Avainsana: Perhearki

23/02/2022 Äitiys, Perhearki

Elämän ne pienet tärkeät asiat

Olen neljän vuodenajan ihminen, ja huomaan, että jokaiselle vuodenajalle osuu aina omanlaisia juttuja, joita erityisesti silloin fiilistelen.

Pakkanen saa uskomattomia värejä aikaan taivaalle talvisin. En tiedä, kuinka tukka putkella olen aikaisemmin ryskyttänyt maita ja mantuja, kun minusta nyt vasta kuoriutunut kauniin taivaan pällistelijä. Toki lapsena muistan, että makoilimme viltillä ja yritimme bongata taivaalta samalla eläinten muotoisia pilviä, mutta näin aikuisena olen oppinut pysähtymään eri tavalla.

Ostin aikoinaan järkkärin sen vuoksi, että se motivoisi enemmän tarkkailemaan ympäristöä ja pysähtymään kuvatessa. Täytyy ehkä muistinvirkistykseksi alkaa kantamaan jälleen kameraa mukana. 

Tästä ikäkaudesta nautin eniten

Toki samat fiilisteltävät kestosuosikit kulkevat mukana kesät ja talvet ja mutta jotkut ovat taas kytköksissä selkeästi pikku neitimme ikään. 

Tuttavani juuri sanoi, että arkipäivien piristävin hetki on se, kun hän hakee pienen lapsensa päiväkodista. Lapsi yleensä näkee jo kaukaa, kun hän saapuu ja juoksee hymyssä suin portille vastaan. 

Pikku neitimme täyttää heinäkuussa 3 vuotta. Se on hassua, miten monta kertaa olen miettinyt, että tämä ikäkausi on erityisen mukava – kuitenkin edessä tulee aina uusi kausi, josta nautin enemmän. 

Tuttavani kertoi, että hänen lapsensa oli kysellyt kotona äidiltään, että mistä isi ja hänen työkaverinsa puhuvat teams-kokouksessa. Äiti oli vastannut: ”He puhuvat tärkeistä asioista.” Johon lapsi on hämmästyksissään todennut: ”Puhuuko ne minusta?”

Samallalailla haluan iskostaa pikku tytölleni, että hän on tärkeä. Erityisen onnelliseksi minut tekee hänen lauseensa iltaisin: ”Äiti, olet tärkeä”, johon yleensä vastaan, että niin sinäkin olet meille. 

Arkipäivän helmet

Kuinka monella on omia pikku tapoja, jotka muodostuvat erityisen tärkeiksi tiettynä vuodenaikana tai tiettyyn aikaan päivästä?

Puolisolleni on erityisen tärkeä hänen kylpytakki tai erityisesti se, että voi laittaa sen illalla suihkun jälkeen päälle. Hän otti sen jopa helmikuun alussa Rukalle laskureissuun mukaan. Takkia ei kuitenkaan ollut kovin kätevää tuoda lennolla takaisin, joten se matkasi pari viikkoa myöhemmin hänen ystäviensä mukana autolla pääkaupunkiseudulle. Oli kuulemma kurja odotella takkia ja istua märällä pyyhkeellä, ennen kuin iloinen jälleennäkeminen takin kanssa koitti. 

Yksi oma arkipäivän helmeni on niinkin simppeli asia kuin aamupala. Isosiskoni on minun teediileri ja hän tuo minulle usein uskomattoman hyvää vihreää teetä. Teen kanssa syön joko puuroa tai Yosan Greek style -kaurajugurttia (lempparini, joka on aina kaupoista loppu), leipää ja limevettä. Olen aina ollut aamupalafiilistelijä ja mikään ei ole parempaa, kuin aloittaa työpäivä rauhassa syöden ja lukien meilejä.

En ole muuten pystynyt juoda enää syksyn jälkeen kahvia. Sairastimme lapseni kanssa yhtä aikaa oksennustaudin, jolloin hän oksensi 5 päivää ja minä 1,5 päivää. Jostain syystä tuon jälkeen ei ole kahvi enää maistunut. 

Näin talvella ei voi korostaa tarpeeksi sitä, miten ihana ulkona on puuhailla. Olen aina ollut lapion kanssa heiluja ja olemme vääntäneet naapuriperheiden kanssa ties minkälaista mäkeä ja linnaa taloyhtiön pihaan.

 

Vaikka ulkolajit vetävätkin talvella pidemmän korren, pakko näin koronasulkujen jälkeen tuoda esiin myös kuntosalien ihanuus. Kerroinkin juuri, että minun kuntosali on nyt viimeiset kaksi vuotta ollut meidän olohuone. Siellä jumppailu 12kg kahvakuulalla ja yhdellä tuosta ohi kasvaneella juoksevalla ”painolla” liikkeet on sujuneet ihan hyvin. Jo puretulta Vähänkyrön yläasteen 20m2 äijäpuntilta ponnistaneena totuin, ettei se ole ikinä tilasta kiinni. 

Mutta silti pakko todeta, miten paljon nautin taas, että vaihteen vuoksi voi mennä ihan oikealle salille. Kävin nyt testaamassa Vallilan Elixian (ei maksettu mainos) ja fiilistelin ihan extra paljon uuden tilan ja saunan tuoksua. 

Oli myös pakko ottaa todistusaineistoa, kun testasin, toimiiko Kalla Active -takki lämmittelytakkina. Ohut merino toimi tosi hyvin ja takkina varsinkin kätevä. 

25/01/2022 Äitiys, Kalla Active, Perhearki, yrittäjyys

Entä jos kaikki on ihan hyvä näin?

Huomaan oman vanhenemisen niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin, että väsyy herkemmin. Moni muukin on varmaan huomannut saman? (hehe)

Kun tämä vuosi alkoi, tuntui, että hyppäsin liikkuvaan junaan. Se ei onneksi haitannut minua, sillä olin ehtinyt parantua jo keuhkoputkentulehduksestani ja jouluisesta sairauskierteestäni. Pikku tyttömmekin oli onneksi vihdoin tervehtynyt. Totesin moneen kertaan, miten onnellinen olen, kun normaali arki toimii, ilman mitään sen kummempaa säätöä, jota koko syksy oli. (Koputin toki moneen kertaan puuta, etten mene maalailemaan piruja seinille)

Asenne ja hampaanpureminen

Sanotaan usein, että asenne ei paranna sairaudesta, mutta kun kuume nousee korkealle ja huonoa oloa pukkaa, ilman asennetta ei arkea saa pyörimään. Kun syksyllä moneen kertaan tyttöni kanssa sairastelimme (usein yhtä aikaa) en jostain syystä tunnistanut itseäni lainkaan. Kaikki vähätkin voimat meni päivistä selviämiseen. Totta puhuen vihaan tuota olotilaa. 

Kun joulun jälkeen yksi antibioottikuuri oli taas syöty, rukoilin, että vuosi 2022 menisi terveemmissä merkeissä. Toki tällä hetkellä moni muukin elää varmasti samassa tilanteessa – osa sairastaa päiväkodin tauteja, osa taas koronan eri volyymilla.

Somessa joku juuri totesi, että ihmetteli ennen äidiksi tuloa, miksi joku haluaisi juoda kofeiinipitoista juomaa, kuten Finrexin kuumeeseensa – silloinhan on juuri parasta vain kaivautua peittojen alle ja nukkua koko päivä. Nyt hän kuulemma ymmärtää lääkkeen käyttötarkoituksen paremmin. 

Jaksaminen ja tuki

Useinhan en oikein osaa edes myöntää, etten jaksa ja voimat loppuvat. 

”Tuolle lapsen sairastelulle ei vaan voi mitään ja valitettavasti siinä se kotona tekevä yrittäjä joutuu kärsimään”, sain viimeksi toteamuksen, kun uskaltauduin toteamaan, että meidän koko syksyn sairauskierre vie omatkin voimat – puhumattakaan työnteon vaikeudesta. 

Oletteko ikinä miettineet, kenelle te sen uskallatte myöntää tai näyttää? Kenen kanssa on turvallista olla hauras? Lievästi sanottuna minulle on tyypillistä käydä terveenä hieman jopa ylikierroksilla. Tämä on kuitenkin hyvä juttu, sillä yleensä olen myös aikaansaava. Normaalisti ajattelen, että mikään ei ole mahdotonta. 

Mieleeni tulee heti kaksi konkreettista tilannetta, joissa olen saanut tukea – ja miten hyvältä se onkaan tuntunut. Kävin yli kymmenisen vuotta sitten silmäleikkauksessa, ja olin todella jännittynyt tilanteessa. Hoitaja oli kuitenkin maailman ihanin ja heti alkumetreiltä saakka tuntui, että olen turvassa. Kun operaatio alkoi, hän otti minua kädestä ja rauhoitti sillä entisestään minua. Toinen tilanne oli lapseni syntymä. Vaikka hänen syntymä kesti 48,5 tuntia, kätilö omalla uskollaan minuun sai minunkin sinnikkyyden kasvamaan. 

Elämä on hyvä näin

Olen muuttanut niin moneen kertaan, että en välttämättä ikinä enää jaksaisi muuttaa. Totesin jo noin 5 vuotta sitten, etten aloittaa koko elämän rakentamista alusta. Nuorempana se oli jännittävää, kun sai lähteä tutkimaan, millaisia kahviloita naapurikulmilta löytyy ja mistä löytyy lähikauppa. Puhumattakaan kaikista niistä uusista ihmisistä, joita toivoin tapaavani. (Olen mm. muuttanut Turkuun 18-vuotiaana, sillä se oli melkein ainut kaupunki Suomessa, jota en tuntenut kovin hyvin.) 

Elämän rakentaminen alusta tuli itselleni mieleen syksyn aikana, kun olin huonossa kunnossa. Jotenkin siinä kuumeessa ja heikossa kunnossa aloin miettiä, miten työlästä tuo kaikki olisi. Jopa tuo kaikki työ, jota olen Kalla Activen eteen tehnyt (ilman vaatealan kokemusta) hirvitti jollain tapaa, sillä voimat olivat niin vähissä. Ehkä noina hetkinä kannattaa vaan yrittää hoitaa päivä läpi ja mennä ajoissa nukkumaan, eikä turhaan miettiä.

Faktahan on kuitenkin se, että kun kuume laski ja me parannuimme, minulla oli miljoona uutta ideaa päässäni. (ei onneksi kuitenkaan muuttojuttuja, sillä olen aidosti onnellinen täällä meidän nykyisessä yhteisöllisessä kuplassamme) 

23/01/2022 Äitiys, Mietteet, Perhearki, yrittäjyys

Operaatio “oman itsensä päivitys”

Luin somessa julkaisun, jossa nainen lapsen saannin jälkeen tunsi kadottaneensa itsensä. Hän kehotti ihmisiä vielä miettimään ovatko valmiita hankkimaan lapsen, sillä sen jälkeen mikään ei enää entisensä. 

Ymmärrän, että ihmiset kokevat asioita eri lailla, mutta mieleen tuli samalla myös toteamus, jonka kuulin, kun opiskelin yliopistossa. Henkilö kehotti nauttimaan opiskeluajoista ja vinkkasi, ettei kannata liian aikaisin mennä työelämään, sillä sen jälkeen mikään ei ole enää entisensä. 

Tuolloin jo muutaman vuoden jatkuvan yöjuoksun jälkeen mietin, että Jumalalle kiitos, ettei mikään ole entisensä, vaan siirtyminen työelämään tuo itselleni uuden vaiheen elämään. Kaikesta siitä juhlimisesta huolimatta (onneksi) valmistuin ennätysajassa ja innolla hyppäsin kohti uusia seikkailuja. Muutos ei siis aina ole huono, vaan ehkä se tuokin mukanaan asioita, joita ei edes tiennyt kaipaavansa. 

Muutosten tuulet

Aikoinaan, kun aloimme jutella puolisoni kanssa lapsen hankinnasta, olin täysin tietoinen, että se tulee tuomaan uuden sivun elämääni. Toki tiesin tuon sivun tuovan myös univelkoja ja muita kompromisseja, mutta ennen kaikkea olin innoissani tuosta muutoksesta. Ilomielin hyppäsin taas eteenpäin. Nyt kun pikku tyttömme on 2,5 vuotta, en voisi olla kiitollisempi tuosta kaikesta muutoksesta. 

Jotkut harmittelevat, että oma treenaaminen ei enää lapsensaannin jälkeen kulje. Itselläni kilpailuajat ovat jääneet taakse jo aikapäiviä sitten, eivätkä kovimpien treenien loppuminen omalla kohdallani liity millään tavalla lapsen saantiin. Faktahan on se, että jokaisella ikä tulee vastaan jossain vaiheessa. 

Itselläni taas meni hetken, että hyväksyin sen, että omat urheiluvammat tulevat hidastamaan joka tapauksessa omaa urheilua tulevaisuudessa. Kun tuon asian hyväksyin, oli aika vain löytää sellaisia urheilumuotoja, joita polveni kestävät. Edelleen kuitenkin rakastan liikkumista, treenaamista ja ulkoilua kaikessa muodossa – eli onneksi niistä ei ole tarvinnut kokonaan luopua – liikkuminen vain muutti muotoa.

Tällä hetkellä Ganglion-kysta eli hyytelörakkulakasvain ei alkusyksyn polveni tyhjäyksen jälkeen ole oireillut, joten olen saanut liikkua normaalisti. Nivelkierukan rappeumaani ei välttämättä leikkauksella pysty korjata, joten kystakin palaa aina uudelleen ja uudelleen tyhjäyksen jälkeen omiin uomiinsa. Asia kuitenkin elää koko ajan ja sen vuoksi en ole sitä jaksanut murehtia.

Oman elämänsä päivittämistä

Mielestäni elämä on täynnä oman itsensä päivittämistä – ja tuo ei ainoastaan liity lapsen saantiin. Sinänsä tuo itsensä kadottaminen on varmaan monelle äidille tuttu tunne. Luonnollisesti jos on pari vuotta ollut lapsen kanssa kotona, ja olisi aika palata töihin, sitä miettii omaa itseään: kuka nyt on ja miten uuden roolinsa äitinä yhdistää työminään.  

Mutta päivittäminen saattaa liittyä myös opiskeluaikoihin, työpaikan vaihdokseen, urheilu-uran loppumiseen, eläkkeelle siirtymiseen, avioeroon tai muuten vain elämässä eteenpäin menemiseen. Mitä ottaa vanhasta minästä mukaan, millainen nykyminä on ja mikä nykyminän tekee onnelliseksi?

Minulla on ollut viimeisen parin vuoden aikana monella lailla “päivitys” menossa. Päivitän kuka olen nykyään – äitinä, ystävänä, puolisona ja yrittäjänä. Lähtökohtaisesti olen vain halunnut entisestään miettiä, mikä on oikeasti minua ja mitä haluan kantaa mukanani jatkossa.  

Tavaran paljous on aina tehnyt minut levottomaksi ja ahdistuneeksi. Tämän vuoksi olen pyrkinyt panostamaan laatuun eikä määrään. Minusta on ollut kiva ajatella, että koko prosessissa on auttanut minun työ Kalla Active -merinovaatteiden parissa. On paljon freesimpi olo, jos kotonakin on kivat vaatteet päällä. (eikä ne hompsuiset rikkinäiset lökärit)




30/12/2021 Äitiys, Kalla Active, Mietteet, Perhearki, yrittäjyys

Vuosi 2021 paketissa – käteen jäi antibiootteja ja verkkokauppa

Kohta saadaan jälleen vuosi pakettiin. Kun aloin miettiä, mitä vuodesta jäi käteen, en jostain syystä aluksi erottanut vuosia toisistaan. Mietin tapahtumia ja usein lapseni iän puolesta pystyin jakamaan ne omiin lokeroihin. 

Kuluneena vuotena hänestä kasvoi pieni neiti. Viime talvena hän oli 1,5-vuotias ja hän sai elämänsä ensimmäiset sukset. Se olikin mieleinen puuha, ja usein hän juoksikin aina hakemaan ne itse varastosta. Oli myös ennätys paljon lunta, joten rakensimme pihan täyteen linnakkeita ja mäkiä. On ihana huomata, että tyttöni pitää ulkoilusta yhtä paljon kuin minäkin. Hän oli jo vauvana hassuttelija, mutta hauskaa on ollut nyt kuluneen vuoden aikana huomata, miten huumorintaju on entisestään kehittynyt. 

Koska saimme kokea kerrankin ”kunnon talven”, minusta tuntui usein siltä, kun asuisin Lapissa. Tietyllä tapaa se toi myös levollisen tunteen, mutta samaan aikaan muistan pähkäilleeni työasioita. Aikoinaan, kun jäin äitiyslomalle, en tiennytkään, etten enää palaisi samaan paikkaan töihin, vaan myisin osuuteni yrityksestä pois ja tuo valinta vaikuttaisi vielä viimekin vuonna. 

Eksyksissä viidakossa

Luopuminen ei kuitenkaan aiheuttanut tyhjää tunnetta, vaan enemmän olin valintojen viidakossa. Viime talvena muistan pähkäilleeni, mihin suuntaan otan liaanin. Kävin muutamassa työhaastattelussa, johon haettiin viestinnän esimiestä. Kun jäin molemmissa kakkoseksi, ajattelin sen olevan selkeä merkki siitä, että suunta on toinen. 

Viime talvena aloin kirjoittaa liiketoimintasuunnitelmaa merinovaateyritykselleni. Siinä vaiheessa en tosin tiennyt, että otan suunnitelmani niin nopeasti käytäntöön. Jopa siskoni kysyi, kun näytin sitä hänelle: “Missä välissä sä olet tämän tehnyt?” Myönnettäköön, että naputtelin suunnitelman ehkä enemmän siinä uskossa, että se päätyy jonnekin pöytälaatikkoon, josta sitten ”sopivan hetken tullen” otan sen sitten esiin ja alan viemään sitä käytäntöön. (Ja mikä on edes ”sopiva hetki”?) Loppu onkin historiaa ja monen selvittelyn jälkeen vuosi 2021 toi mukanaan uuden brändin, jonka tuotteita kuluttajatkin ovat jo saaneet käyttää. (Kaikki on otettu mahtavasti vastaan – kiitos teille!)

Tuo työ oman brändin kanssa oikeastaan yhdistää kaiken, mitä olen aikaisemmissa töissäni viestinnän ja markkinoinnin saralla tehnyt. Mukavaa on nyt vain tehdä sitä itselle. Vaateala on itselle vieläkin uusi, mutta olen luottanut omaan visioon, millaisilta haluan, että Kalla Activen vaatteet näyttävät ja millaisia käytännön ratkaisuja niissä on. 

Terveys ja sen tärkeys

Nuorempana muistan aina ihmetelleeni, kun ihmiset toivoivat terveyttä. Täysin terveenä, mietin, että mikä nyt voisi mennä vikaan? Vanhemmiten olen toki tämän ymmärtänyt ja viime vuoden jälkeen täytyy todeta, että vuoteen mahtui yllättävän paljon sairastelua ja lääkärissä käyntejä. Ehkä minulla on jonkinlainen kuuden vuoden sykli näissä – vuonna 2o15 olin nimittäin yhteensä kolmessa leikkauksessa ja minulla oli jatkuvasti keuhkoputkentulehdus. 

Tähän vuoteen on mahtunut yksi polvioperaatio, yksi virtsarakon operaatio tutkimuksineen, korvaoireiden tutkiminen ja kaikki ne taudit, jotka pikku tyttärelläni oli syksyn aikana, mukaan lukien oksennustauti. Luonnollista varmaan onkin, että vanhempi sairastaakin usein samat taudit muutaman päivän viiveellä. Itselläni on aikakin selkeä kierto. Usein, jos lapseni on kipeä ja kuumeinen, hän nukkuu huonosti. Muutaman valvotun yön jälkeen omakin vastustuskyky laskee ja tauti iskee itsellenikin.

Lapsuudestani muistan, että olin usein 2-3 päivää maksimissaan kipeänä. Nyt onkin ollut outoa, kun tyttäreni on usein vähintään viikon tai 1,5 viikkoa kipeä, josta kuumeessa viitisen päivää. Onkohan muistini vain väärä vai iskevätkö pöpöt nykyään pahemmin? Hänenhän vastustuskyky toki kehittyy koko ajan lisää. Toivonkin ensi vuodelle meille kaikille terveyttä.

Oikein mukavaa uutta vuotta kaikille! 

25/10/2021 Äitiys, Koti, Kotikeittiö, Perhearki

Inkiväärishotti tuo syksyn

Monella vuosi alkaa vuoden vaihteesta – minulle uusi vuosi on pyörähtänyt käyntiin aina syksyllä. Nuorempana tähän tunteeseen vaikutti suuresti se, että kilpaurheilukausi alkoi virallisesti syksyllä. Syksy saattoi tuoda mukanaan myös uuden luokan, koulun tai muuton. 

Hiukan vanhempana minulla oli melko usein tapana ns. vetää itseni piippuun kesän aikana. Reissasin pitkin Suomea ja ulkomaita koko kesälomani, ja viimeisillä viikoilla suorastaan rukoilin, että arki koittaisi taas pian. Tuolloin henkinen kesänpäätökseni oli elokuun puolessa välissä, kun Flow festivaalit järjestettiin. Tuon jälkeen hautasin kesävarusteeni ja aloin etsiä syysvaatteita – sekä pistin itseni lataukseen. 

Rauhoittuminen ja tekemättömyys kuuluivat syksyyn ilman huonoa omatuntoa – ainakin sen muutaman päivän, jonka tarvitsin voimien keruuseen. Nykyään tuota nollasta sataan -ilmiötä ei enää onneksi ole noin vahvana. Täysi tekemättömyys ei myöskään kuulu lapsiarkeen. Toisaalta hyvä niin. Kun kesällä ei vedä itseään piippuun, jaksaa hyvin muutkin vuodenajat tasaisesti häärätä. 

Syksyn puuhia

Syksyisin ruukkikylissä on ihan omanlainen tunnelma ja ajan patina korostuu entisestään. Niissä myös usein järjestetään sadonkorjuuteemaisia markkinoita, joista voi löytää ihania vuoden aikaan sopivia tuotteita, kuten lähituotettua hunajaa, viinimarjamehua tai kynttilöitä.

Minulta kysyttiin myös äskettäin, että joko on sienet kerätty ja marjat pakkasessa? Kun tajusin tämän jääneen puolitiehen, päätin jälleen kerran, että tyydyn taas kaupan pakastealtaan tarjontaan.

Valitettavasti muistan edelleen kuin eilisen, kun muutama vuosi sitten hain laatikoittain mustikoita ja mansikoita Hakaniemen torilta. Pakastin ne ja annoin itselleni ison olalle taputuksen ahkeroinnista. Iltasella, kun katsoin televisiota, aloin ihmetellä ”sateen ropinaa”. Pakkanen oli omiin nimiin sulattanut koko marjasadon, eikä uudelleen pakastaminenkaan tullut kysymykseen, sillä marjat olisivat löysiä kuin spagetti. Ei auttanut itku markkinoilla, vaan aloin purkki kerrallaan syödä marjoja pois. Ei siis mennyt tämä talvea varten varastointi kuin Strömsössä ja aiheutin siinä samalla itselleni hetkeksi pienen ällötyksen myös marjoihin.

Mitä syksyyni kuuluu?

Syksyllä meidän kohdallamme ei ulkoilu varsinaisesti lisäänny – se vain muuttaa muotoa. Leikin lapsena paljon ulkona, ja huomaan lapseni olevan samanlainen. Käymme sisällä syömässä, ja usein lähdemme ennen pimeän tuloa vielä ulos metsäretkeilemään, pyöräilemään tai potkulautailemaan – tai muuten vain haahuilemaan. Asumme ison puiston vieressä, joten matka sinnekään ei ole ongelma.

Moni sanoo, että odottaa, että puiden lehdet muuttuvat värikkäiksi ja ulkona on syksyinen tunnelma. Itse pidän myös Suomen neljästä vuoden ajasta. Itselläni ehkä eniten syksyinen fiilis tulee kylmän ilman tuoksusta sekä ensimmäisistä kuurankukista aamuisin. 

Kerrospukeutuminen on asia, jonka liitän automaattisesti syksyyn. Minusta on ihana etsiä jälleen lämpimät varusteet kaapista. On mahtavaa, kun ei palele – niin hassulta, kun se kuulostaakaan. Yllättäen nautin nyt tästä vielä enemmän, kun minulla on ollut pian myyntiin tulevista Kalla Activen merinovillavaatteista mallikappaleet käytössä. Lisäksi suurta iloa on nyt tuottanut uudet The North Facen veden kestävät syksykenkäni. Siskoni suositteli kyseisiä kenkiä ja pistin ne jo heti keväällä tilaukseen. Suoraan sanottuna on ollut masentavaa välillä kulkea märissä sukissa ja olenkin välillä soimannut itseäni, kuinka vielä tämänkään ikäisenä en osaa pukea. Nyt kuitenkin asia on reilassa. 

Helppo ohje inkiväärijuomaan

Olen kirpeän ystävä. Kun olin raskaana, suurin intohimoni oli limevesi. Syksyn tullen jääkaappimme täyttyy inkiväärijuomasta. Vanhan kansan mukaan shotti päivässä pitää flunssan loitolla. En tiedä uskonko tähän, mutta hyvää se mielestäni on, ja juonkin sitä enemmän kuin shotin päivässä ihan vain sen maun vuoksi.

Syksyllä myös huomaa, että alan nauttia ihan erilailla taas kimppukukista. Eräs päivä puolisoni toi yllätyksenä kukkia. Sanoi, että olen kuulemma tsempannut hyvin. Miten pieni ele voikaan tuntua niin suurelta?

Mitä teidän syksystä tekee syksyn?

Inkiväärishotti

Ainekset:

Kokonainen inkivääri
Lime
Hunajaa

1. Raasta kokonainen inkivääri kuorineen
2. Kaada kiehuvaa vettä päälle ja sekoita liraus hunajaa kuumaan veteen
3. Anna jäähtyä
4. Siivilöi kuoret pois vedestä ja puserra limemehu seokseen
5. Nauti kylmänä

08/10/2021 Äitiys, yrittäjyys

Onko raskasta yrittää?

Välillä huomaan, että olen suuren luokan yksinpuurtaja. Tähän havahtuu vasta, kun saa tarpeeksi monia ”Mitä kuuluu työrintamalle” -kysymyksiä. Yks kaks tuohon ei pystykään vastaamaan muutamalla sanalla, vaan tajuaa, että ollaan kipitetty jo monien välisteppien ohi. 

Päivittäisten viestinnän ja markkinoinnin töiden lisäksi odotan kuin kuuta nousevaa, että saan vihdoin Kalla Active merinovillatuotteiden verkkokaupan auki. Tämä polttelee nyt enemmän ja enemmän, sillä se voi realistisesti tapahtua jo kuukauden sisällä. 

Faktahan on se, että tuotanto on viivästynyt paljon koronan vuoksi. Merinovillaa on ollut haastavaa saada, ja sanoinkin alusta asti puolisolleni, että en jaksa pahoittaa mieltäni tämän vuoksi – verkkokauppa aukeaa sitten, kun se aukeaa. Toki luonnollisesti olisi ollut ihana tuoda tuotteet myyntiin jo syksyn alussa – lähinnä senkin vuoksi, että kokisi, että se olisi eräänlainen palkkio kaikelle tähän mennessä tehdylle työlle, mutta onneksi talvi on vielä edessä. 

Nyt kun olen itse hillunut elokuusta asti mallikappaleet päällä, mukavinta on todeta, että oikeasti itsekin odottaa tuotteita, jotta voisi ottaa ne käyttöön. Mikä sen parempaa kuin tarve? Sama tarve minulla on itse asiassa myös taaperollemmekin. Viime talvena turhauduin etsimään hänelle haluamiani merinovillaisia tuotteita. Jos satuin löytämään mieleisen, siitä oli aina koot loppu. 

Tekeminen ja siitä tykkääminen

Sain yksi päivä kysymyksen: Onko raskasta yrittää? Tuohon voin vastata käsi sydämellä, että ei ole. Olen aina tykännyt tehdä. Kirjoitusjuttujen lisäksi en malta odottaa, että saan alkaa laittaa Kalla Activelle enemmän aikaa. Sosiaalista mediaa olen pitänyt jo keväästä saakka elossa, mutta varmasti tekeminen konkretisoituu, kun ensimmäinen iso tuote erä saapuu ja verkkokaupan saa auki. 

Mallikappaleet ovat olleet ahkerassa käytössä, ja ystäväni ovatkin suostuneet minulle malleiksi. Alussahan myyntiin tulevat merinovillaiset legginssit, vetoketjullinen takki, neule ja lasten välihaalari. Marraskuun puolella myyntiin tuleva lasten UTU-välihaalari on tehty 100% merinovillaneuleesta. Värivaihtoehtoina ovat rosa ja mustikka. Välihaalaria tulee neljässä eri koossa: 68/74, 80/86, 92/98, 104/110. Haalarin kokoa voi säätää resorien avulla: ne voi joko pitää sellaisenaan tai taittaa siistin näköisesti, mikäli hihat tai lahkeet ovat liian pitkät. Naisten sinisestä neuleesta on jo nyt tullut niin paljon kyselyitä, että tuon myyntiin myöhemmin myös harmaan version.

Yrittäjyys ja lapsen sairastuminen

Toki aikaa vieviä asioita välillä vaan tulee eteen, ja kun näitä selvittelee, päivä tuntuu menevän sekunnissa. Ja kukapa meistä ei olisi välillä iltasella aivan puhki? Haastavinta varmasti yrittämisessä on, jos lapsi sairastuu. Olen edelleen melko huono yhdistämään työntekoa sekä äitiyttä, jos lapsi esimerkiksi kipeä ja poissa päiväkodista. Kun lapseni syntyi, tein päätöksen, että silloin kun olen hänen kanssaan, haluan olla läsnä oleva. En halua muuttua äidiksi, joka hokee päivästä toiseen läppäri kourassa omissa ajatuksissaan: ”Mä teen vielä yhden jutun.” Mutta joskus vain asioita täytyy hoitaa.

Jo heinäkuussa, kun silloin 2-vuotias taaperoni oli päiväkodista kesälomalla, huomasin, kuinka työasioiden hallinnointi ja narujen pitäminen käsissä onnistui kyllä samalla, kun lapsi oli kotona, mutta esimerkiksi kirjoittaminen oli haastavaa. Tuntui, että tunnin päiväunien aikana ehti juuri ja juuri avata läppärin. Yleensä teinkin illalla kahdeksan jälkeen päivän aikaa ja keskittymistä vaativat työt. Päivä kulutti voimia aivan erilailla.

Kun olin lapsi, äitini oli paikallisen vanhainkodin johtaja. Koska isäni oli maanviljelijä, hän oli usein meitä odottamassa kotona, kun pääsimme koulusta. Muistan kuitenkin ihmetelleeni yhtä epäkohtaa jo silloin. Se liittyi lapsen sairastumiseen. Jos meistä lapsista joku oli kipeänä, äitini ei voinut olla poissa töistä hoitamassa meitä, vaan koska isäni oli kotona, hänen oletettiin hoitavan. Epäkohdan tästä siis teki se, että kyllähän maanviljelijälläkin on omat velvollisuuteensa ja vielä tiettynä aikana vuodesta. Mutta koska hän oli yrittäjä, hänen uskottiin selviävän näistä haasteista. Vaikka usein ennen kouluikää isä ottikin meidät mukaan esimerkiksi puimaan tai äestämään, ei hän meitä luonnollisesti kipeänä traktoriin kantanut. 

Samallalailla itsekin mietin hoitokuvioita, kun taaperoni sairastui alkuviikosta. Koska teen vuoden kestävään hankkeeseen viestintää ja markkinointia, siitä on sovittuna sidosryhmätapahtumia, joita ei lapseni flunssan vuoksi siirretä. 

Nyt hänelle ovat jo kovin tuttuja äidin merinovilla neule- ja kangasnäytteet, sillä on niillä leikkinyt sänkymme päällä, kun olen vastaillut sähköposteihin. Toki varmasti helpottaa, kun taaperoni kasvaa, sillä silloin hän alkaa viihtyä omissa leikeissään kauemmin.

Kuinka muut yrittäjät hoitavat hoitokuviot? Olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia. 

Uusia ideoita ja uusia tarpeita

Vaikka ensimmäinenkään pulla ei ole tullut vielä virallisesti ulos uunista, uusia merinovillaisia mallistoja naisille ja lapsille on jo suunnitteilla ja protoversiot menivät juuri tekoon.  

Itsellä ehkä isoin muutos on tapahtunut pään sisällä mallistojen suhteen. Alussa olin kiven kovaa odottamassa ensimmäisen erän saapumista, ja sen jälkeen vasta siirtymässä eteenpäin. Ehkä oma luonne pyrki viestittämään, että hoida yksi asia ensin loppuun, äläkä siirry seuraavaan. Tein kuitenkin aivan päinvastoin. 

SELJA-mallisto tulee yhdistämään simppelin kotiasun ja klassisen työasun. Aina ei tarvitsekaan vaihtaa vaatteita heti kotiin saavuttua. KUURA-mallisto taas tuo merinovillan lasten jokapäiväiseen pukeutumiseen. Suunnitteilla on paitaa, legginssejä, villatakki, sivutaskuhousuja ja asusteita. Näistä kuitenkin enemmän myöhemmin.

 

04/10/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Miten sinua on kannustettu elämäsi varrella?

Vähättelevä kasvattaja leikkaa lapselta siivet sen sijaan, että kasvattaisi niitä.

Siskoni jakoi minulle päivityksen LinkedInistä, ja aloimme sen myötä keskustelemaan pieleen menneestä varhaiskasvatuksesta. Muistelimme vanhaa ala-asteen opettajaamme, jolla oli mm. tapana kommentoida ja keskeyttää laulumme musiikintunnilla toteamalla: ”No tämä nyt ei ainakaan mene yhtään nuotilleen.”

Ei hän tuolla hänelle ominaisella tyylillään mitään isoa viiltoa itsetuntooni tehnyt, mutta tappoi kyllä varmasti kaiken kiinnostuksen musiikkiharrastusta kohtaan, ja yllättäen kukaan meistä sisaruksista ei myöskään kiinnostunut soittamaan mitään instrumenttia. 

Toinen siskoni muistaa tapauksen ala-asteelta, jolloin ekaluokkalainen tyttö oli vahingossa potkaissut luokkakaveri poikaa munille välitunnilla. Poika itki kivusta vielä tunnillakin, johon opettaja oli tokaissut: “Hyi, miehet eivät itke“.

Vastaan tuli myös eräs toinen ala-aste kokemus: ”Halusin pienikokoisena nappulana työntää kuulaa koulujen välisessä kilpailussa. Opettaja sanoi, että sovin korkeintaan Hippo-hiihtokilpailuihin, koska olin niin rääpäle. Pitkän väännön ja luokkakaverieni suostuttelemana opettaja antoi kuitenkin luvan osallistua kuulantyöntö kilpailuun. Ja hopeinen poika tuli kotiin kisoista.”

Tyhjä violetti vihko

Siskoni jakamassa päivityksessä kerrotaan näin: 

“Lapsi aloittaa eskarissa ja alku on hieman vaikeaa. Hän on joulukuun lopussa syntyneenä nuorin eskarissa. Hänelle on uutta eskarin päivärytmi ja käytänteet ja harjoittelemista niissä, koska tulee suoraan kotoa eskariin. Hänellä on alkuun harjoittelemista ryhmässä toimimisessa verrattuna muihin, jotka ovat olleet yhdessä jo päiväkodin ajan. Hänellä on alkuun haasteita opettajan ohjauksen hyväksymisessä, ja asioista pitää sanoa useamman kerran. Vertailussa muihin lapsi on opettajan mielestä paljon huonompi, näitä vertailuja ja moitteita vanhemmat saavat kerta toisensa jälkeen kuulla hakiessaan lastaan eskarista.

Opettaja ehdottaa yhtenä syksyisenä päivänä kannustavaa ratkaisua:

 ”Sovitaanko, että otetaan teidän lapsellenne käyttöön tällainen vihko, johon laitetaan tarra jokaisesta onnistumisesta?”

Nämä muistot tulivat mieleen, kun keskustelin meidän esikoisemme kanssa hänen aloittaessaan kolmatta vuottaan lukiossa. Hän muistaa eskaristaan violetin vihon, jonka opettaja antoi hänelle keväällä eskarin loppuessa. Tyhjän violetin vihon. Siis tämä 6-vuotias pikkumies ei ollut saanut yhtään onnistumista koko vuonna?”

Lukiessani tätä juttua aloin miettiä, miten jokaisessahan lapsessa on jotain hyvää. Toinen lapsi muistaa hienosti puhaltaa ruokaa, jos se on liian kuumaa, toinen taas laittaa kengät itse jalkaan. Arkisista onnistumisistahan tämä elämä koostuu. Pienet onnistumiset kasvavat isoimmiksi ajan myötä.

On hirveää ajatella, jos ei koskaan saa kiitosta pienistä onnistumisista, miten lapsi voi jatkossa asettaa itselleen uusia tavoitteita? 

Kannusta – älä masenna

Kannustaminen ja vielä enemmän kannustamatta jättäminen jäävät kyllä usein mieleen. Koska näitä ”tunnelman droppaajia” ainakin omassa lapsuudessani oli ympärillä paljon (esim vanhan liiton opettajat), olen pyrkinyt oman lapseni kohdalla tekemään kaiken päinvastoin.

Viime vuonna päiväkodissa hakuhetkellä kuulin vahingossa, kun päiväkodin varhaiskasvattaja tuhisee taaperolleni (silloin 1v 5kk): ”TAAS KAATUI, EI ONNISTUNUT TAASKAAN.” Lapseni opetteli juomaan nokkamukista ja istui murheissaan, kun oli kaatanut maidon vahingossa pöydälle. Ällistyin tilanteesta ja kysyin, miksi lasta pitää muistuttaa siitä edellisestäkin epäonnistumisesta? Aivan kuin mikään ei muka onnistuisi.

On tavallista kokea epäonnistumisen tunteita välillä elämässä. Jos kuitenkin alituiseen joku muistuttaa vain epäonnistumisista, positiiviset kokemukset ja yritteliäisyys jäävät kaiken alle. Muistetaanhan tsempata toisiamme niin lapsia kuin aikuisia, eikö?  

28/09/2021 Äitiys, Perhearki

2-vuotiaan syksyn lempipuuhat

Minulta kyseltiin somen puolella, millaisia ovat 2-vuotiaan taaperomme lempipuuhat näin syksyisin. Virallisestihan ikää mittarissa on 2 vuotta 2 kuukautta. Niin hullulta kun se kuulostaa, minusta tuntuu, että mukanani ei enää puuhaile taapero, vaan kasvanut pikku neiti. Jopa omien sanojensakin mukaan hän on ”iiiiso tyttö”. 

Toki tähän vaikuttaa, että sen myötä, kun ihminen kasvaa, myös hänen valmiutensa paranevat: puhe ja kehonhallinta kehittyvät. Meillä konkreettisesti on ollut muistuttamassa vauvatuolin siirto varastoon ja siirtyminen istumaan ruokapöydässä normaalille tuolille. Konkreettiset eteenpäin menemiset ovat luonnollisesti aina iso mittapuu lapselle. Voi sitä hänen ylpeyden määrää, kun sai isoon sänkyynsä viime viikolla normaalin kokoisen tyynyn ja peiton. 

Tarina leikkien taustalla

Eniten kuitenkin tämän kasvun tunteen saa aikaan se, että puuhailu ei ole enää epämääräistä hääräilyä, vaan taustalla alkaa olla enemmän ja enemmän jokin agenda. Minusta on niin hauskaa huomata, miten leikkien taustalle kehittyy tarina tai miten jokin aikaisemmin juteltu asia onkin seuraavalla kerralla opittujen asioiden listalla. 

Huomaan, että yksi selkeä merkki lapsen kasvamisesta on myös oman jännityksen poistuminen. En tarkoita, että arjen jutuissa olisi tarvinnut jännittää, vaan lähinnä tilanteita, joissa olen selkeästi huomannut, että ne on tarkoitettu isommille lapsille, kuten tietyt kiipeilytelineet. Mutta jos siskopuolet menevät edellä, onhan sitä itsekin mentävä. 

Neitimme innostui jo viime kevättalvella kovasti potkupyöräilystä, ja ensimmäiset kierrokset vedettiin taloyhtiön pihalla lumien aikaan. Kun alkukesästä puiston pyöräilyramppi tuli eteen, olin saada sydärin jokaisella laskulla. Hän ei kuitenkaan kaatunut, vaan muutaman laskun jälkeen huomasin, että parhaiten tuen häntä pysymällä kaukana. 

Ulkoleikeistä sisäleikkeihin

Potkupyöräily, potkulautailu ja pyöräily tukipyörillä on ehdottomasti syksyn ulkopuuhien kärjessä. Listan jatkona on toki myös metsäseikkailut, keinuminen ja muu puistoilu – näitä perus jokaisen perheen puuhia. Keinumisesta on myös löytynyt nyt uusia elementtejä, sillä vihdoin saa ottaa kunnon vauhdit: ”Äiti, lisää vauhtia!”. Rengaskeinun päällä myös seisominen ja vauhdinotto ovat jännää.  

Sisäleikeissä on meneillään palapelihuuma. Pahvikotelossa oleva muumipalapeli on ehdoton suosikki. Vaikka palapelissä on 24 osaa, palat ovat suuria, joten kokonaisuus on kuitenkin pienelle mahdollista hahmottaa. Viime viikonloppuna teimme palapelin noin sata kertaa. Kirjat, ruuanlaitto- ja nukkekotileikit vievät sisällä myös suurimman osan ajasta. 

Hänestä oli myös viime viikolla varhaiskasvatussuunnitelmakeskustelu päiväkodissa ja erityisesti mieltä lämmitti kuulla asioita, jollainen hän on kotonakin. Koska viime vuonna suurin osa palautteista oli lähinnä: ”Syönyt ja nukkunut hyvin”, olin aidosti hämmästynyt, kuinka hyvin tämän vuoden hoitajat ovat hänet oppineet tuntemaan. Ja kukapa vanhempi ei olisi onnellinen, jos omaa lastaan kuvataan empaattiseksi, joka auttaa mielellään muita lapsia. 

05/08/2021 Äitiys, Mietteet, Perhearki

Saako äiti tuntea päiväkoti epävarmuutta?

Saako vanhempi tuntea epävarmuutta päiväkotiin liittyvissä asioissa? Sitähän se vanhemmuus on: asioiden pähkäilyä. Usein vain huomaan, että monien mietteet ovatkin samanlaisia kuin omani. Ehkä näistä mietteistä pitäisi siis enemmän puhua ääneen, kuin pähkäillä yksinään oman pään sisällä.

Toinen vuosi käyntiin

Päiväkoti alkoi taas, ja pikkuiset kiiruhtavat päiväkodin porteista sisään. Vuosi sitten, kun taaperomme oli 1v 1kk, hän aloitti päiväkodin. Muistan, että olin enemmän pihalla tutustumisviikolla, kun hän. Kerroin myöhemmin, että olisin kaivannut etukäteen enemmän ohjeita, miten vanhemman suositellaan käyttäytyvän tutustumisviikolla, jotta siitä on eniten apua lapselle ja hänen sopeutumiseen ja niin, ettei vanhempi ole muun ryhmän tiellä. Luultavasti siis tähän ei ole yhtä ainoaa vastausta. 

Mikä siinä sitten oli niin vaikeaa? Olin ainut vanhempi tuolla tutustumisviikolla, sillä taaperomme aloitti hiukan muita myöhemmin kesän lopulla. Yritin olla näkymätön, mutta samaan aikaan en halunnut olla välinpitämätön. Ryhmän lapset myös halusivat usein kiivetä syliini ja juttelin heille normaalisti takaisin. Sain myös haukut, kun lähtiessämme vilkutimme taaperon kanssa ryhmälle. Siitäkin varhaiskasvatuksen opettaja juoksi perääni ja tylytti. Minä kun ajattelin, että me kasvatamme samaan aikaan sosiaalisia yksilöitä. Tuon jälkeen myös mieltäni jäi kaivertamaan varhaiskasvatuksen opettajan viestintätyyli vanhemmille. Kauhukseni huomasin hänen olevan tyly myös lapsille. Hajota ja hallitse -tyyli jatkui vuoden mittaan.

Hassua on, että tuossa vaiheessa kukaan vanhemmista ei myöntänyt omia epävarmuuksiaan, jos esimerkiksi juttelimme puistossa.  Vasta myöhemmin sain kuulla, että monella muullakin oli ollut samanlaisia ajatuksia. Ehkä itse ajattelin, että asiat sumpliutuvat kunhan menee vaan päivä kerrallaan – ja eihän minulla ollut mitään, mihin verrata. 

Lapseni onneksi pian löysi suosikkinsa kolmesta hoitajasta. Lisäksi ryhmän muut lapset olivat aivan ihania – tai heihin oikeastaan rakastuin jo tutustumisviikolla. 

Viihtyykö lapsi?

Hain lapseni lähes koko vuoden hiukan aiemmin, joten usein ryhmässä oli uloslähtöaika ja täysi hässäkkä päällä. Tuossa ajassa usein sain nopeat vastaukset: ”Syöty ja nukuttu on hyvin”, jos kysyin asiasta. Toisaalta ymmärrän, että taaperoiden kanssa päivät ovat hektisiä. Vaikka varhaiskasvattajana toiminut henkilö moneen kertaa vakuutteli, että “Aina ehtivät kertoa päivästä”, niin se ei pitänyt paikkansa. Loppukeväästä sovimme, että saan soittaa perjantaisin päiväuniaikaan, ja kysellä joltain hoitajista hiukan viikon kuulumisia. Minusta oli kiva, että pystyin myötäelämään viikon hetkiä, kun lapsen oma puhetaito ei vielä riittänyt niistä kaikesta itse kertomaan. Usein kuitenkin tuntui, etteivät he edes tunne lastani. Siitä tuli tottakai surullinen olo.

Tulin kerran sattumalta tilanteeseen, jossa varhaiskasvatuksen opettaja tuhisi lapselleni siitä, että maito oli kaatunut (hän oli juuri alkanut opetella nokkamukista juontia). Lapsi istui kumarassa häpeissään. 

Mietin asiaa melkein viikon ja se jäi selvästi vaivaamaan minua. Pyysin varhaiskasvatuksen opettajaa päivän päätteeksi juttelemaan. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa kovin hyvin. Kerroin, että tilanne särähti pahasti korvaani. Hän sanoi, ettenhän voi tietää, mitä tilanteessa tapahtui ja etten ole kuulemma koskaan tykännyt hänestä. Tuohon totesin, että toivon, että edes aikuiset eivät puhu tuolla tapaa toisilleen. Toivon, että kaikkia lapsia kannustetaan. Onhan pienillä vielä paljon opittavaa – osa asioista on helppoja ja osa vaikeita. 

Tuona päivänä, kun tulimme kotiin, lapseni vain itki sylissäni. Tajusin, että oli ollut päiviä, jolloin hän oli tehnyt samoin. Koska ei osannut vielä kertoa sanoin, hän purki päivää halaamalla lujaa ja itkemällä. Jos lapseni reagoi näin, miten voin luottaa siihen, että hänestä pidetään huolta?

Sanoja hänellä alkoi tulla paljonkin kotona, mutta päiväkotitätien mukaan hän ei päiväkodissa puhunut hoitajille juurikaan. Mietin, että onpa erikoista – toisaalta jälleen ajattelin, että sehän saattaa olla yleistäkin. Tähänkin varhaiskasvatuksen opettaja huusi kaikkien kuulleen käytävällä omaan tuttuun puhetyyliinsä: “Ei se täällä mitään puhu.” Moni vanhempi on nyt myös kertonut, että kokevat, että tuo vanhemman ja lapsen nolaava puhetyyli ei ole ammattimaista käytöstä.

Koin viime vuoden todella raskaaksi, sillä tapauksia tuli lisää, vaikka muutamaan otteeseen varhaiskasvattajana toimineen henkilön kanssa keskustelinkin. Syy, miksi kukaan vanhemmista ei ole vienyt asiaa eteenpäin, on pelko, että oma lapsi joutuu silmätikuksi. Jollain tavoin, syy myöskin aina saatiin kohdistettua vanhempaan.

Vuosi lusittiin. Lapseni suosikki täti sanoi, että hän ei pienestä hätkähdä, hääräilee ahkerasti ja tykkää jumppailla. Mutta kuten muutkin vanhemmat, mietin silti välillä, miten lapseni todellisuudessa päiväkodissa viihtyy ja niin hirveältä kuin se kuulostaakaan, onhan hän turvassa.

Millainen vuosi nyt edessä?

Kun päiväkoti alkoi taas viikon alussa, mietin, millainen vuosi nyt on edessä. Tiesin, että hänellä vaihtuvat kaikki kolme hoitotätiä ja ryhmäkin menee melko uusiksi. 

Loppuen lopuksihan en tiedä täysin syytä, mutta tuntuu, että taaperomme on nyt täysin eri ihminen ja on ”oma itsensä” päiväkodissa. Nauravainen höpsöttäjä. 

Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten helpottunut olen. Uudet hoitajat ottavat meidät aikuisetkin tasa-arvoisesti ja empaattisesti vastaan. Tämän myötä havahduin myös entistä enemmän viime vuoden epäkohtiin varhaiskasvattajana toimineen henkilön kohdalla. Alueen teinit jopa puhuvat hänestä nimellä ”rage” eli raivo. Nämä kaikki aikana kuulemani asiat vahvistavat jo viime vuotista käsitystäni, että hänen arvelluttava käytös ja ”hajota ja hallitse” -kasvatustyyli eivät ole enää tätä vuosikymmentä. 

Muutaman päivän aikana olen kuullut hänen nykyisiltä hoitajilta tosi kivoja kommentteja, jotka kuvaavat tarkalleen lapseni luonnetta ja ennen kaikkea sitä, miten itse hänet näen. He ovat siis jo oppineet tuntemaan hänet. Se jos mikä on arvokasta. 

03/02/2021 Mietteet, Perhearki

Kaavoihin kangistunut kuivis vai rutiineihin rakastunut?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Olenko rutiini-ihminen vai kaavoihin kangistunut? Rutinoitunut arki kuulostaa tylsältä, mutta myönnettäköön, että olen aina nauttinut, kun päivää voi jäsennellä. Vaikka yleensä lomilla hehkuttaa reissaamisen ihanuutta, arkeenkin ja niihin rutiineihin on aina ollut kiva palata. Omalla kohdalla nuo rutiinit myös lataavat akkuja. Sitähän sanotaan, että rutiinit ovat aivoille lepoa.

Nuorempana jäsentelyä tuli tehtyä kilpaurheilujen vuoksi, sillä tunnit eivät olisi kertakaikkisesti riittäneet kouluun, treeneihin ja vielä päälle ystävien näkemiseen, jos aikataulua ei olisi hieman sumplinut. Kai tätä samaa on tottuneesti jatkanut aikuisiälläkin. 

Kolikon kääntöpuoli on väkipakolla aloittaa jokin toistuva asia, kuten ”Käyn joka aamu juoksemassa seitsemältä.” Usein esimerkiksi elämäntapamuutokset eivät ole pysyä, kun päiviin yrittää tunkea liian tarkkoja määriteltelmiä – rutiineistahan ei ole enää pitkä matka suorittamiseen. Tuntuu, että nykyaikana ei välillä arvosteta jonninjoutavaa aikaa, sillä se koetaan hukkaan heitettynä.

Päivittäiset toistuvat tavat

Ihmisillä saattaa olla esimerkiksi matkustamiseen liittyviä toistuvia tapoja. Lentokentällä yksi juo aina lomatunnelmaan päästäkseen lasin (tai usean) kuohuvaa samassa baarissa – toinen hakee kahvilasta saman sämpylän, kuin aina yleensäkin. Itse myönnän tekeväni nämä molemmat, ja varsinkin, kun selasin vanhoja reissukuvia, nuo pienet tavat tuntuivat erityisen hyviltä – erityisesti tuo kuohuva. (Ennen kuin kukaan pelästyy koronan vuoksi yllä olevia Sveitsin kuvia, niin ilmoitan, että ne on otettu vuonna 2016.)

Millaisia päivittäisiä toistuvia tapoja ihmisillä sitten on? ”Kuppi kahvia, koiralenkki ja smoothie. Tämä on paras resepti arkeen kuin juhlaan”, sanoi eräs tuttavani. 

Toinen kertoi: ”Tuttujen arkiruokien tekeminen on energiaa säästävää. Itse teen nykyisin jauhelihakeiton melkein silmät ummessa.”

Ennen Sohvin syntymää, minulla oli aina tapana ottaa töihin eväsleipä ja syödä se sekä puuro ensimmäisenä aamulla, kun kävin läpi sähköpostit ja päivän tulevat työt. Välillä jokin aamupalaveri toki rikkoi tämän kaavan, ja jollain tapaa huomasin tuolloin aina, että en ollut saanut kaipaamaani ”järjestelyaikaa” päivään. 

Huomaan usein tekeväni venytykset samassa järjestyksessä. Syön vieläkin joka aamu samaa puuroa. Salilla taas päädyn helposti laittamaan samaan lokeroon tavarat, kuin aina ennenkin. Cycling-tunnilla taas otan saman pyörän. Toisaalta vaikka nämä tavat aika älyttömiltä ja turhilta kuulostavat, ei minulla onneksi mene pasmat sekaisin, vaikka joku ehtisikin ennen minua tutulle pyörälle. Ehkä siis ihan terveellä pohjalla mennään. 

Tein aikoinaan töitä Korisliiga-joukkueelle, ja muutamalla pelaajalla oli tietynlaisia sukkien pukemistapoja. Kun piti valkoisia sukkia, tuli voitto. Mustilla sukilla tuli taas pelissä turpaan ja lujaa. Monet taikauskomukset voivat siis myös muuttua rutiineiksi ja tavoiksi.  

Toimivan reseptin äärellä

Edellistä kotiani vastapäätä oli Kotipizza. Miten moneen kertaan sain kuittia ja ihmetystä ystäviltäni siitä, kun otin kerrasta ja vuodesta toiseen saman pizzan. Kun haki pizzan tarpeeksi harvoin, teki usein aidosti mieli tuota pizzaa – tai ehkä olen vain poikkeuksellisen sitoutuvaa tyyppiä. Tässä suhteessa olen varmasti ihanne kuluttaja. Jos löydän hyvän, minua tuskin saa siitä vaihtamaan.

Yksitoikkoisuus on pahasta silloin, kun me jäämme liiaksi koukkuun tekemiimme toimiin. Ehkä tuolloin on aika miettiä, mikä olisi toimivampi vaihtoehto. Toisaalta vaikka tietyt toistuvat tavat saattaisivat näyttää siltä, että ihminen on kaavoihin kangistunut, ne ovat joissain tilanteissa enemmän fiksuutta ja oppisen tuomaa käytöstä. Ehkä vuosien saatossa on löytynyt tuo paras tapa tehdä – joskus jopa monien kokeilujen jälkeen. 

Leivoin viime viikonloppuna vuohenjuustopiirakkaa, ja tajusin, että olen koko elämäni tehnyt tuolla reseptillä. Nyt tosin viimeiset vuodet jauhot ovat vaihtuneet gluteenittomiksi puolisoni sekä hänen poikansa vuoksi. Niin moneen kertaan olen tämän piirakan leiponut, että varmaan jokainen ystävistäni on sitä meillä syönyt. Reseptin löydät täältä. 

Tämänkin reseptinkin kohdalla on pakko myöntää, että jos saa tietyn reseptin omien muunnosten jälkeen toimimaan, siihen palaa mielellään. Siksihän ihmisillä on omia bravuureita myös keittiön puolella. Myös normaalissa arjessa elämiseen ja arjen pyörittämiseen käyttää mielellään näitä ”hyväksi havaittuja reseptejä”.

 

27/01/2021 Lapsuusmuistot, Mietteet, Perhearki

Raskaat perhesalaisuudet

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Jokaisessa perheessä on varmasti salaisuuksia. Osa on onneksi vain pieniä tapoja, joita huomaamattaan tekee ja jotkut taas ovat aivan liian raskaita kannettavaksi. 

Totuudelta suojelu

Minulle muistuu mieleeni hollantilaisen Jaap Van Hoewijkin tekemä vanha dokumenttielokuva Familiegeheim. Jaapille selviää aikuisena, että hänen isänsä ei kuollutkaan tapaturmaisesti vaan hän teki itsemurhan. Ihmettelin silloin, kuinka koko naapurusto ja jopa huoltamon setä pitivät salaisuutta. Dokumentissa Jaapkin mietti, kuinka kukaan ei kertonut totuutta. 

Kuulin myös eräästä miehestä, joka oli aikuisena tajusi isänsä suhtautuneen häneen koko elämänsä ajan hieman kylmästi. Kun isä menehtyi, mies kysyi äidiltään tästä. Äiti ei kertonut tarkemmin, mutta mainitsi nimenneensä pojan sodassa kuolleen kihlattunsa mukaan.

Vuosikymmeniä sitten suhtautuminen kehityshäiriöihin saattoi olla myös erilaista. Joissain perheissä saatettiin hävetä kehityshäiriötä ja keksittiin avuksi tarina, jota kerrottiin eteenpäin – joskus taas keksityn tarinan avulla oli helpompi pienemmille sisaruksille selventää erilaisuutta. Usein tarinoissa toistui, että lapsi oli ollut onnettomuudessa nuorempana. Kuulin esimerkiksi lapsena, että lähiseudun silloin jo aikuinen mies oli lapsena pudonnut perunakellariin. Edelleenkään en ole varma pitikö tuo paikkansa vai oliko hänellä jonkinasteinen kehityshäiriö. Nykyään kehityshäiriöistä onneksi puhutaan avoimemmin ja niitä on myös tutkittu enemmän. Monelle perheelle diagnoosi on helpotus, sillä sen avulla ymmärtää kehityshäiriötä paremmin. 

Vaikka aikuisilla onkin ”aikuisten juttuja”, jotka eivät ole lasten korville, lapset kuitenkin aistivat aikuisten tunnelmia, asenteita, vaikenemisia ja äänensävyn muutoksia liittyen tiettyihin asioihin. Näin salaisuuksiin liittyvät asenteet välittyvät, vaikka emme suoraan niistä puhuisikaan. Voin kuvitella, että eroperheissä voidaan huomaamatta tehdä hallaa, jos vanhemmilla on erimielisyyksiä, ja lapsi kuulee vahingossa omaa vanhempaa koskevan keskustelun. 

Ainahan ”totuus” ei ole niin yksinkertainen asia. Lapsella voi olla myös oikeus olla tietämättä tai häntä suojellaan totuudelta – joskus taas ajattelematon möläytys voi olla jopa pahempi.

Kerhopullon mystinen katoaminen

Vaikka perheemme ei varsinaisesti kovin uskonnollinen ollutkaan, kävin lapsena ennen kouluikää kirkon järjestämässä kerhossa seurakuntatalolla. Muistikuvani mukaan viihdyin siellä, sillä siellä laulettiin ja leikittiin. Kerhossa ei kuitenkaan ollut ruokatarjoilua, vaan sinne piti ottaa aina omat eväät mukaan. 

Toki en voi varmuudella sanoa (kun salaisuudet nyt ovat salaisuuksia), mutta perheemme kohdalla olemme onneksi ainakin tähän asti vielä säästyneet melko vähällä. Omalle kohdalle osuneet “salaisuudet” ovat höyhensarjaluokkaa verrattuna esimerkiksi ensimmäisessä kappaleessa mainitsemiini tapauksiin.

Oman lapsuuden ”isoin pommi” pudotettiin parikymppisenä, kun sain vihdoin tietää, mihin oma rakas muovinen kerhopulloni oli mystisesti kadonnut. Vanhin siskoistani myönsi, että oli lainannut sitä mukaan Åren laskureissulle ja blandannut sinne omat juomasekoituksensa. Reissun jälkeen pullo oli kuitenkin tuoksahtanut niin paljon viinalta, ettei hennonnut antaa sitä enää pikku kerholaisen käyttöön, vaan heitti sen menemään. Muistaako muuten kukaan lapsuudesta noita muovisia pulloja? Pienellä googlaamisella selvisi, että niitä tosiaan tehdään vieläkin. Sukupolvelta toiselle! 

Kerhoon liittyy myös toinenkin epäuskoinen tapaus. Pyysin usein evääksi leivät, jossa oli päällä rakastamaani lauantaimakkaraa. Kerran kun ruoka-aika koitti, menin nopeasti käymään wc:ssä. Kun palasin, joku oli ottanut leipieni päältä lauantaimakkarat ja syönyt ne – vielä kirkon tiloissa! Tämä laukkarivohkija vihdoin tunnustakoon!

Omat ja puolison hassut tavat

Jännä on myös, jos vuosien saatossa omasta puolisostaan tulee esiin hauskoja pikku tapoja. Ne nyt eivät varsinaisesti mitään salaisuuksia ole, mutta asioita, joita saatetaan jollain tapaa tehdä salassa tai ne ovat muuten vaan ainakin omasta mielestä hassuja. Esimerkiksi puolisollani oli jossain vaiheessa tapana jemmata sängyn alle karkkipussi, jota oli aloittanut syömään. Toki siellähän se pysyi hyvässä tallessa, eikä lapset välttämättä löytäneet hänen suosikki Choko Remix -karkkejaan niin helpolla. Näiden karkkien suhteen hänellä on välillä ehdoton ”Joey doesn’t share” -asenne. Kuinka moni muistaa Frendit-jakson, jossa Joey ei voi käsittää, miksi joku pyytää maistamaan hänen ruokaansa, kun toisella on omakin? 😀

Petasin muuten aamulla sänkyämme ja laitoin lakanaa paremmin. Petauspatjan välissä rapisi jotain ja jostain syystä ajattelin ensin siellä olevan jotain aikuisviihteeseen liittyvää materiaalia (vaikkakaan ei ole edes aikaisemmin tullut vastaan). Sieltä löytyi kuitenkin 7 päivää -lehti! Varsinainen piilo!

Voin myöntää, että minulla on tapana syödä salaa pakkasesta mokkapaloja jäätyneenä. Oikeastaan pidän niistä enemmän niin, ja sen vuoksi laitankin usein saman tien yli puolet pakkaseen. Alun perin tapa lähti siitä, etten jaksanut lapsuuden kodissani odottaa, että mokkapala sulaa. Kun malttamattomana söin sen huurteisena, huomasin sen olevankin aika hyvää.

31/12/2020 Äitiys, Juhlat, Perhearki

Vuosi 2020 – miten meni noin omasta mielestä?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Vuosi 2020 paketissa! Tuttuni, joka sai vauvan kuluneen vuoden aikana, kirjoitti Facebookissa joulun aikaan: ”Monille kulunut vuosi on ollut hämmentävän haasteellinen, mutta jollekin se on ollut ensimmäinen ja ihmeellinen.”

Jollain tapaa samaistuin tähän, sillä Sohvi kehittyi vauvasta taaperoksi hurjaa tahtia, ja se ilon määrä, mikä tuosta häärääjästä lähti, oli käsin kosketeltava – vastaan tuli paljon uusia ihmeellisiä juttuja. Parasta oli, että näistä osasta tuli Sohvin ”omia juttuja”, ja ne jäivät osaksi hänen arkeansa. Ja miten paljon eri vuodenajat tekivätkään häneen vaikutuksen – puhumattakaan lähitalojen jouluvaloista! Nyt joulun alla Sohvista kuoriutui myös talvifiilistelijä. Hän haluaa pukea aina kun mahdollista välihaalarin, kaulurin, pipon ja hanskat ja pitää niitä sisällä illasta toiseen. Ja ei, meillä ei ole kylmä sisällä. 

Vietin myös itse ensimmäistä äitienpäivää äitinä, ja tämäkin tuntui hyvällä tapaa ihmeelliseltä.

Tyhjiä lupauksia

Kirjoittelin vuosi sitten vuoden vaihteessa:

“Nyt kun vuosi on jo pyörähtänyt hyvin käyntiin, en ole taaskaan tässä parin päivän aikana keksinyt mitään uudenvuodenlupauksia. Seurailin kuitenkin Sohvin meininkiä tänään, ja mun uudenvuodenlupaus on ottaa siitä mallia! 

  1. Elää enemmän hetkessä ja riemunkiljahdella, jos siltä tuntuu.
  2. Elää kultakalana. Antaa harmitusten mennä sekunnissa ohi. 
  3. Laittaa välillä himassakin jotain ”kivempia kuteita” päälle.”

Skarppasin toden teolla näiden lupausten kanssa – tai ainakin yritin. Kun “maailma pysähtyi” koronan iskiessä ja elinpiiri kutistui, arkea piti alkaa katsoa hiukan eri tavalla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä oli ihana vuosi juuri tämän takia. Niinhän sitä sanotaan, että asenne ratkaisee niin monessa asiassa. 

Yritin muuttua harmitusten osalta kultakalaksi, ja täytyy myöntää, että tämä oli edelleen liian haastavaa minulle. Jos minulle ollaan ilkeitä tai minua loukataan, jään usein miettimään sitä liiaksi. Vaikka yleensä ajattelen heti: ”höpö höpö – eteenpäin nyt vaan”, asiat saattavat silti putkahtaa uudelleen mieleeni seuraavana päivänä. Otan siis tämän kultakalahomman uudelleen agendalle tänä vuonna. 

Kun kirjoitin vuosi sitten nuo lupaukset, ihailin samaan aikaan Sohvin vauvanvaatteita. Normi bodyissakin oli hauskoja röyhelöitä, ja ne voittivat 6-0 omat himakalsarini. Samaan hengen vetoon täytyy todeta, että en tainnut himassa vaatteilla kovinkaan paljon vuoden aikana koreilla. Ei sillä, että tarvitsisikaan – normaalia arkea varmasti vain saattaisi joskus piristää jokin mekko niiden normi himakalsareiden sijaan. Laskeskelin, että käytin vuoden aikana yhteensä seitsemät urheilutrikoot puhki. 

Sohvin vuosikatsaus

Olen kirjoittanut Sohville koko hänen elämänsä ajan (1,5 vuoden) ”kirjeitä” lahjaksi saamaani mustaan kirjaan. Sinne on myös kirjoittanut perheeni sekä ystäväni. Tuosta kirjasta on myös helppo kurkkailla menneen vuoden tapahtumia. 

Kun vuosi 2020 vaihtui, olin vielä äitiyslomalla. Tammikuussa minun 6 kuukautinen vauva kasvoi ”isoksi”, sillä hän muutti omaan huoneeseen ja alkoi istua ilman tukea. Miten paljon maailma avartui, kun ei tarvinnut enää pötkötellä matolla. Ryöminen ja konttaaminen eivät häntä jaksaneet kauaa kiinnostaa. Alkutalvi oli minulle ja puolisolleni ns. kipeän selän aikaa, sillä Sohvi pomppasi pystyyn ja halusi, että häntä kävelytetään ympäri taloa. 

Huhtikuussa, kun Sohvi oli 9 kuukauden ikäinen, olin siinä ja siinä, että menin hakemaan varastolta minun vanhat lenttispolvisuojani. Koin usein olevani surkea futismaalivahti, joka syöksyi liikkuvan maalitaulun perässä ja koitti viimeiseen asti ”pitää pallon pelissä.”Sohvi sen sijaan purskutti kovalla itseluottamuksella eteenpäin. Onneksi tämäkin aika oli muutamassa viikossa ohi ja ei ole väärin sanoa, että harjoitus tekee mestarin. Olimme kevään aikana niin paljon puistossa, että Sohvi moikkaili siellä jo kuin vanha tekijä puistokamuja. 

Sohvi täytti kesällä vuoden, ja siihen mennessä hänestä oli kuoriutunut palloja rakastava empaattinen hassuttelija ja meidän perheen halinalle. Viimeiset kuukaudet hän oli ollut höyryjuna, joka juoksi heti herättyään huoneesta toiseen tuhatta ja sataa (kiire elää.) Luulen hänen ajatelleen jo silloin: ”Miksi kävellä, kun juokseminen on niin paljon siistimpää.” Nämä teemat ovat säilyneet tähänkin asti.

Menikö jotain asioita pakkasen puolelle?

Mitä asioita ei tule ikävä? Muistan nuoruudessani, kun ihmiset toivoivat elämältä terveyttä. Koska pidin itseäni nuorena ja jaksavana, en oikein ymmärtänyt, mikä voisi mennä vikaan. 

Tänä vuonna unettomuuteni vei fyysisiäkin voimia ja niveleni nostivat metelin. Kun imetin Sohvia, sain kipeytettyä aikalailla ranteeni. Polveni alkoivat myös paukkua. Ranteiden kipu on onneksi hävinnyt jo aika päiviä sitten, mutta polvieni varaan en vieläkään pysty täysillä luottamaan. Jos teen loikkia ylämäkeen, pitkänkin alkulämmön jälkeen joudun vielä testailla uskaltaako polven päälle varata painoa – välillä uskaltaa ja välillä ei. 

Olen kuitenkin kuullut, että hormonien vuoksi raskauden ja synnytyksen jälkeen on kuulemma yleistä polvien ja ranteiden kipeytyminen, joten vielä en suostu hyvästelemään hyppytreenejä, vaikka polvet saattavat karsia välillä tiettyjä liikkeitä kokonaan pois. 

Vuosi sitten jouduin myös todeta, ettei sen hetkinen yrittäjyys sovi omalla kohdallani vauva-arkeen ja etten voi palata samalla roolilla aikaisempaa työpaikkaani. Myin siis juuri ennen koronaa osakkuuteni markkinointiviestintätoimistosta. Vaikka ajoitushan oli mitä loistavin, sillä korona toi moneen yritystoimintaan haasteita, irtautuminen yrityksestä jätti monia asioita auki.

Alun perin minulla oli tarkoitus aloittaa uudet työt syksyllä, mutta aloitus viivästyi, joten menneinä kuukausina olen jonkin verran tehnyt eri tahojen viestinnän ja markkinoinnin juttuja. Ensi vuosi tuo siis uutta tälläkin saralla, kunhan pyörät alkaa ensin kunnolla pyöriä. 

Ensimmäistä kertaa elämässä minulla on myös aikaa kirjoittaa muutakin kuin työjuttuja. Ja miten paljon olen nauttinut luovempien tekstien, kuten runojen kirjoittamisesta. Salainen haaveenihan on aina ollut kirjoittaa laulun sanoituksia. 

Pieniä irtiottoja ja arjen juhlaa

Moni varmaan oppi arvostamaan kuluneen vuoden aikana kotimaan- sekä lähimatkailua. Vietimme heinäkuussa viikon lapsuudenkodissani. Suomi on niin kaunis, ja jokin avasi myös silmäni kotimaisemissa. Puhumattakaan, miten paljon arvostaakaan nykyään hyviä keskusteluita ja puistodeittejä. 

Hotel Rantapuisto oli myös täydellinen viikonloppu get away -kohde. Eniten kuitenkin ehkä nautin siitä, että ei tarvinnut tehdä ruokaa ja sai istua rauhassa ilman, että spurttaa juoksevan palosammuttimen perässä. Hotelli oli lähestulkoon tyhjä, joten uskaltauduimme käyttämään saamamme lahjakortin. 

Kun koronan vuoksi suurimmaksi osaksi kyläilyt jäivät, aloimme viettämään enemmän naapuriperheiden kanssa pihallamme aikaa. Skoolasimme vappua, sadonkorjuujuhlia, Halloweenia ja itsenäisyyspäivää meidän taloyhtiömme pihalla. Piristävää ajanvietettä kaikille, kun lapset saavat leikkiseuraa ja aikuiset höpötellä. Olenkin kiitollinen tästä yhteisöllisyydestä, ja uskon Sohvin saaneen itselleen myös elämän mittaisia kavereita naapureiden lapsista. 

Kiitos ja kumarrus vuosi 2020 – olen valmis uuteen vuoteen! <3

11/12/2020 Koti, Lapsuusmuistot, Perhearki

Lapsuuden jouluperinteet

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Millaisia jouluperinteitä tai -muistoja teillä on? Minun jouluni ovat olleet perheen kesken Pohjanmaalla lapsesta saakka samanlaisia. Koronan vuoksi tänä vuonna joulu saattaa olla meillä ja monessa muussakin kodissa hieman erilainen. Missä tahansa Suomea olen asunut, olen aina hypännyt junaan ja reissannut lapsuudenkotiin jouluksi.

Yleensä meitä on ollut koko perhe koolla eli myös sisarukseni perheineen. Toki muutama ohjelmanumero on muuttunut tai vuosien mittaan poistunut, mutta usein on ollut samanlainen tunnelma. Viime jouluna pääsin myös ensimmäistä kertaa esittelemään Sohville meidän jouluperinteitämme – tosin hän oli silloin vasta puolivuotias, joten hän tuskin muistaa tuosta joulusta mitään.

Niin kuin monessa muussakin kodissa, ennen joulua meillä on tapana laittaa jouluvalot ikkunaan, polttaa kynttilöitä sekä leipoa joulutorttuja ja pipareita. Voi sitä ilon määrää, kun Sohvi sai koristella serkkunsa kanssa joulukuusen.

Muistan lapsena, kun äitini teki joulusiivouksen ennen joulua ja laittoi ikkunoihin jouluverhot. Lisäksi hän vaihtoi usein myös ns. paremmat matot eri huoneisiin. Nykyään ei varmaan kovin monella ole eri juhlapyhille omia verhoja ja mattoja vai onko? Itselläni ei ainakaan ole. Jos ihan tarkkoja ollaan kaapeissani ei edes ole yhtään ylimääräistä verhoparia – saati sitten mattoa. Ilman KonMari-hypeä minulla on ollut jo aiemmin tapana myydä/antaa entinen pois, jos on tullut aika ostaa uusi. Luulen tämän johtuvan siitä, että olen muuttanut niin monta kertaa. Jokaisella muutolla on tullut yksinkertaisesti karsittua vanhaa tavaraa. 

Pukki-illuusion katoaminen

Meillä oli lapsena tapana kirjoittaa yhdessä joulupukille kirjeet ennen joulua. Laitoimme ne nastoilla kiinni ulko-oveen isämme kanssa, ja aamulla kävimme katsomassa, olivatko tontut vieneet ne jo joulupukille. Yllättäen ne olivat aina kadonneet. 

Kerran siskoni tuli jälleen kysymään minulta kirjoitetaanko kirje pukille. Olin alle kouluikäinen, enkä osannut vielä kirjoittaa, joten siskoni auttoi minua. Kun siskoni kysyi minulta, mitä haluaisin toivoa lahjaksi, muistan ajatelleeni, etten tarvitse mitään. Kun oikein asiaan funtsin, tulin siihen lopputulokseen, että aina kannattaa toivoa, kun kerran ilmaiseksi saa, sillä ainahan tavarat voi myydä eteenpäin. (Uskomatonta muuten, että olen näin ajatellut noin pienenä! Haha!) 

Kun siskoni huomasi, etten ollut tosissani vaan lähinnä keksin päästäni hölynpölytoiveita, hän hermostui ja täräytti kovaan ääneen: ”Ei joulupukkia ole olemassa – äiti ja isä nämä kaikki romut joutuvat ostaa!” Sinne katosi oma illuusioni joulupukista. 

Toisaalta olen lapsena kyllä yrittänyt tienata muillakin tavoilla. Perustin monta kertaa pienenä kirpputorin meidän kodin tienpäähän, jossa myin vanhoja tavaroitani, joten ehkä aidosti ajattelin myös jouluna tienata. Minulla oli usein myös karkkikioski yläkerrassa, jossa myin säästämiäni karkkeja siskojen kavereille. (En ollut mikään varsinainen karkkifani pienenä, enkä oikeastaan vieläkään niistä niin paljon pidä) Samaan hengenvetoon muistan kioskin, jonka perustin meidän keittiöömme. Isäni oli tuon kioskin kanta-asiakas, ja myin hänelle usein montakin (hänen ostamaansa) banaania. 

Aattoaamun perinteet

Lapsena isä toi joulukuusen sisään aattoaamuna, ja siskosten kesken aina koristelimme kuusen.

Muistan edelleen, kuinka into piukeena kävin hommiin – joka kerta kuitenkin joku siskoistani käveli perässäni ja siirsi aina koristetta ”paremmalle paikalle”. Löysin tästä tilanteesta kuvankin, jossa siskoni on viittä vaille valmis hyökkäämään laittamani koristeen kimppuun.

Löysin myös hienoja ideoita kuusenkoristeluun, ja totesin, että emme totisesti olleet kovin lahjakkaita tässä, emmekä kyllä nähtävästi ole vieläkään Pro kuusenkoristelijoita.

Lapsena kävimme hiihtämässä ja joulusaunassa ennen joulurauhan julistamista. Katsoimme aina televisiosta, kun virallinen joulurauha julistettiin Turusta. Aamulla televisiosta katsottiin totta kai myös Joulupukin kuumalinjaa ja Lumiukko-ohjelmaa. Aamupäivällä söimme myös riisipuuron.

Meidän perheemme ei ole koskaan käynyt aattona kirkossa, mutta kävimme välillä kuuntelemassa kauneimpia joululauluja ennen joulua.

Meillä syödään edellään perinteinen jouluruoka noin kello neljän maissa. Äitini on ainakin toistaiseksi vielä jaksanut tehdä itse kaikki laatikot, ja siitä hatunnosto hänelle. Meidän joulupöytäämme on kinkun lisäksi usein myös kuulunut savustettu kalkkuna.

Vaikka meillä on iso perhe, lisäämme keittiönpöytään kaksi jatkopalaa ja kokoonnumme kaikki sen ääreen syömään. Perheemme on tunnetusti täynnä hätähousuja, ja usein siinä ei kauaa nokka tuhise, kun lautaset ovat tyhjiä.

Kun Elsa-mummamme eli, isäni haki hänet aina meille syömään iltapäivällä samalla, kun he kävivät haudalla viemässä kynttilöitä.

Aaton joulutohinaa

Minua naurattaa, kun kuulin, että joissakin osissa maailmaa, kuten Ukrainassa ja Puolassa, oikea hetki lahjojen avaamiselle on kirjoitettu kuulemma tähtiin. Perheen nuorimmaisen lapsen tehtävänä on katsoa iltataivaalle ja odottaa ensimmäisen tähden ilmestymistä: tämä on merkki, että lahjojen avaaminen voi alkaa. Tämä merkin odottaminen tekisi tiukkaa meidän kärsimättömälle perheellemme.

Lapsena isäni yllättäen katosi juuri ennen, kun joulupukki tuli. Nykyään pukki ei ole enää käynyt, vaan jättää lahjapussin ulkoportaille. Olemme tehneet jo vuosia sitten päätöksen, ettemme osta lahjoja paljon – silti esimerkiksi viime jouluna tuntui, että Sohvi sai ihan liiankin ison kasan joululahjoja perheeltäni. Selkä vääränä kannoin niitä junassa sitten Helsinkiin vauva kainalossa.

Perinteisesti isäni on ostanut talon miehille eli minun ja siskoni puolisoille Veikkauksen arpakuoren. Noidenkin arpojen raaputtaminen tuntuu olevan jo jonkinlainen perinne. Perinne on taitaa olla myöskin se, ettei arpakuoresta ikinä tule voittoja.  

Olen viettänyt joulun yhden ainoan kerran Mexico-vaihtoaikoina noin 12 vuotta sitten muualla, mutta muuten mennään samalla tutulla kaavalla. Tuolloin joulupäivänä taisimme jopa mennä McDonald’siin syömään. Tuolloin olimme siis kaukana perinteistä. 

Sanonta: ”Tulis joulu, että sais yölläkin syödä” pitää meillä 100 % paikkansa, sillä tuntuu, että jääkaapilla käydään koko ajan. Se onkin yksi parhaimmista asioista jouluna!  

08/12/2020 Äitiys, Koti, Perhearki

Kun uusperheeseen syntyi vauva

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Kuinka monella on sisaruksia? Itse koen ison perheen ympärillä vain rikkaudeksi, mutta millaisia muutoksia perhe kokee, kun siihen syntyy uusi perheenjäsen? 

Olen itse isosta perheestä sekä lapsikatraan neljäs ja nuorin. Vanhempien parisuhteen muodostumisen jälkeen perinteisessä perhemallissa vanhemmat askel kerrallaan muodostavat suhteen heille syntyneisiin lapsiin. Jokainen ihmissuhde saa oman aikansa ja tilansa rakentua pala palalta. Uusperheessä tuo aika niputetaan ja saattaa tuntua, että suhteet täytyy rakentaa kerralla. Mitä jos tähän päälle syntyy vielä uusi jäsen perheeseen? 

Nykyään löytyy niin monenlaisia perhekokoonpanoja. On kyseessä ydinperhe tai uusperhe, perheet muodostavat omanlaisensa tien kulkea.

Miten valmistaa lasta vauvan syntymään?

Sanotaan, että ikä vaikuttaa siihen, miten aikaisessa vaiheessa vauvasta kannattaa kertoa. Yleensä viimeistään muutama kuukausi ennen laskettua aikaa. Kun aloin odottaa Sohvia, odotimme useamman kuukauden ennen kuin kerroimme siskopuolille uudesta tulokkaasta. Hänen teini-ikäisille lapsillensa olimme jo kertoneet paljon aikaisemmin. Vaikka lapsen on vaikea hahmottaa ajankulua, oli helppo raskausaikana jo sanoa, että vauva syntyy kesällä.  Kun Sohvi syntyi, puolisoni pienimmät tytöt olivat 3- ja 4-vuotiaita. 

Yritimme parhaamme mukaan ottaa tyttöjä mukaan odotukseen. Kun olin raskaana, tuntuu, että perheemme hiukan läheni. Juttelimme usein tyttöjen kanssa tulevasta vauvasta, ja he kokeilivat vauvan liikkeitä.

Yritimme myös valmistaa tyttöjä siihen, että vauvasta ei heti saisikaan leikkikaveria – aluksi hän tulee vain syömään ja nukkumaan. Muistelimme myös yhdessä tyttöjen vauva-aikaa, katselimme vanhoja valokuvia ja videoita, joista oli helppo selittää, että hekin ovat olleet pieniä tuhisevia pötköjä, jotka tarvitsivat enemmän hoitoa ja huolenpitoa.

Sisaruksen tärkeä rooli

Luonnollistahan on, että vanhemman sisaruksen tunteet vauvaa kohtaan voivat olla vaihtelevia. Me muistuttelimme Sohvin sisarpuolille usein, kuinka tärkeitä he ovat meille ja Sohville. Isompi siskopuolista kiintyi vauvaan nopeammin ja sai meiltä usein kehuryppään, kun osoitti kiinnostusta Sohvia kohtaan: ”Osaatpa sinä paijata hienosti.” 

Meidän kohdallamme onneksi Sohvi oli ns. sopeutuva vauva, eikä edelleenkään turhista möksähdä. Olen yrittänyt olla käyttämättä ilmaisua “helppo vauva”, sillä se ymmärretään usein väärin. Sohvilla ei ollut ylimääräisiä vatsakipuja ja hän nukkuikin hyvin. Hän on perusluonteeltaan nauravainen ja onnellinen lapsi. Vauhti on kova, ja välillä kaatuukin lujaa, mutta nousee nopeasti ylös ja jatkaa matkaa. 

Sohvi alkoi noin 8 kuukauden ikäisenä jo ottaa askeleita, joten tämä varmasti helpotti matkan varrella hiukan. Hän usein varauksettomasti meni ja halasi siskojaan ja tekee sitä vieläkin.

Vanhempi tukena

Omassa lapsuudessani saimme aina apua vanhemmiltamme. Tosi asiahan on, että lapsen on vaikea kertoa tunteistaan ja harmituksistaan, mutta en täysin myöskään allekirjoita lausetta: ”Aina saa itkeä, jos itkettää.” Kaikki tunteet ovat luonnollisesti hyväksyttäviä, mutta miten niitä näyttää on eri asia.

Välillähän lapsi ei edes tiedä, mistä paha olo tulee, mutta kertomista voi alkaa pikku hiljaa harjoitella, ennen kun pistää talon sileäksi. Aina on tervetullut syliin, vaikka jokin asia harmittaakin.

Hömpötyskolmikko

Nykyään Sohvilla ja siskoilla on täysin omat juttunsa, ja he hömpöttävät keskenään paljon. Sohvihan on jo iso taapero (melkein 1,5v). Alusta saakka olemme pyrkineet parhaamme mukaan luomaan sisaruksille yhteisiä rutiineja, kuten hyvänyöntoivotukset, aamuhalit, kylpyhetket ja nyt viimeisimpänä joulukalenterin avaus.

Tytöt myös lähestulkoon kisailevat siitä, miten he saavat Sohvin helpoiten nauramaan. Kaikkein pienimmät ja yksinkertaisimmat asiat merkitsevät lapselle usein eniten.

20/11/2020 Koti, Kotikeittiö, Leipominen, Perhearki

Kotileipurin kaurapuurosämpylät

Kaurapuurosämpylät

Sämpylöiden reseptejä löytyy verkosta pilvin pimein, mutta laitan tämän oman kotileipurireseptini silti niiden kaveriksi. Leipähän on ollut perinteisesti keskeinen osa suomalaista ruokakulttuuria, ja pitkin päivää sitä löytyy lautaselta tai eväsrasiasta. Jostainhan sekin kertoo, että osa pakkaa mukaansa ruisleipäpaketin lähtiessään ulkomaanmatkalle. 

Leipää meilläkin menee, ja tällä hetkellä Sohvin suosikki leipä näyttää olevan simppeli näkkileipä. Sämpylät ovat kuitenkin aina asia erikseen, ja niitä taaperokin osaa arvostaa. Usein Sohvilta kuuluukin vain kommentti: ”Nammmm”. Sehän se parasta palautetta on. 

Ronskilla kädellä

Jos rehellisiä ollaan, menen aina kaurapuurosämpylöissä enemmän ns. mututuntumalla kuin reseptin mukaan. Joskus kaurapuuro on hiukan tiiviimpää, ja joskus taas lisäilen jauhoja reippaammalla kädellä. Jos jokin asia on pysyvä, se on kaurapuuro. Se taitaa olla sanomattakin selvää, etten saanut näiden sämpylöiden leipomiseen inspiraatiota television kokkiohjelmasta. Minulle kaurapuurosämpylöiden leipominen ei koskaan ole ennalta suunniteltua, vaan yleensä hihat alkavat heilua, jos ylimääräistä kaurapuuroa jää – ja sen mukaan yleensä reseptiä sovellan. Ja myönnettäköön usein motivaationa on ihan vain se, että on nälkä. 

Kannattaa tarkistaa, että taikina on sopivan kosteaa ja ilmavaa – näin ei tarvitse heitellä kivenmurikoita lautaselle. Muutaman kerran olen sortunut laittamaan liian kuumaa tai kylmää nestettä taikinaan tai sitten taikina on ollut vaan liian kiinteää koostumukseltaan. Usein unohtuu, että kuivahiivan toiminnan käynnistyminen vaatii korkeamman lämpötilan kuin tuorehiiva. Jos tuorehiiva alkaa kohota 37-asteessa, kuivahiiva vaatii 41-42 -asteisen lämpötilan. 

Kiva on kuitenkin huomata, että vaikka uunista saattaa joskus tulla ulos maanantaikappaleita, ne katoavat silti meidän perheemme nälkäisiin suihin alta aika yksikön. Olenkin alkanut välillä pakastamaan saman tien sämpylöitä niiden jäähdyttyä, jotta voin seuraavana päivänä herkutella rauhassa. 

Hyvä paha puuro

Tuntuu, että ihmisillä on kaurapuuroon viharakkaus-suhde, ja täytyy myöntää, että noin parikymppisenä otin siihen itsekin pesäeron – olin urheiluleireillä syönyt kaurapuuroa niin paljon, että se rehellisesti sanottuna tuli ulos korvista. Noin viiden vuoden eron jälkeen löysimme toisemme uudelleen. Nykyään kaurapuuro porisee meillä tiheään tahtiin. Sohvi syö aamu- ja iltapalaksi, ja itse syön sitä lähestulkoon joka aamu. Sen helppoutta ei voi kiistää. Usein vielä menen sieltä, mistä aita on rikki, ja keitän illalla isomman satsin, jotta aamulla ei tarvitsisi keittää. Toki vastakeitetty aina eilisen voittaa, mutta helposti illan puurosta saa kaurajuomalla taas vetreää. Vetristän vanhasta tottumuksesta tässäkin reseptissä puuroa kaurajuomalla – toki vesi toimii yhtä lailla. 

Kaurapuurosämpylät

  • noin 5 dl kaurapuuroa
  • 3 dl kaurajuoma tai vettä
  • 9-10 dl gluteeniton jauhoseos
  • 2 tl psylliumia
  • 10 g (1 pussi) kuivahiivaa
  • 1 tl suolaa
  • 2 rkl öljyä
  1. Lämmitä neste noin 41-42 -asteiseksi ja lisää psyllium. Anna sen turvota muutaman minuutin. Vetreytä puuro nesteellä. 
  2. Sekoita kuivahiiva, jauhot ja suola keskenään, ja yhdistä puuroseoksen kanssa sekoittaen. Hyvä vatkaaminen ja vaivaaminen tuovat ilmavuutta.  Lisää öljy viimeiseksi taikinaan.
  3. Jos haluat kuohkeita sämpylöitä, anna taikinan kohota jo tässä vaiheessa 30 minuuttia. 
  4. Leivo sämpylät ja anna kohota pellillä 30 minuuttia. 
  5. Paista noin 200 asteessa 15 minuuttia. 
17/11/2020 Äitiys, Blogit, Perhearki, Ruuanlaitto

Lapsella maitoallergia – helppo nakki?

Blogikirjoitus myös kuunneltavissa

Moni on kysynyt, kuinka Sohvin maitoallergia tuli ilmi, ja miten vaikeaa lapsen allergian kanssa on elää. Taaperommehan on nyt melkein 1v 5kk, joten monen vuoden kokemusta meillä ei ole. Rehellisesti sanoen, kun allergia tuli ilmi, hain eniten taustatietoa googlettamalla, sillä tuntui, etten sitä oikein muualta sillä hetkellä saanut. Ehkä tästä artikkelista on siis jollekin maitoallergisen lapsen vanhemmalle apua tai tuo vain ihan samaistumispintaa. 

Niin kuin aikaisemmassa blogissa kerroin, Sohvin ollessa neljän kuukauden ikäinen imetys alkoi takuta, eikä maitoa tullut riittävästi. By the way maidon nousuun tuli vietävästi ohjeita silloin! Osa oli valideja ja osa todella koomisia! Top5 ohjeet, joita kuulin: mene lenkille, syö paljon pullaa, syö mättöhiilareita, juo shampanjaa & ota suklaapala, ota kuuma suihku. Luin myöhemmin, että maidon herumisen käynnistää elimistön mielihyvähormoni oksitosiini. Neuvot kertoivat paljon neuvon antajasta – osa saa kiksejä ulkoilusta, osa herkuttelusta. Omalla kohdallani eivät pullat paljon auttaneet, vaan maitoa alkoi jälleen tulla normaalisti, kun tein muutamia isoja päätöksiä liittyen työasioihin. Stressi siis vie muutakin kuin yöunet. 

Kun ensimmäisen kerran yritimme tarjota Sohville normaalia maidonvastiketta pullosta, hän ei sitä huolinut, vaan korvike valui hänen suustaan. Samalla hetkellä hänen kasvonsa ja kaulansa muuttuivat tulipunaiseksi. Suun ympäristö oli myös turvonnut ja siinä oli kohoihottumaa. Tein vielä ”kotikutoisen allergiatestin” hänelle, ja laitoin pienen tipan korviketta hänen mahansa kohdalle. Kun siihen muodostui selkeä punainen ympyräinen jälki, ajattelin, että hän on allerginen lehmänmaidolle. Otin neuvolassa asian puheeksi, ja saimme lähetteen lääkärin tekemään maitoaltistukseen. Jouduimme kuitenkin odotella muutamia kuukausia pääsyä maitoaltistukseen Lastenyksikköön. Koska epäilimme niin vahvasti lehmänmaitoallergiaa, aloitimme tässä välissä jo tarjoamaan maidotonta vastiketta Nutrilon Peptiä, joka jäi hänen ruokavalioonsa vielä testienkin jälkeen. Jos lapsella todetaan altistuksessa lehmänmaitoallergia, tuotteesta saa myös Kela-korvauksen. 

Oireet ovat yksilöllisiä

Sanotaan, että maitoallergian oireet ovat usein erilaisia ja epämääräisiä. Lapsi voi reagoida monella tavalla, mutta tavallisinta on ihottuma tai vatsakivut. Oireet saattavat vaihdella myös koliikista ja refluksista ummetukseen, ripuliin ja itkuun. Oireet liittyvät eri elimiin – pääasiassa ihoon, ruoansulatukseen ja hengityselimistöön. 

Meidän kohdallamme oireiden kanssa ei onneksi tarvinnut kauaa elää, sillä ymmärsimme allergian niin varhaisessa vaiheessa. Jos epäilet, että lapsellasi on allergia, kannattaa ottaa asia puheeksi pikimmiten neuvolassa, jotta pääsette asianmukaisiin tutkimuksiin. 

Kuulimme lääkärissä, että useammilla lapsilla lehmänmaitoallergia menee ohi ennen kolmen vuoden ikää, ja Sohvilla on vuosittain maitoaltistus Lastenyksikössä. 

”Eikö Sohvi voi juoda piimääkään?” 

Kun Sohvi täytti vuoden, aloitimme antamaan hänelle Nutrilon Pepti -vastikkeen sijaan kauramaitoa. Kuulimme, että kannattaa välttää soijamaitoa, koska maitoallergiset lapset voivat myöhemmin tulla allergisiksi soijaproteiinille. 

Jälleen kerran tämäkään vaihto ei sujunut ihan läpsystä. Tarjosimme kauramaitoa pieniä määriä, ja lopulta Sohvi tottui makuun. Hyvä vinkki on tehdä aluksi sekoituksia kauramaidosta ja vastikkeesta, ja hiljalleen nostaa kauramaidon määrää. Jotkuthan lapset hyväksyvät uudet maut mukisematta, mutta Sohvin kanssa kyllä tätä maitoasiaa maisteltiin hartaasti ja pitkään. 

Juuri äskettäin juttelimme puolisoni kanssa siitä, että emme koe maidotonta ruokavaliota ongelmaksi, sillä nykyään hyviä kaura- ja muita korvaavia tuotteita on niin paljon. Yritän myös muistaa selventää ja selittää allergiaa kärsivällisesti, sillä olen huomannut saavani kysymyksiä maan ja taivaan väliltä. 

Monet myös sekoittavat laktoosi-intoleranssin ja lehmänmaitoallergian. Laktoosi-intoleranssi johtuu yliherkkyydestä laktoosille eli maitosokerille – maitoallergikko taas on allerginen maitoproteiinille.  

”Ai Sohvi on maitoallerginen? Voiko hän silti juoda laktoositonta piimää? Entä voinko laittaa ihan pienen nokareen voita?”

Monesti joudun erikseen käydä läpi, että esimerkiksi juusto, voi, piimä, kerma ja margariini sisältävät maitoa, mutta näistä on usein olemassa maidottomia versioita ja yleensäkin korvaavia tuotteita. Hyvä on myös ottaa huomioon lasten D-vitamiinitipat – usein niihin on lisätty maitohappobakteereja. 

Tiesitkö muuten, että nämä tuotteet sisältävät maitoa, jos tuoteselosteessa mainitaan:

  • kaseiini
  • kaseinaatti
  • hera
  • heraproteiini
  • maitohappo E270
  • laktalbumiini

Rehellisesti sanoen minä en tiennyt. Joistain toki pystyy ihan maalaisjärjelläkin päättelemään, mutta esimerkiksi nuo listan kaksi ensimmäistä eivät ole termeinä tulleet minulle aiemmin vastaan.

Maidottomia tuotteita on rutkasti!

Itse en ole maidottomalla ruokavaliolla, mutta Sohvin allergian myötä moni tuote on jäänyt myös omaan ruokavalioon. Kun olin raskaana, join alkuaikoina litroittain maitoa. Neuvolassa sitä suositeltiin, ja kuuliaisena päätin kulautella lasin, jos toisenkin. Olen aina pitänyt maidosta, joten en kokenut tätä ongelmaksi. Sain kuitenkin tästä kasvoihini isot määrät maitorupea, ja sanoinkin tuolloin leikkisästi puolisolleni, että lapsemme taitaa olla allerginen maidolle. Jo tuona aikana aloitin testailemaan erilaisia kauratuotteita, ja nyt parin vuoden sisällä olen löytänyt suosikkini. Haluan tuoda ne myös täällä esiin, sillä voin sanoa suorittaneeni monen moiset makutestaukset. 

Olen hiukan nirso kaurajuomien suhteen, ja vaikka pidänkin kauran mausta, monesta maku on hiukan tunkkainen ja kaura maistuu liika läpi. Oatlyn kaurajuoma on kuitenkin uponnut niin minulle kuin Sohville. Juomaan on myös lisätty kalsiumia. Vaikka Oatlylla on erikseen kahvimaitoja, mielestäni tuo kaurajuoma on sekoittunut hyvin myös kahvin sekaan. 

Minulle suurin haaste oli löytää rakastamalleni maustamattomalle kreikkalaiselle jugurtille korvaava herkku – söin sitä nimittäin kilottain ennen. Yosa Greek Style Natural on kuitenkin hyvää joko sellaisenaan tai marjojen sekä granolan kanssa – myös Sohvi on pitänyt siitä. Toinen Sohville maistuva välipala jugurtti on Yosan Oat Snack, josta makuja on useampia. Näistä mansikka/banaani ja mango uppoavat parhaiten. 

Plantin Cooking on maidoton ja laktoositon. Sitä voi käyttää tavallisen ruokakerman tapaan, ja nykyään koen sen jopa sopivan tavallista ruokakermaa paremmin ruokiin. Mielestäni siinä on hyvä koostumus, ja sopii niin kastikkeisiin, patoihin kuin leivontaakin. 

Meillä käytetty maidoton margariini on Floran. Suoraan sanoen en ole varma, mitä muita maidottomia margariineja on olemassa – tuntuu, että jämähdimme saman tien tuohon, sillä en ole joko ehtinyt tai löytänyt korvaavia tuotteita muilta merkeiltä.  Makuasioistahan ei voi kiistellä, mutta näihin itse olen lähestulkoon kiintynyt. Jos teillä on maidottomia suosikkeja, haluan ehdottomasti kuulla!

 

13/11/2020 Äitiys, Blogit, Perhearki

Ihana kamala äitiys

Äitiys

Onhan se ihan sanomattakin selvää, että meitä on joka lähtöön. Jos aikuisia on erilaisia, luonnollisesti myös lapsiakin on – puhumattakaan raskausajan kokemuksista. Vaikka tämä kuulostaa itsestäänselvältä, jollain ihmisillä tuntuu olevan omat ennakkokäsityksensä ja mielipiteensä niin raskaudesta kuin äitiydestä – ja tuovat tämän mielellään myös julki. Elämän varrella onneksi olen jollain tapaa onnistunut suodattamaan epäasiallista kommentointia asiasta kuin asiasta, mutta myönnettäköön välillä vaan kommentit jäävät soimaan päähän. Kuinka moni samaistuu tähän?

Itse vielä usein ”jäädyn” näissä tilanteissa, eli en osaa sillä hetkellä vastata mitään nasevaa takaisin. Kun lähden tilanteesta, alan vasta käydä läpi epäuskoisena, mitä korvani kuulivatkaan. Toisaalta, jos nyt ihan rehellisiä ollaan, jäätyminen on hyvä asia – parempi vaan jättää moukkamaisuudet omalle tasolleen, mutta silti en pääse siitä mihinkään, etteikö kommentit välillä aiheuttaisi hämmennystä tai pahimmassa tapauksessa pahan mielen.

Arvatkaa, kuinka moni muu äiti on saanut osakseen näitä tuntemattomien, puolituttujen tai tuttujen ns. elämänohjeita? Laitoin viestiä tuntemilleni äideille, ja sain 30 äidiltä heidän mietteitään niin raskauteen kuin äitiyteenkin liittyvistä kommenteista.

Eikö jo olisi aika? 

Ennen raskautta on yleistä ihmetellä kovaan ääneen, tuleeko niitä lapsia vai ei. Niin kuin monessa muussakin asiassa tällainen kommentointi on todella tulenarkaa – eihän koskaan voi tietää, onko lapsettomuus oma valinta vai eikö lapsia vain ole mahdollista saada. 

”Säästyin raskausaikana aika hyvin kommentoinnilta, mutta aiempina vuosina kyllä kuultiin, eikö olisi teidänkin jo aika. Se sapetti hirveästi. Alkuun ärsytti muiden kommentointi asiaan, eihän ne tiennyt oliko se oma valinta, ettei meillä ollut lapsia. Alkuun se oli, mutta myöhemmin ei enää ollutkaan, ja silloin se vasta pahalta tuntuikin. Lapsiasiat eivät todellakaan kuulu muille”, kertoo yksi äiti.

Mielestäni samalla lailla välillä kommentoidaan seurustelua: ”Eikö sunkin nyt olisi aika jo rauhoittua?”, sanoi vanhempi nainen minulle opiskeluaikojen päätyttyä. Vastasin tähän: ”Juurihan laitoin sen edellisen pihalle”. Ärsyynnyin hänen kommentistaan ehkä sen vuoksi, että tosiasiassahan olin silloin vuoden sisällä eronnut. Vaikka itse laitoin tuolloin suhteen poikki, eroaminenhan aina harmittaa – eihän se kenenkään mielestä varmaan kivaa ole. Voin kuvitella, miten paljon tuollainen kommentointi voi satuttaa ihmistä, joka todellisuudessa ei muuta haluaisikaan kuin puolison ja perheen, mutta ei ole vain tavannut sellaista ihmistä, kenen kanssa voisi jakaa elämän.

”Oletpa sä iso”

Vatsan seutu oli monen äidin mielestä raskausaikana vapaata riistaa.  ”Raskaana ollessa vatsaani oli koko ajan joku taputtelemassa. Mietin itsekseni monta kertaa, että mitä nämä taputtelijat tekisivät, jos taputtaisin takaisin?” kyselee eräs äiti. 

Monet kokivat oudoksi myös sen, että heti kun on raskaana, tuntuu, että muut ovat oikeutettuja kommentoimaan tulevan äidin ulkonäköä tai -muotoa. ”Eräs kollega töksäytti, että oletko ihan varma, ettei tuolla ole kaksi, kun sulla on jo nyt niin iso maha”, kommentoi eräs äiti. 

Toiseltakin äidiltä oli tivattu: ”Oletko varma, että vauvoja on vain yksi?” Vatsan koko kommentteihin tämä äiti sanoo vastanneensa aina samalla lauseella: ”Nykytekniikalla tämän saa kyllä helposti selvitettyä.” Samaiselle äidille oli naispuoleinen kollega töissä päivitellyt, kuinka iso odottava äiti nykyään on. Tähän kuitenkin toinen kollega oli vastannut odottavan äidin puolesta: ”Ei tuleva äiti tässä iso ole, vaan se on vauva, joka tässä on kasvanut.”

Eräs äiti oli myös saanut töissä osakseen tätä imartelua: 

”Sinulle on ilmeisesti tulossa tyttö?”, johon hän oli vastannut: ”Kyllä, mistä päättelit?”

”No, tytöt kyllä vievät äidiltään kaiken kauneuden.”

”Nuku nyt, kun voit”

Moni äiti allekirjoittaa sen, miten raskaana ollessaan saivat iänikuisia neuvoja, kuinka nyt kannattaa nukkua sekä käydä elokuvissa/ravintolassa/reissuissa/ostoksilla/jumpassa, kun vielä voi. Tämä neuvo koettiin lähinnä koomisena, sillä eihän elämä lopu lapsen saannin myötä. Kaikkihan riippuu siitä, miten asioihin suhtautuu.

”Raskaana ollessa ärsytti se, kun siihen suhtauduttiin monesti niin negatiivisesti, että jaahas nyt sitten kaikki muuttuu täysin. Jotenkin ihan kuin elämä loppuisi sen lapsen saannin jälkeen”, kertoo eräs äiti. 

Erään äidin elämän varmaan ajateltiin päättyneen saman tien, kun hän tuli raskaaksi, sillä sen jälkeen hän ei enää saanut kutsuja esimerkiksi töiden illanviettoihin. 

”Töissä harmitti, kun kollegat eivät kutsuneet mukaan afterworkeille, sillä he ajattelivat varmaan, että eihän raskaana oleva voi baariin tulla. Olisihan mä tullut, ja olisin voinut tilata jonkin holittoman”, kertoo yksi äiti. 

Itsekin kuulin näitä neuvoja – toki arki muuttuu, mutta lapsi menee monessa mukana. Jollain tapaa ajattelin kaiken olevan ”uutta normaalia”. Rehellisesti sanottuna siirryin innokkaana tämänlaiseen perhearkeen Sohvin myötä. Elämä kuitenkin koostuu erilaisista elämänvaiheista. Kun tietty elämänvaihe tulee päätökseen, on aika siirtyä seuraavaan. 

Kauhistelut ja kasvatusneuvot

Monella ihmisellä on vahvat mielipiteet, miten mikäkin asia kuuluisi mennä, ja näistä myös monet äidit ovat saaneet osansa. 

”Naapurin täti sanoi, että puhun lapselle liian nätisti. Pitäisi kuulemma selvästi käskeä lasta, että lapsi ymmärtää, mitä pitää tehdä”, kertoo eräs äiti. 

Myös toinen äiti on saanut neuvoja: ei saa korottaa ääntään, ei kannata antaa tuttia, muuten imetys ei suju, lapsi ei opi itsenäiseksi, jos nukkuu liian pitkään vanhempien huoneessa. Samaan hengen vetoon oli taivasteltu, miten isä jaksaa töissä, vaikka kotona on huonosti nukkuva vauva – eikä kukaan kysellyt äidin jaksamisesta. 

”Monet kauhistelee, jos tehdään jokin asia eri lailla – jos esimerkiksi ei imetä tai lopetetaan aiemmin imetys”, sanoo eräs äiti. 

Ihmetystä voi myös tulla omasta lähipiiristä. Koetaan myös, että asioista tehdään negatiivisia, vaikka ne tosiasiassa välttämättä ole. Piruja maalaillaan välillä turhaan seinille. 

”Jonkinlainen muiden ihmisten asennoituminen eli negatiivisuus yleisesti vauva-aikaa kohtaan. Musta se oli tosi ihanaa aikaa pienistä ajoittaisista haasteista huolimatta. Koko vauvavuoden ajan sain kuulla ihmetteleviä kommentteja mun omalta äidiltä hyvin sujuvasta täysimetyksestä. Kuulemma ei tutuilla kellään ole riittänyt maito montaa kuukautta, ja ei tule onnistumaan multakaan. Joka kerta, kun äiti soitteli, vakiokysymys oli, vieläkö sä imetät ja riittääkö maito, pitäisikö antaa korviketta nyt kuitenkin. Koko ajan sai olla puolustelemassa imetystä, mikä oli aika turhauttavaa”, kertoo yksi äiti, jolla imetys väheni itsestään 1 v. 2kk mennessä lapsentahtisesti. 

Monet yleistykset tuntuvat monen äidin mielestä myös koomisilta. Jotkut kommentoijat kertovat totuutena, miten asiat tulevat menemään, vaikka tosiasiassa jokainen raskaus tai lapsi ovat erilaisia. 

”Ai sulla on kylmä, odota vaan, kohta sulla on hiki koko ajan” – ei tullut missään vaiheessa, kertoo eräs äiti.  ”Ai teillä on toi ikä nyt meneillään. Joo se on pahin, sitten helpottaa” – mun mielestä tämä on kyllä kiva ikä, kommentoi eräs äiti. 

Erästä äitiä huvittaa, kun on saanut kahden vuoden aikana jatkuvasti samoja kommentteja liittyen nukkumiseen/ikään/syömiseen jne. Aina on ollut kuulemma vaikeimmat ajat edessä. 

”Jos kerroin jollekin, että on mennyt tosi hyvin – lapsi on rauhallinen ja nukkuu hyvin, sain aina kommentin: ”Odota vaan, kun vauva on 4kk/6kk/9kk jne”. No odotin ja odotin, mutta eipä mikään muuttunut. Jos joku tuttuni kertoisi minulle, että heillä menee hyvin ja lapsi nukkuu hyvin, en ikinä vastaisi hänelle: Odota vaan, kohta kaikki menee huonosti ja nukkuu 20 minuuttia kerrallaan.”

Uraäiti vai kotiäiti?

Itse en henkilökohtaisesti ymmärrä, miksi nämä pitää niin usein laittaa vastakkain – jokainen tekee ratkaisun, jonka parhaimmaksi näkee. Osa pitää lyhyemmän äitiysloman, osa palaa töihin äitiysloman jälkeen, kun toiset taas aidosti nauttivat ajasta lasten kanssa kotona. Välillä omien valintojen arvostelu tuntuu kuitenkin epäreilulta. Ei ole yhtä tapaa olla äiti.

”Ai sä viihdyt kotona? Mä en jotenkin vaan jaksa elää vaan niitä lapsia varten – mä koen, että haluan toteuttaa myös niitä omia haaveita ja tavoitteita.” En siis loukkaannu näistä enkä ota itseeni, mutta mua vaan lähinnä huvittaa nämä kommentit”, sanoo eräs kotiäiti.  

Samanlaisia ajatuksia tuli myös toiselta kotiäidiltä: ”Ikään kuin aikuisen täytyisi kaivata jotain älyllistä virikettä koko ajan, ja on daiju, jos viihtyy kotona. Unohdetaan se, kuinka paljon lastenkin seurassa on mahdollista kehittää itseään – käydä museoissa, kirjastoissa, lukea, kuunnella äänikirjoja, kun tekee kotitöitä, opetella, mitä tahansa uusia taitoja yhdessä lasten kanssa (instrumentti, maalaaminen, u name it). Sitä paitsi monet työt, jopa esimerkiksi kirurgin työ, on lopulta aika rutinoitunutta – samoja leikkauksia tehdään päivästä toiseen. Harvassa työssä lopulta pääsee koko ajan oppimaan uutta tai kehittämään itseään.”

Moni itsensä uraäidiksi nähnyt nainen taas on mielellään jäänyt äitiyslomalle ja nauttinut tuosta ajasta kotona. Itseni kohdalla en aluksi ymmärtänytkään, kuinka hyvää tuo tulee tekemään minulle. Faktahan on, että en ollut oikeastaan ikinä ollut valmistumisen jälkeen noin pitkään pois työelämästä.

Joissain tilanteissa joillain ei ole mahdollisuutta jäädä lapsen kanssa kotiin. Eräs äiti sai lapsen hoidon aloituksesta tyhjentävän kommentin: ”Laitoit sitten toisen lapsen, vaikka ei ole rahaa. Et kai sä nyt lasta samantien hoitoon laita?”, sanoo eräs äiti. 

”Olen kohdannut arvostelua siitä, miten olen jo palannut töihin, vaikka lapsi on niin pieni. Olin kuitenkin normi äitiysloman kotona”, kertoo eräs äiti. 

Joidenkin mielestä lapsen saaminen poissulkee menestyksen. 

”Yksi sijoittaja kysy multa, olenko valmis hylkäämään mun lapset, jotta voin kasvattaa yritystä. Varmaan sanomattakin selvää, etten ottanut tätä sijoittajaa mukaan rahoituskierrokselle”, kertoo eräs yrittäjä-äiti. 

Minulta itseltäni kysyttiin jopa suoraan, että miten saan tämän toimimaan, kun tulen palaamaan takaisin töihin. Jäin oikein miettimään, että minkä? Kyllähän monet äidit käyvät töissä. En kuitenkaan pitänyt siitä asetelmasta, että vertaillaan muiden äitien toimintaan. 

Äitiys ja ymmärryksen puute

Omalla kohdallani minulta meni kauan, ennen kuin ymmärsin alkaa miettiä omaa hyvinvointiani ja opin suodattamaan tiettyjä kommentteja. 

Ensimmäisen 6 kuukautta Sohvi söi öisin kolmen tunnin välein ja heräsi prikulleen samoihin aikoihin öisin. Hän syntyi suht pienenä (2,6kg), joten vauvavuotena saimme hyvin kirittyä painoa kohti ”normi” painoa. Omalla kohdalla yövalvominen eniten määritti seuraavan päivän toimintakyvyn – tai lähinnä se, miten pystyi nukahtamaan imetysten välissä. Itse en pystynyt nukahtamaan, ja saatoin valvoa pitkiäkin pätkiä – välillä kun katsoi kelloa ja tajusi, että kas Sohvin seuraava herääminen lähestyy, en edes yrittänytkään enää nukahtaa. 

Faktahan on se, että lapsi on niin kauan aika kiinni äidissä, kun häntä imetetään. Monet suosivat sekä pulloa, että imetystä – toiset taas vain jompaakumpaa. Jollain ei onnistu imetys, vaan lapsi siirtyy samantien pulloon – tapauksia siis riittää ja kukin tekee sen, minkä parhaaksi näkee. Meidän tapauksessamme Sohvi ei huolinut tuttipulloa kuin ensimmäisen kerran noin 5 kuukautisena. Tämäkin oli pitkän väsytystaistelun lopputulos, ja ei ole tapaa, jolla en olisi yrittänyt sitä hänelle tarjota. Syy miksi aloimme tarjota pulloa hänelle, oli se, että imetys alkoi 4kk kohdalla takuta. 

Lapsen kohdalla onneksi asioissa mennään niin hurjaa vauhtia eteenpäin, ja jos yksi vaihe tuntuu raskaalta niin siitä onneksi aina selvitään. Minulle tärkeää oli oppia huomaamaan, milloin omia voimavarastoa piti täydentää ja jättää suosilla iltapäivän ruuhkabussiseikkailut ja muun ylimääräisen päiväohjelman väliin. Olen aina ollut varmaan tiettyjen asioiden suhteen liiankin tunnollinen, enkä välttämättä ole osannut sanoa ei. Kesti useamman kuukauden ennen kuin ymmärsin laittaa itseni etusijalle, jos oli huono yö tai viikko alla. Tuon jälkeen jouduin myös opetella suodattamaan tiettyjä kommentteja.

”Koita totuttaa se elämään. Ihan itses takia. Oot liian jumissa siihen”, oli ehkä ihmeellisin kommentti. Vasta tuon jälkeen ymmärsin jättää nuo kommentit omaan arvoonsa, ja päästää elämäämme vain sellaisia ihmisiä, jotka tuovat virtaa eivätkä vie sitä.

Teemana voivottelu

Klassinen muiden ihmisten voivottelu on tullut monelle tutuksi. Moni kuitenkin huokausten ja voivottelun sijaan toivoisi normaalin ihmisen kohtelua. Mukava tapahan olisi vaikka aloittaa kuulumisten kyselyllä.

”Huh on siinä teillä hommaa.” 

”Ai teillä on vielä taaperokin?” 

Eräs kaksosten äiti oli näiden lisäksi kuullut vielä kommentin: ”Osanottoni”.

”Meillä ainakin möläytyksiä riittää varsinkin kaksosten kanssa liikkuessa. Näissä ei ehkä sillee mitään ihmeellistä, mutta välillä vaan ei oikein jaksa näihin vastailla. Tuntuu siltä, että kun noiden tuplien kanssa liikkuu, ihan kenellä vaan on pokkaa tulla sanomaan ihan mitä vaan. Osanottojen sijaan voi vaikka tarjota apua, syliä tai kysyä muuten vaan mitä kuuluu”, sanoo tuo äiti. 

”Susta näkyy tosi hyvin, että oot väsynyt – ei ole varmaan helppoa toi uusioperhearki”

Olen kuullut, että välillä tämän tyyliset kommentoijat puolustautuvat lauseella: ”Totuus satuttaa.” Vielä suuremmalla syyllä, jos kommentoija tietää tämän, miksi pyrkii tarkoituksella satuttamaan? Sen sijaan tuo äiti tai kuka tahansa ihminen arvostaisi halia, tsemppausta tai apua. 

Yksi ystäväni sanoi, että tuli ihan vihaiseksi, kun alkoi miettiä näitä saamiaan kommentteja. Suoraan sanoen olin aika monttu auki joistain äideille tulleista kommenteista. Osa huvitti – osa taas kauhistutti. Kommenteista päätellen, emme me ihmiset kauhean reiluja aina kanssa ihmisille kyllä osaa olla. 

On mahtavaa, että maailman mahtuu mielipiteitä tai tapoja tehdä, mutta eräänlaista älykkyyttä on myös pitää jotkut mielipiteet omanaan. Ja jos nyt välttämättä haluaa asiat sanoa ääneen, niin sosiaalisesti lahjakas ihminen tai yleensäkin ihminen, jolla on pelisilmää, miettii ensin, ennen kuin töksäyttää. Fiksuja ihmisiähän me kaikki ollaan! Puss <3