään, se on apuna myös matkalla itsensä hyväksymiseen ja siihen, miten hän määrittelee jatkossakin itsensä. Luonnollisesti pohja tuohon luodaan jo vauvaiässä. Lähtökohtaisesti vanhemmat omalla hoivallaan pyrkivät luomaan lapselle luottavaisen ja turvallisen olon.

Itsetunto on monimutkainen käsite, sillä ihmiset ymmärtävät usein sen eri lailla. Mannerheimin Lastensuojeluliitto määrittelee lapsen hyvän itsetunnon hänen myönteiseksi ja totuudenmukaiseksi käsitykseksi itsestään, omista ominaisuuksistaan ja taidoistaan. Itsetunto on siis itsensä tuntemista ja itsensä hyväksymistä. Itsetuntohan rakentuu vielä aikuisenakin. 

Miten te määrittelisitte itsetunnon? Omassa pääkopassa pohjana on aina ollut lause: ”Kaikki on mahdollista. Jos jotain haluaa, sen saa, jos vaan tekee sen eteen töitä.” Omalla kohdallanikin itsetunto määrittyy siis vahvasti itseluottamukseen ja uskoon itseensä ja kykyihinsä. Vahvana esikuvana lapselle ovat toki hänen vanhempansa – jos he ovat tyytyväisiä itseensä, he antavat näin myös lapselle esimerkin. 

Palaute ja itsetunnon rakentuminen

Uskon, että erilaiset ihmiset lapsen elämässä rikastuttavat hänen maailmaa, ja sanotaankin, että erilaisissa tilanteissa ja eri henkilöiden kanssa lapselle kehittyy joustavia taitoja ja hänestä tulee entistä aktiivisemmin ympäristöön vaikuttava yksilö. 

Lapselle esimerkiksi ympärillä olevien ihmisten palaute on iso osa itsetunnon rakentumista. Arjessahan on paljon tilanteita, joissa lapsi ansaitsee kehun. Etenkin pienemmät lapset vielä harjoittelevat niin monia asioita – mikä olisikaan parempi motivaattori tekemiselle!

Sanotaan, että varttuessaan lapsi ei tarvitsekaan enää jatkuvaa palautetta toiminnastaan, vaan hän kykenee kehittämään välillä palautteen itse: ”Laitoin itse haalarin – hyvä minä!” Sohvi usein esimerkiksi potkiessaan jalkapalloa taputtaa hyvän potkun jälkeen myös itselleen. 

Nykyään juttelemme varsinkin pottailun, pukemisen, pyöräilyn ja syömisen yhteydessä, miten ylpeä olen asioista, jotka hän on oppinut, ja kuinka iso tyttö hän on jo. Ylpeänä ja päättäväisesti Sohvi usein vastaa minulle vain takaisin: ”Joo” ja nyökyttää päätään.

Mutta niinhän sitä sanotaan aikuistenkin kohdalla. Parhaimmassa tapauksessa ihminen alkaa elämään kehujen mukaisesti: ”Give people a fine reputation to live up to.” Jul­ki­nen kehu­mi­nen ja kiittäminen voi­vat par­haim­mil­laan saada hen­kilön tekemään töitä entistä enemmän ja kun­nia­hi­moisem­min ylläpitääkseen tuon mai­neen – samalla lailla lapsi saa luultavasti tuosta buustia. 

Miksi kehuminen on välillä vaikeaa?

Olen joskus miettinyt, että kehujen ja palautteen vastaanoton suhteen elämme noidankehässä. Välillä tuntuu, että emme ole tot­tu­neet kehu­maan, ja kun joku taas kehuu, emme osaa rea­goida sii­hen, vaan vähättelemme vain itseämme ja tekoamme. 

Muistan edelleen, kun yläasteella vieraileva opettaja sanoi minulle: ”Olen kuullut, että olet hyvä liikunnassa.” Vastasin tähän: ”No en mä nyt oikein tiedä.” Opettaja sanoi minulle perään: ”Ei kaikessa tarvitse olla niin vaatimaton.” Tämän jälkeen ymmärsin, että opettaja oli täysin oikeassa. 

Jokai­sen meistä olisi ope­tel­tava kehu­maan ympärillä olevia niin lapsia kuin aikuisia. Miten paljon se lämmittäisikään, jos saisi enemmän spontaania kehumista? Ehkä saisimme näin lumi­pal­loe­fek­tin liik­keelle, ja jat­kossa niin kehu­mi­nen kuin sen vas­taa­not­ta­mi­nen­kin voisi olla hel­pom­paa.

Ensi ker­ralla, kun sinua kehu­taan, pysähdy het­keksi, ennen kuin vas­taat saa­maasi kehuun mitään. Kiitä, nyökkää päätä ja vastaa Sohvimaisen päättäväisesti: ”Joo.”